torstai 31. joulukuuta 2009

Tämän vuoden lukusaldo


Vuosi on lopussa ja on aika tehdä kurkistus vuoden aikana luettuihin kirjoihin. Tänä vuonna luin selvästi enemmän kirjoja kuin parina edellisenä vuonna. Kirjaan kaikki lukemani kirjat LibraryThingiin, joten on helppo pysyä perillä siitä, mitä on tullut luettua. Valitettavasti en saanut näitä luetteloitua lukemisjärjestyksessä, joten kirjat ovat nyt tekijän mukaan aakkostettuna.

2009 luetut kirjat
1. Aristofanes: Naistenjuhlat (teoksesta Kolme komediaa)
2. Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
3. Auster, Paul: Sattumuksia Brooklynissa
4. Bagge, Paula: Talvipihan tunnelmia
5. Baum, L. Frank: Ihmemaa Oz
6. Bennett, Lindsay: Kreeta (osin)
7. Bergman, Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta
8. Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat. 1. nide
9. Bradley, Marion Zimmer: Avalonin usvat. 2. nide
10. Bradley, Marion Zimmer: Avalonin metsät
11. Bradley, Marion Zimmer: Avalonin valtiatar
12. Bruun, Erik Anis ja iisoppi : vanhoja lääkekasveja
13. Christie, Agatha: Eikä yksikään pelastunut
14. Christie, Agatha: Idän pikajunan arvoitus
15. Clare, Cassandra: Luukaupunki
16. Colfer, Eoin: Opalin kosto
17. Cunningham, Michael: Tunnit
18. Dahl, Niels Fredrik: Viime kesänä
19. Donner, Julia: Oi, terve tarhurineito... - Aino Sibeliuksen puutarha
20. Enquist, Per Olov: Henkilääkäri
21. Fielding, Helen: Bridget Jones - elämäni sinkkuna
22. Funke, Cornelia: Mustesydän
23. Gaiman, Neil: Neverwhere - maanalainen Lontoo
24. Gaiman, Neil: Tähtisumua
25. Gilman, Charlotte Perkins: Herland
26. Harris, Charlaine: Dead until dark
27. Havaste, Paula: Loitsukirja
28. Hämeen-Anttila, Virpi: Kolmastoista lapsi
29. Holdstock, Robert: Muinaisuuden kosketus
30. Isohookana, Heli: Yrityksen markkinointiviestintä
31. Kazantzakis, Niko: Kerro minulle, Zorbas
32. Kero, Esa: Kesäauto
33. Kilpi, Volter: Alastalon salissa - kuvaus saaristosta
34. Kivistö, Sari: Kirjallisuus antiikin maailmassa (osin)
35. Kurenniemi, Marjatta: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset
36. Lacombe, Benjamin: Pieni noita
37. Lacombe, Benjamin: Lumoojien sukupuu
38. Lessing, Doris: Parempien ihmisten lapsi
39. Luukkonen, Marsa: Hauskaa kielenhuoltoa! - kirjoittajan opas
40. Müller, Herta: Ihminen on iso fasaani
41. Maguire, Gregory: Noita - lännen ilkeän noidan elämä ja teot
42. McCallum, Robyn: Ideologies of Identity in Adolescent Fiction: The Dialogic Construction of Subjectivity (osin)
43. McCarthy, Cormac: Tie
44. McVicar, Jekka: Suuri yrttikirja (osin)
45. Meriluoto, Aila: Vihreä tukka
46. Meyer, Stephenie: Houkutus
47. Meyer, Stephenie: Uusikuu
48. Meyer, Stephenie: Breaking Dawn
49. Meyer, Stephenie: Aamunkoi
50. Meyer, Stephenie: Epäilys
51. Moravia, Alberto: Kaksi naista
52. Morrison, Toni: Armolahja
53. Murphy-Hiscock, Arin: The Way Of The Green Witch
54. Niffenegger, Audrey: Aikamatkustajan vaimo
55. Perttula, Pentti: Itäisen Välimeren kasviopas
56. Peura, Maria: Vedenaliset
57. Piippo, Sinikka: Luonnonyrtit - villivihannekset ja marjat
58. Piippo, Sinikka: Mielen ja rakkauden kasvit (osin)
59. Pratchett, Terry: Herraskaista väkeä
60. Pratt, Steven: Superruokaa
61. Rättö, Mika: Tihkuluodon kuiskaajat
62. Rice, Anne: Vampyyri Lestat
63. Rice, Anne: Kadotettujen kuningatar
64. Rice, Anne: Veren vangit
65. Riukulehto, Sulevi: Politiikkaa lastenkirjoissa
66. Sapfo: Iltatähti, häälaulu
67. Shields, Carol: Jane Austen
68. Sofokles: Kuningas Oidipus
69. Swanwick, Michael: Rautalohikäärmeen tytär
70. Teerialho, Taina: Hiljainen kevät
71. Telesco, Patricia: Goddess in My Pocket
72. Tolkien, J. R. R.: Herra Bliss
73. Toptas, Hasan Ali: Varjottomat
74. Vainonen, Jyrki: Tornit
75. Weis, Margaret: Matka tyhjiöön
76. Weis, Margaret: Pimeyden kaivo
77. Weis, Margaret: Kadonneen vartijat
78. Whedon, Joss: Buffy vampyyrintappaja. Osa 1 : Pitkä matka kotiin

Luettujen kirjojen saldoksi tuli tänä vuonna siis 78. Määrää kasvattaa osittain se, että luetteloin myös tietokirjat, jos olen niitä lukenut ajatuksella enkä vain etsinyt jotain tietoa. Tänä vuonna luin parikymmentä kirjaa enemmän kuin viime vuonna. En tiedä, mistä se johtuu - mutta hyvä, että suunta on ylöspäin. Ensi vuodelle onkin sitten taas enemmän haastetta. Ai niin, on siellä näköjään mukana yksi sarjakuvakin.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kopiokirjailija?


Vampyyrikirjat ovat julkinen paheeni, joten olen tietysti lukenut myös Stephenie Meyerin Twilight-kirjat, vaikka en kuulukaan kirjojen kohderyhmään. Kirjat ovat olleet mielestäni ihan kohtuullista viihdettä, sillä kliseisyydestä ja tyhjyydestä huolimatta on niissä ollut myös jotain omaleimaista. Tai niin luulin, kunnes luin ensimmäisen Charlaine Harrisin Southern Vampire Mysteries -kirjan. Sarjan ensimmäinen kirja, Dead Until Dark on julkaistu 2001 ja Meyerin Twilight nelisen vuotta myöhemmin.

Täytyy sanoa, että olen todella hämmästynyt kirjojen samankaltaisuudesta. Vai miltä nämä yhtenäisyydet kuulostavat? Minun mielestäni eivät ainakaan sattumalta.
1. Päähenkilönä on nuori nainen, joka rakastuu vampyyrimieheen.
2. Parisuhteesta tulee tietysti kummallinen, mutta seksuaalista vetovoimaa riittää.
3. Päähenkilö tai tämän vampyyrirakastettu on ajatustenlukija, joka ei kuitenkaan pysty lukemaan kumppaninsa ajatuksia.
4. Vampyyrin kilpakosija on päähenkilön ystävä, mukava naapurinpoika/mies, joka paljastuu hahmonvaihtajaksi. Vetovoimaa löytyy tästäkin suhteesta.
5. Molemmat kosijat yrittävät parhaansa mukaan suojella päähenkilöä vaihtuvilta uhilta.
6. Päähenkilön päällä häälyy myös uhka vanhempien vampyyrien taholta, jotka ovat tavallaan vampyyrien vallanpitäjiä.

Kummastuttaa, että Twilight-kirjoista on tullut suuri hitti, sillä ne eivät pärjää kirjallisesti ollenkaan Harrisin kirjoille. Harrisin luomat henkilöhahmot esimerkiksi ovat todella moniulotteisia Meyerin hahmoihin verrattuna. Ehkä suosion syynä on se, että Meyr kirjoittaa nuoremmalle yleisölle. Hänen päähenkilönsä on 17-vuotias, kun taas Dead Until Darkissa päähenkilö on 25. Jälkimmäisessä on myös käsitelty huumeita ja seksiä ja rakkauskin on siinä realistisempaa kuin Twilight-kirjoissa, joissa maailmaa katsellaan teini-ikäisten silmin. No, makunsa jokaisella, enkä edes suosittele Southern Vampire Mysteriesiä kovin nuorille.

Southern Vampires Mysteries -sarjaa ei toistaiseksi ole saatavilla suomeksi, mutta kirjojen englanti on kuitenkin simppeliä, joten kannattaa kokeilla, jos se taipuisi luettavaksi. Luulisi suomennoksienkin tulevan pian, sillä TV2:sta saa kohta katsella kirjoihin perustuvaa True Blood -sarjaa.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Hyvää joulua kaikille!


