torstai 29. syyskuuta 2011

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Ekokatastrofien jälkeisessä maailmassa selviytyminen on nyt todella suosittua niin aikuisten kuin nuortenkin kirjoissa. Aiheeseen on tarttunut myös Annika Luther, joka on minulle uusi kirjailija, vaikka on ollut aiemmin mm. Finlandia Junior -ehdokkaana. Kirjassaan Kodittomien kaupunki (De hemlösas stad) Luther kertoo veden alle jääneestä maailmasta, jossa Helsinki ja rannikkoseudut on hylätty ja uudeksi pääkaupungiksi on noussut Jyväskylä.

Kodittomien kaupungin päähenkilö on Lilja, joka on saanut pakkomielteen Helsinkiin jääneestä tädistään. Lopulta Lilja päättää karata ja etsiä sukulaisensa omin nokkinensa. Pako uudesta pääkaupungista valvovien silmien alta ei ole helppoa, mutta se on vain pieni osa niistä ongelmista, joita Lilja joutuu kohtaamaan myöhemmin. Mutta vaikeuksista huolimatta Liljaa odottaa uponneessa kaupungissa myös iloisia hetkiä, ystävyyttä ja tietysti kasvamista.

Luther on poiminut kirjaan mukaan monia yhteiskunnallisia teemoja, joista hän on saanut sekoitettua persoonallisen keitoksen. Esimerkiksi maahanmuutto ja sen aiheuttamat ongelmat on kirjassa käännetty täysin päälaelleen.  Lilja saa nimittäin jossain vaiheessa huomata olevansa ulkopuolinen tunkeutuja, jonka naurettavat tavat ja rumat vaatteet kauhistuttavat valtaväestöä. Myös ympäristöongelmat, ihmisen ja luonnon sopusointu sekä oman identiteetin etsintä ovat kirjassa esillä.

Vaikka Kodittomien kaupunki on nuortenkirja, se ei oikeastaan ole nuortenkirjamainen. Toki tarina kertoo kasvamisesta, mutta keskenkasvuisesta päähenkilöstään huolimatta kirjan kieli tuntuu aikuiselta. Se ei ole ahmittavan helppoa, vaan sitä oli jopa vähän hidasta lukea. Dialogit olivat minusta erittäin sujuvia ja varsinkin Liljan keskusteluja itsensä kanssa oli hauska lukea, ja ne muistuttivatkin eniten nuortenkirjojen kieltä.

Pidin erityisen paljon Kodittomien kaupungin asenteesta. Siitä, että maailma ei tule yhtäkkiä päätökseensä tai tarinat eivät noin vain lopu. Niihin molempiin osallistutaan vain rajatun hetken ajan, mutta sen jälkeen maailma ja tarinat jatkavat menoaan. Vaikka kirja päättyikin, minulle jäi sellainen tunne, että itse tarina ei loppunut. Kirja ei myöskään päättynyt ollenkaan kliseisesti, vaan se oli onnellisesta lopusta huolimatta erittäin uskottava.

Kodittomien kaupunki ei oikeastaan muistuta mitään aikaisemmin lukemaani kirjaa, ja voin suositella sitä ihan kaikenikäisille. Lisähupia lukija saa siitä, kun voi yrittää tunnistaa veden alle jääneitä rakennuksia ikkunakoristeiden avulla. Vaikka olen nyt Helsingissä asunutkin kuutisen vuotta, en silti oikein onnistunut tässä. Viimeksi ratikassa istuessani kenotin pää vinossa ja yritin pohtia, miltä mikäkin katu näyttäisi puoliksi uponneena.

Lukunäyte sivulta 79–80:
Aurinko oli jo painunut melko alas länteen ja illan valo värjäsi koko tuhruisen ja ränsistyneen kaupungin pehmeällä, kellanpunaisella kajolla. Äkkiä oli niin kaunista, että Lilja huokaisi. Kaupunki oli suurempi kuin hän oli koskaan voinut kuvitella, ja nyt he lipuivat jälleen aution ja tyystin ränsistyneen alueen halki. Mainingit kohoilivat laivan alla ja kun hän kumartui, hän näki miten isot tummanvihreät kalat uivat sisään ja ulos valtavan tiilirakennuksen pylväitten lomitse. Oliko se joskus ollut tehdas? Ikkunaton linna tai kukaties vankila?

Kodittomien kaupunki Teoksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Luther, Annika: Kodittomien kaupunki (De hemlösas stad). Suomentanut Asko Sahlberg, ulkoasu Otto Donner. Teos & Söderströms, 2011.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Ruusuja syksyyn

Mikäpä sopisi syystunnelmiin paremmin kuin kimppu ruusuja? Sain Erjan lukupäiväkirja -blogista virtuaalisen ruusupuskan tunnustuksen muodossa. Kiitos! Tässä siis vastauksiani tunnustuksen mukana kulkeviin kysymyksiin. Helppoahan ei ole antaa vain yhtä vastausta lempiasioita listattaessa, joten katsotaan miten selviän.

Lempiruoka: Heti tuli kauhean vaikea kysymys... Näin syksyisin pidän eniten lämmittävistä ja mausteisista pataruoista, vaikka kunnolla ja pitkään haudutetusta lihapadasta tai intialaisittain maustetusta broilerista. Ehkä eniten tällä hetkellä kuitenkin maistuisi itse tehty chili con carne äidiltä opitulla tavalla valmistettuna.

