torstai 26. elokuuta 2010

Avaimen kirjasyksyä katsomassa

Helsingin Sanomien verkkosivuilla oli tänään juttua siitä, miten paljon bloggarit ansaitsevat blogeillaan. Minä en ole saanut tähän asti bloggaamisesta muuta hyötyä kuin kirjoittamisen ja kommenttien saamisen ilon. Mutta sehän tässä kuitenkin on ollutkin pääosassa.

Eilen sain kuitenkin ensimmäisen kerran myös muuta hyötyä blogistani, sillä minut kutsuttiin Avaimen syyskauden avajaisiin. Avajaisten pääteema oli Rebecca Stottin vierailu Suomessa ja hänen uutuuskirjansa, Korallivaras, julkaisu. Teeman mukaan avajaiset järjestettiin Yliopistomuseo Arppeanumin Mineraalisalissa, jossa saattoi samalla ihmetellä mammutin hampaita ja kaiken maailman kiviä. Paikka oli todella mahtava – tuntui kuin olisi astunut ajassa taaksepäin. Kivimuseoon pitää kyllä mennä käymään vielä uudestaankin.

Korallivarkaan lisäksi muutamat muut Avaimen uutuuskirjat pääsivät esille ja paikalla oli sekä Avaimen henkilökuntaa että kirjailijoita. Myös Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian kuulosti mielenkiintoiselta luettavalta. En löytänyt siitä vielä tietoa Avaimen sivuilta, mutta Risingshadow:n sivuilta löytyy selostus kirjasta. 

Tilaisuus oli oikein mukava – ei turhaa pönöttämistä, vaan hyvin lämminhenkinen tapahtuma. Rebecca Stott puhui hyvin kiinnostavasti historiankirjoittamisesta sekä fiktion että faktan kannalta. Hänet ehtii tavata Kirjojen yössä Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa perjantaina 27.8. Odotan jo innolla, että pääsen lukemaan Korallivarkaan, sillä se vaikuttaa hyvin kiinnostavalta.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Andrus Kivirähk: Riihiukko


Kyselin alkukesästä vinkkejä virolaiseen kirjallisuuteen ja sainkin niitä aika mukavasti. Yksi suositeltu kirjailija oli Andrus Kivirähk, jonka kirjoja löytyi ihan lähikirjastostanikin. Riihiukko lähti siis mukaan kirjastosta sen enempää miettimättä, enkä tainnut edes takakantta lukea. Ja voi, miten hauskaksi kirja paljastui! Muutamia kertoja jopa vähän hörähtelin, ja se on sentään aika harvinaista. On mahtavaa, kun välillä löytää tällaisia täysosumia ihan suunnittelematta.

Riihiukko kertoo virolaisesta kylästä, jonka asukkaat elävät varastellen toisiltaan sekä ruokaa että tavaroita. Varastelussa ihmisiä auttavat yliluonnolliset olennot ja monenlaiset taiat. Lähitienoot ovat täynnä myyttisiä olentoja ja tauteja, jotka yrittävät päästä ihmisiin käsiksi. Onneksi kyläläiset ovat todella ovelia ja huijaavat toistensa lisäksi kaikkea, mikä liikkuu. Suurimpien huijausten ja varastelun kohteeksi joutuu rikas kartanonväki – ja tietysti tyhmä paholainen. Niin, vertauskuvia ei tarvitse kovin kaukaa hakea.

Kirja käyttää myyttien lisäksi hyödykseen Suomessakin tuttuja satuja, joissa ihmiset huijaavat tyhmää paholaista. Jouduin aluksi googlettamaan, mitä ihmeitä ovat kratti ja para, kun niistä niin paljon kirjassa puhuttiin. Tosin olisihan se selvinnyt kirjastakin, jos olisi vaan malttanut odottaa. Kirja onnistuu tasapainoilemaan satujen ja vertauskuvien välillä hyvin konstailemattomasti. Lisäksi kirja on oivasti kirjoitettu. Suosittelen!

