perjantai 26. helmikuuta 2010

15 minuuttiani - tai siis sanaani

Metro Liven artikkeli True Bloodista ilmestyi tänään. Minun pieni osuuteni löytyy sieltä ihan jutun lopusta. Toimittaja oli ystävällisesti maininnut myös blogin jutussaan.

Artikkeli löytyy täältä.

torstai 25. helmikuuta 2010

B niin kuin Bukowski


Aakkoshaasteen toiseksi kirjaksi valikoitui lopulta siis Charles Bukowskin Postitoimisto. Bukowski on yksi avomieheni suosikkikirjailijoita ja minun on monta kertaa pitänyt lukea joku hänen kirjansa. Olen aiemmin lukenut pätkiä joistain novelleista, ja ne ovat olleet hauskoja ja kummallisia. Postitoimisto ei kuitenkaan ollut mielestäni niin hauska - vaikka siinä olikin kohtia, jotka saivat hymähtämään. Kirja oli mielestäni enemmänkin traaginen kuin huvittava.

Kirja kertoo Henry Chinaskista, Bukowskin alter egosta, joka jumiutuu vihaamaansa työpaikkaan postitoimistoon. Päähenkilön elämään kuuluu työn lisäksi vain juomista, naimista ja pelaamista. Kerronta etenee nopeasti ja se muistuttaa vähän kapakassa kerrottua tarinaa. Postin esimiehet ja pikkupomot ovat uskomattomia tyyppejä ja byrokratia ja aikataulut epäinhimillisiä. Kirja pistää kyllä myös arvostamaan postimiehiä – ja kaikkia asiakaspalveluihmisiä ja ihmisiä, joilla on kauheita esimiehiä.

Postitoimistoa kuvataan usein realistiseksi ja suoraksi kirjaksi. Kiinnostavinta kirjassa ei kuitenkaan ollut tekstin suoruus vaan se, mitä jätettiin sanomatta. Kaiken ryyppäämisen taustalla kirjasta huokui irrallaan olemisen tunnelma. Päähenkilöä ei tunnu koskettavan juuri mikään; hän ei esimerkiksi reagoi juuri mitenkään, kun naiset lähtivät, ei edes silloin kun yksi naisista vei mukanaan hänen tyttärensä. Ainoat asiat, joihin päähenkilö oikeastaan reagoi, olivat postitoimisto ja sen esimiehet. En tunne alkoholistien sielunelämää, mutta voisin kuvitella, että siihen liittyy tuollainen tunne, että mikään ei kosketa eikä mikään tunnu miltään.

Lukunäyte sivulta 16:

»Chinaski! Reitti 539!»
Aseman rankin reitti. Kerrostaloja joiden laatikoissa oli moneen kertaan kummatut nimet tai ei nimiä ollenkaan, pimeissä eteisissä ja pikkuruikkuisten sähkölamppujen valossa. Vanhoja eukkoja seisoskelemassa eteishalleissa ja pitkin kadunvieriä ja tiukkaamassa yhtä ja samaa kysymystä kuin yksi ja sama ihminen yhdellä ja samalla äänellä:
»Postimies, onko teillä mitään minulle?»
Ja mieli teki karjaista: »Kuulkaa rouva, mistä helvetistä minä tiedän kuka te olette tai kuka minä olen tai sen puoleen kuka hyvänsä?»

Charles Bukowski: Postitoimisto (Post Office). Suomentanut Kristiina Rikman. Kolmas painos. WSOY, 1993.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Joe Abercrombie: Ase itse


Joe Abercrombien Ase itse -kirjaa on kehuttu ennakkoon todella paljon. Ennakko-odotukseni kirjan suhteen olivat siis todella korkealla. Takakannenkin mukaan odotettavissa oli jotain aivan uudenlaista. Kirja olikin erittäin hyvin kirjoitettu, mutta ei kuitenkaan niin uudenlainen mitä odotin.

En tiedä, voiko fantasiakirjasta sanoa, että se on realistinen, mutta sellainen tämä kirja on. Ei realistinen tarinassa vaan ihmishahmojen kuvauksessa ja tunnelmassa. Sankarit ovat rikkinäisiä ja kamppailevat eri suuntiin vievien mielihalujensa armoilla. Taistelut ovat verisiä ja uuvuttavia, eivätkä sankarit selviä niistä vahingoitta.