Lempimakeinen: Pidän yleensäkin makeisista. Salainen ja outo paheeni on Lakrisal, jota syön samalla, kun juon punaviiniä. Siis todellakin otan salmiakin suuhun ja hörppään punaviiniä päälle. Ja se on hyvää...

Lempilukeminen: Kyllä se on spekulatiivinen fiktio, varsinkin fantasia ja maaginen realismi venytettyine genrerajoineen. Pidän siitä, että kirjassa on jotain ekstraa. Nyt olen lukenut viime vuosina paljon dystopioita sekä apokalyptisia ja post-apokalyptisia kirjoja.

Lempipaikka käsitöille: Ehdottomasti se sohvan nurkka, josta näkee samalla television. Toinen hyvä paikka on autossa pelkääjän paikka pidemmillä automatkoilla.

Lempielokuva: Äh, täysin mahdoton kysymys jälleen. Pidän yleensä enemmän tv-sarjoista, mutta esimerkiksi hyvin kirjallinen elokuva Aidosti outoa ja Kill Bill 2 ovat suosikkileffojeni joukossa.

Ruusutunnustuksen siirrän eteenpäin Katalle uuteen ja kiinnostavaan Luettuja maailmoja -blogiin.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Yksi Avaimen tämän syksyn kiinnostavimpia kirjoja on mielestäni Annabel Lyonin Aleksanterin opettaja. Se kertoo Aristoteleen elämästä ja varsinkin hänen suhteestaan oppilaaseensa, jonka historia tuntee Aleksanteri Suurena. Kirja esittää Aristoteleen paitsi opettajana, myös oppilaana ja ihan tavallisena miehenä, joka kiinnittää ehkä hiukan liikaa huomiota siihen, miten pukeutuu.

Aleksanterin opettajan kieli on jännittävää. Se soljuu ajatuksenvirtana, mutta saattaa pysähtyä yhtäkkiä varoittamatta johonkin lauseeseen, joka tuntuu sijaitsevan muuhun tekstiin verrattuna eri tasolla. Vaikuttaa siltä, että kirjan kertojan, Aristoteleen, ajatukset kulkevat samaan aikaan usealla eri tasolla. Miehen aivot työskentelevät yhtä tehokkaasti niin maailmankaikkeuden kuin kutsujen ruokalistankin parissa.

Sama kahtia jakaantuneisuus leimaa koko Aleksanterin opettajaa. Kirjan Aristoteleen oireet viittaavat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, sillä mies vaipuu välillä täydelliseen synkkyyteen ja masennukseen, joka lamaannuttaa kaiken toiminnan. Välillä hän taas tuntuu ratkaisevan kaikki mahdolliset ongelmat kuin leikiten. Minua viehätti myös se, että vaikka filosofi on selvästi älykäs, tuntuu hän joissain asioissa olevan aika tietämätön – siis näin nykyajan vinkkelistä katsottuna.

Myös Aleksanterin opettajan kerronta kulkee kahdella tasolla. Kirja alkaa nykyhetken kuvauksella, mutta välillä Aristoteles pysähtyy muistelemaan lapsuuttaan pidemmissä luvuissa. Menneisyys tuntuu silti olevan läsnä kerronnassa koko ajan, samoin kuin nuo aiemmin mainitsemani erilaiset ajatusten tasot. Kirjan kieli kulkee sujuvasti puikkelehtien menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja välillä pysähtyy askartelemaan filosofian parissa.

Vaikka kirja sisältääkin näitä ihan oikeita Aristoteleen filosofisia pohdintoja, ei Aleksanterin opettaja ole ollenkaan historiantomuinen, vaikka sitä vähän ennakkoon pelkäsin. Aristoteles on kirjassa oikeasti sympaattinen hahmo, jonka elämänvaiheita seuraa kiinnostuneena. Kirja imee lukijan tiukasti mukaan tarinaan, vaikka sen alku tuntuukin ensin vähän turhan kuivakkaalta. Luulen, että se on ihan tarkoituksellista, sillä osittain juuri sen ansiosta esimerkiksi myöhemmin lukijaa säväyttävä suorasukainen kieli toimii niin tehokkaasti.

Lukunäyte sivulta 20:
Ikkunoista näkyy pieni piha, siellä pulputtava suihkulähde ja puita ruukuissa, manteli ja viikuna. Veljenpoikani on vetäytynyt sinne, pylväskäytävän suojaan, ja kiistelee jostain mielenkiintoisesta kysymyksestä itsensä kanssa, sirot kulmakarvat kurtussa, tummina kuin pähkinän sydän, kun hän setvii ajatustensa solmuja. Toivottavasti hän pohtii numeroiden todellisuutta, ongelmaa josta olen viime aikoina ollut kiinnostunut.

Aleksanterin opettaja Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Lyon, Annabel: Aleksanterin opettaja (The Golden Mean, 2009). 310 sivua. Suomentanut Jaakko Kankaanpää, kansi Satu Kontinen. Avain, 2011.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Kuinka kauan voi olla lukematta?

Takana on rentouttava viikonloppu, jonka aikana en tarttunut kertaakaan kirjaan. Koko viikonlopun aikana luin yhden sanomalehden, mutten tainnut edes koskea kirjaan. Outoa ja kummallista! Toisaalta myös esimerkiksi TV:n katselu oli erittäin vähäistä.