Lukunäyte sivulta 11–12:
Lyhyt valoisa päivä olikin jo päätöksessään. Hämärä keikkui joka puolella ja kumarteli koppavana kuin sulhanen häissään. Ainuttakaan tähteä ei ollut näkyvissä, eikä edes kuuta näkynyt, vain muutamat tulihäntäiset parat elikkä piritykset riensivät yli taivaankannen hampaissaan pussillinen varastettua tavaraa. Väliin joku kiljahti ja sammui – se tarkoitti sitä, että isäntä oli saanut varkaan kiinni itse teossa ja iskenyt kolme kertaa vasemman jalan kantapäällä maata vasten, jolloin para putosi kolisten taivaalta alas.

Kivirähk, Andrus: Riihiukko (Rehepap, 2000). Suomentanut Kaisu Lahikainen. Otava, 2002.

perjantai 20. elokuuta 2010

Missä kirjabloggari surffaa?

Minua kiinnostaisi tietää, mitä kirjallisuuslehtiä tai -sivustoja kirjanystävät ja kirjabloggarit seuraavat, jos kirjallisuusblogeja ei lasketa mukaan.

Itse en kauheasti jaksa lukea kirjallisuuslehtiä vaan luen mieluummin nettisivuja. Seuraan yleensä Helsingin Sanomien kirja-arvosteluja, mutta vain netistä, vaikka meille tulee kyllä painettukin lehti. En jaksa aamuisin lukea sitä kuitenkaan. Joskus palaan lehteen vielä illalla, jos siellä on jotain kiinnostavaa kirjoihin liittyvää asiaa.

Kiiltomadon arvostelut ovat myös mielenkiintoisia. Tosin en tahdo lukea niitä kovin huolellisesti, koska en halua mitään tarkkaa mielikuvaa kirjasta mieleeni ennen mahdollista lukemista. Samoista paikoista saan myös vinkkejä uutuuskirjoista.

Fantasia- tai tieteiskirjojen uutuudet katson Risingshadow-sivustolta, jonka keskustelupalstaa seuraan myös satunnaisesti. En ole oikein löytänyt mitään kovin kivaa kirjallisuuteen painottuvaa keskustelufoorumia, sillä keskustelu niissä tuntuu menevän helposti viisasteluksi.

Eli kertokaapas, mitä sivuja te luette ja mistä saatte vinkkejä uusista kirjoista.

maanantai 16. elokuuta 2010

Howard Waldrop: Vain vanhat luut


Olen lukenut Howard Waldropin Vain vanhat luut joskus nuorena ja sen tarina jäi silloin mietityttämään minua. Kirjan nimi kuitenkin unohtui, enkä muistanut tarinastakaan kuin jotain epämääräistä. Oikea kirja löytyi vasta, kun ymmärsin kysyä apua Risingshadow-nettisivun keskustelupalstan Kirja kateissa -ketjusta.

Kirja kertoo ryhmästä, joka palaa tulevaisuudesta estämään kolmannen maailmansodan, joka on tuhonnut maailman lähes kokonaan. Jokin siirtymisessä menee kuitenkin pieleen ja kirjan päähenkilö, Madison Yazoo Leake, joutuu erilleen muusta ryhmästä. Myöhemmin paljastuu, että Leake on joutunut rinnakkaistodellisuuteen. Pääryhmä puolestaan pääsee perille oikeaan paikkaan, mutta paljon pidemmälle menneisyyteen kuin oli tarkoitus. Teollistuneen yhteiskunnan sijaan he tapaavat intiaaneja, jotka alkavat pian ryhmän tulon jälkeen sairastua.