On aika alkaa joulunviettoon. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein hyvää ja kirjojentäyteistä joulunaikaa. Tässä pieni muisto viime joululta. Kun me muut availimme paketteja, eräs pieni Sampo-koira kietoi itsensä pakettiin.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Cormac McCarthy: Tie

Tätä kirjaa en suosittele joululukemiseksi, mutta lukea se ehdottomasti kannattaa. Aihe on kauhea ja rankka, mutta kirja on todella hyvä ja vaikuttava. Cormac McCarthyn Tie ei saarnaa, ei syytä eikä tuomitse. Se on vakava ja hiljaisen toteava tarina miehestä ja lapsesta keskellä tuhoutunutta maailmaa.

Tie kertoo modernin maailman lopusta joitain vuosia katastrofin jälkeen. McCarthy ei kerro, mikä katastrofin aiheutti tai kuka siihen oli syypää. Eikä sillä olekaan enää merkitystä vähäisille eloonjääneille. Kun suurin huoli on hengissä pysyminen, ei syyllisten etsimisestä ole mitään hyötyä. Uhkana ei kuitenkaan ole vain nälkä ja sairaudet vaan myös ne muutamat muut jäljelle jääneet ihmiset. Maailma on jakautunut kahtia - pahat ovat todella pahoja ja hyvät piileskelevät peloissaan. Unet ja muistot ovat täynnä väriä, mutta todellisuus on harmaa, nälkäinen ja likainen tie.

Kirja on erittäin onnistunut monella tapaa. Tekstin tyyli tukee tarinaa ja antaa sille lisää voimaa. Tekstistä välittyy epätoivo ja pelottava, lähestyvän lopun hiljainen hyväksyminen. Vaikka McCarthy käsittelee kauheita asioita, hän ei mässäile niillä. Se ei ole tarpeen, sillä taitavana kirjoittajana hän osaa tuoda asiansa julki ilman sitäkin.

Lukunäyte sivulta 28:
He kyyköttivät tiellä ja söivät kylmää riisiä ja kylmiä papuja, monta päivää sitten keitettyjä. Melkein käyneitä jo. Mihinkään ei voinut tehdä nuotiota niin ettei se näkyisi. He nukkuivat pimeässä ja kylmässä toistensa viereen käpertyneinä haisevissa vällyissään. Hän piti pojan lähellään. Niin laiha. Sydämeni, hän sanoi. Minun sydämeni. Mutta hän tiesi että jos hän vielä olisi hyvä isä naisen sanat voisivat pitää paikkansa. Että poika yksin erotti hänet kuolemasta.

Cormac McCarthy: Tie (The Road). Suomentanut Kaijamari Sivill. WSOY, Loisto, 2009.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Keskeneräisten kirjojen kaaoksessa

Miten tässä näin on päässyt käymään? Yleensä minulla on vain muutama kirja kesken samaan aikaan: yksi lukuromaani, tietokirja ja joku kevyt työmatkakirja. Paitsi nyt. Äkkiseltään muistan ainakin nämä keskeneräiset kirjat:

Linn Ullmann: Ennen unta (tylsä)
Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia (mutta tällä ei olekaan mikään kiire)
Günter Grass: Peltirumpu (hyvä kirja, mutta liian tuttu tarina)
Cornelia Funke: Musteloitsu (hmm... en ole päässyt alkua pidemmälle)
Siiri Enoranta: Omenmean vallanhaltija (luen säästellen, koska on niin ihastuttava)
Helmi Kekkonen: Kotiin (kiinnostava, mutta novellit eivät nyt vaan toimi)
Cormac McCarthy: Tie (jostain syystä halusin aloittaa tämän aamulla)
Apollinaire Guillaume: Mätänevä velho (on ollut kesken niin kauan, että pitää varmaan aloittaa alusta uudelleen)
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset (suloisia välipaloja)

Toivon, että saisin joulun aikana luettua mahdollisimman monta kirjaa loppuun. Hain kyllä kirjastosta muutamia kiinnostavia kirjoja lainaan ja tenttiinkin pitäisi lukea, joten ehkä lista vaan kasvaa. Mutta tämähän on ihan normaalia, eikö?

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Anne Rice: Veren vangit, Vampyyri Lestat ja Kadotettujen kuningatar


Erilaiset vampyyritarinat ovat olleet taas kovassa suosiossa viime aikoina. Siitä innostuneena päätin lukea uudelleen teinisuosikkini, Anne Ricen vampyyritarinat. Silloin lukioikäisenä rakastuin kirjoihin ihan täysillä, sillä kirjojen vampyyrimytologia oli niin erilaista kuin aiemmin lukemani tarinat. Nyt kirjat eivät uponneet samalla tavoin, mutta toisaalta ne antoivat nyt erilaisen elämyksen.

Anne Ricen kirjat kertovat monen vampyyrin tarinan. Kirjojen päähenkilö on Lestat, johon tutustutaan aluksi Louis-nimisen vampyyrin kertomuksen kautta. Veren vangit -kirjassa Louis kertoo oman tarinansa siitä, miten Lestat teki hänestä vampyyrin ja millaista hänen elämänsä oli sen jälkeen. Vampyyri Lestat puolestaan kertoo Lestatin tarinan alusta alkaen täydentäen ja muuttaen myös Louisin tarinaa. Kadotettujen kuningatar taas on jatkoa tarinoille.

Parasta Anne Ricen tarinoissa on rikas ja pursuileva kieli ja uudenlainen, eroottinenkin kuvasto, jota hän käyttää. Homeiset vampyyrilinnat ja lepakot voidaan unohtaa, sillä Ricen vampyyrit ovat sekä inhimillisiä että epäinhimillisiä. Heillä on paljon puutteita, mutta ne korvataan yliluonnollisilla kyvyillä ja ulkonäöllä. Vampyyri Lestat on mielestäni kirjoista paras, vaikka se onkin aika epäyhtenäinen kokonaisuus. Kirjassa esitellään kuitenkin Lestatin lapsuus ja vanhemmat, minkä avulla lukija ymmärtää paljon myös Lestatin suhteesta muihin vampyyreihin. Tämä asia olisi kiinnostanut minua enemmänkin, mutta valitettavasti aiheen käsittely jää aika tavalla kesken.

Veren vangit on pitkästä aikaa saatavilla myös suomeksi, sillä Otava on julkaissut sen Seven-pokkarina. Kirjastoistahan painokset ovat kadonneet kummallisesti jo aikoja sitten. Harmi, että eivät ole säilyttäneet alkuperäisiä kansia, sillä ne olivat paljon kauniimmat. Näihin kolmeen kirjaan on saatavilla myös jatkoa englanniksi, mutta olen kuullut että kirjojen taso laskee aika reippaasti, enkä ole niihin tutustunut.

Lukunäyte Vampyyri Lestatista sivulta 94:
Janoni melkein sihisi ääneen. Kieleni lipoi verta. Ja tuntui kuin ruumiini läpi olisi sivaltanut piiska. Suuni avautui ja painautui tiiviisti haavaan. Imin kaikin voimin mahtavasta lähteestä, jonka tiesin sammuttavan janoni toisin kuin mikään sitä ennen.

Verta ja verta ja verta. Eikä se ollut mitään kuivaa, sihisevää, käpertyvää janoa, joka sammui ja hävisi, se oli kaikki minun himoni, koko puute ja kurjuus ja nälkä, jota olin elämäni aikana tuntenut.

Anne Rice: Veren vangit (Interview with the vampire). Otava, Seven, 2009. Vampyyri Lestat (The Vampire Lestat). Otava, 1993. Kadotettujen kuningatar (The Queen of the Damned). Otava, 1994. Suomentanut Hanna Tarkka.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Blogi myös Bloglovinissa

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kirjoja ja kutimia



Joulun alla joululahjapaniikki vaanii ja itse tehdyillä lahjoilla alkaa olla kiire. Silti en haluaisi luopua lukemisesta. Onneksi joitain lahjoja pystyy tekemään samalla kun lukee. Olen nimittäin ottanut jälleen käyttöön tehokkaan yhdistelmän: kirjoja ja kutimia.

Yksinkertaisia neuleita pystyy kutomaan ilman, että niitä tarvitsee aktiivisesti katsoa tai niiden silmukoita laskea. Sukka valmistuukin helposti samalla kun lukee kirjaa. Pääsykokeisiin lukiessani kudoin avomiehelleni neuleen. Pitkän aikaa mieleeni tuli pätkiä kirjasta aina kun näin sen. Ilmeisesti olen sitä tyyppiä, joka oppii tekemällä.

Ainoa ongelma samaan aikaan kutomisessa ja lukemisessa on, että kaikki kirjat eivät meinaa pysyä auki ilman käsiä. Onneksi tyynyjen kulmia ja teemukeja voi käyttää apuna.

Mitäköhän muuta sitä pystyisi yhdistämään lukemiseen? Ei kovin hankalia aivotoimintoja ainakaan.

Ihana Omenmea!

Pieni väliaikatiedotus: Olen lukenut nyt reilut 50 sivua Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltijaa ja olen aivan ihastunut. Kirjan tunnelma on kuin vanhoissa lastenkirjoissa, mutta kuitenkin siinä on jotain uutta. Ja kieli on todella viehättävää ja nautittavaa.