Viikonloppu oli kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että vietimme sen yhden vanhan ja rauhallisen sekä toisen nuoren ja erittäin aktiivisen mäyräkoiran seurassa. Olimme siis avomiehen kanssa koiravahtina vanhempieni luona. Olin pakannut mukaan useita kirjoja, mutta jotenkin koiraseura ja ennen kaikkea hypnoottisen rauhallinen järvimaisema veivät ajatukset ihan muualla kuin lukemiseen. Järvelle tuijottaminen on lepoa parhaasta päästä varsinkin kun vieressä köllöttelee pari rapsutuksia kaipaavaa koiraa.

Aloinkin pohtia, että miten kauan lukutoukka voi olla vapaaehtoisesti lukematta? Taisin lukea kirjaa viimeksi torstaina, eikä tunnu yhtään pahalta. Luulen kyllä, että lukemattomuus loppuu viimeistään huomenna aamulla työmatkabussissa. Eli ei siis kovin pitkää lukutaukoa tässä olla viettämässä.

Olen toki ollut pitempiäkin aikoja lukematta kaunokirjallisuutta, sillä esimerkiksi opiskelut ovat vaatineet välillä jakamatonta huomiota. Puolitoista vuotta sitten vietin erittäin kuivan kevään, kun lukemiseni painottuivat oikeastaan kokonaan teoriakirjoihin. En kuitenkaan muista, että olisin koskaan vapaaehtoisesti ollut kovin pitkiä aikoja lukematta romaaneja. Ehkä jo viikon lukemattomuus alkaa olla siinä äärirajoilla.

Kuinka kauan te voitte olla lukematta? Entä kuinka kauan voitte olla lukematta kirjablogeja? Minun on nimittäin pakko tunnustaa, että viikonlopun aikana kävin pari kertaa katsomassa, mitä muut ovat lukeneet. Kirjablogeista on vaikea olla erossa.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Maggie Shayne: Uusi elämä – Yön siivet 4

Maggie Shaynen Yön siivet -sarjan uusin osa on nimeltään Uusi elämä. Näistä Yön siivistä taitaa ilmestyä suomeksi valikoitu kokoelma, sillä nyt huomasin kirjan takakannessa merkinnän, että tämä on neljäs kirja yhdeksästä. Oikeasti sarjan osia on melkein tuplasti tuon verran. Mutta minua ei silti haittaa, vaikka niistä ihan jokaista ei käännettäisikään, koska sarja ei kuulu ykkössuosikkieni joukkoon.

Uusi elämä kertoo Jameson Bryantista, joka on jo aiemmista kirjoista tuttu, tosin tällä kertaa pojasta on kasvanut aikuinen mies. Jameson lähestyy kolmeakymmentä, eli vampyyriksi muuttaminen alkaa lähestyä. Mies on joutunut DPI:n, eli Paranormaalin tutkimuksen jaoston käsiin, minkä seurauksena Angelica, nuori vampyyrinainen, alkaa odottaa Jamesonin lasta. Lasta aiotaan käyttää tutkimuksiin, joiden avulla vampyyreistä yritetään päästä eroon. Tämä ei tietenkään sovi lapsen vanhemmille tai muille vampyyreille.

Kirjan kertojaääninä toimivat sekä Jameson että Angelica, vasta luotu vampyyrinainen. Nainen on täysin tietämätön vampyyreihin liittyvistä asioista, mikä tuo Uusi elämä -kirjaan vähän lisää jännitystä. Oli myös mielenkiintoista lukea DPI:n tutkimuksista ja epäinhimillisestä tavasta, jolla he kohtelevat eläiminä pitämiään vampyyreitä.

Tarinan peruskaava noudatti sarjan tuttua kaavaa empimisineen ja viha-rakkaussuhteineen, mutta siinä oli kuitenkin uutena ajatus vampyyrille syntyvästä lapsesta. Kirjassa oli turhan paljon juoksentelua kadonneen lapsen perässä paikasta toiseen, mutta toisaalta Uusi elämä oli myös mukavan vauhdikas kirja. Se oli itse asiassa aika viihdyttävä – ja jopa tämän Yön siivet -sarjan parhaasta päästä.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista: Verilinja, Ikiyön tarinoita, Hämärän muistot ja Pimeyden taikuri.

Lukunäyte sivulta 32:
Hillary nielaisi sapen kurkustaan. Tämä oli painajaismaista. Odottiko tämä herttainen vanha nainen tosiaan tilaisuutta päästä leikkelemään lasta? Hillaryn hikiset kädet tärisivät ja häntä huimasi, kun epätodellinen tunne täytti hänet. Hänen polvensa olivat pettämäisillään. Hän tarttui pöytään, ettei olisi kaatunut.

Uusi elämä Harlequinin sivuilla.

Shayne, Maggie: Uusi elämä – Yön siivet 4 (Born in Twilight – Wings in the Night 5, 1997). 333 sivua. Suomentanut Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Oman hännän nostelua Mangopuun alla

Varoitus: seuraava teksti sisältää huolestuttavan määrän omakehua ja itsekritiikitöntä paistattelua valokeilassa, jota ei ole edes suunnattu blogin kirjoittajaan.


Kohdalleni sattui kuitenkin sellainen ilahduttava asia, että minun on ihan pakko se jakaa blogissani. Sain nimittäin jokin aikaa sitten tietää, että Seija Vilén halusi Mangopuun alla -pokkariin otteen kirja-arvostelustani! Tällaiselle harrastelija-arvostelijalle on hieno juttu nähdä oma bloginsa kirjan selkämyksessä ihan virallisten kirjakritiikkien joukossa. Kiitos siis Seijalle ja Avaimelle tästä kunniasta.