Päähenkilön ja muun ryhmän tarinan lisäksi kirjassa on kolmas taso. Se kertoo arkeologeista, jotka tekevät merkillisiä löytöjä 1930-luvun paikkeilla Lousianassa. Ikivanhoilta näyttävien hautojen sisältä alkaa löytyä esineitä, jotka sinne eivät voi kuulua. Arkeologit laittavat oman maineensa vaakalaudalle ja joutuvat samalla taistelemaan luonnonvoimia ja politiikkaa vastaan.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen lukukokemus – ei kuitenkaan ihan niin sykähdyttävä kuin teini-ikäisenä. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän uudelleen. Nyt nimittäin tekstistä nousi esiin asioita, joita en silloin ollut ehkä huomannut tai ainakin olin ne unohtanut. Lisäksi on hauska lukea omaaan menneisyyteen sijoituvia tulevaisuudenkuvia. Kirjassa kolmas maailmansota tapahtui nimittäin vuonna 2002. Suomennoksen kieli ei ollut paikoitellen ihan parasta suomea, joten siitä vähän miinuksia.

Lukunäyte sivulta 25:
Kestää kauan ennen kuin vesiväylä muuttaa uomaansa niin monta kilometriä. Olin varmasti joutunut kauas, kauas tämän maan menneisyyteen.
Jos ryhmä on täällä, se saa varautua pitkään retkeen. Historian muuttamiseen ei vaadita vain ihmisiän mittaista työtä. Siihen vaaditaan monen sukupolven työ. He eivät koskaan saa nähdä valmiina sitä minkä he panivat alulle. He eivät koskaan saa tietää.
Jos he ovat täällä kanssani.

Waldrop, Howard: Vain vanhat luut (Them Bones, 1984). Suomentanut Leena Tamminen. WSOY, 1992.

lauantai 14. elokuuta 2010

Syksyn kirjoja

Helsingin Sanomat julkaisi tänään listan syksyn kaunokirjallisuudesta. Tässä pikaisella luvulla minua eniten kiinnostaneet kirjat sekä itselleni muistutukseksi että muiden ihmeteltäväksi.

Matti Larjavaara: Ketunmorsian
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Margaret Atwood: Herran tarhurit
Jane Austen ja Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit
Hal Duncan: Muste. Kaikkeuden kirja II
Dmitri Gluhovski: Metro 2033
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään
Dieter Wellershoff: Seireeni & Kaskaan huuto

Myös ennen näitä syksyn kirjoja on tulossa/tullut muutamia kiinnostavia kirjoja.

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma
Patrick Rothfuss: Tuulen nimi

Mitä lukemista sinä löysit syksyn kirjoista? Onko joku blogin lukijoista lukenut näitä edellä mainittuja ennen suomentamista? Ainakin tuo Jane Austenin mukaelma on ollut esillä paljon myös suomalaisissa blogeissa. On siis ainakin yksi hyvä syy odottaa syksyä.

perjantai 13. elokuuta 2010

Jean Echenoz: Pitkä juoksu


Luin Jean Echenozin Pitkä juoksu -kirjan ihan vahingossa. En jaksanut keskittyä reissussa omaan kirjaani, joten lainasin avomiehelläni luvussa olleen kirjan. Tosin olin kyllä itse suositellut sitä hänelle lukemieni ja kuulemieni arvioiden perusteella.  

Pitkä juoksu kertoo tšekkiläisen juoksijalegendan Emil Žátopekin elämästä ja samalla paljon muustakin kuin urheilusta. Se on kurkistus kommunismiin, jossa puoluejohto määrää, mihin kilpailuihin urheilija osallistuu ja mitä hän vastaa haastatteluihin.

Jean Echenozin kerrontaa on mukava lukea, sillä se kulkee kepeästi. Välillä kertoja rikkoo tarinan pintaa ja kommentoi suoraan lukijalle. Siitä löytyy esimerkki Helsingin Sanomien arvostelusta. Vaikka ei normaalisti urheilukirjoista pitäisikään, voi tämän huoletta lukea. Kirja on kaiken lisäksi todella nopealukuinen, joten se menee nopeana kirjavälipalana.

