perjantai 31. joulukuuta 2010

Onnea uuteen vuoteen ja paljon hyviä kirjoja!


Vuosi on tullut päätökseen ja se onkin ollut mahtava vuosi. Minun kirjabloggausvuoteni parhaita helmiä ovat olleet ehdottomasti kirjabloggareiden tapaamiset. Olen löytänyt bloggauksen ansiosta tänä vuonna myös uuden ystävän, mistä olen erityisen iloinen.

Vuoteen on mahtunut myös ennätyspaljon kirjoja, mutta lopullista lukua en vielä kerro, sillä yritän parantaa sitä vielä yhdellä tässä illan mittaan. Ei se silti salaisuus ole, sillä päivitin juuri eilen luettujen kirjojen listan myös tänne blogiin.

Ensi vuodelle en aio tehdä mitään lupauksia, mutta tavoitteita minulla kyllä on. Yksi tavoitteistani on lukea enemmän kuin vuonna 2010, mutta se tulee olemaan haasteellista. Aloitan nimittäin heti tässä vuoden alussa gradun kirjoittamisen, joten aikataulut vähän jännittävät – varsinkin kun olen siis lisäksi päivätyössä. Yritän myös jatkaa aakkoshaastetta, joka siis lopahti jo C-kirjaimeen. Kauheaa. Mutta olen tyytyväinen, jos saan ensi vuoden aikana luettua edes vähän aakkosia eteenpäin.

Blogi on saanut vuoden aikana hurjan paljon uusia lukijoita. Kiitos siis kaikille lukijoille ja kommentoijille! On ollut hauskaa huomata, että lukemani kirjat kiinnostavat myös muita. Toivon että ensi vuodesta tulee yhtä mukava ja innostava blogivuosi kuin tämäkin oli.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta ja paljon hyviä kirjoja!

torstai 30. joulukuuta 2010

Cecilia Samartin: Señor Peregrino


Ensimmäiseksi hiukan hehkutusta: Jos et vielä ole lukenut Señor Peregrinoa, hanki se heti käsiisi. Kirja on nimittäin todella ihana ja siitä jää valtavan hyvä mieli. En olisi voinut keksiä parempaa luettavaa joulunpyhiksi, sillä kirja oikein henkii sellaista pientä iloa, joka ei synny mistään suurista linjoista vaan lämpöisestä tunnelmasta.

Cecilia Samartinin Señor Peregrino kertoo kauniista meksikolaisesta Jamiletista, jonka elämä pyörii hänen selässään olevan hirvittävän ruman ja valtavan syntymämerkin ympärillä. Merkki on estänyt tytön koulunkäynnin ja varjostanut koko hänen perheensä elämää. Lopilta Jamilet pakenee rajan yli Yhdysvaltoihin toiveissaan pääsy paremmalle lääkärille. Saadakseen rahaa lääkärille nuori nainen menee töihin psykiatriseen laitokseen ja päätyy erikoisen potilaan hoitajaksi. Potilas alkaa kertoa Jamiletille tarinaa nuoruudestaan. Pian hoitaja ja potilas alkavat viihtyä yhdessä enemmän ja enemmän.

Kirjan juoni tuntuu aika mitättömältä, mutta kirjan taika ei sijaitsekaan siinä, vaan inhimillisessä kerronnassa ja elävissä henkilöhahmoissa. Señor Peregrino on tarina tavallisista ihmisistä, joiden elämä ei mene toiveiden mukaan. Jonkun elämää varjostaa syntymämerkki, toisen taas rakastuminen naimisissa olevaan mieheen ja kolmas kokee joutuneensa ansaan. Tästä huolimatta kirjan henkilöt eivät ole tuomittuja loputtomaan epäonneen, vaan he selviävät elämästä jokainen omalla tavallaan ja parhaan kykynsä mukaan.

Minua kyllä vähän harmittaa, että luin kirjan vasta nyt, sillä Cecilia Samartin vieraili tänä syksynä Helsingin kirjamessuilla. Olisi ollut mahtava tavata näin sympaattisen kirjan kirjoittaja. Onneksi tammikuun puolivälissä julkaistaan Samartinilta uusi kirja, Nora & Alicia. Kirja on Samartinin esikoinen, joka kertoo kahden tytön ystävyydestä, vaikka toinen muuttaa Kuubasta Yhdysvaltoihin. Kirja sisältää kirjailijan perheen historiaa, sillä hänen perheensä pakeni Kuubasta Yhdysvaltoihin Samartinin ollessa pieni tyttö.  

Nora & Alicia -kirjan esittelyyn voi tutustua Bazarin sivuilla. Löysin myös tällaisen mielenkiintoisen sivun, jossa Cecilia Samartin kertoo lyhyesti elämästään amerikankuubalaisena.

Lukunäyte sivulta 88:
Kylpyhuoneessa oli valtava amme ja hohtavat vaaleat kaakelit. Se oli talon miellyttävin huone. Siellä Jamilet löysi rauhan ja lohdun kaikista murheistaan, vaikka käyttikin osan ajasta syntymämerkin tarkasteluun. Merkin saattoi nähdä lähes kokonaan, jos pesualtaan yläpuolella olevat kaksi peliä asetti vastatusten ja kääntyi samalla puolittain ympäri ja vilkaisi olan yli. Kun Jamilet teki näin ensimmäisen kerran, hänen henkensä oli salpautua. Kirkkaassa valossa merkki muistutti ajan myötä jähmettynyttä punaista laavakerrosta, joka oli levittäytynyt olkapäiden ja selän yli aina takapuoleen saakka ja siitä paksuina kaistaleina reisiä pitkin alas polviin. Se näytti hirvittävämmältä kuin Jamilet muistikaan. Ympäröivää kylmää valkeutta vasten se näytti entistä vieraammalta.

Samartin, Cecilia: Señor Peregrino (Tarnished Beauty, 2008). Suomentanut Tiina Sjelvgren, Bazar 2010.

PS: Tämä oli muuten Kirjamielellä-blogin 200. blogimerkintä! Juhlat pystyyn!

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot


Bazar tuntuu julkaisevan jatkuvasti mielenkiintoisia espanjalaisia kirjoja. Yksi tällainen on viime keväänä julkaistu Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot. Kirja on mystinen ja kiehtova tarina hyvän ja pahan jatkuvasta kamppailusta maailmassa.

Ajattoman kaupungin varjot on ennen kaikkea kertomus Barcelonasta. Kirja ei pelkästään sijoitu Barcelonaan, vaan kaupunki on tärkeä osa tarinaa. Tarina purkautuu samalla kun Barcelona kasvaa ja uusia taloja ja katuja rakennetaan vanhojen päälle. Aika on läsnä kaikkialla – se onkin kuin yksi kirjan henkilöistä. Barcelonassa liikkuu myös ainakin kaksi iätöntä ihmistä, jotka elävät vuosisadasta toiseen. Kirjan päähenkilö on juuri tällainen ihminen. Hänellä on lapsenakin aikuisen miehen kasvot ja vaikka hän kasvaa aikuiseksi, ei hän vanhene ollenkaan. Miestä vaivaa myös verenhimo, joka johtaa hänet vaikeuksiin.

Päähenkilön tarina alkaa orjanaisten bordellista ja jatkuu kaupungin syrjäkujien kautta kirkkoihin, lehtien toimituksiin ja moniin erilaisiin ammatteihin. Miestä seuraa mystinen Toinen, joka haluaa tuhota päähenkilön, koska tämä on paha. Toinen onkin monta kertaa saamassa päähenkilön kiinni, mutta tämä onnistuu pakenemaan jopa inkvisition kidutuslaitteesta. Kirjan toinen aikataso puolestaan kertoo nykymaailmasta, jossa asianajaja apulaisineen joutuu selvittelemään outoa kuolemaa. Nykyajan tapahtumat kiertyvät historiaan, jolloin muodostuu kiinnostava kaksitasoinen kuva tapahtumista.

Ajattoman kaupungin varjojen lajia on hankala määritellä. Se ei ole erityisen jännittävä tai kauhea, mutta historiallinen toki. Kirjassa on myös mielenkiintoista pohdintaa hyvän ja pahan olemuksesta ja läsnäolosta maailmassa. Tunnelmaltaan kirja muistuttaa ehkä Arturo Pérez-Reverten Yhdeksättä porttia. Kirja ei ole varsinaisesti myöskään vampyyritarina, vaan päähenkilön iättömyys on välttämätöntä kirjassa, jossa ajan vaikutukset kaupunkiin ja sen asukkaisiin nousevat keskiöön.

Lukunäyte sivulta 41:
Olin juuri täyttänyt seitsemän vuotta. En tiennyt ikääni, mutta äitini oli laskenut sen kuunkierroista tietämättä, että minä tunsin kuunkierrot häntä paremmin. Äitini ei myöskään tiennyt, että veri ja pimeys vetivät minua puoleensa: hänen seurassaan minä söin vain talon leipää ja kasviksia, mutta niistä minä en saanut voima enkä elämänhalua. Todellisen elämän minä löysin yöllä, teuraskarjasta tippuvan veren keskellä.

Moriel, Enrique: Ajattoman kaupungin varjot (La ciudad sin tiempo, 2007). Suomentanut Satu Ekman. Bazar, 2010.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa


Minun tulee luettua aika vähän varsinaista lastenkirjallisuutta. Johanna Sinisalo on kuitenkin yksi suosikkikirjailijoistani, joten tartuin myös tähän hänen viime kesänä julkaistuun kirjaansa. Möbiuksen maa on lasten fantasiaseikkailu, jonka päähenkilö on kahdeksanvuotias Pii-niminen tyttö. Miisa Lopperin sympaattinen kuvitus tuo kirjan tapahtumat todella lähelle lukijaa.

Pii on aloittamassa yksinäistä kesälomaansa, kun hän yhtäkkiä tapaa oudon kissan ja joutuu hyvin kummalliseen maailmaan. Outo maa on täynnä mitä oudompia olioita ja kasveja. Pii joutuu ratkaisemaan myös hyvin suuria ongelmia, sillä kummallinen maa on lähellä tuhoa. Piin tehtäväksi tulee matkustaa maailman laidalle selvittämään maata uhkaavaa vaaraa. Apuna Piillä on onneksi paikallisia olentoja ja runsaasti tietoja siitä, miten vastaaviin tilanteisiin joutuneet lapset ovat kirjoissa toimineet. Samalla Pii oppii asioita myös omasta maailmastaan.

Kirjassa pohdiskellaan menettämistä, kasvamista ja erilaisuutta. Tärkein sanoma Möbiuksen maassa taitaa olla se, että asiat olisivat paljon paremmin, jos kaikki voisivat ymmärtää toisiaan. Myös yksinäisyyden aiheuttamia ongelmia mietitään – sekä sitä, miten tuntemattomat asiat voivat pelottaa, vaikka oikeasti kyse ei olisikaan mistään pelottavasta.

Möbiuksen maassa on sekä surullisia että hauskoja kohtia. Surullisuus on kuitenkin vain tilapäistä ja kirjasta jää oikein hyvä mieli. Hauskat kohdat taas ovat sellaisia, että ne varmasti naurattavat lapsiakin. Kirja sopii parhaiten niille lapsille, jotka eivät ole vielä kasvaneet rintaliivikerhoon, eli muuttuneet päähenkilön mielestä tyhmemmiksi. Se kohtalo nimittäin odottaa kaikkia aikuisiksi kasvavia ennen pitkää. Minusta tuntuu, että kirjan luettuani olen taas vähän vähemmän tyhmä, sillä se sai ajattelemaan joitain asioita taas lasten näkökulmasta.

Lukunäyte sivulta 45:
Harmaansininen möhkäle, jota Pii oli pitänyt yhtenä kivenä toisten joukossa ja jonka päällä Pii oli istunut, oli haljennut. Se oli ollutkin jonkinlainen muna, ja hän oli ilmeisesti hautonut sitä, sillä siitä oli kuoriutunut perin outo otus. Otus näytti lähinnä pieneltä hylkeeltä, mutta sillä oli evien sijasta pikkuiset näppärän näköiset tassut, ja pyrstön tilalla kaksi lyhyttä evämäistä takajalkaa. Otuksen turkki kiilsi kosteana ja se näytti vähän takkuiselta kuin vastakuoriutunut kananpoika. Se siristeli silmiään, mutta ei näyttänyt ollenkaan ällistyneen maailmaan tuloaan.

Sinisalo, Johanna: Möbiuksen maa. Kuvittanut Miisa Lopperi. Teos, 2010.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat – Korpinmusta


L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjat ehti Suomeen ensin tv-sarjana ja vasta sitten kirjoina. Nyt julkaistu Korpinmusta on Vampyyripäiväkirjojen ensimmäinen osa. Tämä nuortenfantasia on julkaistu alkukielellä jo 1991, joten se sijoittuu nykyisin huippusuositun vampyyriromantiikan esihistoriaan.