Jotta tämä ei menisi täysin itsekehun puolelle, kerrottakoon, että ensimmäisen kerran olen nähnyt lainauksen kirjablogista Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen -kirjassa. Siinä on nimittäin ote Vinttikamarissa-blogin Ahmun arviosta Enorannan esikoiskirjasta, Omenmean vallanhaltijasta. Sen kautta löysin tieni Ahmun blogiinkin. Sama lainaus on myös kirjailijan uusimmassa, Gisellen kuolemassa.


Minusta on todella hienoa, että kirjablogit otetaan vakavasti myös tällä saralla. Oletteko te huomanneet otteita blogeista kirjoissa, kustantamojen katalogeissa tai muualla? Useita siteerauksia kirjablogeista oli ainakin Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydämen tiedotteessa. Myös muistaakseni ainakin Jennin Koko lailla kirjallisesti -blogista on ollut otteita jossain Avaimen tiedotteessa tai katalogissa. Mitä muita olette nähneet? Ja nyt saa kehua myös itseään ja nostella omaa häntäänsä ihan luvallisesti! ;)

lauantai 17. syyskuuta 2011

Kesken jäänyt: Hal Duncan – Vellum, Kaikkeuden kirja 1

Pakko kai se on nyt vihdoin tunnustaa sekä itselleen että muille. Hal Duncanin Vellumin epäonnekas tie jatkui vuoden lukupino-odottelun jälkeen kesäkirjalistalle ja sieltä lopulta kesken jääneiden kirjojen joukkoon. En ole tainnut koskaan kirjoittaa blogissani kirjasta, jonka olen jättänyt kesken, mutta tämän kirjan kohdalla minusta tuntuu, että haluan hiukan eritellä fiiliksiäni. Ajatukseni kirjasta ovat nimittäin kaikkea muuta kuin selkeitä.

Vellumin aihe on erittäin mielenkiintoinen, ja aloittaessani kirjaa olin aivan ihastuksissani siitä, miten kirja lähti avautumaan. Minulla oli pitkästä aikaa sellainen tunne, että kirja on aivan erilainen kuin mikään lukemani, ja että siinä ei ole mitään rajoja. Jopa henkilöt olivat arvaamattomia ja mystisiä, ja oikein odotin että pääsen lukemaan syvemmälle kirjaan. Alku oli siis erittäin lupaava.

Mutta apua, sitten sain todellakin tuta sen, että Vellumilla ei ollut rajoja. Tapahtumat ja henkilöt alkoivat kertaantumaan, aikaa ei ollut ja oli liikaakin. Menin sekaisin siitä, kuka nyt oikeastaan oli kuka ja missä, ja miksi kävi niin tai näin. Kirja on vaikea – hieno ja vaikea. Se sai minut tuntemaan itseni välillä todella tyhmäksi, mutta silti vain jatkoin lukemista, kunnes huomasin, etten enää nauttinut kirjasta. Koin turhautumista siitä, että olin lukenut kirjaa huolimattomasti ja olin koko ajan entistä enemmän hukassa. Lopulta jätin kirjan kesken todella haluttomasti, sillä minusta kirja olisi ansainnut tulla luetuksi. Tekisi melkein mieli luvata, että vielä joskus tartun siihen uudestaan. Mutta en taida kuitenkaan.

Suosittelen Vellumia lukijalle, joka jaksaa paneutua tekstiin. Sellaiselle joka ei hämmenny mistään. Kirjaan on myös jatko-osa, Muste, jota en siis nyt tule lukemaan. Lisäksi Duncanilta ilmestyy piakkoin Pako helvetistä!, jonka kai pitäisi olla erilainen kuin tämä Vellum, mutta en tiedä uskallanko tarttua siihenkään. Osaako joku kertoa, onko kirja todellakin erilainen vai saanko siitä uuden ikuisuusprojektin, jota en sitten taas osaa jättää kesken? Kuulisin myös mielläni muiden ajatuksia Vellumista tai muista kesken jääneistä mutta jollain tavalla kiehtovista kirjoista.

Velluminsa kokonaan ovat lukeneet ainakin Mette, Artsi ja Tessa. Kirja on voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon viime vuonna, ja sitä ovat varsinkin kriitikot kehuneet. Lisää voi lukea vaikka Risingshadown Vellum-sivulta.

Lukunäyte sivulta 126:
Mutta Thomas on vaeltanut niin kauan, hän on livahtanut läpi niin monesta todellisuuden huokosesta, Vellumin huokosesta, että alkaa tajuta kuinka syvältä tarina tosiasiassa kouraisee. Phreedom luulee, että he pakenevat kuolemaa, mutta Thomas tietää, ettei Vellumin taipuisassa ja monisärmäisessä todellisuudessa tarvitse pelätä sellaista vähäpätöistä ajallista seikkaa kuin kuolemaa, vaan unohdusta.

Vellum Liken sivuilla ja Adlibriksessä.

Duncan, Hal: Vellum – Kaikkeuden kirja 1 (Vellum: The Book of All Hours 1, 2005). Suomentanut Nina Saikkonen. Like, 2009.

torstai 15. syyskuuta 2011

Mistä tietää...?