Vaikka olenkin vasta kirjan alussa, uskallan jo suositella tätä kirjaa joululahjaksi. se sopii varmasti 10-15-vuotiaille tytöille ja kaikille saduista innostuneille, vähän vanhemmillekin tytöille.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Joululahjatoiveita

Joulukuu on jo ehtinyt pitkälle, enkä ole muka ehtinyt blogittaa ollenkaan. Hiukan on ollut joulukiireitä, kutimet käyvät kiivaina ja muutakin näperrellään. Onneksi on ollut kuitenkin aikaa miettiä pari joululahjatoivetta itselleni. Joulupukille vinkiksi, että kirjalahja on aina onnistunut.

Lyhyellä joululahjalistallani on siis seuraavat teokset:
Finlandia-voittaja, Antti Hyryn Uuni tai Lotta Sonnisen toimittaman Minä, Mauri Kunnas -kirja.

En tiedä kumpaa toivon enemmän. Kumpikin tai molemmat käyvät. Uuni tosin helpottaisi lukupiiriä, sillä suosittujen uutuuskirjojen hankkiminen luettavaksi kirjastosta on varsin haasteellista. Mutta varamasti joku lukupiiriläinen kuitenkin saa kirjan lahjaksi ja voimme jälleen lukea Finlandia-voittajan.

Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi? Onko kirjalahja paras lahja?

maanantai 30. marraskuuta 2009

Lukuhaaste

Tämän haasteen sain Inalta Inahduksia-blogista. Eivät nämä vastaukset kyllä paljasta minusta mitään erityisen jännittävää.

1. Mikä kirja itketti?
Minua itkettää helposti kirjoja lukiessa, jos vain on tarpeeksi liikuttava kohta. Viime kerrasta taitaa kyllä olla aikaa, koska viimeksi luetuista kirjoista ei tule mieleen mitään tiettyä. Vakioitkut saan kuitenkin vaikka Taru sormusten herrasta -kirjan lopusta.

2. Mikä nauratti?
Usein hymähdyttää tai naurahduttaa, mutta kovin usein ei varsinaisesti naurata. Anna-Leena Härkösen Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia nauratti oikeasti.

3. Mikä oksetti?
Jotkut todella tarkkaan selitetyt veriteot oksettavat, esim. teininä luettu Amerikan psyko.

4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit?
On kauheaa, jos kirjassa ei ole yhtään hahmoa, johon voisi samaistua. Erittäin värähdyttävää oli lukea nuorempana Maarit Verrosen Pimeästä maasta, jonka päähenkilöön samaistuin voimakkaasti. En ole uskaltanut lukea kirjaa uudestaan, koska pelkään ettei se olekaan niin hyvä kuin muistan.

5. Minkä kirjan jätit kesken?
Olen huono jättämään kirjoja kesken. Mieleen ei nyt tue muuta kuin Vergiliuksen Aeneis, joka piti lukea kirjallisuuden tenttiä varten. En jaksanut.

6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?
Ei nyt tule yhtään mieleen.

7. Minkä kirjan luit uudestaan?
Luen uudestaan aika monia kirjoja, kuten olen kertonut juuri edellisessä kirjoituksessani.

8. Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)?
Hmm, mitään kauhean noloa ei tule mieleen. Ehkä se on nolointa, että esiteininä tuli luettua kartanoromantiikkaa, esim. Catherine Cooksoneita.

9. Mitä kirjaa suosittelet?
En osaa oikein suositella kirjoja muille kuin aika läheisille ihmisille, joiden maun ja lukutottumukset tiedän. Suosittelen kuitenkin tarttumaan ennakkoluulottomasti fantasiaan ja scifiin.

10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?
Tähän on pakko vastata, että olen lukenut Alastalon salissa ja nauttinutkin siitä. Olen ylpeä myös monista kirjallisuuden klassikoista, joiden lukemiselle kyllä kuuluu osittain kiitos myös kirjallisuustieteen opiskelulle.

Haasteeseen saavat vastata kaikki, joita haluttaa tehdä tunnustuksia. Kertokaa vaikka kommenteissa, jos otatte haasteen vastaan.

Luetko kirjoja uudelleen (ja uudelleen)?

Nuorempana luin monia kirjoja moneen kertaan. Minulla oli esimerkiksi tapana lukea Taru sormusten herrasta joka vuosi heti kesäloman alkuun. Olen luullut, että vielä nykyäänkin lukisin kirjoja uudelleen ja vielä aika useinkin. Se ei kuitenkaan näytä pitävän paikkaansa. Olen luetteloinut lukemiani kirjoja reilun kolmen vuoden ajan ja toistaiseksi näyttää siltä, että sinä aikana olen lukenut vain ihan muutaman kirjan kahteen kertaan. Suurin osa näistäkin on tenttikirjoja kursseista, jotka jäivät ensimmäisellä kerralla jostain syystä (laiskuudesta) suorittamatta.

Vanhojen tuttujen kirjojen lukemisessa on omat hyvät puolensa. Tietyt vuodenajat ja fiilikset vaativat omanlaisia kirjoja. Joskus on helpompaa lukea kirja, josta jo tietää, mitä se pitää sisällään. Uuden kirjan lukeminen on kuitenkin aika riskialtista puuhaa – koskaan ei voi olla ihan varman, mitä saa. Vaikka lukisi monia arvosteluja, voi oma lukukokemus poiketa arvosteluista ja ystävienkin suositteluista täysin. Toisaalta se juuri on suuri osa kirjojen viehätystä. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun jokin uusi kirja hämmästyttää ja ihastuttaa. Ja sitä paitsi maailmassa on kauheasti lukemattomia kirjoja.

Tiedän, että tulen lukemaan monia kirjoja uudestaan ja uudestaan. Ainakin marraskuu tuntuu houkuttelevan minua tuttujen kirjojen pariin. Fantasiakirjat taitavat olla useimmin luettujen kirjojen listallani ykkösinä, samoin Muumit ja monet lastenkirjat. Olenkin kuullut, että kirjojen lukeminen uudelleen on turvallisuushakuista toimintaa. Ja sehän sopii fantasian ja satujen luonteeseen erinomaisesti.

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä kirjoja muut lukevat moneen kertaan. Vai luetko sinä lainkaan kirjoja uudelleen?

tiistai 24. marraskuuta 2009

Marraskuinen kirjamieli

Liekö syytä marraskuussa, mutta minun on tällä hetkellä todella vaikeaa löytää kirjaa, joka veisi täysin mukaansa. Minulla on harvinaisen paljon kirjoja kesken - kaikista olen lukenut vain alun. Tarkoitukseni on kyllä lukea ne loppuun, mutta tällä hetkellä mikään kirjoista ei houkuttele. Epäilen, etten olisi saanut luettua loppuun myöskään edellisen kirjoituksen Herta Mülleriä, ellei olisi tullut kiire palauttaa sitä kirjastoon.

Viime päivinä olen lukenut paljon kehuja Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max -kirjasta. Päätinkin tilata sen itselleni ja nyt odottelen pakettia saapuvaksi. Samassa paketissa on tulossa myös Finlandia junior -ehdokas, Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltija ja pari Marjatta Kurenniemen lastenkirjaa. Erittäin houkutteleva lähetys siis! Toivottavasti kirjat lunastavat odotukseni.

Otan mielelläni vastaan myös vinkkejä kirjoista, joihin voisi uppoutua ja joista jäisi vielä mahdollisesti hyvä mielikin. Millä kirjalla sinä karkotat marraskuun?

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani


Herta Müller oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen kuin hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Päätin kuitenkin kokeilla jotain hänen kirjaansa ja varasin kirjastosta Ihminen on iso fasaani -kirjan ihan vain nimen perusteella. Ajattelin, että kirja, jolla on noin hassu nimi, ei voi olla ainakaan mitäänsanomaton.

Kirja kertoo pienen romanialaisen saksalaiskylän ihmisistä ja siitä, miten he haluavat lähteä pois kylästä. Passien saanti ei ole helppoa, käytännössä sellaisen saa vain papin sängyn kautta. Jos oma vaimo on liian ruma ja vanha siihen hommaan, pitää laittaa tytär asialle. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, jotka harppovat historian ja nykyhetken välillä.

En oikein lämmennyt kirjalle, sillä aihe oli raskas ja tunnelma kovin toivoton. Müller onnistuu kyllä hienosti kuvaamaan kylän pysähtynyttä tilaa ja ihmisten ahdinkoa maassa, jossa omenapuu syö itse omat hedelmänsä ja lapset opetetaan koulussa rakastamaan maan äitiä ja isää, Ceausescuja. Myös kirjan kieli vaati totuttelua - lähes pelkistä päälauseista koostuvan tekstin rytmiin oli varsinkin aluksi hankala päästä. Paikoitellen tuli vähän kaurismäkeläinen fiilis.

Parasta kirjassa on se vähäeleisyys, jolla Müller kuvaa tapahtumia. Kirjan tunnelma syntyy niukkuudesta, ja on pakko ihailla kirjailijaa, joka pystyy luomaan niin voimakasta tunnelmaa niin vähillä sanoilla. Ei kuitenkaan tullut sellaista oloa, että haluaisin lukea kirjailijan muitakin teoksia. Nyt kaipaan jotain vähän iloisempaa luettavaa.