Kirja kertoo pienestä Fell´s Church -kaupungista, jonka lukiolaisten elämä mullistuu, kun uusi oppilas ilmestyy kouluun. Tämä tyylikäs ja salaperäinen muukalainen saa tytöt lääpälleen ja pojat kateellisiksi. Tumman Stefanin päättää saada omakseen myös Elena, koulun suosituin tyttö. Stefanin kintereillä seuraa kuitenkin myös outojen kuolemien ja pelottavien tapahtumien aalto. Elena törmää myös toiseen outoon ja komeaan poikaan, joka on myös Stefanille tuttu.

On melkoinen sääli, että kirja julkaistaan vasta nyt, sillä se on melko varmasti vauhdikkaampaan menoon tottuneiden vampyyrikirjojen ystävien mielestä hidastempoinen ja ennalta-arvattava. Näin käy helposti, kun jälkeläiset kasvavat esivanhempiensa ohi. Vampyyripäiväkirjat sopii samaan lokeroon Twilight-sarjan kanssa, mutta on myönnettävä, että jälkimmäinen pesee ainakin tämän sarjan ensimmäisen osan. Aika on tehnyt tehtävänsä ja kahdessakymmenessä vuodessa nuortenkirjallisuudessa on ehtinyt tapahtua suuria muutoksia.

Minun mielenkiintoni Korpinmusta-kirjassa herätti päähenkilö, Elena, joka johtaa koulua kuin pientä kuningaskuntaa. Hän pyörittää poikia mennen tullen ja käyttää hyväkseen suosioonsa pyrkiviä oppilaita, sillä hän myös tietää olevansa koulun kuningatar. Nykyään tällaisia henkilöitä on nuortenkirjoissa harvemmin päähenkilöinä. Sen sijaan päähenkilöt ovat usein niitä hyljeksittyjä mutta kiinnostavia tyttöjä ja poikia, joita suositut oppilaat pilkkaavat ja jopa kiusaavat. Onkin mielenkiintoista seurata, tapahtuuko Elenan luonteessa jokin muutos. Ainakaan ensimmäisen kirjan perusteella se ei vaikuttaisi nousevan sarjassa olennaiseksi teemaksi.

Vampyyripäiväkirjat-sarjaa suomennetaan nyt nopeassa tahdissa, sillä Otava julkaisee kaksi seuraavaa osaa ensi kevään aikana – Sielunkumppani tulee helmikuussa ja Verivala huhtikuussa. Vampyyripäiväkirjoja on julkaistu alunperin neljä kirjaa, mutta nyt ihan viime aikona Smith on kirjoittanut sarjaan lisää jatkoa niin, että sarja kasvanee ainakin kymmeneen osaan.

Lukunäyte sivulta 21:
Elena antoi Meredithin vetää itsensä kädestä pitäen pitkin käytävää, ylös portaita ja lopulta sisälle luokkahuoneeseen. Elena pujahti sen kummempia ajattelematta ensimmäiseen vapaaseen pulpettiin ja alkoi tapittaa opettajaa näkemättä häntä kunnolla. Elena ei ollut vieläkään päässyt yli äskeisestä järkytyksestä.
Poika oli vain kävellyt hänen ohitseen. Osoittamatta vähäisintäkään huomiota. Elena ei saanut päähänsä, koska näin olisi viimeksi tapahtunut. Kaikki pojat ainakin katsoivat häneen. Jotkut vislasivat. Jotkut pysähtyivät juttelemaan. Jotkut vain tuijottivat.
Ja Elena oli aina ollut täysin sinut asian kanssa.

Smith, Lisa Jane: Vampyyripäiväkirjat – Korpinmusta (Vampire Diaries: The Awakenin, 1991). Suomentanut Joel Kontro. Otava, 2010.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Joululomailua

Joulu tuli nopeasti, enkä muka ehtinyt edes tänne blogiin tulla toivottamaan hyviä joulunaikoja. Mutta eivätköhän ne ole olleet hyviä kaikilla siitä huolimatta. Oma jouluni on ollut runsasruokainen mutta ei niin lukutäyteinen kuin olisin toivonut. Onneksi vielä on aikaa korjata sekin asia – ja huomenna tuleekin varmasti arvio yhdestä tänä jouluna lukemastani nuortenkirjasta, Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisestä osasta.

Kirjoja joulupaketeissani ei ollut, mutta se olikin tiedossa. Kirjoja on taas kuluneen vuoden aikoina kertynyt aika tavalla, joten ainoa lahjatoiveeni oli tänä jouluna koru. Sen sijaan autoin joulupukkia hyvin kirjapitoisilla lahjoilla, mutta niistä en voi kertoa mitään, sillä kaikkia lahjoja ei ole vielä annettu. Joulussa koittaa nimittäin vielä toinen otos ensi viikon puolivälissä, kun vietämme jälkijoulua avomieheni tytärten kanssa. Siitä siirrytäänkin sitten sujuvasti juhlimaan vuoden päättymistä.

Oikein rentouttavia ja lukupitoisia joulunpyhiä kaikille!

tiistai 21. joulukuuta 2010

Noidan veli on palannut

Minulla on aika hyvä käsitys siitä, mitä fantasiakirjoja Suomessa on viime vuosina julkaistu, mutta silti välillä tulee hassuja yllätyksiä ihan tyhjästä. Jostain syystä minulta on täysin jäänyt huomaamatta yhden lapsuuteni kirjasuosikin uusi painos! Eikä siinä vielä kaikki, en myöskään tiennyt, että kirja onkin ollut kolmiosaisen sarjan aloitus! Ja että WSOY on jo julkaissut sarjan toisen osan ja kolmas osa tulee keväällä. Iik! Miten tuo on mennyt minulta täysin ohi? Epäilen, että se johtuu kannesta, joka on aika epäselvä ja sekava.


Lapsuuteni kirjasuosikki on Diana Wynne Jonesin Noidan veli, joka siis aloittaa Chrestomancin maailmat -sarjan. Kirja kertoo orvoista sisaruksista, Gwendolenista ja Ericistä eli Kissasta, jotka muuttavat upeaan linnaan asumaan. Gwendolen on noita, mutta Ericillä ei ole mitään taitoja. Lempinimi ei kuitenkaan ole tullut turhasta, sillä Ericin taidotkin paljastuvat lopulta.

Muistan kirjan tapahtumia vähän huonosti, mutta mieleen on jäänyt voimakkaasti kirjan tunnelma ja sellainen vanhanaikainen viehätys. Minun on pakko saada Noidan veli luettavaksi mahdollisimman pian, että pääsen lukemaan lisää sisarusten vaiheista. Nyt olo tuntuu vähän huijatulta – tuntuu kuin tarina olisi jäänyt kokonaan kesken, vaikka en ainakaan lapsena huomannut, että kirjan loppu olisi ollut jotenkin vajaa.

Ihanaa, että sarja on päätetty julkaista nyt kokonaisuudessaan. Toivottavasti kirjoissa on edelleen sitä samaa viehätystä kuin silloin lapsenakin. Toinen osa on nimeltään Tietäjän lapsuus ja toukokuussa ilmestyvä kolmas osa on Taikuuden taakka.

Tietoa Diana Wynne Jonesista ja hänen kirjoistaan löytyy WSOY:n sivuilta. Risingsadow.netistä voi katsoa, miltä Noidan veljen aikaisempi painos näytti.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Elämänmittainen luontoretki ja Suomen luontovuoden opas

Luontokirjat ovat minusta ihania. Haluan ihastella luontokuvaajien otoksia ja lukea mielenkiintoisia asioita varsinkin eläinten elämästä. Niitä nimittäin riittää aina vaan. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi varsin erilaista mutta erittäin mielenkiintoista luontokirjaa. Kumpikaan niistä ei ole ihan tavanomainen luontokirja, joten erilaisuudestaan huolimatta ne sopivat hyvin tähän yhteiseen arvosteluun. Tässäpä siis mielestäni kiinnostavimmat luontokirjat tänä vuonna: Elämänmittainen luontoretki ja Suomen luontovuoden opas.


Ilkka Koivisto: Elämänmittainen luontoretki – Mitä luonto ja eläimet ovat minulle opettaneet

Elämänmittainen luontoretki on Ilkka Koiviston kirjoittama kokoelma tekstejä, joissa hän kertoo luontoelämyksistään ja asioista, jotka hämmästyttävät häntä itseäänkin. Koivistoa ei varmasti tarvitse esitellä, sillä tämä Korkeasaaren entinen johtaja on tuttu muun muassa Luontoilloista. Elämänmittainen luontoretki -kirjaan on koottu monenlaisia tekstejä, joista osa on hassuja, toiset taas koskettavia tai yksinkertaisesti viisaita. Eläinmaailmassa riittääkin ihmeitä ja kummallisuuksia. Tiesittekö esimerkiksi, että eri puolilla maailmaa asuvat miekkavalaat puhuvat eri kieltä eivätkä ymmärrä toisiaan?

Parasta kirjassa on Ilkka Koiviston oma ääni, joka kuuluu teksteissä hyvin voimakkaana. Voin melkein kuulla, kuinka hän kertoo tarinoita ääneen. Koivisto on erittäin sympaattinen mies, jonka tietämys luonnosta menee paljon pintaa syvemmälle. Hän todella on elämänmittaisella luontoretkellä. On mahtavaa, että Koivisto jakaa ajatuksiaan ja löytöjään myös meille muille, olipa meidän luontoretkemme sitten vasta alussa tai jo hyvässä matkassa. Kirjasta on nimittäin iloa sekä vasta-alkajille että jo kokeneemmillekin luontoharrastajille.

Lukunäyte sivulta 51:
Simpanssit tuntevat suuren joukon lääkekasveja ja osaavat käyttää niitä oikein vaivojensa hoitamiseen. Simpanssien lääkintätaidot selvästikin siirtyvät sukupolvelta toisella opetuksen avulla – missään tapauksessa ne eivät ole synnynnäisiä.

Koivisto, Ilkka: Elämänmittainen luontoretki – Mitä luonto ja eläimet ovat minulle opettaneet. Minerva, 2010.



Lasse J. Laine: Suomen luontovuoden opas

Lasse J. Laine on myös arvostettu luonnontuntija, joka on kirjoittanut runsaasti artikkeleja ja kirjoja luonnosta ja toimittanut Helsingin Sanomien lintupalstaa vuosien ajan. Suomen luontovuoden opas on erittäin yleistajuinen opas luonnossa tapahtuvien asioiden seuraamiseen. Kirja on jaettu kuukausiin, joten on helppo tarkastaa, mitä kaikkea luonnossa tapahtuu juuri nyt. Vaikka esimerkiksi juuri tällä hetkellä pakkaset paukkuvat kovina, kirja kertoo, etteivät kaikki hyönteiset ole levossa. Joitain vesihyönteisiä, kuten suursukeltajia, malluaisia ja vesiskorpioneja nimittäin uiskentelee myös keskitalvella hapekkaissa vesissä.

Suomen luontovuoden oppaan rakenne miellyttää minua erittäin paljon. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joten se houkuttelee lueskelijoita. Kirjassa on myös runsaasti kuvia ja erilaisia vinkkejä. Tämä kirja kannattaa pitää käden ulottuvilla, sillä huomaisin, että siihen tulee tartuttua todella helposti. Kirja sisältää myös joka kuukaudelle retkivinkin, jonka avulla voi lähteä tutustumaan kunkin kuukauden ajankohtaiseen luontoilmiöön.

Lukunäyte sivulta 259:
Tikat takovat talia
Tikat ovat myös oppineet hyödyntämään ihmisen ruoka-apua. Kekseliäs käpytikka oppi tavoille ensimmäisenä. Siitä ovat ottaneet mallia harmaapäätikka, pikkutikka ja valkoselkätikka, jonka vähälukuinen pesimäkanta hyötyy talviruokinnasta suuresti.

Laine, Lasse J.: Suomen luontovuoden opas. WSOY, 2010.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Suuri tonttukirja


Jouluun on aikaa enää viikko ja tontut kurkkivat sisään ikkunoista. Onkin siis syytä hiukan kerrata, millaisia tontut oikeastaan ovat. Koska tontut ovat todella vikkeliä ja piiloutuvat ihmisiltä, paras keino tutustumiseen on avata Suuri tonttukirja. Ihanan tonttuopuksen on kirjoittanut Wil Huygen ja kuvittanut Rien Poortvliet.