Mistä tietää, että koulut ja muut opinahjot ovat alkaneet? No, tietenkin siitä, että George Orwellin Eläinten vallankumous nousee kuukauden luetuimpien kirjoitusten kärkisijoille. Tällä hetkellä kirja on rymistellyt sijalle viisi. Jännitystä aiheuttaa se, pitävätkö pitkään kärjessä sijainneet Vampyyripäiväkirjat ja muut pintansa Orwellille, vai joutuvatko ne taipumaan klassikon alle. Se jää nähtäväksi.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Joskus kannattaa antaa lukuharrastuksensa jonkun toisen käsiin ainakin hetkellisesti. Tämän Alan Bennettin Epätavallisen lukijan valitsi minulle avomieheni, joka tyrkkäsi kirjan käteeni viime kirjastoreissulla. Minut oli helppo suostutella lukemaan kirja, jonka kannessa on kirjoja ja takakansi alkaa sanoilla: "Kaikki on koirien syytä". (Lisäksi kirja oli niin ohut, ettei haittaisi, vaikkei se ihan nappiin osuisikaan.)

Epätavallinen lukija kertoo siitä, miten kuningatar sattumalta löytää palatsin pihalle kerran viikossa pysähtyvän kirjastoauton. Vaikka kuningattarella ei ole kirjastokorttia, saa hän autosta silti kirjan lainaan. Kirjojen lainaaminen ei jää siihen, vaan pian kuningattarella on kirja mukanaan joka paikassa. Tämä aiheuttaa kuitenkin hämmennystä kuningattaren palvelusväessä ja lähipiirissä. Miten pitäisi suhtautua siihen, että kuningatar lukee koko ajan? Ja mihin se oikein johtaa?

Hauskan ja kepeän kirjan pinnan alla on vakavampiakin sävyjä, mutta minä keskityin lähinnä nautiskelemaan tottumattoman lukijan suinpäisestä sukeltamisesta kirjojen maailmaan. Kuningatar esimerkiksi suree sitä, että on löytänyt lukemisen ilon vasta vanhemmalla iällä. Bennet osoittaa Epätavallisessa lukijassa monarkian ja hidasliikkeisen kulttuurin arkoja paikkoja, mutta ei kirja silti minusta kovinkaan terävä ole, vaikka erittäin hauskaa luettavaa onkin.

Kirjassa parasta on lukemisen pohtiminen. Monet Epätavallisen lukijan tarjoamat ajatukset lukemisesta ovat tuttuja ahnaille lukijoille. Kuningatar miettii muun muassa lukemisen ongelmia (ei ole tarpeeksi aikaa), kasvavia lukulistoja (kirjat johtavat aina uusiin kirjoihin) ja lukemislihaksen voimistumista (lukeminenkin voi kehittyä). Ajattelin lukiessani monta kertaa: "Juuri niin! Juuri tuollaista lukeminen on!".

Epätavallisesta lukijasta olisi saanut varmasti vielä enemmän irti, jos tuntisi paremmin Ison-Britannian politiikkaa ja yhteiskuntaa. Onneksi sentään monet kirjassa mainitut kirjailijat olivat minulle tuttuja, vaikka toki joukossa vilahti tuntemattomiakin. Kirja oli hauska, vaikka kaikki sen sävyt eivät minulle paljastuneetkaan. Erinomainen herkkupala kaikille lukijoille!

Lukunäyte sivulta 14–15:
Aamulla kuningattarella oli vähän nuhaa, ja koska sovittuja tapaamisia ei ollut, hän sanoi olevansa ehkä vilustunut ja jäi vuoteeseen. Se ei ollut hänelle tyypillistä eikä myöskään totta, hän sanoi sen oikeastaan vain siksi että saisi jatkaa lukemista.

Epätavallinen lukija Basam Booksin sivuilla ja Adlibriksessä.

Bennett, Alan: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007). 115 sivua. Suomentanut Heikki Salojärvi. Basam Books, 2008.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Anu Holopainen: Welman tytöt – Syysmaa 1

Koska olen jotenkin onnistunut ohittamaan Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan, päätin sivistää itseäni ja tartuin sarjan ensimmäiseen osaan Welman tytöt. Minua vähän nauratti takakannen luonnehdinta, jonka mukaan kirja sopii varttuneille nuorille. Yritin miettiä, minkä ikäisiä lukijoita tuo määritelmä tarkoittaa, mutta en oikein saanut tartuttua siihen. Ilmeisesti se on jotain varhaisnuorten ja nuorten aikuisten välillä?

Welman tytöt aloittaa siis kertomuksen Syysmaasta, joka on miehinen yhteiskunta. Naiset ovat alistettuja ja esineellistettyjä. Heidän tehtävänään on kodin hoitaminen ja lasten synnyttäminen. Naisten ei ole sallittua omistaa mitään, opiskella tai olla muutenkaan mukana yhteiskunnassa. Ainoa hyöty tyttölapsista on se, että heidän avioliittojensa avulla voidaan luoda suhteita. Juuri tällaisessa tilanteessa onkin kirjan päähenkilö Adaira.

Adairan isä ilmoittaa tytölle, että on etsinyt tälle aviomiehen. Tytön kauhuksi aviomies on kauheampi kuin mikään hänen kuvitelmansa. Edessä näyttää olevan lohduton tulevaisuus. Yllättävien tapahtumien kautta Adaira onnistuu pakenemaan tuhoisasta avioliitosta ja tutustuu lainsuojattomiin naisiin, jotka elävät itsenäistä elämää yhteiskunnan ulkopuolella palvoen kiellettyä jumaluutta.

Oli mielenkiinoista lukea näin voimakkaasti feminististä kirjaa, joka on kuitenkin nuortenkirja. Welman tyttöjen maailma on silti mielestäni turhankin mustavalkoinen. Kirjan miehet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta aivan kauheita. Onneksi sentään naisten joukossa on uhrien ja sankarien lisäksi muutama vähän monimutkaisempi hahmo. Kirjan kiinnostavin henkilö on mielestäni Zara, joka on paennut sadistiselta mieheltään. Naisessa kytee paljon vihaa, mutta myös kaipuuta parempaan tulevaisuuteen.