Lukunäyte sivulta 25:
Windisch istuu keittiössä ikkunan edessä. Hän ajaa partaansa. Levittää sudilla kasvoihinsa valkoista vaahtoa. Vaahto narskuu hänen poskillaan. Windisch silittää sormenpäillään vaahtoa suun ympärille. Hän katsoo peiliin. Näkee siinä keittiönoven. Ja omat kasvonsa.

Windisch näkee levittäneensä liikaa vaahtoa kasvoilleen. Näkee suunsa vaahdon keskellä. Tuntee ettei pysty puhumaan, kun sieraimet ovat vaahdossa ja kun leuka on vaahdossa.

Herta Müller: Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt). Suomentanut Raija Jänicke. Tammi 1990. Kuva on uudemmasta painoksesta.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Kirjahaasteita

Olen huomannut, että monessa blogissa on käynnissä jokin kirjahaaste. Joku lukee läpi Tammen keltaista kirjastoa tai Nobel-voittajia. Joissain blogeissa käydään maailmanvalloitusta kirjojen avulla: luetaan kirja jokaisesta maasta.

Olen itsekin miettinyt, että kirjahaaste voisi olla hauska ja sivistävä. Haasteiden avulla tulisi varmasti luettua myös sellaisia kirjoja, joihin ei ehkä muuten tarttuisi. Mutta en vain tiedä, millaiseen haasteeseen ryhtyisin. Ehkä pitäisi yrittää lukea oma kirjasto läpi vaikka aakkosten mukaan. Välillä nolottaa, kun kirjastoon on päätynyt niin paljon lukemattomia kirjoja.

Onko sinulla jokin kirjahaaste? Oletko löytänyt sen kautta uusia suosikkeja? Mikä on hauskin haaste, josta olet kuullut?

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Keittokirjavimma


Minua vaivaa jälleen keittokirjavimma. Selaan keittokirjoja, järjestelen niitä ja suunnittelen kaikenlaisia ruokia, joita haluaisin valmistaa. Totuus on kuitenkin se, että teen aika harvoin ruokaa, ja valitettavasti silloinkin useimmiten tuttuja ruokia. Tämä ei kuitenkaan ole suhteessa keittokirjojen määrään. Niitä minulla on paljon.

Suurin osa keittokirjoistani on hankittu jo useita vuosia sitten. Minulla oli parikymppisenä pakkomielle ostaa koko ajan lisää keittokirjoja. Silloin en myöskään erityisemmin valikoinut kirjoja, vaan ostin kaikenlaista, jos halvalla sai. Senpä vuoksi minulla on mm. kirja Parhaat lihamurekkeet, vaikken ole koskaan mureketta edes suunnitellut tekeväni. Tein silloin kyllä myös paljon hyviäkin löytöjä.

Nykyään valikoin ostamani keittokirjat aika huolella. Yleensä kirja kiinnostaa minua, jos siinä on selkeä teema. Teema saa mennä vähän yli keittokirja-aiheenkin, sillä minusta on hauska lukea reseptien ohella esimerkiksi vaikka jonkun maan tavoista ja kulttuurista, jos teksti on kirjoitettu hyvin ja kiinnostavasti. Kasviskeittokirjoja tulee myös ostettua edelleen, samoin kaikenlaisia yrttien käyttöön liittyviä kirjoja.

Usein etsin ruokaohjeita myös netistä. Se on niin helppoa. Mutta silloin pääsee harvoin siihen tunnelmaan, johon keittokirjat vievät. Keittokirjoissa on parasta ehkä se, että voi istahtaa keittiön pöydän ääreen ja selata kirjaa ilman mitään suunnitelmallisuutta. Sitten vaan haaveilee kaikesta, mitä voisi tehdä - ja varsinkin syödä.

Teetkö sinä ruokaa mieluummin keittokirjan vai netin ohjeilla? Millaisista keittokirjoista pidät?

perjantai 6. marraskuuta 2009

Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia


Olen jo muutamassa aiemmassa kirjoituksessani maininnut Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historian, mutta vasta nyt minulla on ollut aikaa tutustua siihen kunnolla. Olen lukenut kirjaa nyt parisataa sivua ja olen vakuuttunut: teksti on hyvin kirjoitettu ja asiat on jaettu selkeisiin kokonaisuuksiin.

Kauden tärkeimmät kirjailijat ja tyylit on esitelty omissa kappaleissaan, kun taas muut on mainittu vain yleisemmin. Tämä helpottaa myös lukemista - jos lukee kirjaa vain omaksi huvikseen, voi syventyä pääasioihin ja lukaista muut asiat nopeasti läpi. Kirjassa on myös lyhyesti selitetty historiaa ja kulttuurin muutoksia, jotka vaikuttivat kirjallisuuden kehitykseen.

Kirjasta oli minulle apua myös lukiessani antiikin kirjallisuuden tenttiin. Vaikka olinkin tehnyt kiltisti muistiinpanoja luennoilla, jotkin asiat olivat jääneet hämäriksi. Voin siis lämpimästi suositella kirjaa opiskelijoille. Ja se sopii erittäin hyvin muillekin, sillä kirja on myös helppolukuinen.

Lukunäyte sivulta 163:
Keskiajalla kirjoitetun kirjallisuuden hallitsevat kerrontaperiaatteet ovat kristilliseen oppiin pohjautuva myyttisyys, mielikuvituksellisuus ja vertauskuvallisuus. Sen kerronnasta puuttuu realistisuuden tai todenkaltaisuuden periaate, jonka me olemme tottuneet liittämään kertomakirjallisuuteen eli epiikkaan. Keskiajan kirjallisuus ei pääsääntöisesti kuvannut ilmiöitä ilmiöinä.

Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia. BTJ, 2009.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Maailman paras kirja?

Helsingin Sanomat uutisoi viikonloppuna, että Helsingin kirjamessujen yleisö oli äänestänyt Mika Waltarin Sinuhen maailman parhaaksi kirjaksi. Minä en kyselyyn vastannut yksinkertaisesti siitä syystä, että en olisi osannut vastata.


Kaikki kirjoja paremmuusjärjestykseen laittavat kyselyt ja muut ovat minulle kauhean vaikeita. Osaan kyllä sanoa vaikka kymmenen kirjaa, jotka ovat minusta erittäin hyviä, mutta en osaisi nimetä kymmentä parasta lukemaani kirjaa. Ja sitä paitsi silloin pitäisi ensin määritellä mitä sana parasta tarkoittaa. Onko silloin kyseessä taidokkain, viihdyttävin vai vaikuttavin kirja? Kaikissa noissa tapauksissa kymmenen parhaan kirjan lista olisi jonkin verran erilainen.


Kirjojen arvojärjestykseen laittaminen on liian vaikeaa minulle. Siksi tyydyn listaamaan vain lukemiani ja omistamiani kirjoja. Ja jos joku kysyy parasta lukemaani kirjaa, annan pienen luennon siitä, miksi en osaa sitä kertoa.


Helsingin Sanomien jutun löydät täältä. Toiseksi parhaaksi kirjaksi pääsi Raamattu ja kolmanneksi Taru sormusten herrasta. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Kirjamessujen satoa


Tänään oli oikein mukava kirjamessupäivä. Kyllä kirjamessuille kannattaa mennä muiden kirjanystävien kanssa, varsinkin sellaisten, joiden messukuntoa on testattu ennenkin. Lukupiiri ei petä tässäkään asiassa. Muutenkin sunnuntai vaikutti hyvältä messupäivältä, väkeä oli selvästi vähemmän kuin lauantaina. Silloin olikin ilmeisesti lyöty kaikkien aikojen yleisöennätys, 22 000 ihmistä.

Emme tänä vuonna kuunnelleet yhtään esitystä. Muutama kiinnostava esitys olisi ollut, mutta ei mitään sellaista, joka olisi pakko nähdä. Muutenkin tuntui, että esityksiä olisi ollut vähemmän kuin ennen, siis niitä, joita on ollut osastojen sisällä.

Löysin ihan mukavan satsin kirjoja, vaikka aluksi tuntui, etten löydä mitään. Tarjoukset eivät olleet ehkä ihan viime vuoden tasoa, mutta 5 euroa uudehkoista kirjoista on halpa hinta. Eilen saamani vinkki piti paikkansa, kello viideltä oli ainakin parilla osastolla 20 prosentin alennukset muuttuneet 40 prosentiksi.

Mukava ja onnistunut päivä!

Kirjamessuilua

Kävin eilen kirjamessuilla vähän maistelemassa messutunnelmaa, vaikka tänään on vasta virallinen messupäivä. Olemme menossa lukupiirin kanssa messuille. Kirjamessuista on muodostunut meille vuosittainen perinne.