Suuri tonttukirja taisi olla lapsuuteni kirjastossa se kirja, joka oli kaikkein eniten kulunut lasten käsissä. Itsekin vietin pitkiä aikoja kirjaa lukien – taisin jopa tehdä kirjasta muistiinpanoja vihkoon, jotta voisin tarkistaa asioita sitten, kun kirja jo piti palauttaa kirjastoon. Kirjan kuvat ja hauskan yksityiskohtaiset tonttutiedot ovatkin jääneet ahkeran lukemisen ansiosta syvälle muistiin.

Suosikkilukuni Suuressa tonttukirjassa on ehdottomasti se, jossa kerrotaan tonttujen ja eläinten suhteesta. Tontut voivat nimittäin auttaa eläimiä monissa pulmissa. Ne voivat poistaa vaikka rautalankaa hirvien sarvien ympäiltä tai vapauttaa sarvista toisiinsa kiinni jääneet metsäkaurisurokset. Akupunktiota käyttäen tontut voivat suorittaa hankalampiakin operaatioita eläimillä.

Eikö kirja kuulostakin aivan mahtavalta? Tämän kirjan parissa kuluu oikeasti aikaa vaikka kuinka paljon, myös näin aikuisenakin. Kirjassa on monia riemastuttavia yksityiskohtia, kuten vaikka koristeellinen tonttujen wc-istuin tai häät – tai kaikki ovelat tavat, joilla tontut peittävät jälkensä lumessa. Mahtava kuvitus on täynnä tunnelmaa ja yksityiskohtia. Kirjan teksti on osittain käsin kirjoitettu, mikä saa kirjan tuntumaan vielä aidommalta tonttututkimukselta. Suosittelen tätä kaikille lapsille ja aikuisille sekä joululukemiseksi että muulloinkin. Tontut nimittäin viettävät aktiivista elämää ympäri vuoden.

Lukunäyte:
Tontut käyttävät apunaan saukkoa päästäkseen purojen, jokien ja muiden vesien yli. Saukko pitää päänsä koholla vedestä ja kuljettaa itsekseen hihitellen tontun vastarannalle.
(Uiminen on tontuille liian vaarallista haukien takia, eikä heillä ole kaikkialla käytettävissään kaarnaveneitä.)

En ole ainoa Suureen tonttukirjaan ihastunut, sillä Jenninkin blogissa on siitä juttua kuvien kera. Kannattaa käydä siellä kurkkimassa kirjan sisäsivuille.

Huygen, Wil ja Poortvliet, Rien: Suuri tonttukirja (Leven en werken van de Kabouter, 1976). Suomentanut Panu Pekkanen. WSOY, 2009. Kahdeksas painos.

torstai 16. joulukuuta 2010

Kirjaihmiset ovat parhaita

Sain jälleen huomata, että kirjojen tai lukemisen kanssa askaroivat ihmiset ovat todella mukavia ja mahtavia tyyppejä. Eilinen ilta oli nimittäin yhtä glögittelyä, kun käväisin ensin glögeillä Bazarissa ja sitten Avaimessa.

Tapasin paljon tuttuja ja vielä enemmän ennestään tuntemattomia ihmisiä: kirjailijoita, kääntäjiä, kustantamon työntekijöitä, kirjabloggareita ja monia muita. Pääsin jälleen ihastelemaan sitä, miten lämpimiä ja mahtavia ihmisiä ovat kirjaihmiset. En oikein tiedä, mistä se edes johtuu, mutta näin vain on.

Kaikkia kirjaihmisiä yhdistää ainakin rakkaus kirjoihin. Tavoitteena on myös jakaa muillekin mahdollisuuksia tutustua kirjojen maailmoihin. Ajatelkaapas seuraavan kerran, kun tartutte johonkin kirjaan, miten monen ihmisen työn tulos on se, että kirja ylipäätään on kirjoitettu, julkaistu ja käsiisi päätynyt. Siinä on ollut lusikat sopassa monella mahtavalla kirjaihmisellä.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kari Uusitalo ja Sakari Toiviainen: Valkokankaan Waltariana – Mika Waltarin elokuvat


Jos etsit joululahjaa isälle, aviomiehelle tai jollekulle leffafanille, voit nyt huokaista helpotuksesta. Tässä on nimittäin aivan mahtava kirjavinkki joululahjaksi. Kari Uusitalon ja Sakari Toiviaisen Valkokankaan Waltariana on upea paketti tietoa Mika Waltarin elokuvista ja niiden ympäriltäkin.

Valkokankaan Waltarianassa on esitelty kaikki Mika Waltarin teksteistä tehdyt elokuvat Sinisestä varjosta (1933) aina Suuri illusioni -elokuvaan (1985). Kirjassa on elokuvien tietojen lisäksi myös elokuvien juonikuvaus ja leffojen tekemiseen liittyviä seikkoja sekä niiden saamaa aikalaiskritiikkiä. Kaikkea tätä maustavat vielä Mika Waltarin haastattelut ja upeat mustavalkoiset valokuvat elokuvien tekemisestä.

Tunnen näköjään aika huonosti suomalaisia elokuvia, sillä joukossa oli monia minulle täysin tuntemattomia leffoja. Toisaalta mukana oli myös sellaisia, joiden en tiennytkään olevan Waltarin kynäilemiä. Kirjassa esitellään 36 leffaa, joten Waltari on ollut todella tuottelias elokuvien saralla. Ainoa, mitä en kirjassa oikein ymmärrä on se, että Sinuhe egyptiläisen juoniselostus on englanniksi ja Ingen morgondag -leffan ruotsiksi. Olisin kaivannut niitäkin suomeksi, mutta eipä sekään nyt kovin suuri ongelma ole.

Kirjassa on sellaista vanhojen elokuvien tunnelmaa ja lumoa. Siihen vaikuttaa tietysti suurelta osin kaikki hienot valokuvat, joiden draamaa on pakko ihastella. Kyllä mustavalkokuvissa vain on jotain taikaa – ja vaikuttaahan kuviin myös se näyttelijöiden charmi. Valkokankaan Waltariana on hieno nostalgiamatka elokuvien historiaan. Tästä kirjasta ilahtuu sekä Waltarin kirjojen ystävä että leffafani.

Lukunäyte sivulta  23:
Sinisen varjon ensi-ilta oli yhtaikaa Helsingissä, Pietarsaaressa, Rovaniemellä ja Turussa. Turun esityskopio valmistui niin myöhään, että kuvausvaiheessa äänittäjän apulaisena toiminut ja sittemmin kuvaajana tunnettu Kalle Peronkoski (Kalle Perón) joutui junassa Helsingin ja Turun välillä kokoamaan esityskelpoisen kopion laboratorion jäljiltä olevasta yhdeksästä kymmenminuuttisesta rullasta. Hermostuksissaan ja kiireessä hän sotki nämä rullat niin, että kolmas ja neljäs rulla vaihtoivat paikkaa keskenään. "Mutta filmin juoni oli sitä maata, ettei turkulaisella ensi-iltayleisöllä ollut aavistustakaan tapahtuneesta." (Peronkoski Elokuva-aitassa 1949:3.)

Uusitalo, Kari ja Toiviainen, Sakari: Valkokankaan Waltariana – Mika Waltarin elokuvat. WSOY, 2010.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia – eli Don Quijoten perilliset


Kirjallisuuden historian peruskurssit eivät ole olleet suosikkikurssejani yliopistossa. Opetussuunnitelmassa on nimittäin jaettu eurooppalainen kirjallisuus vain kolmeen kurssiin, joten kokonaisuudet ovat valtavia. Myös luennoitsijoissa on ollut suuria eroja tiukasta järjestyksestä maailmoja syleilevään haahuiluun. Olen pitänyt eniten varmaan Teemu Ikosen luennointityylistä, joten olikin hauska huomata, että häneltä on ilmestynyt kirja, 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia – eli Don Quijoten perilliset.

Ikosen kirja avaa 1700-luvun kirjallisuuden keskeisiä kirjailijoita, käsitteitä ja ilmiöitä Englannista, Ranskasta ja Saksasta. Ensyklopediatiedon lisäksi kirjassa on myös esseitä, joiden kautta tutustutaan muutamiin ajan tärkeimpiin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, esimerkkeinä vaikka Daniel Defoen Robinson Crusoe ja Lawrence Sternen Tristam Shandy – elämä ja mielipiteet.

Vaikka 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia kertookin käsitteistä 1700-lukulaisten ajatusmaailma kautta, se valottaa näitä asioita yleisemminkin. Ja onhan se totta, että ymmärtääkseen nykyaikaa, pitää ymmärtää myös mennyttä. Kirjallisuudessa oli 1700-luvulla suuri murros, jonka vaikutuksesta romaanikirjallisuus on nykyään sitä, mitä se on.

Tietosanakirjan rakenne vapauttaa lukijan harppomaan tekstissä ja poimimaan kiinnostavia asioita sieltä täältä. Tämän vuoksi kirja sopii paitsi kirjallisuudenopiskelijoille, myös lukemista harrastavallekin. Kirjaa lukiessa syntyy pakostakin ajatuksia siitä, miten käsitteet ovat muuttuneet ja välillä saa ahaa-elämyksiä, kun ymmärtää jonkin asian historian.

Ei kannata pelästyä kirjan mahtipontista nimeä, sillä kirja on oikeasti hyvin yleistajuinen. Ajatus ensyklopediasta ei ensin innostanut minua lainkaan, mutta tutustuttuani kirjan sisältöön olin hyvinkin innoissani. Mielestäni tästä kirjasta huomaa, että kirjoittaja tuntee aiheensa ja suhtautuu siihen intohimoisesti.

Kirjan sisällysluetteloon voi tutustua Gaudeamuksen nettisivuilla.

Lukunäyte sivulta 235:
ROMAANI. Engl. novel, ransk. roman; saks. Roman. Laaja fiktiivinen proosakertomus.
1700-luvulla romaani nousi tärkeimmäksi kertomakirjallisuuden lajiksi saamastaan ankarasta kritiikistä huolimatta, ehkä osittain sen takiakin. Nousua valmistelivat kehitysaskeleet kirjapainoteknologissa, lehdistössä, kirjastolaitoksessa, lukutaidossa ja koulutuksessa. Keskiluokka alkoi lukea ja lukemiskulttuuri muuttui perhekeskeisemmäksi.

Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia – eli Don Quijoten perilliset. Gaudeamus, 2010

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus, The Witcher – Noituri 1

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus vakuutti minut jo parin ensimmäisen sivun aikana. Joistain kirjoista tietää jo niin vähästä, että niistä tulee pitämään. En tiennyt kirjasta etukäteen oikeastaan mitään muuta kuin sen, että se aloittaa useampiosaisen sarjan. Sapkowskin luomaan maailmaan on ollut mahdollista tutustua jo aikaisemminkin The Witcher -tietokonepelissä.

Kirja kertoo Geralt-nimisestä miehestä, joka on ammatiltaan noituri. Kiertelevät noiturit metsästävät ja tappavat hirviöitä, jotka vainoavat ihmisiä. Vaikka noitureita tarvitaan, heitä myös pelätään ja vihataan. Noitureilla on ennen riittänyt runsaasti puuhaa, sillä sekä maaseutua että kaupunkeja ovat uhanneet monet vaaralliset olennot, kuten kikimorat, bruksat ja stryksit. Viime aikoina hirviöt ovat kuitenkin vähentyneet ja Geraltin elanto alkaa olla kiven alla.

Mielenkiintoiset ja kekseliäästi kirjoitetut hirviöt rikastuttavat kirjan muuten aika perinteistä keskiaikaista fantasiamaailmaa. Tätä virkistää myös kerronta, joka on älykästä ja paikoin aika tummasävyistäkin. Lisukkeena on kuitenkin myös huumoria. Viimeisessä toivomuksessa törmätään myös useisiin tuttujen satujen hauskasti vääntyneisiin muunnoksiin. Kirjan maailma on täynnä taikuutta ja taikauskoa mutta myös inhimillisyyttä. Monet ihmisten huonot puolet tuodaan esiin – mutta myös joitain niitä kaikkein parhaimpiakin, kuten rakkautta ja vilpitöntä ystävyyttä.

Viimeinen toivomus muistuttaa rakenteeltaan novellikokoelmaa, jonka novelleissa on sama päähenkilö. Lyhyet tarinat kertovat Geraltin menneistä hirviöjahdeista ja harvoista ystävyyssuhteista. Tämä myös muodostui kirjan ongelmaksi, sillä varsinainen tarinan huippukohta jäi oikeastaan saavuttamatta. Tästä huolimatta kirja oli kuitenkin erittäin kiinnostava tuttavuus, eikä rakenne ollut liian ongelmallinen. Siinä oli nimittäin toisaalta myös virkistävä ote tarinankerrontaan.