En oikein lämmennyt Adairalle, joka kumisi mielestäni vähän tyhjyyttä. Jotkut tytön ajatukset ovat liian uskaliaita ottaen huomioon sen, ettei tyttö tiedä mitään toisenlaisesta tavasta elää. En osaa kuvitella, että täysin alistetussa asemassa olevan tytön tulisi mieleen kysyä äidiltään, eikö tämä ole ikinä halunnut mennä juomaan tuopillista tavernaan. Koko ajatus on aivan liian kaukana siitä todellisuudesta, jossa Welman tyttöjen naiset elävät.

Vaikka Welman tytöt ei vienytkään jalkoja altani, on se ihan kohtuullinen alku kirjasarjalle. Sanoisin, että ainakin tämän kirjan perustella sarja on ennemminkin varhaisnuorten osastoa. En nyt suoranaisesti ryntää ahmimaan sarjan seuraavia osia, mutta aion lukea nekin ihan lähiaikoina. Tässä ensimmäisessä osassa oli vielä paljon kirjojen maailman esittelyä, mutta ei vielä aavistustakaan siitä, muuttuuko Syysmaa vai ei. Sen verran olen kurkistanut sarjan jatkoa, että ainakin Zaraa on luvassa vielä lisää.

Lukunäyte sivulta 22:
Illallinen oli ollut yhtä piinaa. Adairan viereen istumaan laitettu Samak oli jo osoittanut valtaansa hyppyyttämällä tyttöä milloin tarjoilemaan hänelle lisää ruokaa, milloin hakemaan vielä yhden viinipullon. Aina Adairan istuutuessa takaisin tuolilleen mies oli kiitoksen sijaan taputtanut häntä polvelle kädellään, joka oli kuin kimppu makkaroita. 

Welman tytöt Kariston sivuilla.
Anu Holopaisen blogi.

Holopainen, Anu: Welman tytöt – Syysmaa 1. 259 sivua. Karisto, 2003.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Tuskin olin ehtinyt kirjoittaa Kariston syksyn kirjojen esittelytilaisuudesta, kun postiluukusta kolahti yllätyspaketti. Joku hyvä kirjahaltijatar oli käynyt lukemassa blogia ja laittanut minulle luettavaksi sekä Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia ja China Miévillen Toiset. Jälkimmäistä ehtikin kommenteissa minulle jo vahvasti suositella Sivukirjasto-blogin Liina. Ensimmäiseksi tartuin kuitenkin Ellilän kirjaan.

Eksyneet näkevät unia on lasten ja nuorten fantasiakirja, jossa on mukana juuri sopivasti satujen lumoa. Kirja kertoo Nimettömästä, eksyneestä lapsesta, joka yhdessä koiransa kanssa lähtee maahisten luota ihmisten maailmaan etsimään muistojaan ja itseään. Samalla tyttö haluaisi selvittää myös sen, miksi asiat ovat joka paikassa kääntyneet niin huonolle tolalle. Nimetön törmää matkallaan sekä pelottaviin että ystävällisiin olioihin ja ihmisiin. Vasta Orientian kaupungissa mysteerit alkavat selvitä.

Eksyneet näkevät unia -kirjan maailma on raikas ja kekseliäs, mutta siitä on kerrottu melko niukasti. Minusta kirjan kiinnostavuutta lisääkin se, että asioita ei ole selitetty puhki. Kummallisia otuksia saattaa putkahtaa esille ihan yhtäkkiä, vaikka toisaalla ollaan kovin tutun oloisessa maisemassa ja tuttujen puuhien ääressä. Pidin varsinkin kirjan otuksista ja työnsä ääressä ahertavista maahisista, joista osa on ihan liian keskittyneitä omaan tärkeyteensä. Kirjassa oli paljon sellaisia kohtia, joissa ainakin aikuislukija saattoi tunnistaa kaikuja tästä meidän omasta maailmastamme.

Kirsti Ellilä kertoi tuolla Kariston tilaisuudessa, että asuessaan Huittisissa hän törmäsi jatkuvasti maapulliaisiin, ja siinä hän on täysin oikeassa. Minun satakuntalaista sydäntäni niin lämmittivät maapulliaisten puheet ja toimet. Maapulliaiset ovat vaikeasti lämpeneviä ja vaatimattomia mutta kuitenkin vieraanvaraisia olioita. Rakastuikin maapulliaisiin – taidan itsekin olla sellainen. Maapulliaisten kautta kirjaan syntyi myös yhteys Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen, jonka kakkiaiset voisivat olla maapulliaisten serkkuja.

Minua vaivasi hiukan se, että Eksyneet näkevät unia -kirjassa oli Suojelus-niminen hirvi, joka ei ollut ihan tavallinen hirvi kuitenkaan. Sen nimestä syntyi nimittäin voimakkaat mielleyhtymät Harry Potter -kirjojen Suojelius-loitsuun, joka Harryn kohdalla toteutuu sarvipäisenä hirvenä. Vaikka hirvissä on muutakin samaa, ei se samuus ollut ongelmallista. Minua häiritsi vain se, että nimet olivat niin samanlaiset ja luin tämän kirjan Suojeluksen aina automaattisesti väärin.