Kirja on sarjan ensimmäinen osa ja siitä jääkin hieman keskeneräinen fiilis. Kirja oikeastaan vasta esittelee henkilöt ja tapahtumien taustat mutta ei vielä pääse kunnolla itse asiaan. Kirjan lopussa sekalainen ryhmä päähenkilöitä lähtee suorittamaan tehtävää, jota ei ole paljastettu lukijalle saati sitten kaikille sankareillekaan.

Mielenkiinnolla odotan kirjan seuraavia osia. Ei tämä ehkä suosikkikirjojeni joukkoon pääse, mutta on kuitenkin virkistävä tuulahdus fantasiakirjojen joukossa.

Lukunäyte sivulta 85:

Logan laski vapisevan taakkansa hellästi alas tienvarteen ja venytteli särkevää selkäänsä, raaputti haisevaa sidettä käsivarressaan ja joi vettä pullostaan. Tänään hänen kipeiden huuliensa ohi ei olut kulkenut kuin vettä, ja nälkä jäyti hänen sisuskalujaan. Mutta sade oli sentään loppunut. Piti oppia rakastamaan elämän pieniä asioita, kuten kuivia saappaita. Piti rakastaa pieniä asioita, kun ei ollut muita.

Logan sylkäisi maahan ja hieroi eloa sormiinsa. Paikasta ei voinut erehtyä, se oli selvää. Kaksi kiveä kohosi korkeina tien yläpuolelle, ikivanhoja ja kuoppaisia, alhaalta niitä laikutti vihreä sammal ja ylempänä harmaa jäkälä. Niitä peittivät haalistuneen kaiverrukset, riveittäin kirjoitusmerkkejä, joita Logen ei ymmärtänyt, ei edes tunnistanut. Niissä oli pelottava tuntu, pikemminkin varoitus kuin tervetulotoivotus.

Joe Abercrombie: Ase itse (The Blade Itself). Suomentanut Satu Hlinovsky. Kirjava, 2009.

Blogista lehteen

Blogin kirjoittaminen voi aiheuttaa yllättäviä asioita. Olen viime aikoina kirjoitellut paljon Charlaine Harrisin vampyyrikirjoista, joihin perustuva tv-sarja, True Blood, alkaa tv:stä maaliskuussa. Nämä kaksi asiaa aiheuttivat sen, että Metro Liven toimittaja laittoi minulle viestiä ja haastatteli minua Harrisin kirjoista. Juttu tulee koskemaan tv-sarjaa, joten kirjoista ei varmasti paljon asiaa juttuun mahdu, mutta toivottavasti jotain kuitenkin. Juttu ilmestyy ensi perjantain Metro Live -lehdessä. Jännittävää!

maanantai 15. helmikuuta 2010

B-jumitus

Voiko tämä olla tottakaan, meinasin jumiutua aakkoshaasteen toisen kirjaimen kohdalle. Yritin lukea Murray Bailin Eukalyptusta, josta Satu on joskus blogittanut. En kuitenkaan pystynyt keskittymään tekstiin, joka tuntui poukkoilevan minne sattuu kaikkine sulkuineen ja välihuomautuksineen. Jätin siis Eukalyptuksen rauhaan toistaiseksi, mutta aion kyllä vielä joskus palata siihen, koska tarina on kiinnostava.

Kokeilin siirtyä tämän jälkeen hömppään ja aloitin Candace Bushnellin Sinkkuelämän, mutta sekin jämähti heti alkumetreille, kun totesin, että tv-sarjahan on paljon parempi. Ehkäpä keskittymishäiriö onkin minussa? Onneksi avomieheni keksi asiaan ratkaisun ja suositteli minulle ties kuinka monennetta kertaa Bukowskia. Aloitin aamulla Postitoimiston ja työmatka sujui rattoisasti. Lupaavaa - ehkä en jumitukaan tähän kirjaimeen kokonaan.

Miten muilla on aakkoshaaste alkanut?

maanantai 8. helmikuuta 2010

Mitä mukaan autiolle saarelle?