Kirja on hyvä muistutus siitä, miten sankareita luodaan ja tuhotaan – ja miten ihminen on aika voimaton yhteiskunnallisten aatteiden aallokossa. Kirja on varmasti myös sivistävä, vaikka en tiedäkään kaikkien faktojen paikkansapitävyyttä. Avomieheni ainakin huomautti, että kirjassa on sekoitettu maailmanmestaruudet ja maailmanennätykset keskenään.

Lukunäyte sivulta 15:
Kaikesta lempeydestään huolimatta hän panee pian merkille, että hän pitää myös kamppailusta: ensimmäisinä kertoina, jolloin hänet viedään juoksuradalle, hän panee peliin kaikki voimansa ja voittaa helposti sekä puolentoista että kolmen kilometrin matkat. Häntä onnitellaan, häntä kannustetaan, hänet palkitaan voileivällä ja omenalla, häntä pyydetään tulemaan toistekin ja hän tulee ja ryhtyy treenaamaan stadionilla, ensin pilan päiten mutta pian entistä totisemmin.

Echenoz, Jean: Pitkä juoksu (Courir, 2008). Suomentanut Erkki Jukarainen. Tammi, 2010.

torstai 12. elokuuta 2010

Kirjat kiertoon

Jos pääkaupunkilaisilla lojuu nurkissa kirjoja, joita ei enää itse tarvitse, voi ne antaa nyt Käpylän asukaskirjaston käyttöön. Kirjasto aukeaa elokuun puolivälissä ja se toimii täysin lahjoitus- ja poistokirjojen varassa. Lisää tietoa Helsingin Uutisten sivuilla. Mahtava juttu!

Huolestuttavaa hidastumista

Tutkailin hieman lukemieni kirjojen määrää tänä vuonna. Huomasin, että viime vuoden kirjasaldon ylittääkseni minun pitää lukea vuoden loppuun mennessä vielä yli 20 kirjaa.

Tämän vuoden lukutahti alkoi reippaana, mutta nyt on pientä hidastumista huomattavissa. Enkä edes ole lukenut mitenkään kovin pitkiä ja hitaita kirjoja. 20 kirjaa kuulostaa paljolta, mutta ei se oikeasti niin paljoa ole. Luku näyttää ihan erilaiselta kun ajattelee, että pitää lukea vähän yli kirja viikossa. Ei kuulosta pahalta – mutta totuus on, etten ole pariin viikkoon lukenut juuri yhtään. Pitää ottaa siis itseä niskasta kiinni.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Grazia Deledda: Pako Egyptiin

Kuva: Wikipedia
Maailmassa on paljon kirjoja ja kirjailijoita, joista ei tiedä mitään. Minulle yksi tällainen kirjailija oli Grazia Deledda, sardinialainen Nobel-palkittu naiskirjailija. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926. Deledda taitaa olla Suomessa lähes unohdettu, sillä pääkaupunkiseudun kirjastoista hänen kirjojaan kyllä löytyi, tosin suomennoksia oli vain yksi tai kaksi kappaletta kutakin kirjaa ja nekin Pasilan kirjavarastossa.


Olin varannut Sardiniaan mukaan kaksi Deleddan kirjaa, mutta päädyin lukemaan niistä vain toisen, Pako Egyptiin. Se kertoo vanhasta opettajasta, joka muuttaa poikansa luokse rannikolle ja tutustuu tämän perheeseen. Perhe ei olekaan niin onnellinen kuin aluksi näyttää ja opettaja joutuu tekemään tärkeitä päätöksiä perheen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Samalla opettaja käy läpi menneisyyttään ja tekemiänsä ratkaisuja. Hän katuu monia päätöksiään ja lopulta tarttuu mahdollisuuteen aloittaa asiat alusta ja tällä kertaa paremmin.