On mielenkiintoista nähdä, jatkuuko rakenne samanlaisena seuraavissakin kirjoissa vai pedataanko tällä kirjalla sarjan tulevia osia esittelemällä henkilöt ja keskeisiä tapahtumia. Se selviää aika pian, sillä sarjan seuraava osa, Kohtalon miekka, ilmestyy ensi kesänä.

Lukunäyte sivulta 36:
Noituri hymähti ilkeästi. Ensimmäinen koitos oli sujunut hyvin, juuri niin kuin hän oli arvellutkin. Hopea oli kohtalokasta strykseille, kuten useimmille taikavoimien synnyttämille hirviöille. Geraltin oli siis mahdollista onnistua – stryksi oli samanlainen kuin muutkin pedot, minkä ansiosta lumous oli ehkä mahdollista kumota, ja tiukan paikan tullen hopeamiekka saattoi pelastaa noiturin hengen

Sapkowski, Andrzej: Viimeinen toivomus, The Witcher – Noituri 1 (Ostatnie życzenie, 1993). Suomentanut Tapani Kärkkäinen. WSOY, 2010.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Joululahjavinkkejä lukioikäiselle

Joululahjavinkit ovat tällä kertaa tietokirjapainotteisia. Ne on tarkoitettu suurin piirtein lukioikäisille, eli 16–19-vuotiaille. Tietokirjoja olen valinnut vinkeiksi sen vuoksi, että hyvät tietokirjat ovat hyödyksi ja avuksi myöhemminkin ja tuon ikäinen nuori osaa niitä jo arvostaa.


1. Philip Wilkinson: Myytit ja legendat – ensyklopedia
Kiinnostavaa tietoa, jota voi lukea huvikseen tai parantaakseen yleissivistystään. Ei vaikuta oppikirjalta, mikä on aina plussaa. Arvostelu täällä.




2. Rani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia
Tutustuin kirjaan vasta äsken, mutta se pääsi heti vinkiksi. Todella hyvä opus, josta on hyötyä, jos nuori lähtee opiskelemaan esimerkiksi joitain humanistisia tieteitä. Arvostelu täällä.




3. Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja
Helppoja harjoituksia, joiden avulla voi lukiolainenkin parantaa kirjoitustaitoaan. Arvostelu täällä.





4. WSOY:n sanakirjat
Näistä ei löydy arvostelua blogista, mutta hyvä sanakirja on aina tarpeen opiskelijalle. Yliopiston ruotsinopettaja suositteli WSOY:n sanakirjoja, koska ne ovat hänen mielestään ajankohtaisia ja monipuolisia.

5. Lopuksi pari satukirjaa, jotka tulivat jo esille tuossa Joululahjavinkkejä nuorille -kirjoituksessa. Nämä kirjat säilyttävät arvonsa: Jaakko Hämeen-Anttila ja Heli Hieta: Tuhat ja yksi yötä ja J.R.R. Tolkien: Satujen valtakunta.

torstai 9. joulukuuta 2010

Sinikka Piippo: Suomalaiset marjat – Kaikki metsän ja puutarhan lajit

Sinikka Piippo on yksi suosikkitietokirjailijoistani. Hän kirjoittaa niin asiantuntevasti ja selkeästi kasveista ja niiden ominaisuuksista. Tietoa naisella riittääkin, sillä hän on kasvitieteen professori Helsingin yliopistossa. Piipon Kasvien salaiset voimat -teos on ollut varmaan mielenkiintoisin lukemani kasvikirja. Nyt Sinikka Piippo on kirjoittanut kirjan Suomalaiset marjat, jossa tutustutaan kaikkiin Suomessa luonnonvaraisina tai kotipuutarhoissa kasvaviin marjoihin.

Kirjan alussa on tietoa marjojen keräämisestä ja säilömisestä ja sen jälkeen on kerrottu seikkaperäisesti marjojen ravintosisällöstä, vitamiineista sekä kivennäis- ja hivenaineista – ja muista marjojen sisältämistä aineista. Suurimman osan kirjasta vie kuitenkin aakkosten mukaan järjestetyt esittelyt jokaisesta marjasta. Näissä käydään läpi esimerkiksi marjojen kuvaus ja niiden terveysvaikutukset. Tärkeä lisä on myös monen marjan kohdalla tieto käytön rajoituksista. Jotkin sairaudet esimerkiksi voivat rajoittaa marjojen käyttöä. Hyvin tärkeää tietoa siis!

Se mikä kirjan tekee ainutlaatuiseksi, on tiedon tarkkuus ja asiantuntevuus. Piippo ei tyydy vain kertomaan, että mustikka on terveellinen marja, vaan hän tuo esille mustikassa olevat ainesosat ja niiden vaikutuksen kehoon. Tieto ei kuitenkaan ole paperinkuivaa vaan esimerkit ovat helposti ymmärrettäviä. En valinnut mustikkaa sattumalta esimerkiksi, vaan tämä suosikkimarjani sisältää kirjan mukaan viisi kertaa enemmän antioksidantteja kuin porkkana. Lisäksi se estää monia verenkiertoelinten sairauksia. Mustikan terveysvaikutuksista kertova osio onkin todella pitkä.

Marjat ovat uskomattoman terveellisiä ja suurilta osin vielä täysin ilmaisia. Toivottavasti tämä kirja päätyisi mahdollisimman moneen kotiin, sillä sen avulla marjojen syönti voisi houkutella suomalaisia enemmänkin. Suomalaiset marjat pitäisikin olla jokaisessa kodissa. Talvi ei ehkä ole otollisinta aikaa kirjalle, mutta se on silti hyvä idea vaikka joululahjaksi. Nyt on nimittäin hyvää aikaa suunnitella seuraavan kesän ja syksyn marjaretkiä tai ehkä puutarhan uudistamista.

Lukunäyte sivulta 115:
Mustikan antosyaaneja on tutkittu paljon ja on havaittu, että niillä on laajakirjoinen terveysvaikutus. Antosyaanit neutraloivat vapaiden radikaalien aiheuttamia tuhoja soluille ja kudoksille toimien mm. yhdessä C-vitamiinin kanssa. Ne estävät valtimonrasvoittumistautia ja verihiutaleiden tarttumista toisiinsa, alentavat seerumin kolesterolia ja triglyseriditasoja, suojelevat angina pectorikselta, laajentavat verisuonia ja alentavat verenpainetta.

Piippo, Sinikka: Suomalaiset marjat – Kaikki metsän ja puutarhan lajit. Minerva, 2010.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat


Pierre Pevelin Kardinaalin miekat sijoittuu 1600-luvun Ranskaan, jota kardinaali Richelieu käytännössä hallitsee. Hovi on täynnä juonittelijoita ja vakoilijoita, joista suurimpana uhkana ovat Ranskan verivihollisen Espanjan kätyrit. Kaiken lisäksi ikivanhat ja äärimmäisen vaaralliset lohikäärmeet yrittävät aiheuttaa sekaannusta molempien maiden hoveissa. Lohikäärmeet ovat verhoutuneet ihmisten hahmoon ja niillä on omat tarkoitusperänsä.

Yhtä tällaista hovin juonta ratkomaan kootaan uudestaan Kardinaalin miekat -niminen taistelijajoukko, joka hajosi muutamia vuosia aikaisemmin sisäisen petoksen takia. Joukkueen johtajana toimii luotettava ja paljon kokenut kapteeni La Fargue. Kapteenillakin on kuitenkin menneisyydessään asioita, joista eivät tiedä edes hänen omat joukkonsa.

Kirjan rakenne hämmensi minua varsinkin aluksi. Kardinaalin miekat lähti hitaasti liikkeelle ja keskittyi esittelemään tarinan henkilöitä. Yleensä tällainen rakenne on yleistä sarjoissa, mutta ei yksittäisissä teoksissa. Jonkin aikaa asiaa ihmeteltyäni minun oli pakko tarkistaa, onko kyseessä useampiosainen sarja, vaikka siitä ei löytynyt tietoa kirjan esittelyssä. Pienen googlettelun jälkeen selvisikin, että Kardinaalin miekat on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

Tarinassa on paljon ihmisiä ja paikkoja, mikä tuntui aluksi vähän turhan suurelta tietomäärältä sulatettavaksi kerralla. Alun jälkeen henkilöiden määrä ei kuitenkaan enää häirinnyt, mutta välillä pitkät lauseet pakottivat keskittymään liikaakin tekstiin. Kirjasta saisi varmaan paljon enemmän irti, jos Pariisi olisi tuttu. Kyllä minäkin silti välillä sieltä löysin tuttuja paikannimiä, mutta karttaan en oikein jaksanut paneutua.

Kardinaalin miekkojen rakenne muistuttaa spiraalia, jonka kehillä siirrytään koko ajan lähemmäs keskustaa. Aina tällainen ei toimi, mutta mielestäni tähän kirjaan sopii juuri sellainen yksi kerrallaan salaisuuksia paljastava ote. Asiat kääntyvät välillä päälaelleen ja ystävästä tuleekin vihollinen, kun juonen kudelma muodostuu. Se lisää kirjaan salaperäisyyttä. Kirja päättyi yllättävään juonenkäänteeseen, joka lupaa kiinnostavia aikoja kirjan henkilöille sarjan seuraavissa osissa.

Lukunäyte sivulta 62–63:
Kaikki toki tiesivät että lohikäärmeitä oli olemassa ja oli aina ollut, että inhimillisestä asusta oli tullut niille jo täysin luonteva olomuoto ja että niitä oli elänyt joukossamme jo vuosisatoja. Euroopan onnettomuudeksi niillä oli ollut jo pitkään valtaa Espanjan kuninkaallisessa hovissa. Ja niiden kaukaisia serkkuja, draakkeja, käytettiin lentävinä ratsuina kun taas pienet lohikäärmeet olivat arvostettuja seuraeläimiä. Sekaveriset onnistuivat silti tekemään melkoisen vaikutuksen.

Pevel, Pierre: Kardinaalin miekat (Les lames du Cardinal, 2007). Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus, 2010.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Rani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia


Intiaanit ovat aina kiehtoneet minua erityisen paljon. Nuorempana ihailu oli sellaista romanttista kaipuuta johonkin aidompaan ja maanläheisempään kulttuuriin. Sitä leimasi myös tietoisuus ja syyllisyyskin valkoisten teoista ja intiaanikulttuurien tuhoamisesta. Näin jälkikäteen asiaa katsottaessa tuntuukin hassulta, että samaan aikaan käsitykseni intiaaneista perustui pitkälti elokuviin ja kirjoihin.

Onneksi olen löytänyt sittemmin asiallisia teoksia Amerikan alkuperäisväestöstä. Ilahdun aina, kun huomaan jonkun uuden intiaaneista kertovan kirjan. Lähes uunituore Gaudeamuksen julkaisema Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia on ehdottomasti paras aiheesta kertova kirja, johon olen törmännyt. Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Henrikssonin Intiaanit on sekä tieteellinen ja silti helppotajuinen tietopakkaus Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöstä.

Kirja sisältää runsaasti tietoa ja teoriaa intiaanien alkuperästä ja historiasta. Mukana on sekä vanhempaa että uudempaa tutkimusta. Vanhimman historian lisäksi kirjassa on myös käyty läpi intiaanien tilannetta 2000-luvulla sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Kirjoittajat kertovat esipuheessa, että he ovat halunneet tuoda esiin myös intiaanien aktiivisia rooleja yhteiskunnassa. Se onkin mielestäni onnistunut erittäin hyvin.

Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia on todellinen tiedon kultakaivos kaikille intiaaneista ja historiasta pitäville. Kirjassa on käsitelty intiaanikulttuureja erittäin laajasti ja monipuolisesti. Mukana on monenlaisia mielenkiintoisia osioita, kuten kappaleet intiaanitutkijoista ja -kirjailijoista. Kirjan avulla on helppo nähdä nykypäiviin johtanut kehitys. Upea kirja kerta kaikkiaan – ja erinomainen lahjakirja vaikka joulupakettiin.

Lukunäyte sivulta 30:
Uusimmat näkemykset esittävätkin, että ihminen on voinut saapua Amerikkaan useaa eri reittiä. Yksi näistä on saattanut olla Beringin maakannaksen reitti. Yhä useammat tutkijat ovat alkaneet epäillä, että myös Antarktista ja Etelä-Amerikkaa olisi yhdistänyt kannas, jolloin ihmisiä on voinut saapua myös etelästä. Jotkut uskovat ihmisten saapuneen Amerikkaan myös niin sanottua Atlanttista reittiä jään reunaa pitkin. Euroopassa jään eteläpuolella Espanjassa ja Etelä-Ranskassa asui noin 20 000 vuotta sitten niin sanottuja solutrén-ihmisiä. Joidenkin nuolenkärkiä tutkineiden tieteilijöiden mukaan solutréanilaiset seurasivat jään reunaa länteen noin 15 000 vuotta sitten ja lopulta Amerikkaan päädyttyään loivat clovis-kulttuurin.