Idea tähän mielikuvitusleikkiin on Kirjapedolta, sillä huomaisin hänen blogissaan listauksen kirjailijoista, joita hän ottaisi mukaan autiolle saarelle. Aloin miettiä, mitä kirjoja minä ottaisin mukaan autiolle saarelle.

Jos leikitään, että mukaan saisi ottaa yhden kirjailija koko tuotannon, kuka se kirjailija voisi olla? Ja millä kriteereillä kirjailija pitäisi valita? Pitäisikö valita kirjailija, jolla on paljon kirjoja, vai sellainen, jolla on muutama todella hyvä kirja? Korvaako määrä laadun? Entä pitäisikö kirjailijan tuotannon olla jo valmiiksi tuttua, että voisi luottaa laatuun? Vai pitäisikö valita ihan uusi kirjailija – vaikka sellainen, jota on kehuttu, mutta johon ei ole vielä tutustunut? Aika vaikeaa.

Luulen, että minun aution saaren -kirjailijani olisi Margaret Atwood. Olen lukenut suurimman osan hänen suomennetuista kirjoistaan, mutta se ei haittaa, koska kirjat kestävät kyllä useita lukukertoja. Lisäksi hänen laatuunsa voi luottaa, joten vielä lukemattomatkin kirjat todennäköisesti olisivat sellaisia, joista pitäisin. Lisäksi kirjoja on aika paljon ja monet ovat paksuja. Se on myös tärkeä kriteeri aution saaren pitkien päivien kuluttamiseen. Mitä sinä valitsisit mukaasi?

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen


Suojaan metsän siimekseen on kertomus sisaruksista, jotka elävät keskellä sivilisaation hajoamista Pohjois-Amerikassa. Yhteiskunta murenee tyttöjen ympärillä, mutta nämä elävät suhteellisen suojassa kaukana kaupungista sijaitsevassa kodissaan.

Kirja on melko naiivi verrattuna muihin maailmanlopusta kertoviin kirjoihin, joita olen viime aikoina lukenut. Jotenkin kirja tuntui liian selitetyltä ja löyhästi kirjoitetulta. En tiedä oliko kirjailija tarkoituksella kuvastanut tyttöjen kasvamista myös tyylin keinoin, mutta loppua kohden kirja kuitenkin parani. Kirja päättyy lähes myyttiseen tunnelmaan, kun tytöt murtautuvat pois kaikesta tutusta.

Mielenkiintoisinta kirjassa on ehkä tyttöjen suhde luontoon. Aluksi metsä on tytöille leikkipaikka, sitten turva ja lopulta koti. Tyttöjen äiti varoitti lapsia aina syömästä mitään metsästä, koska se oli hänen mielestään vaarallista. Kestää pitkään ennen kuin tytöt ymmärtävät, että luonto tarjoaa heille kaiken elämiseen tarvittavan.

Alun turhautumisesta huolimatta pidin kirjasta, kun sain sen luettua loppuun. Loppu pelasti mielestäni koko kirjan. Ei tämä parhaiden maailmanloppukirjojen joukkoon pääse, mutta ihan kelpo kirja kuitenkin.

Lukunäyte sivulta 37:

Ainut jäljellä oleva saippuamme on ohut lastu, jota me säästämme riemullista kaupunkiin patikoimista varten, kun vihdoin voimme täyttää tyhjän bensakanisterin ja aloittaa elämämme alusta. Siitä huolimatta kylpeminen on yksi niistä harvoista iloista, joista me voimme täysin rinnoin nauttia, sillä nykyinen kylpymme on laimea versio kylvystä sellaisena kuin me sen muistamme, mutta se on myös uusiutuva huvi. Niin kauan kuin lähde täyttää vesitankin ja vesi jaksaa liristä tankista putkien kautta taloon, niin kauan kuin tuli voi lämmittää kattilallisen vettä, päivän päätteeksi voi aina ottaa kylvyn johon voi yrittää liottaa painajaiset ja josta tulee niin raukea olo, että minä joudun melkein ryömimään pimeyden halki kamiinan ääreen patjalleni Evan patjaa vastapäätä.

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen (Into the Forest). Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Otava, 1998.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Hyvää Runebergin päivää!