Kirja muistuttaa minusta todella paljon Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas -kirjaa. Siinä on samanlaista pohdintaa elämästä ja uskonnosta sekä runsasta luonnon kuvausta. Tällaiset kirjat ovat omiaan luettavaksi juuri siellä, missä ne on kirjoitettu. On niin helppo pysähtyä tällaiseen luontokuvaukseen, kun voi vain kohottaa katseensa ja nähdä maiseman siinä edessään.

Parasta kirjassa oli sen rakentama hienoinen jännite, joka loksahtaa paikoilleen vasta kirjan lopussa. Vaikka kirja ei muuten ollut mielestäni erityisen mieleen jäävä, sen luoma helpotuksen tunne ympyrän sulkeutuessa nosti kirjan kuitenkin ihan eri tasolle. Kirjan suomennos oli selvästi vanhentunut, mutta toimi erittäin hyvin varsikin runollisimmissa kohdissa. Jos matkustatte Sardiniaan, suosittelen ottamaan jonkun Deleddan kirjan mukaan matkaoppaaksi menneisyyteen.

Lukunäyte sivulta 55–56:
Ola puristi isoisänsä kättä, ja hekin poistuivat kulkien sen merituoksun vanavedessä, jota roteva kalamyyjätär levitti jälkeensä. He astuivat kanavan laitaa pitkin kiemurtelevaa tietä, joka imi väriä ja eloisuutta veneiden purjeista ja niiden vihreään veteen heijastuvasta kuvaimesta. Kanavan toisella puolella kohosi harmaana pilvenä tamariskijono, ja etäisyydessä hohti taivas kirkkaana piinioiden takana. Sitten tie teki mutkan, minkäjälkeen se suorana ja kiiltävänä kuin miekka upposi maiseman sydämeen.

Deledda, Grazia: Pako Egyptiin (La fuga in Egitto, 1925). Suomentanut Jalmari Hahl. WSOY/Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

maanantai 9. elokuuta 2010

Giorgio Todde: Donna Milenan kuolema


Giorgio Todden Donna Milenan kuolema päätyi luettavakseni siksi, että sen on kirjoittanut sardinialainen kirjailija. Kesälomamatka suuntautui Sardiniaan, joten paikallista kirjallisuutta oli saatava mukaan. Luin kirjan takakansitekstin todella huolimattomasti, joten odotin tyypillistä rikosromaania, jota ratkotaan lääketieteellisin keinoin. Yllätykseni oli siis suuri, kun tajusin kirjan sijoittuvan 1800-luvun lopulle ja olevan jotain muutakin kuin tyypillinen rikoskirja.

Kirja kertoo pienestä sardinialaisesta kylästä, joka joutuu myllerrykseen, kun vanha leskirouva Milena Arras yllättäen kuolee. Kuolemaa tutkiva lääkäri huomaa pian, että kyse ei olekaan luonnollisesta kuolemasta, vaan nainen on myrkytetty ovelasti. Donna Milenan kuolema ei jää ainoaksi, vaan pian kuolemia tulee lisää. Yhteistä tekijää kuolemille ei kuitenkaan tunnu löytyvän.

Juoni kuulostaa ehkä tavalliselta, mutta kirjaan on upotettu sen lisäksi kummallisia ihmisiä, pysähtyneitä hetkiä, ironiaa, hassun koukeroista kieltä ja makaabereitakin yksityiskohtia. Aluksi meinasin lannistua siitä valtavasta ihmismäärästä ja nimistä, jotka vyörytetään lukijalle heti alkusivuilla, mutta siitä selvittyäni kirja alkoi luistaa oikein hyvin. Ei tämä miksikään suosikiksi noussut, mutta varsin luettava lomakirja kuitenkin.