Lauantaina messuilla oli aivan valtavasti ihmisiä. En ostanut kovin montaa kirjaa vielä, sillä tänään on paremmin aikaa sille. Sain myös vinkin: jos haluaa ostaa vanhoja kirjoja antikvariaattipuolelta, kannattaa tulla torstaina, mutta jos käyttämättömät kirjat kiinnostavat, niitä saa halvimmalla sunnuntaina. Hedelmällinen messupäivä tulossa siis toivottavasti!

tiistai 20. lokakuuta 2009

Jyrki Vainonen: Tornit


Jyrki Vainosen Tornit lumosi minut heti alkusivuilla. En ole tutustunut Vainosen aikaisempaan tuotantoon, mutta aion ehdottomasti lukea myös hänen aikaisemmat teoksensa.

Kirjassa on useita tasoja. Taustalla on äidin ja pojan suhde, sisarusten välinen kateus ja äidin tarve saada tietää, mitä hänen tyttärelleen tapahtui. Tämän päälle Vainonen on rakentanut monitahoisen, kummallisen ja erittäin omaperäisen tarinan päähenkilön matkasta läpi muistojen ja unen.

Kirjaa lukiessa tuntui kuin katselisi ahdistavaa painajaista, josta kuitenkin nauttii eikä halua herätä. Toisaalta pelkäsin lukea tekstiä eteenpäin, koska en halunnut tietää, mitä menneisyydestä saattaisi paljastua, mutta samalla teksti koukutti minut täysin, enkä malttanut lopettaa lukemista. Tarinassa on kummallista vetoa. Sen hahmot ovat kuin eroottisista unelmista, saduista tai mielen pimennosta nousseita perversioita.

En väitä ollenkaan, että olisin ymmärtänyt, mitä kaikkea Vainonen haluaa kirjalla sanoa. Mutta en usko, että ymmärtäminen on edes tarpeen. Kaikki sanomatta jääneet asiat ja tarinan aukot lisäävät mielestäni vain kiinnostavuutta. En jäänyt kaipaamaan sitä, että langat olisi lopussa solmittu yhteen. Tarina jää mysteeriksi, mutta siinä juuri piilee mielestäni suuri osa sen viehätystä.

Lukunäyte sivuilta 21−22:
Kurkistan ikkunasta. Lasia juovittavat pisaroiden vanat. Ulkona on hämärää kuin yöllä. Puutarhan yksityiskohdat erottuvat vain, koska tiedän niiden olevan siellä. Jossain tuolla äiti huuhtoutuu sateen mukana alas jokeen. Maan alla, palasina. Hänen jalkansa, kätensä, lantionsa. Hänen lihansa, jota halut ja hermot eivät enää käskytä. Hänen silmämunansa kelluvat ulos merelle ja näkevät yhtä aikaa taivaan ja maan, pilvet ja merenpohjan. Ne näkevät paljon sellaista, mitä Madame H ei koskaan nähnyt. Silmien sisällä lymyää koteloitunut sielu ja odottaa, valmiina aloittamaan alusta. Vasemmalla silmällään äiti luotaa syvyyksiä, oikealla näkee taivaan.

Jyrki Vainonen: Tornit. Tammi, 2009.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Ostaisitko homekirjoja?

Iltasanomat uutisoi tänään, että Jyväskylässä suunnitellaan poltettavaksi 16 000 kosteusvaurioista kärsinyttä kirjaa.

Pelkkä otsikko saa jo lukijan ärtymään. Miksei niitä kirjoja voitaisi lahjoittaa jonnekin? Jutussa kyllä sanotaan, ettei kirjaston kirjoja voi lahjoittaa yksityisille, mutta voisihan niitä varmasti antaa esimerkiksi kouluihin tai päiväkoteihin. Tai edes myydä pilkkahintaan.

Mutta haluaisitko sinä ostaa homekirjan? Minua kyllä epäilyttää aika tavalla, vaikka kauhistuttaakin tuo kirjojen polttaminen. Pitäisi päästä ensin haistelemaan korjoja, jotta voisi harkita. Kirjojen kuuluu haista kirjoille, ei homeelle.

perjantai 9. lokakuuta 2009

Neil Gaiman: Neverwhere – maanalainen Lontoo


Neil Gaiman on ollut yksi suosikkikirjailijoitani, jonka tuotantoon olen kuitenkin tutustunut hyvin puutteellisesti. Suurin ongelma on se, että Gaiman kirjoittaa sarjakuvia ja minä puolestani vierastan niitä. Pitäisi varmaan päästä siitä yli.

Neverwhere – maanalainen Lontoo oli pitkään yksi parhaista lukemistani kirjoista. Jossain mielessä täytyy kyllä todeta, että aika kultaa muistot, eikä kirja ollut ihan niin hyvä kuin muistin. Se teki minuun kuitenkin silloin ilmestyessään niin suuren vaikutuksen, että ihan objektiiviseksi on vaikea alkaa.

Kirjan päähenkilö on vätysmäinen Richard Mayhew, joka elää näennäisen täydellistä elämää Lontoossa. Richardin elämä mullistuu, kun hän yhtäkkiä saa selville, että Lontoon alla, ja osittain päällekkäin sen kanssa, on toisenlainen todellisuus, jonka asukkaina on maailman raoista sinne pudonnutta väkeä, hirviöitä ja enkelikin. Yläpuolisen Lontoon asukkaat eivät näe alapuolen väkeä, vaikka sitä kulkee heidän kanssaan muun muassa samoissa maanalaisissa.

Gaiman sitoo tapahtumat hyvin yhteen käyttämällä todellisia paikkoja ja rakennuksia kirjan solmukohtina. Kirjan ongelma on mielestäni henkilöissä. Päähenkilöön on vaikea samaistua, koska hän on niin ärsyttävän vetelä ja tahdoton. Kiinnostavimmaksi hahmoksi nousevat ehkä kaikessa iljettävyydessään huvittavat palkkamurhaajat Croup ja Vandemar.

Lukunäyte sivuilta 128–129:
Juna hidasti vauhtia ja pysähtyi. Vaunu, jonka kohdalla Richard seisoi, oli typötyhjä: valot eivät palaneet ja se oli autio ja tyhjä ja pimeä. Junan toiset ovet sihahtivat auki. Matkustajat kulkivat sisään ja ulos. Pimennetyn vaunun ovet pysyivät kiinni.

Markiisi rummutti nyrkillään oveen monimutkaisen rytmin. Mitään ei tapahtunut. Richard alkoi juuri ihmetellä, lähtisikö juna liikkeelle ilman heitä, kun vaunujen ovi avattiin sisältä päin. Ovi raottui viidentoista sentin verran ja iäkkäät kasvot kurkistivat ulos.

"Kuka kolkuttaa?" Mies kysyi.

Richard näki aukon lävitse, että vaunun sisällä paloi tulia, erottui ihmisiä ja savua. Ovilasin lävitse ei kuitenkaan näkynyt muuta kuin tyhjä vaunu.

"Lady Door ja hänen seurueensa", markiisi lausui sujuvasti.

Ovi avautui kokonaan ja he olivat Jaarlinhovissa.

Neil Gaiman: Neverwhere – maanalainen Lontoo (Neverwhere). Suomentanut Mika Kivimäki. Otava, 1998.

torstai 8. lokakuuta 2009

Miksi aikuinen lukee fantasiakirjallisuutta?



Minulta on kysytty, miksi aikuinen lukee fantasiakirjallisuutta. En ole koskaan ihmeemmin ajatellut asiaa, koska minulle se on ollut aina ihan luontevaa. Miksi ei lukisi? Fantasia- ja scifi-kirjallisuutta on niin monenlaista, että moni aikuinen on tietämättään lukenut sitä – esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.

Fantasia- ja scifi-kirjallisuus on ehkä se äärimäisin keino etäännyttää tapahtumat pois lukijan kokemuspiiristä. Näin voidaan pohtia mitä tahansa ilmiötä vapaana kaikista sitä todellisuudessa rajoittavista asioista. Esimerkkinä voi olla vaikka juuri nyt lukemani Neil Gaimanin kirja Neverwhere – maanalainen Lontoo. Siinä tutun Lontoon alapuolella sijaitsee toisenlainen Lontoo, jonka kurjia ja likaisia asukkaita yläpuolisen kaupungin asukkaat eivät edes huomaa. Milloin viimeksi jätit tahallaan huomaamatta jonkun ihmisen, joka ei sopinut normeihin?

Minua miellyttää suuresti myös se, että hyvää fantasia- tai scifi-kirjaa lukiessa ei ole aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muistan kun ensimmäistä kertaa tutustuin maagiseen realismiin. Olin aivan hämmentynyt. Miten jotain näin kummallista voi tapahtua yhtäkkiä kesken kirjan? Yllätyksellisyys on todella nautittavaa, samoin kuin se, jos kirjailija on saanut luotua yhtenäisen ja toimivan kuvitteellisen maailman.

Toki myönnän, että fantasiakiinnostukseeni liittyy jonkun verran myös eskapismia. Saatan varata esimerkiksi lomalukemiseksi jotain hömppäfantasiaksi kutsumaani, esimerkiksi Dragonlance-kirjoja. Hömppää näissä on se, ettei kirjoissa ole suuremmin sanomaa, van ne on tarkoitettu viihteeksi. Hömppäfantasia on loistava keino rentoutua ja kadota vähäksi aikaa arjesta.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Viime vuosi ylitetty!