Eksyneet näkevät unia on hyvällä tavalla turvallinen muttei kuitenkaan liian tuttu. Vaikka olen lukenut paljon lasten- ja nuortenfantasiaa, säilyi kirjassa koko ajan tietty tuoreus niiden turvallisten rajojen sisällä. Pidin varsinkin siitä, että kaikkia asioita ei paljastettu ihan kokonaan. Lukija kuljetettiin juuri siihen tapahtumien käänteeseen asti, jossa kaikki näyttää valoisalta ja onnelliselta, ja tulevaisuus voi tuoda ihan mitä tahansa. Kirjasta jäi minulle todella hyvä mieli.

Lukunäyte sivulta 70–71:
– Me tulemme Malatinin rannalta, ja sielläkin kalansaaliit ovat pienentyneet.
   Maapulliaiset nyökyttelivät. Tieto mitättömistä kalansaaliista ei tullut heille yllätyksenä.
   Syötyäni kiitin ateriasta.
– No se nyt oli vain tällaista vaatimatonta, Turva Tursiainen sanoi.
– Ei ollenkaan vaatimatonta, sanoin kohteliaasti.
– Varmaan olette omilla maillanne tottuneet ylellisempään. Me olemme täällä sellaisia vaatimattomia vaan, hiljaa elellään, ei häiritä ketään ja toivotaan, ettei kukaan häiritsisi meitä.

Eksyneet näkevät unia Kariston sivuilla ja Adlibriksessä.
Kirsti Ellilän blogi.

Ellilä, Kirsti: Eksyneet näkevät unia. 183 sivua. Kansi: Kirsi Haapamäki. Karisto, 2011.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Bazarin syksyn kirjaihmeet

Piipahdin eilen Seurahuoneella tutustumassa Bazarin syksyn kirjoihin. Olin ensimäistä kertaa Seurahuoneella ja olin hyvin vaikuttunut hienosta paikasta. Se loi juhlavat puitteet muuten rennolle kirjatapaamiselle. Bloggarikollegat Hanna ja Katja ovat jo ehtineet raportoida tapahtumasta kuvien kera, joten koska minulla ei ole kuvia esiteltävänä, kerron minua kiinnostavista Bazarin uutuuskirjoista.

Laura Gallego García:
Idhunin kronikat II: Herääminen
Tämä nuorten fantasiakirja on toinen osa viime syksynä ilmestyneelle Vastarinta-kirjalle. Sarja on minusta kiinnostava ja lisäksi se saa pisteitä espanjalaisuudestaan. Kannatan ehdottomasti kirjojen kääntämistä muistakin kielistä kuin englannista.

John Boyne: 
Nooa Notkoniitty karkaa kotoa 
Kirja oli minulla vahvalla ehkä-listalla, kunnes kuulin eilen, että kirjassa on mukana mäyräkoira. Mäyräkoirat ovat koirien ykkösiä, joten kirja pitää ehdottomasti lukea! Kirjan juoni on myös kiehtova.

David Safier:
Huono karma
Hauskalta kuulostava kirja siitä, mihin huono käytös voi johtaa ja miten vaikea on nousta karman ketjussa ylöspäin. Luultavasti siis hauska ja viihdyttävä kirja.

Sara Gruen:
Apinatalo
En ole lukenut kirjailijan edellistä kehuttua kirjaa Vettä elefanteille, mutta tämä kirja kiinnosta silti. Bonobot ovat sympaattisia ja kirjan juoni kutkuttavan ajankohtainen.

Nämä kirjat siis kiinnostavat minua eniten Bazarin syksystä. Eilen Seurahuoneella oli paikalla myös ruotsalainen dekkarikaksikko, Michael Hjorth ja Hans Rosenfeld, joiden kirja Mies joka ei ollut murhaaja on juuri ilmestynyt. Vaikka miehiä oli hauska kuunnella ja heidän ällöttävä päähenkilönsä kuulostaa kiinnostavalta, en usko, että kirja kuitenkaan nousee lukulistalleni. Tunnustan, että olen dekkarivammainen. Olen kyllä ajatellut lukea tänä syksynä yhden dekkarin, mutta epäilen kallistuvani toiseen suuntaan. Nämä muut sen sijaan päätynevät suoraan lukulistalle.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

En ole varmaan koskaan lukenut mitään keittokirjaa näin tarkasti kuin tätä Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville -kirjaa. Monipuolisen tieto- ja keittokirjan ovat tehneet Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja ja Anna Talasniemi.

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville koostuu sekä resepteistä että runsaista tieto-osuuksista, joissa kerrotaan ilmastoystävällisestä ruoanlaitosta. Myös kaikkien kirjan reseptien hiilijalanjälki on laskettu, mikä onkin minusta hyvä idea. Muutenkin kirjan esimerkit ovat yksinkertaisia ja niiden avulla näkee aika helposti, millainen ero on esimerkiksi avomaanporkkanan ja ympärivuotisen kasvihuonekurkun hiilijalanjäljellä. Jälkimmäisellä se on jopa isompi kuin broilerilla. Juuri tällaiset tiedot ovatkin minusta kirjan parasta antia.

Vaikka olen lukenut Kausiruokaa-kirjaa enemmän kuin muita keittokirjoja, en ole kuitenkaan tehnyt suoraan kirjan ohjeilla yhtään ruokaa. Sen sijaan olen soveltanut sen reseptejä usein. Jotenkin kirjan ohjeet ovat vain sellaisia, etteivät ne ole sellaisenaan olleet ihan minun makuuni tai niiden raaka-aineita on ollut liian hankala hankkia. Lisäksi kokkaan mieluiten jotain simppeliä, joten vaikka esimerkiksi täytetyt papuletut olisivatkin varmaan herkullisia, teen mieluummin jotain yksinkertaisempaa.