Lukunäyte sivulta 37:
Olohuoneessa ruoan ja Efision pyytämän valkoviinin tuoksu hälventää pian hajun tuonpuoleisesta, jonne he olivat uskaltautuneet hyvin pitkälle tuntien jokaisen viillon myötä kuoleman voiman ja olonsa käyvän sitä heikommaksi, mitä syvemmälle Milenan ruumiin synkeyteen he Efision veitsenterän johdattamana tunkeutuivat. Mikä pimeys sisällämme vallitseekaan, oli Pescetto ajatellut, ja samat mietteet ruumiin ulkopuolelle jättäytyvästä valosta olivat pyörineet kaikkien muidenkin päässä, kullakin eri muodossa. Siksi siis valkoviiniä.

Todde, Giorgio: Donna Milenan kuolema (Lo stato delle anime, 2002). Suomentanut Helinä Kangas. WSOY, 2007.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Pino Vaskirjoja


Ei ehkä ole viisasta ostella kauheasti kirjoja nyt, kun juuri on saanut mahdutettua kaikki lattialla lojuneet kirjat hyllyyn. Mutta eihän sitä itselleen mitään voi. Kuin luin, että Vaskikirjat on lopettamassa toimintaansa, päätin äkkiä hankkia omaksi muutamat sellaiset kirjat, joihin olen aiemmin tutustunut vain kirjaston kautta. Ja tulihan siinä samalla ostettua vähän muutakin.

Ja kyllä, tämä on mainos. Tosin ei maksettu sellainen, vaan minua oikeasti harmittaa, että pienkustantamoilla on niin tiukkaa. Pienkustantamoiden valikoimaan voi muuten tutustua Kirjapuodissa, joka on Suomen pienkustantajien verkkomyymälä.

lauantai 7. elokuuta 2010

John Masefield: Keskiyön kansaa


John Masefieldin kirja Keskiyön kansaa on tarina merirosvoista, seikkailuista, noidista ja puhuvista eläimistä.  Se on yksi lapsuudensuosikeistani, jota olen lukenut aina uudelleen. Valitsin sen jälleen yhdeksi kesäkirjoistani, koska kesä ja vanhat kirjasuosikit kuuluvat ehdottomasti yhteen.

Kirja kertoo nuoresta Kai Harkerista ja hänen isoisänsä isän, kapteeni Harkerin, hukkaamasta aarteesta. Aarre ei kuulunut isoisälle, vaan hän yritti pelastaa erään länsi-intialaisen kirkon aarteen ryöstäjiltä. Aarre kuitenkin katosi, kun kapteeni Harkerin laivan miehistö kääntyi häntä vastaan. Monet ihmiset uskoivat, että kapteeni itse varasti ja piilotti aarteen, ja suvun mailla pyörii monenmoisia aarteenetsijöitä.

Kai päättää ryhtyä selvittämään aarteen kohtaloa ja siinä häntä auttaa muun muassa ovela kissa, kettu ja suuri joukko vanhoja leluja. Ongelmia etsinnöissä aiheuttavat noitajoukko ja kotiopettajatar, joka on kovin hankala. Mukaan seikkailuun tulee myös joukko lähistön eläimiä ja jopa itse kapteeni Harker antaa Kaille neuvoja.

Keskiyön kansaa on ihana nuortenkirjaklassikko, joka muistuttaa vähän viattomammasta ajasta. Siinä on hiukan samaa tunnelmaa kuin Peppi Pitkätossu -kirjoissa. Kirjassa on myös Riikka Juvosen upea kuvitus.

Lukunäyte sivulta 46:
Mutta nyt Kain katsellessa muotokuvaa isoisän isä Harker astui selvästi askeleen eteenpäin, ja silloin tuuli heilutti hänen takkinsa lievettä ja ravisteli pensaita. Kaksi sinistä perhosta, jotka olivat istuneet pensaassa seitsemänkymmentä pitkää vuotta, lehahti huoneeseen. Isoisän isä Harker astui huoneeseen ja hymyili. Nyt Kai näki hänen takanaan olevan pensaikon: se oli sama paikka, missä nyt oli Kain linnoitus. Puksipuut olivat kasvaneet valtavasti isoisän isän ajoista, mutta punatulkkuja niissä oli jo silloinkin ollut.