Huomasin, että olen nyt nyt lukenut yhden kirjan enemmän kuin viime vuonna. Hyvä minä! Toivottavasti loppuvuonnakin tulee luettua kirjoja, joten ensi vuonna on taas uusi haaste ylittää tämä vuosi.

Lukemani kirjat voit katsoa LibraryThingistä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Hasan Ali Toptaş: Varjottomat


Olin jossain vaiheessa laittanut Hasan Ali Toptaşin Varjottomat lukutoivelistalleni ja sitten unohtanut kirjan kokonaan. Muistin kirjan vasta selatessani lukutoivelistaa pitkästä aikaa.

Kirja kertoo kylästä, jossa alkaa kadota ihmisiä. Tarjolla ei kuitenkaan ole mitään dekkarimaista asioiden selvittelyä vaan pohdintaa muun muassa ihmisen olemassaolosta. Kirjassa on myös kehystarina, joka vuorottelee kylän tarinan kanssa. Kirjan edetessä tarinat sotkeutuvat ja kurovat kahta maailmaa lähemmäs toisiaan.

Kirja herätti minussa aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta minua viehätti aikaa ja paikkaa rikkova rakenne, mutta samalla kaikki epämääräisyys ärsytti. Kirjan alku oli haastava ja olin jo jättää kirjan kesken, mutta päätin kuitenkin taistella vielä vähän eteenpäin. Ja onneksi taistelin, sillä kirjasta muodostui lopulta toimiva kokonaisuus.

Lueskelin muutamia kirjan saamia arvosteluja ja huomasin, että se on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton. Se ei ole ihme, sillä kirja on oikeasti kummallinen – mutta samalla myös kovin kiehtova.

Lukunäyte sivuilta 125–126:

Sinä päivänä kylänvanhin oli kiertänyt huolella koko kylän, mittaamatta oli jäänyt tuskin yksikään katu, yksikään piha tai nurkka, saatikka kaivo. Kylänväki oli alkanut nähdä hänet suorastaan kaikkialla. Osa oli jopa törmännyt häneen pariinkin otteeseen, ja osa oli tervehtinyt häntä ja jäänyt juttelemaan hänen kanssaan samalla kellonlyömällä eri paikoissa. Parturin mielestä kylänvanhin karttui selvästi aivan uskomatonta vauhtia, ja karttuisi myös vastedes ainakin sen perusteella miten päättäväisesti sadat kylänvanhimmat kuhisivat kaduilla.

Hasan Ali Toptaş: Varjottomat (Gölgesizler). Suomentanut Tuula Kojo. Otava, 2008.

torstai 1. lokakuuta 2009

Jälleen kirjallisuuden historiasta

Jupisin tuolla hiukan aiemmin, että kirjallisuuden historian opiskelu on vaikeaa. Ilmeisesti ei ole helppoa myöskään sellaisen laatiminen. Pekka Vartiainen on kirjoittanut aiheesta Kiiltomadon pääkirjoituksen. Mielenkiintoista luettavaa!

Vartiaiselta ilmestyi tänä vuonna Länsimaisen kirjallisuuden historia -kirja, joka minullakin odottaa pääsyä luettavien kirjojen joukkoon.

torstai 24. syyskuuta 2009

Päivän mietelause



Selailin lomakuviani ja löysin tämän Kreetalla ottamani kuvan. Leppoisia lukehetkiä kaikille blogini lukijoille!

tiistai 22. syyskuuta 2009

Ajankäyttöongelmia

Syksy alkoi jälleen hyvin tyypillisellä ongelmalla. Opiskelut alkoivat ja vievät kaiken ajan samalla, kun tekisi mieli vain käpertyä sohvaan lukemaan syksyn uutuuskirjoja tai oikeastaan mitä tahansa hyvää lukuromaania.

Antiikin kirjallisuuden kurssi on jo puolivälissä ja se on ollut onneksi erittäin mielenkiintoinen. Nyt pitäisi vielä kerätä motivaatiota oheiskirjallisuuden lukemiseen. Olen haalinut kirjallisuuden kokoon omasta hyllystä ja kirjastosta, ja se on nätisti pinossa olohuoneen lattialla. Joten sehän on melkein kuin luettu, eikö?

Lukeminen on muutenkin jäänyt nyt aika vähiin. Viikonloppuna ajattelin lukea nopeasti jonkun ohuen fantasiakirjan, mutta ei onnistunutkaan. Tartuin nimittäin Guillaume Apollinairen kirjaan Mätänevä velho ilman, että luin takakantta. Kaikkea muuta kuin nopeasti luettava välipala. Kirja jäi kesken ja siihen pitää palata lähiaikoina ajan kanssa.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Volter Kilpi: Alastalon salissa


Nyt se on vihdoin luettu! Aikaa meni ja hermojakin raasteli välillä. Mutta nyt on tyytyväinen olo. Ilman vertaistukea en ehkä olisi suoriutunut kirjasta näinkään nopeasti.

Alastalon salissa on lyhyesti kertomus siitä, miten Herman Mattson, Alastalon isäntä, yrittää saada muut kyläläiset osallistumaan parkkilaivan rakentamiseen. Mutta siitähän ei kirjassa kuitenkaan oikeasti ole kysymys, vaan totuus löytyy kielestä.

Kilpi maalailee lähes tajunnanvirtana esille henkilöidensä ajatuksia ja ajatustapaa. Muutamien enemmän äänessä olleiden henkilöiden äänen pystyy tekstistä erottamaan, mutta pääosin teksti soljuu samalla tavoin kaikkien henkilöiden ääntä kuvatessa. Oma suosikkini kirjassa oli ehdottomasti Pukkilan isäntä, jonka nopeaa, keveää ja piikikästä kieltä oli suuri nautinto lukea. Lukunäyte onkin Pukkilan ajatuksista napattu.

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli Pasila-tv-sarjasta lyhyt juttu, jossa toimittaja kertoi huomanneensa, että Rauno Repomiehen yksinpuhelut muistuttavat Härkäniemen isännän puhetta. Minäkin olin huomannut yhteneväisyyden, mutta mielestäni Repomiehen tajunnanvirta muistuttaa enemänkin Pukkilaa. Mahtavia sanaseppoja molemmat.

Jenni on kirjoittanut K-blogissa kirjasta hyvin perusteellisesti ja olen Jennin kanssa samaa mieltä. Parasta kirjassa oli kieli ja huumori, mutta kieli oli myös toisaalta kaikkein vaikein piirre.

Lukunäyte sivulta 39:
Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvaan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella? Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta ymmärryksen silmä, muissäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa! Kuiskuttelin, huiskuttelin, lykkäsin korvaan husaten: Alastalo aikoo rakentaa parkin, Alastalo pitelee, kenellä on vuoria povipielen sisäpuolella, vuoria, sanon: parkki rakennetaan povitaskusta.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Seven, 2008. Kolmas painos.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss: Mausteiden matkassa

Kirsi-Marja Häyrinen-Beschlossin Mausteiden matkassa on kurkistus mausteiden historiaan. Kirjan alussa kerrotaan mausteiden yleistymisestä Euroopassa ja sen jälkeen käydään läpi eksoottisia ja tuttujakin maustekasveja. Jokaisen maustekasvin esittelyn jälkeen seuraa mausteeseen liittyviä tarinoita ja perimätietoa sekä käyttövinkkejä ja muutama resepti.

Kirjan viehätys syntyy sen lämminhenkisestä tunnelmasta. Pääpaino on tarinoilla, joita onkin koottu ympäri maailmaa. Kirja on myös kauniisti taitettu ja sen tyylin täydentää Sanna Pelliccionin maalaukset kasveista. Kirja sopii mielestäni mainiosti syksyyn, sillä sen mukana voi matkustaa lämpimiin mausteiden tuoksuisiin maihin.

Mausteiset reseptit kuulostavat todella houkuttelevilta ja helpoilta. Minulle ainakin tulee ihan vesi kielelle lukiessani esimerkiksi Ali Baban omena-kanelikakun, intialaisen emännän kardemummariisin tai grillatun inkiväärilohen ohjeita. Vielä en ole testannut reseptejä, mutta varmasti montakin niistä tulee kokeiltua.

Lukunäyte sivulta 35:
Suomalaisen mytologian mukaan puilla on sielu, niin myös katajalla. Puuhun on liitetty mystisiä voimia, ja sen on uskottu karkottavan noidat, peikot ja pahat henget. Katajaa kunnioitettiin, sillä se oli tärkeä hyötykasvi: se antoi marjoja ympäri vuoden, ja sen varresta ja oksista valmistettiin monenlaisia esineitä, kuten juoma-astioita ja eläinten pyydyksiä.

Kirsi-Marja Häyrinen-Beschloss: Mausteiden matkassa. Kuvitus Sanna Pelliccioni. Multikustannus, 2009.

Hurraa kirjastojen poistomyynneille!



Lähikirjastossa oli tänään iso poistomyynti, jossa luettavaa myytiin 50 sentillä per kirja. Vipinää taisi riittää ja kirjoja mennä kaupaksi ainakin väkimäärästä päätellen.