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville on jaettu vuodenaikojen mukaisiin kausiin, joiden reseptit syntyvät kauden kasviksista. Ajatus on toimiva mutta käytännössä hieman hankala. Sivuja ei ole nimittäin mitenkään koodattu, eli jos kirjan avaa satunnaisesta kohdasta, ei voi tietää, missä kaudessa ollaan. Monet ruoat ovat lisäksi "kaudettomia", eli niitä voisi valmistaa minä vuodenaikana tahansa. Toisaalta kirjassa on kyllä hyvät hakemistot sekä resepteille että raaka-aineille. Kirjan lopussa on myös listattuna kirjan reseptien raaka-aineiden hiilijalanjäljet, joten ne on helppo tarkistaa sieltä.

Erityistä kiitosta Kausiruokaa saa minulta erinomaisista tahnaresepteistä, jotka peittoavat tutut leivänpäälliset moninkertaisesti. Olen saanut kirjasta paljon tietoa, ja luulen, että siitä on minulle vielä tulevaisuudessakin runsaasti iloa. Vaikka tällä hetkellä esimerkiksi kirjan kalareseptit tuntuvat kovin vierailta, ehkä jonain päivänä kokkailen niitäkin ilman mitään ongelmia.

Lukunäyte sivulta 21:
Kaukaakin tuotujen kasvisten aiheuttamat ilmastopäästöt ovat kiloa kohden lähes aina pienemmät kuin lihan ja juuston, koska kuljetuspäästöt ovat yleensä pienet eikä appelsiini tai papupalko märehdi.

 Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville Teoksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Kaskinen, Tuuli; Kuittinen, Outi; Sadeoja, Saija-Riitta ja Talasniemi, Anna: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville. 276 sivua, ulkoasu: Dog Design. Teos, 2011.

torstai 1. syyskuuta 2011

Kariston syyskirjoja

Olin eilen tutustumassa Kariston syksyn uutuuksiin, ja tyypilliseen tapaan taas silmät vetäisivät enemmän kuin mieli pystyy kirjoja ahmimaan. Mutta ei sille mitään voi, kun kerran mielenkiintoisia kirjoja tuntuu riittävän. Tällä kertaa minua eniten kiinnostavat uutuudet löytyvät fantasiakirjallisuuden saralta.

Kirsti Ellilä:
Eksyneet näkevät unia
Jo ilmestynyt kirja on ollut mukavasti esillä blogeissa ja arvosteluissa, ja sitä on kehuttu paljon. En ole uskaltanut lukea arvioita kauhean tarkkaan, sillä aion itsekin lukea kirjan, enkä halua tietää siitä ennakkoon sen vuoksi liikaa. Kirjassa on muuten todella kaunis kansi.

Anu Holopainen: 
Varjoja – Syysmaa 5
On aina vähän kauhea tilanne, kun huomaa jonkun kiinnostavan kirjasarjan, josta on ilmestynyt jo monta osaa. Pitäisi siis löytää aikaa lukea sarjan kaikki aiemmatkin osat, jos haluaa tutustua uusimpaan kirjaan. Osaisiko joku kertoa, millainen sarja Syysmaa on? Holopaisen haastattelun perusteella nimittäin uskon, että pitäisin siitä.

China Miéville:  
Toiset
Tämä ei ollut esillä eilen, mutta kirja kiinnostaisi minua vähän kuitenkin. Kirja kertoo kahdesta kaupungista, jotka sijaitsevat limittäin toistensa päällä mutta eivät ole olemassa toisilleen. Aika kiinnostavan kuuloinen kirja, mutta en tiedä ehdinkö lukea sitä. Laitan sen siis ehkä-listalle.

Anneli Kanto ja Terhi Rannela:
Tähystäjäneito – Kuparisaari 1
Historiallisen fantasiakirjasarjan aloitus, joka on pohjimmiltaan nuoren naisen kasvutarina. Kirjassa on kuulemma kaksi kansaa, joista toinen on rikas ja onnellinen ja toinen taas köyhä ja kyräilevä. Lisäksi kirjan kieltä kehuttiin esittelytilaisuudessa. Myös kansi on hieno!

Marjut Hjelt, 
kuvittanut Jaana Aalto:
Lumoava haltijakansa
Tämä ei nyt ehkä suoraan tipahda tähän fantasiaosioon, mutta kai kirjan voi niinkin lukea. Kirjassa on tarinoita ja uskomuksia luontoon liittyvistä haltijoista ja keijukaisista. Kuvitus on herkkää ja sadunomaista. Ehdottoman kiinnostava kirja, joka voisi olla myös hyvä lahja.

Tapasin illan aikana myös Terhi Rannelan ja Kirsti Ellilän, jotka molemmat kävivät lavalla esittelemässä uusia kirjojaan. Muita kirjailijoita en tunnistanut kasvoilta, mutta nyt tuota Kariston katalogia selatessani huomaan, että myös Anu Holopainen taisi istua hetken aikaa samassa pöydässä.

Kariston illassa olivat myös Jenni ja Salla. Jenni on listannut blogiinsa Kariston houkuttelevimmat lastenkirjat. Kurkista myös Terhi Rannelan, Kirsti Ellilän ja Anu Holopaisen blogeihin.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...