Andersson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku: Intiaanit. Gaudeamus, 2010.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Joululahjavinkkejä nuorille

Olen koonnut tähän kirjoitukseen muutamia sellaisia kirjoja, jotka sopivat mielestäni joululahjoiksi nuorille, ehkä sellaisille 12–15-vuotiaille. Kaikista näistä kirjoista löytyy myös kokonainen arvostelu blogistani, eli olen ne kaikki myös itse lukenut ja voin niitä täysin suositella joululahjoiksi. Kirja on mielestäni aina hyvä lahja, joten toivottavasti vinkeistä on hyötyä.


1. Maria Turtschaninoff: Arra
Aivan ihana satufantasia, jonka päähenkilö nousee kurjuudesta omien taitojensa ja vahvuuksiensa avulla. Suosittelen tytöille! Kirja oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Arvostelu täällä.





2. Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen
Vaikuttava kertomus sairaasta pikkutytöstä, joka joutuu enkelin matkaan ja näkee surua mutta myös toivoa. Suosittelen tytöille mutta en kovin nuorille. Arvostelu täällä.





3. Brandon Mull: Myyttihovi-sarja
Vauhdikas seikkailu, joka sopii sekä tytöille että pojille. Sarjassa on ilmestynyt jo kaksi osaa, ja keväällä on tulossa sarjan kolmas osa. Ensimmäisen osan arvostelu täällä ja toisen osan täällä.





4. Jaakko Hämeen-Anttila ja Heli Hieta:  
Tuhat ja yksi yötä
Satuklassikko, joka pitäisi olla kaikilla. Uusi suomennos tuo sadut lähelle lukijaa. Tätä arvostetaan varmasti paljon vielä myöhemmässäkin iässä. Arvostelu täällä.
5. J.R.R. Tolkien: Satujen valtakunta
Satukokoelma, josta löytyy paljon luettavaa vielä aikuisenakin. Ihastuttavia satuja fantasiakirjallisuuden mestarilta. Arvostelu täällä.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Ja sitten Gummeruksen kevään kirjoja

Vaikka uusia kirjakuvastoja ei ihan joulukalenterin tahdissa postiluukusta tipahtelekaan, tuli tällä viikolla myös toinen kevätkuvasto, nimittäin Gummeruksen ensi kevään kirjakuvasto. Täytyy sanoa, että nämä kirjakuvastot saavat minut unohtamaan kaiken muun ja uppoutumaan siihen, mitä keväällä on luvassa.

Tällä kertaa minua kiinnostaa Gummeruksen alkuvuoden tajonnasta eniten kaksi kotimasta scifikirjaa: Hannu Rajaniemen Kvanttivaras ja Sami Parkkisen Punainen pyörre. Kumpikin on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kvanttivaras on Rajaniemen esikoinen mutta Parkkisella on jo useampiakin romaaneja.

Kvanttivaras on siitä kummallinen suomalainen kirja, että se kirjoitettiin ja julkaistiin ensin englanniksi nimellä The Quantum Thief. Gummeruksen esitteen mukaan englantilainen Gollancz-kustantamo solmi Rajaniemen kanssa sopimuksen kirjasta vain yhden luvun perusteella. Eikä siinä kaikki, samaan sopimukseen nimittäin kuuluu kaikkiaan kolme kirjaa. Aploodeja Rajaniemelle! Hannu Rajaniemi on muuten väitellyt tohtoriksi säieteoriasta ja on kuvan perusteella lisäksi aika komea mies.  

Kvanttivaras ilmestyy maaliskuussa ja kuuluu ehdottomasti lukulistalleni, vaikka minua kyllä myös vähän mietityttää, onko se liian tekninen minun makuuni. Onneksi Gummerus on liittänyt kuvastoon myös lukunäytteet monista kirjoista, eikä Kvanttivaras vaikuta lukunäytteen perusteella ollenkaan pelottavan tekniseltä, vaikka kylläkin hyvin älykkäältä.

Sami Parkkisen Punainen pyörre sijoittuu lähitulevaisuuteen, joka ei vaikuta kovin valoisalta. Dystopiset tulevaisuusuhat ovat aina korkealla lukutoivelistallani, joten odotan mielenkiinnolla Parkkisen kirjaa. Se ilmestyykin jo tammikuussa, joten toivottavasti voin kirjoittaa kirjasta lisää jo hyvinkin pian.

Tietokirjojen puolella minua kiinnostaa Gummeruksen kevään tarjonnasta eniten Adrian Goldsworthyn kirjoittama Antonius ja Kleopatra, joka kertoo näiden historiallisten henkilöiden rakkaussuhteesta. Kleopatra on aina kiinnostanut, joten aion tutustua myös tähän kirjaan.

En löytänyt Gummeruksen esitettä vielä heidän nettisivuiltaan, mutta jos paperinen kuvasto osuu jossain silmiin, kannattaa siihen tutustua. Lukunäytteet ovat todella hyvä lisä kirjaesittelyihin, sillä niiden perusteella voi jo aika hyvin päätellä, kiinnostaako joku kirja vai ei.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Jane Austen ja Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit


Seth Grahame-Smithin kehittelemä Jane Austen -sovitus Pride and Prejudice and Zombies oli jonkinlainen kirjallinen sensaatio viime vuonna. Nyt kirja on saatu myös suomeksi ja vielä kiitettävän nopeastikin. Kuinka siis taipuu Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo zombeilla ja väkivallalla höystettynä?

Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit -kirjan tapahtumapaikkana on englantilainen pikkukaupunki, jossa asustaa Bennettien viisilapsinen perhe. Kaikki lapset ovat tyttöjä, joten perheen äidillä on suuri huoli siitä, pääsevätkö tyttäret naimisiin. Isä puolestaan on huolestunut ainoastaan siitä, pysyvätkö tyttäret hengissä. Siksi hän onkin kouluttanut koko katraasta taitavia taistelijoita. Taistelutaitoja onkin syytä pitää yllä, sillä Englannin on vallannut kauhea zombiepidemia.

Grahame-Smith on kirkastanut kirjan henkilöhahmoja jonkun verran, joten jo alunperinkin ironiset hahmot ovat nyt vieläkin terävämpiä. Bennettien äiti on vielä kauheampi pyrkyri ja Elizabethin nuoremmat sisaret vielä tyhjäpäisempiä kuin Austenin alkuperäisessä kirjassa. Elizabeth taas on kiinnostava yhdistelmä herkkyyttä, kipinöitä ja verenhimoa.

Parhaimmillaan kirjan ironia toimii todella mainiosti. Kahden lähes vastakkaisen tyylin yhdistäminen saa aikaan hykerryttäviä mielikuvia. En voi muuta kuin hihittää, kun hieno nainen sitoo helmansa kiinni, niin ettei hame valu korviin hänen esittäessään käsilläseisontaa herraseuralle. Siveää mutta akrobaattista touhua.

Varsinkin loppua kohden kirja pitää enemmän ja enemmän otteessaan – en olisi malttanut esimerkiksi jäädä aamulla työmatkabussista pois, kun olisin halunnut jatkaa lukemista. Pelloilla aivojen perässä ryömivät zombit ja piiloteltuja ilkeyksiä tiputtelevat kilpakosijattaret ovat näköjään aika lyömätön yhdistelmä.

Olen iloinen, etten lukenut tätä kirjaa kuitenkaan englanniksi, vaikka sitäkin suunnittelin. Luulen, että minulta olisi moni herkullinen yksityiskohta jäänyt huomaamatta. Suosittelen kirjaa varauksetta myös niille, jotka epäilevät sen riistävän alkuperäistä teosta. Mielestäni mikään olennainen ei kirjassa muutu, vaan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on säilyttänyt Austenin kirpakan älykkyyden.

Ensi keväänä onkin sitten merihirviöiden vuoro uiskennella Austenin maisemiin, kun Schildts julkaisee kirjan Järki ja tunteet ja merihirviöt. Sen kirjoittajana on tällä kertaa Ben H. Winters. Pitää varmaan lukea Austenin oma versio uusiksi sitä ennen, että tapahtumat palaavat taas mieleen.

Lukunäyte sivulta 13:
Herra Darcy käveli tiehensä, ja veri tuntui jähmettyvän Elizabethin suonissa. Häntä ei ollut koskaan loukattu näin. Soturin kunnia vaati hyvitystä. Hyvin hienovaraisesti Elizabeth kurotti kohti nilkkansa. Hänen kätensä tavoitti helman alle kätketyn tikarin. Hän aikoi seurata kopeaa herra Darcya ja leikata tämän kurkun auki.

Austen, Jane ja Grahame-Smith, Seth: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (Pride and Prejudice and Zombies, 2009). Suomentanut Virpi Vainikainen. Schildts, 2010.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Piipahdus Avaimen keväässä

Postiluukusta putkahti eilen Avaimen kevään 2011 katalogi.  Olen jo muutenkin vähän ehtinyt tutkailla ensi kevään kirjatarjontaa, mutta palaan siihen tarkemmin vähän myöhemmin. Avaimen kevään tarjonnasta minua kiinnostaa eniten Harri István Mäen Kraatterin lapset ja Ursula K. Le Guinin Maanpakolaisten planeetta. Myös Rebecca Stottilta tulee uusi kirja, Veden muisti. Tai kyseessä on siis Stottin esikoiskirja, joka suomennetaan nyt Korallivarkaan jälkeen.

Kraatterin lapset kertoo tanssikoulusta mystiseltä kuulostavassa Linnassa kraatterin pohjalla keskellä kaupunkia. Kirjan pitäisi olla "lumoava mysteerisatu lapsista, jotka tekevät unohtumattoman matkan tanssin vangitsevaan maailmaan ja itseensä". Kirja kuulostaa sekä kummalliselta että kiehtovalta, joten se ainakin pääsee lukulistalle.

Maanpakolaisten planeetta puolestaan jatkaa Le Guinin Hainilaista sarjaa, josta ilmestyi tänä syksynä ensimmäinen osa, Rocannonin maailma. Nyt on pakko tunnustaa, että se on minulta vielä lukematta, mutta siirränkin sen nyt lukulistalla vähän ylöspäin. Sarjaa on suomennettu vähän sieltä täältä ja tarkoitukseni on ollut lukea tähän mennessä ilmestyneet suomennokset järjestyksessä. Näköjään odottaminen kannattaa, kun suomennoksia tulee nyt lisää. Kunpa joku vielä julkaisisi uudestaan Osattomien planeetan, jonka ainoaa painosta myydään nykyään melkoisilla hinnoilla.

Rebecca Stottin Veden painosta en oikein osaa sanoa vielä mitään. Kiinnostavimmalta kirja kuulostaa tässä esittelypätkässä: "– – vähitellen alkaa näyttää siltä, että murhan jäljet kiertyvät vuosisatojen taakse Newtonin ja hänen tieteellisen uransa ympärille – erityisesti salaperäisiin alkemiakokeiluihin, joita kuuluisa tiedemies harjoitti." Pidin Stottin kirjoitustyylistä Korallivarkaassa, joten jos tämä kirja ei ole liian dekkarimainen, luulen että voisin pitää siitäkin.

Avaimen kuvastoon voi tutustua pdf-tiedostona heidän nettisivuillaan.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Hyvää pikkujoulua ja Kirjeitä Joulupukilta


Nyt on pikkujouluviikonloppu ja joulun odotus on siis alkanut. Mikäpä olisi parempi keino viettää pikkujoulua kuin lukea itsensä joulupukin kirjoittamia kirjeitä?

Yksi joulun ihanimpia kirjoja on Kirjeitä joulupukilta. Se on kokoelma kirjeitä, jotka J. R. R. Tolkien on lähettänyt lapsilleen joulupukin nimissä yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Joulupukki kertoo kirjeissään  Pohjoisnavan väestä ja kommelluksista, joihin he joutuvat joulupukin tärkeimmän karhuapurin, Napakontion, takia.

Kirja sisältää runsaasti kuvia kirjeistä, jotka ovat itsessäänkin taideteoksia, sillä ne sisältävät myös kuvia ja runoja. Aluksi kirjeet ovat lyhyitä, mutta ne pitenevät vuosien myötä. Kirjeet muuttuvat pieniksi tarinoiksi, joissa taistellaan esimerkiksi hiisiä vastaan ja selvitellään Napakontion aiheuttamia pulmia.