Kirjat olivat pääosin oikein hyvässä kunnossa. Se oli minusta vähän yllättävää, sillä joskus on kirjastoissa yritetty kaupata aika räjähtäneitäkin kirjoja. Löysin ison kassillisen luettavaa, josta varsinkin Maria Suutalan Naiset ja muut eläimet sekä Marguerite Durasin kolme kirjaa ilahduttivat.

Ostatko sinä kirjaston poistoja? Millaisessa kunnossa lähikirjastosi poistokirjat ovat?

perjantai 11. syyskuuta 2009

Alberto Moravia: Kaksi naista


Flixster - Share Movies

Kaksi naista päätyi luettavakseni ihan sattumalta. Olin varannut viikonloppureissulle liian vähän kirjoja ja jouduin turvautumaan kyläpaikan kirjahyllyyn. Olen aiemmin lukenut Moravian Keskipäivän aaveen, joten valitsin tämän kirjan.

Kirja kertoo roomalaisesta kauppiasnaisesta, joka joutuu toisen maailmansodan takia lähtemään Roomasta maaseudulle pakoon lähes aikuisen tyttärensä kanssa. Lyhyt pakomatka venyy 9 kuukauden mittaiseksi ja samalla naiset näkevät sodan tuhoavan kaiken ympäriltään.

Kirjan näkökulma on kiinnostava. Vuorille paenneet ihmiset odottavat englantilaisten saapumista uskoen, että sen jälkeen kaikki muuttuu hetkessä hyväksi. Monille on sama, kumpi osapuoli voittaa – pääasia on, että päästäisiin nopeasti normaaliin elämään. Tässäkin kirjassa sota tuo ihmisissä esiin kaikki huonoimmat puolet. Epätoivoisia ihmisiä on helppo käyttää hyväksi.

Lukunäyte sivulta 178.
Ruoka alkoi todella loppua jokaiselta, ja kaikki yrittivät pelastaa sen vähän, mitä heillä oli. Ensimmäinen todistus tästä oli se, että kaikki tekivät voitavansa uskotellakseen toisilleen, ettei heillä ollut mitään. Esimerkiksi Filippo hoki melkein joka päivä itseään köyhemmille pakolaisille: »Nyt minulla ei ole enää jauhoja eikä papuja kuin yhdeksi viikoksi... Kun viikko kuluu loppuun, olen jumalan armoilla.» Tämä ei kuitenkaan ollut totta, sillä kaikki tiesivät, että hänellä oli kotonaan vielä säkki iso vehnäjauhoja ja pienempi säkki papuja; ja peläten kadottavansa ne hän ei kutsunut enää ketään luokseen, sulki päivälläkin ovensa avaimella ja kuljeskeli sitten pitkin terasseja avain taskussaan.

Kuva on kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta La Ciociara / Two Women, josta Sophia Loren sai Oscarin.

Alberto Moravia: Kaksi naista (La Ciociara). SSKK, 1970. Julkaistu ensimmäisen kerran Tammen kustantamana 1958.

torstai 10. syyskuuta 2009

Kirjamessut tulevat!

Eilen julkaistiin vihdoin Helsingin kirjamessujen ohjelma. Olen sitä nyt selaillut ja löytänyt vaikka miten paljon mielenkiintoisia vierailijoita ja keskusteluja.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten suuri organisaatio messujen takana työskentelee, sillä ohjelmaa ja tapahtumia on niin valtavasti. Mutta eniten haluaisin tietää, että miten pääsisin nauttimaan messuista parhaiten, kun kiinnostavia juttuja on joka päivä. Työnantaja tuskin ymmärtää, että messujen aikaan ottaisi messuvapaata.

Oletteko te löytäneet messuohjelmasta kiinnostavia aiheita ja vieraita, jotka on pakko nähdä?

Ohjelmaan voi tutustua täällä: Helsingin kirjamessut 2009

lauantai 5. syyskuuta 2009

Toni Morrison: Armolahja


Toni Morrison on yksi suosikkikirjailijoistani. Hän kirjoittaa inhimillisesti ja kauniisti raskaista aiheista. Armolahjan päätyikin heti luettavien kirjojen listalleni.

Armolahja on ennen kaikkea kertomus naisista – äideistä, tyttäristä, ystävättäristä ja sattuman oikusta yhteen joutuneista naisista. Orjuus laajenee käsittämään muutakin kuin rodullisen orjuuden, sillä kirjan naiset ovat kaikki tavallaan orjia. Orjanaiset saapuivat orjalaivoilla Afrikasta, kun taas eurooppalaisten taakkoina pitämät naiset, rikolliset, ilotytöt ja ylimääräiset tyttäret, lastattiin toisenlaiseen orjuuteen.

Kirjan naiset kokoaa yhteen Jacob Vaark, jonka luokse naiset saapuvat eri tavoin: tarkoin kriteerein Euroopasta tilattu vaimo, ostettu orjanainen ja tavaroita vastaan tai velkojen maksuksi saadut orjatytöt. Koska eletään 1600-luvun loppua, ei naisilla ole juurikaan arvoa ilman miehiä, ei edes valkoisilla naisilla. Kaikki kirjan naiset – tai itse asiassa kaikki kirjan henkilöt – ovat jotenkin rikkinäisiä. Kun yhteen kokoava voima katoaa, myös naisten väliset suhteet kaatuvat.

Tästä kirjasta olisi paljon sanottavaa, mutta sen sijaan kehotan jokaista lukemaan kirjan itse. Se on nopealukuinen mutta vaikuttava teos. Jälleen kerran.

Lukunäyte sivulta 71:
Lina oli rakastunut Florensiin siltä seisomalta, siinä silmänräpäyksessä kun hän näki tyttösen hytisevän lumessa. Pelokas, pitkäkaulainen lapsi joka ei puhunut viikkoihin, mutta kun hän puhui, hänen vienoa, laulavaa ääntään oli ihana kuulla. Jotenkin, jollain tavalla lapsi lievitti Linan vähäistä mutta ainaista ikävää hänen muistamaansa kotiin, missä kaikilla oli kaikkea mutta kukaan ei omistanut kaikkea.

Toni Morrison: Armolahja (A Mercy). Tammi, 2009.

perjantai 28. elokuuta 2009

Kuunneltua

Jollain keskustelupalstalla nuori lukija mietti, kelpuuttaako hänen äidinkielenopettajansa kuunnellun äänikirjan luetuksi jotain kurssia varten. En ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että äänikirja ei kelpaisi. Jos kuunnellun kirjan malttaa kuunnella samalla keskittymisellä kuin lukeminen vaatii, ei ole kirjan sisäistämisessä varmaan mitään ongelmaa.

Minä olen kuitenkin huomannut, että pelkkä kuunteleminen on paljon vaikeampaa kuin lukeminen. Kuuntelemisessa on se ongelma, että silloin helpommin harhaantuu tekemään jotain muuta. Kirja kädessä on jotenkin helpompi työntää muut asiat pois. Lapsena kuuntelminen onnistui paljon paremmin. Ehkä silloin osasi rentoutua ja unohtua tarinoiden pariin helpommin.

Minulla on koneella pari ilmaiseksi saatua äänikirjaa, jotka kuvittelin kuuntelevani joskus. Mutta jostain syystä en ole saanut sitä ensimmäistäkään loppuun. Joskus olemme suunnitelleet automatkoille ottavamme kuunneltavan kirjan, mutta sitäkään ei ole vielä kokeiltu. Silloin ei voisi keskustella ollenkaan ja tuntien istuminen autossa ihan hiljaa ei oikein houkuttele.

Millaisia kokemuksia teillä on äänikirjoista? Millaisissa yhteyksissä kuuntelette kirjoja?

torstai 27. elokuuta 2009

Vanhan kirjasuomen aarreaitta


Virtuaalinen vanha kirjasuomi -sivusto on kaikille avoin verkkoaineisto, josta löytyy vanhan suomen historiaa ja näytteitä vanhoista teksteistä selityksineen. Jos haluaa perehtyä vanhaan kirjasuomeen vielä tarkemmin, löytyy sivustolta myös kielioppiosio ja hajoituksia.

Vanhoista kirjoista on otettu myös hienoja kuvia sekä kansista että sisäsivuista. Ja linkeistä löytyy taas lisäluettavaa. Uskomattoman monipuolinen aineisto saatu helposti käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Todella hieno sivusto!

Virtuaalinen vanha kirjasuomi: www.vvks.info

Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta Wikipedian artikkelista.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Maria Peura: Vedenaliset


Vedenaliset kertoo Mirjasta, joka elää lapsuutensa saaressa kalastajavanhempiensa kanssa. Mirjan lapsuus on yksinäistä ja Mirja muuttuu itsekin saareksi. Hän ajelehtii eksyneenä ja arkana läpi ihmisten ja katujen. Lopulta Mirja löytää itselleen uuden lauman ja muuttuu sen osaksi.