Tänään on Johan Ludvig Runebergin päivä ja myös hänen syntymäpäivänsä. Sen kunniaksi voisi lukea hiukan Runebergin tekstejä. Mutta eipä olisi varmaan Runeberg silloin 1800-luvulla uskonut, miten helposti se nykyään käy. Gutenberg-projektissa on nimittäin verkkoon tallennettuna hänen teoksiaan. Käykääpä katsomassa täällä.

Kuva Wikipedian artikkelista.

torstai 4. helmikuuta 2010

Eläköön kierrätys!

Meidän talossamme on alakerran varastossa kierrätyshylly. Sinne voi viedä kaikenlaista tavaraa, josta haluaa päästä eroon. Eilen löysin sieltä taas pari kirjaa, jotka kiireesti korjasin talteen. Toinen oli André Brinkin Myrskyinen hiljaisuus ja toinen Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddha. Näistä varsinkin jälkimmäinen ilahdutti minua paljon.

On hienoa, että ihmiset kierrättävät kirjoja. Ymmärrän, ettei kirjoja aina jaksa viedä divariin, koska niistä ei kai enää nykyään saa rahaa, vaan ne pitää vaihtaa toisiin kirjoihin. Onneksi löytyy kierrätyspisteitä, joihin kirjoja voi viedä. Minä en ole tainnut viedä kertaakaan kirjoja talomme kierrätyshyllyyn, mutta kaikenlaista muuta tavaraa kyllä. Ja aina ovat kaikki tavarat kadonneet. Toivottavasti ovat menneet tarpeeseen.

tiistai 2. helmikuuta 2010

A niin kuin Atwood


Aakkoshaasteen ensimmäinen kirja on luettu! A-kirjaimeksi valitsin Margaret Atwoodin Oryx ja Crake -kirjan. Olin lykännyt kirjan lukemista, koska se vaikutti niin paksulta, mutta lopulta kirjan luki kuitenkin todella nopeasti.

Oryx ja Crake kertoo ihmiskunnan lopusta ja geeniteknologian houkutuksista ja vaaroista. Kirja sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lähes kokonaan tuhoutunut. Päähenkilö, Lumimies, käy läpi tapahtumia tuhoa ennen aikana, jolloin maailma oli jakaantunut kahtia. Koulutetut ja älykkäät ihmiset elivät suojassa rahvaalta. He leikittelivät geenitekniikalla ja kehittelivät paranneltuja eläimiä, lääkkeitä, sairauksia ja elintarvikkeita. Lopulta sairaudet tuhosivat lähes koko ihmiskunnan ja jäljelle jää vain pieni ryhmä geenitekniikalla paranneltuja ihmisiä - ja Lumimies.

Tämä ei ole ehkä Atwoodin parhaita kirjoja, mutta herättää silti monia ajatuksia. Ihmiskunta on kirjassa ajautunut niin pitkälle keinotekoisuuteen, että koko elämä näyttää kammottavalta. Geenitekniikalla luodut uudet parannellut ihmiset ovat epäinhimillisiä, mutta toisaalta heistä on poistettu myös kaikki ihmiskunnan paheet. He elävät toistensa ja luonnon kanssa täydellisessä harmoniassa ilman sotaa, riistämistä ja hyväksikäyttöä. Lukija alkaa pohtia, kumman ihmisrodun selviämistä toivoo. Kun entiset ihmiset ovat epäonnistuneet elämään maapallolla, on ehkä näiden uusien ihmisten aika.

Lukunäyte sivulta 136:

Väki siirtyi lähemmäs, sekä miehet että naiset, he kerääntyivät hänen ympärilleen, ja heidän vihreät silmänsä hohtavat hämärässä kuin äskeinen kani: samaa meduusan geeniä. Kun he istuivat kaikki näin lähekkäin, he tuoksuivat kuin korillinen sitrushedelmiä - Craken keksimä lisäominaisuus, hän nimittäin arveli, että kyseiset kemikaalit karkottaisivat hyttysiä. Ehkä hän oli oikeassa, sillä kaikki hyttyset monen kilometrin säteellä tuntuvat pistävän Lumimiestä. Hän hillitsee halunsa läimäyttää niitä - tuore veri houkuttelisi niitä vain lisää. Hän siirtyy hiukan vasemmalle, jotta olisi paremmin soihduista nousevan savun piirissä.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (Oryx and Crake). Suomentanut Kristiina Drews. Otava, 2003.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...