Tolkien on mestari kertomaan tarinoita, myös tällaisia pieniä satuja. Eikä voi olla ihailematta miestä, joka jaksaa piirtää ja keksiä tarinoita lapsilleen joka joulu. Onneksi nämä kirjeet on toimitettu kirjaksi ja suomennettu. Ja onneksi kirjaan on liitetty kuvia alkuperäisistä kirjeistä, sillä ne saavat todella hyvälle tuulelle. Kirjeitä joulupukilta tuo lukijalle varmasti joulumielen. Hyvää pikkujoulua!

Lukunäyte sivulta 44:
Kaksi Napakontion veljenpentua on asunut täällä jo jonkin aikaa, Paksu ja Valkotukka. Ne ovat pömppömahaisia napapentuja, jotka läimivät toisiaan ja kieriskelevät maassa oikein hauskasti. Mutta jonakin vuonna ne saavat kyllä tulla joulun jälkeen eikä ennen kuin lahjoja pakataan. Minä kompastuin niihin neljätoista kertaa päivässä viime viikolla.

Tolkien, J. R. R.: Kirjeitä Joulupukilta (Letters from Father Christmas). Suomentaneet Kersti Juva ja Alice Martin. WSOY, 2005.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja (toim.): Muistijälkiä – Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta


Saksalainen nykykirjallisuus on ollut minulle aina tosi hankala alue. Jotenkin se historian ja syyllisyyden mukana kantaminen on aiheena liian raskas. Tästä syystä olen vähän turhaankin vältellyt saksalaista kirjallisuutta. Koska ennakkoluulot eivät ole kuitenkaan hyväksi, ilahduin kovin, kun huomasin Avain-kustantamon Café Voltaire -sarjan uuden osan, Lotta Kähkösen ja Hanna Meretojan toimittaman Muistijälkiä – Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta.

Muistijälkiä esittelee merkittävimpiä saksalaisia nykykirjailijoita ja pohtii samalla kirjallisuuden roolia yhteiskunnan traumojen käsittelijänä. Kuten muihinkin Café Voltaire -sarjan aiempiin teoksiin, on tämän kirjan tekoon osallistunut suuri määrä alan asiantuntijoita. Vaikka kirjoittajia on useita, Muistijälkiä on ehjä kokonaisuus.

Kirjan esseet sisältävät paljon tietoa ja yksityiskohtia, ja ne ovat ehdottomasti niin tieteellisiä, että kelpaavat lähdekirjallisuudeksi opiskelijoille. Siitä huolimatta kirjaa voi hyvin lukea ihan muuten vaan, vaikka uusia kirjailijoita etsien. Minulla ei riitä kärsivällisyys lukea tällaista kirjaa kannesta kanteen, mutta luen mielelläni kuitenkin aina jotain tietokirjaa kaunokirjojen ohella. Esseekokoelma on hyvä juuri tällaisessa lukemisessa. Siitä voi lukea yhden kokonaisuuden kerrallaan.

Suurin osa tässä kirjassa esitellyistä kirjailijoista on minulle tuntemattomia. Toki olen lukenut heistä myös muutamia, esimerkiksi Günter Grassia ja Bernhard Schlinkiä. Muistijälkiä-kirjan perusteelliset lähdeluettelot ja kirjalistat toimivat hyvänä apuna sekä kauno- että tietokirjallisuutta etsiessä. Minua alkoi tämän kirjan perusteella kiinnostaa ehkä eniten Julia Franck, jonka Keskipäivän haltija -kirjaa on myös kehuttu paljon.

Kannattaa tutustua myös sarjan edellisiin osiin: Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset. Ensimmäinen kertoo ranskalaisesta nykykirjallisuudesta ja jälkimmäinen brittiläisestä. Pidän valtavasti tästä koko Café Voltaire -sarjasta ja odotan aina innolla, mikä on sarjan seuraava osa. Nämä ovat myös hyviä lahjakirjoja paljon lukeville ja kirjallisuudesta pitäville ihmisille.

Lukunäyte sivulta 57:
Etenkin nuoret juutalaiskirjailijat pohtivat toisen maailmansodan jälkeisiä yhteiskunnallisia ja ideologisia muutoksia sekä globaalin siirtolaisuuden vaikutuksia. Tämä tarve korostui 1990-luvulla, ja sitä seurasi uusi juutalaiskirjallisuuden renessanssi.

Kähkönen, Lotta ja Meretoja, Hanna  (toim.): Muistijälkiä – Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Avain, 2010.

tiistai 23. marraskuuta 2010

P.C. Cast: Jumalattaren valittu

P.C. Castin Jumalattaren valittu aloittaa Partholon-sarjan, jonka toinen osa julkaistaan joulukuussa. P.C. Cast saattaa olla suomalaisille tuttu myös nuorille suunnatusta Yön talo -sarjasta, jonka hän on kirjoittanut tyttärensä kanssa.

Jumalattaren valittu -kirjan päähenkilö, Shannon Parker, on tavallinen nainen, joka yllättäen siirtyy toiseen maailmaan ja vaihtaa paikkaa hevosjumalattaren ylipapittaren kanssa. Kaiken lisäksi hänen pitää lähes saman tien mennä naimisiin – eikä ihan tavallisen miehen kanssa. Ja pian paljastuu, että valtakuntaa uhkaa lähes ylivoimainen vihollinen.

Kirja herätti minussa ennakkoon vähän epäilyksiä, sillä sen juoni kuulosti niin päättömältä. Sitähän se toki onkin, mutta kirja on kirjoitettu hauskasti pilke silmäkulmassa. Shannon on itsevarma, aikuinen ja suorasanainen nainen, joka osaa myös nauttia elämästään. Hän ei pelästy vähästä, vaikka joutuu esiintymään kansalle ilman paitaa ja aviomies kulkee yleensä neljällä jalalla. Myös päähenkilön kommentit hymyilyttivät minua vähän väliä.

Kirja oli aidosti viihdyttävä, ja se oli juuri sopivan kevyttä luettavaa pikkujoulujen jälkeisenä päivänä.  Jos totta puhutaan, niin päähenkilö siirtyy melko kevyesti opettajasta palvotuksi jumalattaren ilmenemismuodoksi, mutta juonen totuudenmukaisuus ei tällaisissa tarinoissa ole kuitenkaan niin tärkeää. Tärkeintä on, että lukija viihtyy ja jää odottamaan tarinalle jatkoa. Onneksi sitä ei pitkään tarvitse odotella.

Lukunäyte sivulta 62:
Kavioiden kopse voimistui. Ratsastajia täytyi olla useita. Mokomat moukat! Ei mitään käsitystä käytöstavoista!
Lihaksikkaat ovivartijat ottivat taas asennon, kun hevoset tulivat ovelle...
Hengitykseni salpaantui, ja olin tukehtua.
Hevoset ratsastivat huoneeseen kaksi rinnakkain. Niitä oli yhteensä kymmenen.
– Kentaureja, kähisin hiljaa. Leukani retkotti yhä auki.

Cast, P.C.: Jumalattaren valittu (Divine by Mistake, 2006). Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2010.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja


Avain-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessujen yhteydessä kirjabloggarien tapaamisen, jossa pääsimme myös kuulemaan Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen ajatuksia kirjoittamisesta ja sen opettamisesta. He ovat kirjoittaneet yhdessä kirjoittamisoppaan Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja.

Kirja sisältää 100 kirjoitusharjoitusta sekä suomalaisten ja myös muutaman ulkomaalaisen kirjailijan ajatuksia kirjoittamisesta ja siitä, millaisia vaikeuksia heillä tyypillisesti on ja miten he pääsevät niistä yli. On  helpottavaa lukea, että lähes kaikilla kirjailijoilla on usein teksti jumissa eikä mitään tapahdu. Moni näyttää hyödyntävän apuna deadlineja. Kun aikaraja lähestyy, on tekstiä pakko syntyä.

Parasta kirjassa on se, että harjoitukset ovat todella helppoja. Suurin osa niistä ei edes tunnu harjoituksilta – eikä ainakaan siltä, kuin olisi tekemässä koululäksyjä. Harjoitusten helppous vähentää kynnystä tarttua niihin. Jos nimittäin kirjoittaja on mestari välttelemään kirjoittamista, hän on todennäköisesti myös mestari välttelemään harjoituksia. Tunnustan. Tällä hetkellä minun pitäisi kirjoittaa kurssitehtävää naisten aviorikoksista 1800-luvun kirjallisuudessa.

Vaikka en olekaan kirjoittamassa kirjaa, koen että kirjan harjoituksista on minulle hyötyä. Kirjoitan kuitenkin päivittäin tekstejä ja jumitus on tuttua. Taidan viedä kirjan töihin, sillä pelkästään harjoitusten lukeminen ja kirjoittamisen pohtiminen saa ajatukset liikkeelle. Kirjasta voisi olla hyötyä myös esimerkiksi koululaiselle, joka haluaa parantaa tekstejään.

Kirjan harjoitusten lisäksi minulla on vielä yksi vinkki kirjoittajille: aloittakaa blogi tai päiväkirja. Kun ensin saa sormet juoksemaan päivän asioita tai muita itselle tärkeitä asioita, voi siitä vahingossa siirtyä kirjoittamaan jotain muutakin. Minäkin avaan nyt toiveikkaasti tyhjän tekstitiedoston ja kokeilen, jos minulla olisi siinä tunnin kuluttua valmis tehtävä.

Lukunäyte sivulta 38:
20 Riita
Palauta mieleesi suurin riita, joka sinulla on ollut jonkun toisen ihmisen kanssa. Kirjoita tilanteesta tarina riitakumppanisi näkökulmasta. Mitä hän ajatteli siinä tilanteessa? Millaisena hän näki sinut? Mitä hän ajatteli sinusta riidan jälkeen? Eläydy toisen henkilön maailmaan ja kirjoita itsestäsi niin räävittömästi kuin pystyt se voi olla hauskaa, nautinnollista ja vapauttavaa.

Hirvonen, Elina ja Silfverberg, Anu: Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja. Avain, 2010.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Jaakko Hämeen-Anttila ja Heli Hieta: Tuhat ja yksi yötä

Kun sain tämän kirjan käsiini, olo tuntui jotenkin juhlalliselta. Ihan uusi suomennos valikoiduista Tuhannen ja yhden yön tarinoista, suomentajana arvostamani Jaakko Hämeen-Anttila. Kaiken lisäksi kirjassa on Heli Hiedan upea kuvitus. Tuhat ja yksi yötä onkin jo odotettu kirjatapaus.

Kirjan aloittaa Jaakko Hämeen-Anttilan esipuhe, jossa hän kertoo satukokoelman synnystä ja historiasta. Se onkin mielenkiintoista luettavaa. En esimerkiksi tiennyt, että Tuhannen ja yhden yö tarinoita kerrottiin 1500-luvun arabimaailman kahviloissa. Eurooppaan sadut tulivat ranskalaisen Antoine Gallandin ansiosta jo 1600-luvun lopussa, mutta suurimmassa suosiossa ne olivat 1800-luvulta pitkälle 1900-luvulle.

Uusi suomennos hyppää heti aluksi silmille, kun lukija ihmettelee muuttuneita nimien kirjoitusasuja. Mutta hämmästys menee nopeasti ohi, sillä kirjan kieli on sujuvaa ja soljuu nopeasti eteenpäin. Teksti on itse asiassa yllättävänkin nopealukuista. On mahtava lukea tätä kirjaa, kun vertaa miten vanhaa ja konstikasta on edellisen suomennoksen kieli.

Heli Hiedan kuvat sopivat Tuhat ja yksi yötä -kirjaan mainiosti. Ne ovat värikylläisiä, liioittelevia ja yllättäviä. Oranssiin vivahtava punainen, hiekka ja levänvihreän monet sävyt vievät ajatukset heti jonnekin kaukomaille. Kuvia ei kirjassa ole mitenkään kovin runsaasti ja niiden välillä on monia aukeamia täysin ilman kuvia.

Kuvituksen puolesta kirja ei ehkä viehätä ihan niitä perheen pienempiä, mutta muuten tämä on sellainen kirja, joka pitäisi olla joka kodissa. Se sisältää sen verran lyhyitä satuja, että ne sopivat vaikka iltasaduiksi. Mummeille ja kummeille siis vinkiksi, että Tuhat ja yksi yötä on myös hyvä lahjaidea kääräistäväksi joululahjapakettiin.

Lukunäyte sivulta 15:
Kerrotaan, että muinaisina vuosina ja menneinä aikoina Intiaa ja Kiinaa hallitsi kuningas, jolla oli mahtava armeija ja paljon palvelijoita ja hovimiehiä. Hänellä oli kaksi poikaa. Molemmat olivat rohkeita sotureita, mutta vanhempi oli nuorempaa parempi ratsumies.