John Masefield: Keskiyön kansaa (The Midnight Folk, 1927). Vuonna 1928 julkaistun Aune Suomalaisen suomennoksen pohjalta uudistettu ja täydennetty laitos. WSOY, 1976.

maanantai 2. elokuuta 2010

Pikainen mainos Facebookkaajille

Gummerrus mainostaa jakavansa 500 John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -pokkaria ilmaiseksi Facebookissa. Tarvitsee vain tykätä sivustosta John Ajvide Lindqvist Suomi ja laittaa sivulla olevan linkin kautta osoitetiedot Gummerukselle. Ainakin äsken sivulla oli alle 150 tykkääjää, joten vielä ehtii tilata kirjan.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

M.G. Soikkeli: Kuninkaantekijät

Kuninkaantekijät on hieno suomalainen fantasiakirja. Kirjoittaja, Markku Soikkeli, on kirjallisuudentutkija, joka on kirjoittanut tietokirjallisuuden lisäksi myös fantasia- ja tieteisnovelleja. Tämä kirja osoittaa, että Soikkelilla on myös pitkien fantasiatarinoiden taito hyppysissään.

Kirja kertoo Imantista, köyhästä naisesta, joka yrittää jumalansa johdatuksen avulla saavuttaa itselleen ja pojalleen paremman elämän. Imanti pääseekin oveluutensa ja jopa kovuutensa takia nousemaan lähelle vallanpitäjiä ja aatelisia. Nainen tarttuu kaikkiin tilaisuuksiin, joiden avulla on mahdollista hivuttaa poikaa hiukan parempaan asemaan ja onnistuukin tavoitteissaan yllättävän hyvin.

Kuninkaantekijät poikkeaa positiivisella tavalla fantasiakirjojen perinteestä, vaikka toki siinä on mukana myös monia genrelle tyypillisiä piirteitä. Minua ilahdutti erityisesti taitava sanankäyttö ja kirjan naisnäkökulma, jotka eivät ole liian yleistä fantasiatarinoissa. Soikkeli osoittaa, että suomi on loistava kieli myös eeppisen fantasian kirjoittamiseen. Hän kuljettaa lukijaa vakavien ja jopa uskonnollisten tapahtumien kautta humoristisiin hetkiin luoden näin kovin elämänmakuista kirjallisuutta.

Kuninkaantekijät on kustantanut pieni fantasiakirjallisuuteen keskittynyt Vaskikirjat-kustantamo, joka on keikkunut jo pitkään lopetusuhan alla ja on nyt nettisivujen mukaan lopettamassa toimintaansa. Surullista, mutta täysin ymmärrettävää. Markkinat ovat harmittavan pienet, vaikka kustantamo onkin julkaissut monia tärkeitä fantasiakirjoja, kuten Ellen Kushnerin Thomas Riiminiekan ja Michael Moorcockin Katso ihmistä!. Vaskikirjojen nettisivulla on myynnissä kustantamon jäjellä olevia kirjoja ja itse asiassa kustantamokin on myynnissä - eli sinne vaan shoppailemaan, jos kirjat tai kustannustoiminta kiinnostaa. Markku Soikkelin kotisivuilta puolestaan löytyy runsaasti artikkeleja, tietoa ja arvosteluja.

Lukunäyte sivulta 9:
Imanti seisoo laiturilla, aurinko on laskenut tai ehkä laskemassa, siitäkään ei saa varmuutta tällaisena huhtikuun pilvisenä päivänä, jolloin tuuli puhaltaa Bielehyrdeen märkänä meren puolelta.
Imanti katselee itään meren ylitse ja miettii mahdollisuuksiaan. Hän ei tiedä mitään meren takaisista maista, mutta tietää kaiken raudasta ja rakkauden tarpeesta. Samanlaisia lienevät rauta ja rakkaus kaikkialla?

M.G. Soikkeli: Kuninkaantekijät. Vaskikirjat, 2010.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...