Hämeen-Anttila, Jaakko ja Hieta, Heli : Tuhat ja yksi yötä. Otava, 2010.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Maria Turtschaninoff: Arra

Olen ollut pari päivää ihanan lumouksen vallassa. Sen on aiheuttanut Maria Turtschaninoffin Arra, joka oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Kirja ilmestyi viime vuonna ruotsiksi, mutta nyt se on myös suomennettu.

Arra on upea kehityskertomus, joka sadun ja fantasian keinoin kertoo päähenkilön, Arra-tytön kasvamisesta. Arra syntyy ja kasvaa hylättynä, mykkänä ja yksinäisenä lapsena, joka janoaa rakkautta tai edes kosketusta. Kaikki uskovat, että Arra on viallinen ja väärä, myös tyttö itse. Hän joutuu kokemaan monenlaista julmuutta, mutta löytää onnekseen keinon ilmaista itseään ja kanavoida kokemaansa.

Kirja on monella tapaa todella koskettava. Tarina noudattaa perinteisten satujen kaavaa, joka tuo siihen tietynlaista turvallisuutta, mutta kirjailija on myös hyödyntänyt vanhojen satujen armottomuutta. Näitä julmiakin tapahtumia tasapainottamassa on todellista lämpöä, luonnon myyttistä voimaa – ja täydellistä onnea tietysti. Kaikki on kuorrutettu vielä voimakkailla kielikuvilla, väreillä ja äänillä. Juuri sellaisella, mitä tajuaa kaipaavansa keskellä marraskuuta.

Olen hämmästynyt, lumoutunut ja ihastunut. Olen myös vähän vihastunut itselleni siitä, etten aiemmin tiennyt mitään kirjasta tai kirjailijasta. Olen myös kummastunut, ettei Turtschaninoff voittanut palkintoa viime vuonna. En ole lukenut sitä voittajakirjaa, mutta jos se kerran voitti sekä tämän että Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltijan, voittajan on paras olla todella hyvä.

Maria Turtschaninoffilta on ilmestynyt myös kaksi muuta kirjaa, mutta niitä ei ole käännetty suomeksi. Vuonna 2007 ilmestyi De Ännu Icke Valda – Ett äventyr ja tänä vuonna Underfors-niminen kirja. Toivoisin kovasti, että myös nämä kirjat suomennettaisiin, sillä lukisin mielelläni lisää Turtschaninoffia. En luota ruotsin taitooni niin paljon, että uskoisin sen riittävän kirjoihin uppoutumiseen.

Suuri kiitos upeasta lukukokemuksesta kuuluu myös Arran suomentajalle Marja Kyrölle. Kirjaa lukiessa nimittäin unohti lukevansa käännöstä, niin taitavasti se oli tehty. Kyrö on löytänyt kutkuttavia sanoja – ja tainnut keksiä muutamia ihan uusiakin – jotka sopivat niin täydellisesti Arran tarinaan. Lukija ei voi kuin lumoutua.

En voi kylliksi kehua tätä kirjaa – minusta se on todella, todella ihana. Ottakaa se luettavaksenne vaikka jouluna ja antakaa kirjan tunnelman koskettaa.

Lukunäyte sivuilta 18–19:
Terävä valo sai koivun vihreyden hänen yläpuolellaan melkein häikäisemään. Arra sulki silmänsä ja istui aivan hiljaa poski puuta vasten ja Simmolin ääni korvissaan. Tuon äänen hän oli kuullut koko ikänsä, se ei ollut koskaan jättänyt häntä, paitsi paukkupakkastalvina, jolloin puro oli jäätynyt. Hiljaisuus, joka silloin oli laskeutunut, oli saanut hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi suuren perheensä keskellä. Simmol oli hänen veljensä, seuralainen, joka kuiski laulujaan hänen korviinsa päivin ja öin. Ääni oli hänelle yhtä tuttu kuin hänen omat sydämenlyöntinsä.

Turtschaninoff, Maria: Arra (Arra – Legender från Lavora, 2009). Suomentanut Marja Kyrö. Tammi, 2010.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kai Ekholm ja Yrjö Repo: Kirja tienhaarassa vuonna 2020


Pöydälläni on jo jonkin aikaa ollut Kai Ekholmin ja Yrjö Revon Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Olen lueskellut sitä sieltä täältä ja ihmetellyt kaavioita. Kirja tienhaarassa tietää, että käyttämäni lukutapa on verkon myötä yleistynyttä selailua, viewing.

Olen kuitenkin myös lukenut kirjaa ihan lukemalla, sillä kirja on kirjoitettu helppotajuisesti ja aihe on todella kiinnostava. Vaikka joukossa on toki kaavioita, numeroita ja summia, ei se tee lukemisesta ollenkaan hankalaa. Kirjassa pohditaan monelta kantilta suomalaista kirjateollisuutta ja mietitään sen tulevaisuutta.

Sähkökirjan tuleminen pohdituttaa monia kirjojen lukijoita ja siihen ovat paneutuneet myös kirjan tekijät. Heidän näkemyksensä mukaan sähköinen kirja voi tuoda lukijoiden ulottuville sellaisiakin teoksia, jotka eivät mahdu kirjakauppojen hyllyille. Ja sehän palvelisi kuluttajia erinomaisesti. Kirjassa on myös kerrottu, mistä e-kirjan hinta koostuu ja miksi e-kirja ei ole tavallista kirjaa halvempi.

Kirja tienhaarassa vuonna 2020 on hyödyllinen ja kiinnostava kirja kirjojen ystävälle. Se sisältää myös sellaista knoppitietoa, jolla voi ihastuttaa kirjanystävien tapaamisessa tai muuten vain osoittaa sivistyksensä. On hyvä myös välillä pysähtyä pohtimaan oman harrastuksensa takana olevaa suurta koneistoa.

Jos kirjan tulevaisuus pelottaa, lohduttavat kirjoittajat kertomalla, että kirjan historiaan on aina kuulunut uhkia ja kriisejä. Nykytilanne ei siis ole huolestuttava, vaan voimme rauhassa jatkaa kirjojen kuluttamista.

Lukunäyte sivulta 88:
Verkko soveltuu erinomaisesti suurten aineistojen jakeluun ja yksittäisten tiedostojen hakuun. Se levittää myös kirjatietoa. Sen heikkoutena on epätasainen laatu, palveluiden tuottamisen ja uusintamisen kalleus ja verkon politiikkaan liittyvä maksuttomuus. Laadukkaiden maksullisten palveluiden luominen tähän ympäristöön vaatii ison tuotantokoneiston ja pitkäjännitteisen rahoituksen.

Kirjan esipuhe ja sisällysluettelo löytyvät Gaudeamuksen sivuilta.

Ekholm, Kai ja Repo, Yrjö: Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus, 2010.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Maggie Shayne: Verilinja

Edellinen lukemani Maggie Shaynen kirjoittama tarina Pimeyden olennot -kokoelmassa ei ollut lainkaan vakuuttava, mutta päätin kuitenkin lukea tämän uudemman kirjan, sillä siinä oli kiinnostava aihe. Ja uteliaisuus palkittiin, sillä Verilinja paljastuikin positiiviseksi yllätykseksi.

Tarina kulkee aluksi kahdessa tasossa. Ensimmäinen kertoo nuoresta naisesta, joka herää muistinsa menettäneenä ja alastomana sillan alta. Nainen löytää syrjäisestä talosta miehen, joka tuntuu tietävän kuka nainen on. Nainen, Lilith, saa kuulla olevansa vampyyri, samoin kuin mieskin. Heillä molemmilla on yhteyksiä Farmiin, huippusalaiseen valtion laitokseen, joka kasvattaa lapsista vampyyreja epäinhimillisillä keinoilla.

Toinen kerrontalinja kertoo parikymmentä vuotta aikaisemmista tapahtumista, kun juuri synnyttänyt Serena saa kuulla tyttärensä kuolleen. Hän on kuitenkin varma, että on kuullut lapsensa äänen ja epäilee, että jotain hämärää on tekeillä. Serena onkin oikeassa ja pian hän tapaa salaperäisen naisjärjestön, joka voi auttaa häntä löytämään lapsensa.

Verilinja oli hyvin suunniteltu tarina, joka on lisäksi aika jännittäväkin. Lilith on kiinnostava päähenkilö, jolla on vahva itsetunto huolimatta muistinmenetyksestä. Hän tekee itsenäisiä ja rohkeitakin päätöksiä, vaikka samalla joutuu myös miettimään keneen voi luottaa ja onko rakkaus voimakkaampi kuin sukulaisuussiteet. Kirjassa on myös muita vahvoja naisia, joita ei tarvitse pelastaa pulasta.

Minua viehätti tarinassa myös se, että vaikka vampyyrit ovatkin aisteiltaan ylivoimaisia, he kuolevat kuitenkin todella helposti. Haavoittunut vampyyri kuolee nopeasti verenhukkaan, sillä veri ei lakkaa vuotamasta ennen kuin päivän aikaisessa levossa. Tämä tuo tarinaan lisää jännitteitä, kun panoksena on vampyyrienkin henki. Muuten kirjan vampyyrit olivat aika perinteisiä, tosin aika ihmisystävällisiä.

Ajatus vampyyreita kasvattavasta laitoksesta herättää eettisiä mietteitä, mutta kyllä tarina on ensisijaisesti viihdekirjallisuutta. Jos vampyyrit ja paranormaali romantiikka kiinnostavat, kannattaa mahdolliset ennakkoluulot ns. kioskikirjallisuutta kohtaan siirtää syrjään ja kokeilla Verilinjaa. Harlequinin uusi Nocturne-sarja alkaa mielestäni todella lupaavasti, ja jos jatko on samaa tasoa, tulee sarja varmasti menestymään.

Lukunäyte sivulta 24:
Ethan oli tuntenut eläessään vain yhden naisen, jolla oli tuollaiset hiukset. Silloin nainen ei ollut vielä ollut vampyyri. Hän oli ollut vain yksi Valituista, toinen Farmilla kasvatettu vanki. Verilinjalainen.

Shayne, Maggie: Verilinja (Bloodline, 2009). Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2010.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Eihän siinä mikään auttanut. Oli pakko lukea tämä Miina Supisen uusi Apatosauruksen maa melkein heti Liha tottelee kuria -kirjan jälkeen, vaikka se sitten etuilikin muita luettavien kirjojen pinossa odottavia kirjoja. Edellisestä jäi sen verran hyvä fiilis, että päätin ahmia tämänkin. Syön aina kaikki suklaatkin kerralla, vaikka sitten ällöttäisikin. Onneksi kirjoista ei kovin usein tule ällötystä, tai ei tästä ainakaan.

Apatosauruksen maa on kokoelma lyhyitä tarinoita. Niitä yhdistää ohikiitävien hetkien tunnelma. Hetket voivat olla tärkeitä tai ei ollenkaan tärkeitä – tai sellaisia, jotka eivät tapahtumahetkellä tunnu miltään, mutta jotka myöhemmin muistaa tarkemmin kuin muut. Kirja sisältää sekä surullisia, kauheita että onnellisia tarinoita, jotka voisivat ehkä tapahtua kenelle tahansa. Tarinat ovat hyvässä balanssissa ja kuljettavat lukijan tunteita ylös tai alas, ihan oman mielensä mukaan.

Koska tällä kertaa tiesin, mitä odottaa, kirjan tyyli ei päässyt yllättämään. Se ei kuitenkaan heikentänyt kirjan tehoa ollenkaan. Vähän väliä huomasin, että vaikka kirjassa tapahtui kauheita, minua vain nauratti. Suurimman osan ajasta taisin istua kirja kädessä mielipuolinen virne naamassani. Ei voi mitään, Supinen on järkyttävän hauska.

Jos tätä Apatosauruksen maata pitäisi verrata Supisen esikoiseen, sanoisin että tämä on harkitumpi kirja. Liha tottelee kuria oli totaalista ilotulitusta, mutta tämä on ehkä enemmän sellainen juhannuskokko. Vähän pienempi ja vähemmän räiskyvä, mutta toisaalta myös inhimillisempi ja hyvällä tavalla arkinen. Kun Liha tottelee kuria oli kuin absurdia tv-sarjaa, Apatosauruksen maa tuntuu todelliselta elämältä, mutta jollain absurdilla mausteella ryyditettynä.

Seuraava katkelma kertoo mielestäni kokoelmasta kaiken. Ja sen viimeinen lause on se kohta, jossa kirja vakuutti minut mahtavuudestaan. En malta odottaa Supisen seuraavaa kirjaa.

Lukunäyte sivulta 29:
En sano tätä siksi, että usuttaisin teitä tekemään lampunvarjostimia ihmisistä. Se on monella tapaa laitonta ja moraalitonta, ja ongelmallista tekijällekin, mutta en näe mitään syytä olla nauttimatta jo olemassa olevista lampunvarjostimista; nehän eivät palaudu ihmisten päälle.

Katso myös arvioni kirjasta Liha tottelee kuria ja Miina Supisen blogi Sokeripala.

Supinen, Miina: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Wendela: Elisabet


Ensimmäiset suomalaiset naisten kirjoittamat romaanit julkaistiin 1800-luvun puolivälin tienoilla. Ensimmäiseksi ehti Fredrika Wilhelmina Carstens romaanillaan Murgrönan (Muratti) vuonna 1840. Se sai murska-arviot, mutta avasi kuitenkin oven muillekin naisten kirjoittamille tarinoille. Wendla Randelinin Den Fallna (Elisabet) julkaistiin vuonna 1848 salanimellä Wendela. Tuohon aikaan julkaistiin kaikki romaanit nimimerkillä tai nimettöminä. Molemmat näistä mainituista kirjoista on suomennettu vasta viime aikoina, sillä ne – ja monet muut naisten kirjoittamat tarinat – unohdettiin pitkäksi aikaa.

Wendelan Elisabet kertoo avioliiton ulkopuolisesta rakkaudesta, joten syntiin lankeaminen ja siitä maksaminen ovat tärkeitä teemoja kirjassa. Kirjan päähenkilö on Elisabet, nuori ja kaunis vaimo, joka rakastuu miehensä hyvää ystävään Rudolfiin. Heidän rakkautensa on kuvattu kovin puhtaaksi eikä sen lihallisesta puolesta puhuta ollenkaan. He joutuvat kuitenkin maksamaan synnistään ja tuhoavat samalla myös täysin viattomia ihmisiä.

Kirjan juoni on aika uskalias, vaikka se kerrotaankin vähän varoittavalla äänensävyllä. Kirjailija näyttää melko lennokkaastikin, mihin aviorike voi johtaa. Toisaalta kirja painottaa myös anteeksiantoa ja jumalan armoa. Vaikka Elisabet on sortunut, hänellä on mahdollisuus puhdistua uskon avulla. Kertoja ei syytä, vaan kuvaa tapahtumia ymmärtäväisesti. Kirja kertoo myös sitä, että virheiden ja jopa menetyksien jälkeen on mahdollista rakentaa onnellisuus uudestaan.

Wendela on ollut selvästi perillä ajankohtaisista asioista ja kulttuurista, sillä hän on liittänyt niitä kirjaankin. Hän ottaa esimerkiksi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja esittää mielipiteitään muun muassa siitä, onko naimisissa olevan naisen syytä tanssia valssia muiden kuin aviomiehensä kanssa. On hienoa päästä kurkistamaan lähes 200 vuotta sitten syntyneen naisen ajatuksiin ja moraalikäsityksiin.

Kirjaa oli aika raskas lukea, sillä runsaat adjektiivit ja pitkät kuvailut olivat vähän uuvuttavia. Samoin minua nykylukijana ärsytti kirjan henkilöiden täydellisyys. Kirjan juoni on aika melodramaattinen ja paikoin vähän hassukin – harvoin kukaan kuitenkaan oikeasti kuolee särkyneeseen sydämeen. Parasta kirjassa on se hienovireisyys, jolla kertoja kuvaa Elisabetin mieltä. Hän pystyy tavoittamaan sellaisen päättämättömyyden, katumuksen ja kaipauksen ristiriidan, jollaisten kanssa ihmiset oikeasti kamppailevat.

Lisää tietoa Wendla Randelinista löytyy esimerkiksi täältä.

Lukunäyte sivulta 37–38:
Kun ensimmäiset virvokkeet oli tarjottu, sai orkesteri luvan aloittaa. Musiikki virisi. Orkesteri soitti yhtä Straussin valsseista, yhtä noista kuohuttavista ja huumaavista sävelmistä, joita yksikään sielu ei voi lumoutumatta kuunnella. Nuoret neidit loivat kaipaavia katseita herroihin, jotka olivat ryhmittyneet ovien luokse ja keskilattialle. Äkkiä Rudolf lähestyi Elisabetia nopein askelin. Pienellä kumarruksella hän kutsui tämän kanssaan valssiin. Elisabet nousi, laski joutsenuntuvapuuhkan viereensä ja ojensi hänelle kätensä. Rudolf kietoi kätensä hänen hoikalle uumalleen, ja he liitelivät kepeästi kuin tuulenhenkäys yli sileän lattian. He tanssivat kumpikin poikkeuksellisen hyvin, ja nuoria ja terveitä kun olivat, eivät malttaneet lopettaa vaan jatkoivat tanssin toisensa perään.

Wendela: Elisabet (Den Fallna, 1848). Suomentanut Kati Launis. WSOY, 1999.

torstai 11. marraskuuta 2010

Pelkkää Finlandiaa!

Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistiin tänään ja heti syntyi valtava kohu siitä, että yksi ehdokas ei ole sääntöjen mukainen, eli Suomen kansalainen. Iltasanomien Ota kantaa! -kyselyssä on kysymyksenä "Pitääkö Finlandia-ehdokkaan olla mielestäsi Suomen kansalainen?" Vastauksia on nyt 1884 ja Kyllä-vastauksia on 86 %. Siis mitä? Onko Suomen kansa oikeasti tuota mieltä? Eikö riitä, että kirja on suomalainen, julkaistu suomalaisessa kustantamossa ja kirjoitettu maan virallisella kielellä? Minua ihmetyttää ja kummastuttaa.

Niin, ne ehdokkaat ovat siis:
Joel Haahtelan Katoamispiste
Markus Nummen Karkkipäivä
Riikka Pulkkisen Totta
Mikko Rimmisen Nenäpäivä
Alexandra Salmisen 27 Eli kuolema tekee taiteilijan
Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä

Mitään noista kirjoista en ole lukenut, joten olen avoinna kenen tahansa voitolle. Toivottavasti hyvä kirja voittaa! Epäilen, ettei se voi olla Alexandra Salmisen kirja, koska hän on nyt silmätikkuna muutenkin. Vaikka olisihan se palkinnon valitsijalta aika hyvä kannanotto. Hyvä asia tässä kohussa on se, että ainakin Salmisen kirja saa nyt paljon huomiota.

Finlandia-ehdokkaista on nyt paljon juttua joka lehdessä ja blogissa. Esimerkiksi Inahdus-blogissa on paljon hyviä puheenvuoroja aiheesta.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Myytit ja legendat – ensyklopedia


Tein sattumalta aivan mahtavan kirjalöydön. Kirjan kansi ei ehkä ole kaikkein houkuttelevin, mutta sisältö on sitäkin antoisampaa. Philip Wilkinsonin Myytit ja legendat – ensyklopedia sisältää myyttejä ja tarinoita ympäri maailmaa: Kreikan ja Norjan jumalmyyteistä Pohjois-Amerikan korppimyytteihin ja Polynesian merellisiin jumaltarinoihin.

Kirja on yllättävän monipuolinen ja sisältää paljon tietoa. Toisaalta sen takia asioihin ei ole voitu paneutua kovinkaan pitkällisesti, mutta tällaisessa kirjassa se on mielestäni vain hyvä asia. Kirja toimii sekä hakuteoksena että mukavana selailtavana. Se sisältää niin paljon yksityiskohtia, että sen parissa viihtyy pidemmänkin aikaa. Myytit on myös jaoteltu selkeisiin ja loogisiin kokonaisuuksiin, jotka on helppo havaita jo ihan silmäilemällä.

Parasta kirjassa on sisällön lisäksi sivujen ulkonäkö. Visuaalisuus on minulle tärkeää, ja usein saatan vain hipelöidä kauniita kirjoja ja ihailla niitä. Tämän kirjan painos on kaunis ja itse asiassa aika juhlavan näköinen – se on kauniimpi kuin kansi antaa ymmärtää. Kirjassa on runsaasti kuvia ja piirustuksia ja painovärinä on käytetty myös kultaa. Yhdistettynä satunnaiseen mustaan pohjaväriin kullanvärinen painatus tekee kirjasta tyylikkään näköisen.

Kirja sopii kaikille myyteistä kiinnostuneille, olipa lukija sitten minkä ikäinen tahansa. Myytit ja legendat – ensyklopedia on myös erittäin hyvä joululahjaidea vaikka lukemisesta pitävälle nuorelle. Minä olisin ainakin ollut tällaisesta kirjasta ihan innoissani esimerkiksi lukioikäisenä. Ja näköjään olen myös näin aikuisenakin.

Lukunäyte sivulta 89:
Tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset viikinkiryöstäjät saivat 700-luvun lopun ja 1000-luvun alun välisenä aikana mainetta armottomilla hyökkäyksillä Länsi-Euroopan rannikkojen yhteisöjä vastaan ja uskaliailla tutkimusmatkoillaan merikelpoisilla laivoilla. Vaikka nämä pohjanmiehet kehittivät riimuiksi kutsutun, kulmikkaisiin symboleihin perustuvan kirjoitusjärjestelmän, he eivät aluksi tuottaneet mainittavaa kirjallisuutta. Heillä oli kuitenkin rikas suullinen perimätieto, josta kehittyivät jotkin maailman mytologian mukaansatempaavimmista tarinoista.

Wilkinson, Philip: Myytit ja legendat – ensyklopedia. Readme.fi, 2010.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Miina Supisen Liha tottelee kuria, koska Jenni kehui sitä niin paljon. Kirja aktivoitui jälleen ajatuksissa, kun Supisen uusi kirja, Apatosauruksen maa, julkaistiin. Lukupiirimme päätti ottaa tämän esikoisen luettavakseen. Vaikka kirjaa on kehuttu hauskaksi, olisin varmaan lukenut sen aikaisemmin, jos olisin oikeasti tajunnut, miten hauska se on.

Liha tottelee kuria kertoo monella tavalla oireilevasta perheestä, jonka jokaisella jäsenellä, ehkä perheen nuorinta lasta lukuun ottamatta, on salaisuuksia ja ongelmahakuinen luonne. Supinen kertoo tarkkanäköisesti ja rehellisesti perheongelmista ja ongelmaperheistä, joilla ehkä kuitenkin on mahdollisuus vielä onneen. Kirjan juoni ei kuitenkaan ole se kirjan paras asia, vaan se on ehdottomasti tekstin tyyli.

Ensivaikutelmani kirjasta oli totaalinen hämmästys. Miten joku voi kirjoittaa näin villiä kieltä ja vielä näin päättömiä ja hauskoja juttuja? Uskomatonta! Mahtavaa! Oikeasti hihittelin kirjaa lukiessani, mutta kun yritin selittää juttuja avomiehelleni, ne kuulostivat niin kummallisilta, että hän oli lähinnä hämmästynyt. Niin, tämä kirja pitää lukea, jotta sen erinomaisuuden voi tajuta.

Kirjassa on pidäkkeetöntä kirjoittamisen riemua ja kielen ilottelua. Vaikka Liha tottelee kuria on paikoin aika rietas, sekin puoli peittyy sopivasti tekstin hauskuuteen. Silti toivoin työmatkabussissa, ettei kukaan vierustoveri lue sitä selkäni takaa. Vaikka saahan sitä ihminen lukea aamubussissa ihan mitä haluaa, vaikka sitä itseään.

Nyt lukupinossa odottaa Supisen Apatosauruksen maa, joka ainakin muiden blogien mukaan jatkaa rempseää tyyliä. Taidan sujauttaa senkin laukkuun ja lukea työmatkoilla, koska kyllähän päivä alkaa hyvän kirjan seurassa aina paremmin. Miina Supisella on muuten Sokeripala-niminen blogi, johon kannattaa tutustua, jos se ei vielä ole tuttu.

Lukunäyte sivulta 9:
Kaikilla hillonsyöjillä on paha olo, jatkuva väsymys, niin kova nälkä että sattuu, vaikka juuri on vetänyt hilloa, ja todennäköisesti vauvanrasvaa ja kakkostyypin diabetes.
Ei siinä mitään, että nimeää lapsensa Astraksi, Silmuksi ja Pelagiaksi, mutta se hillo, sen syöttämisestä pitäisi heittää vankilaan.
Pelagia oli niin pieni, ettei vielä voinut sanoa kuinka ikävästi hänelle kävisi. Silmu ei saanut seksiä ja vaikka Astralla oli sievä naama, hoikka varsi ja vilkas seksielämä, hän oli vihannut itseään läpi teini-ikänsä. Nyt hän oli 22-vuotias ja opiskeli biologiaa, ja hänellä oli rakastaja.

Supinen, Miina: Liha tottelee kuria. WSOY, 2007.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...