Kirjan tunnelma on unenomainen, välillä jopa painajaismainen. Peura käyttää sanoja voimakkaasti luoden outoja mielikuvia. Minulle tulee kirjasta mieleen Tiina Raevaaran Eräänä päivän tyhjä taivas ja ehkä jopa Maarit Verrosen Pimeästä maasta. Tosin en kutsuisi tätä kirjaa kasvutarinaksi, sillä päähenkilö ei mielestäni kehity lainkaan. Hän vain vaihtaa saaren yksinäisyyden toisenlaiseen suojattuun yksinäisyyteen.

Kirjaa ei voi lukea nopeasti, vaan se vaatii keskittymistä. Välillä jouduin palaamaan takaisinpäin, kun en ollut varma olinko ymmärtänyt jonkun asian. Parasta kirjassa on ehdottomasti kieli ja sen runollisuus. Juuri kielen takia kirja jää vaivaamaan ajatuksia.

Lukunäyte sivulta 99:
Susi ulvoi nälkäänsä unen sisällä. Se ahmi rannassa kalanperkeitä, repi kynsillään rikki muikkuverkkoja. Kalastajaisä kieltäytyi heräämästä. Pian oli hengenvaarassa kalastajalauma. Verkot oli kytketty isän verisuoniin. Kun ne menivät solmuun, tukkeutuivat kalastajaisän suonet, muutoin niin notkeat, kalanrasvan vuoraamat, hereästi verta juoksuttavat. Hengissä säilyäkseen tuli verkoista huolehtia, tunkeilijoita vastaan tuli käydä pelotta.

Maria Peura: Vedenaliset. Teos, 2008.

maanantai 24. elokuuta 2009

Antiikinaikaista

Miksi kirjallisuuden historia on niin haastavaa? Olen suorittanut yleisen kirjallisuustieteen opintoja sekä avoimessa yliopistossa että Helsingin yliopistossa sivuaineena kolmen viime vuoden aikana. Viime viikolla päivitin hopsiani ja hämmästyin huomatessani, että minulta puuttuu yksi kirjallisuushistorian kurssi. Siis sellainen, joka pitäisi tehdä jo opintojen alussa: antiikin kirjallisuus.

Kurssin puuttumisen ei pitäisi olla minulle mikään yllätys, sillä olen suorittanut kurssia koko tämän kolme vuotta. Ensin ajattelin tehdä sen kirjatenttinä, mikä johti siihen, että minulla oli kirjat lainassa yhteen menoon noin vuoden. Kävin aina välillä uusimassa lainat kirjastossa, kun en enää netissä sitä voinut tehdä. Sitten yritin osallistua kurssille, mutta jostain syystä sekin jäi kesken. Ja ainakin kerran olen ilmoittautunut tenttimään kurssin, mutta olen perunut sen viime hetkellä.

Olen kyllä lukenut kurssikirjoista suurimman osan tämän kolmen vuoden aikana, mutta jostain syystä minua vaivaa tämän kurssin kohdalla valtava motivaation puute. Se ei voi kokonaan johtua aiheesta, sillä olen ollut sekä Hannu Riikosen Odysseia-aiheisella kurssilla sekä Kirsti Simonsuuren Oidipus-kurssilla ja ne olivat molemmat todella mielenkiintoisia.

Epäilen, että ongelmani johtuu siitä, että runsaan kirjamäärän ja pitkän kirjallisuushistorian mahduttaminen yhteen luentosarjaan on vain niin haastavaa. Mihinkään ei oikein ehditä paneutua, vaan pitää harppoa vauhdilla pitkin historiaa ja maanosia. Myös kaksi muuta kirjallisuushistorian kurssia olivat aika vastenmielisiä. Viimeisen niistä tein kahteen kertaan – tosin sillä kertaa osasyynä oli eriskummallinen luennoitsija. Nyt olen ilmoittautunut jälleen kerran antiikin kirjallisuuden kurssille. Toivottavasti saan tällä kertaa kurssista myös arvosanan.

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Ajatuksia lukupiiristä


Meillä on lukupiiri. Siihen kuuluu neljä naista. Kokoonnumme noin kerran kuukaudessa vuorotellen jokaisen kotona. Lukupiirissä on aina tarjolla hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja viiniä. Ne kaikki kuuluvat olennaisesti lukemiseen – ainakin minun mielestäni.

Lukupiiri kokoontui tällä viikolla minun luonani. Ruoaksi tein mango-avokado-grillikanasalaattia Kevyesti Gordon Ramsayn tapaan -kirjasta. Luettavana meillä oli Carol Shieldsin kirjoittama Jane Austenin elämäkerta sekä jokin vapaavalintainen Austenin kirja.

Lukupiiri on elämästä nauttimista. Lukeminen, kirjoista keskusteleminen, hyvä ruoka ja viini ovat nautintoja, jotka on hauska jakaa hyvien ystävien kanssa. Lukupiirimme on varsin vapaamielinen verrattuna muihin lukupiireihin, joista olen kuullut. Kuulemma joissakin lukupiireissä tehdään keskustelunalustuksia ja pidetään esitelmiä. Luulen, että tällaiseen meidän lukupiirimme on liian mukavuudenhaluinen. Myöskään keskustelumme ei rajoitu pelkkään kirjallisuuteen vaan samalla tulle puhuttua melkein mistä vaan.

Sen lisäksi että lukupiiri on aina niin virkistävä kokemus, on sillä muitakin hyviä puolia. Olen huomannut, että minun tulee luettua nykyään paljon monipuolisemmin kuin ennen. Lukupiirin takia on tullut luettua monia sellaisia kirjoja, joihin en muuten olisi tarttunut. Ensi kertaa varten luemme Günter Grassin Peltirummun uuden suomennoksen. En varmaan sitäkään lukisi ilman lukupiiriä. Lukupiiri on siis myös sivistävä! Mutta ennen kaikkea lukupiiri on varoventtiili arjen aherruksen keskellä.

perjantai 14. elokuuta 2009

Kiinnostaako kritiikki?


www.kritiikkiportti.fi

Kritiikkiportista löytyy suomalaisten sanomalehtien taidearvosteluja. Valittavana on kirja-arvostelujen lisäksi myös arvosteluja muun muassa arkkitehtuurista, musiikista ja peleistä. Kannattaa tutustua, sillä lukemista sivustolla riittää. On myös mielenkiintoista verrata, mitä eri lehtien kriitikot sanovat samasta kirjasta.

torstai 13. elokuuta 2009

Kirjastonostalgiaa

Äiti luki minulle ja veljelleni paljon kirjoja silloin, kun olimme pieniä. En kuitenkaan muista kirjastoreissuja siltä ajalta ollenkaan. Ensimmäinen muistamani kirjastokokemus on koulun ehkä toisella luokalla tehty tutustuminen koulun kyljessä olevaan Ruosniemen kirjastoon. Samalla reissulla sain oman kirjastokortin ja tuntui, että taivas aukeni. Kaikki ne kirjat olivat lainattavissa! Minulla oli oma kirjastokortti! Olin riemuissani.

Kirjasto tuli nopeasti tutuksi. Muistan edelleen tarkkaan, missä kohtaa kirjastoa olivat Lotta-kirjat, Mustat oriit, Neiti etsivät ja monet muut, moneen kertaan lukemani kirjat. Mukava kirjastotäti, Vuokko, neuvoi ja suositteli minulle aina lisää luettavaa. Tyttökirjat ja monet poikienkin kirjat tulivat luettua. Oli myös jotenkin etuoikeutettua, koska tiesin, että tiskiltä sai pyytämällä lainata huonokuntoisia kirjoja, joita ei enää pidetty hyllyssä. Tällaisia olivat esimerkiksi Gulla-kirjat.

Olin usein välituntisin "töissä" kirjastossa, eli laitoin palautettuja kirjoja takaisin hyllyyn ja autoin lainaustiskillä. Se olikin jännää puuhaa. Kirjojen takakannen sisäpuolella olevasta taskusta otettiin tiskillä pois pahvinen lista, johon merkittiin kynällä lainaajan kirjastokortin numero. Sitten taskuun laitettiin toinen pahvilappu, johon oli leimattu eräpäivä. Palautettujen kirjojen kanssa taas toimittiin toisin päin. Oikea lainauslista piti etsiä sellaisesta puisesta arkistokaapista ja sitten kirja olikin valmis hyllyyn.

Nykyään suurissa kirjastoissa asioiminen on ahdistavaa. Kirjoja on niin paljon ja tuntuu, ettei hyllyistä voi löytää sattumalta mitään. Yleensä varaankin etukäteen haluamani kirjat, joten harvoin tulee edes kierreltyä kirjastossa. Siksi olikin erityisen mukavaa, kun kävin Kannelmäen kirjastossa kesällä ja löysin sieltä sylillisen kirjoja lainaan. Monet minua kiinnostavat kirjat oli laitettu esille, joten ehkä siellä on töissä joku, jolla on samanlainen kirjamaku kuin minulla.

maanantai 10. elokuuta 2009

Toni Morrisonilta uusi kirja

Lueskelin tänään Helsingin Sanomien verkkosivujen kirja-arvosteluja ja huomasin, että Toni Morrisonilta on ilmestynyt uusi romaani, Armolahja.

Morrison kirjoittaa mielestäni erittäin vaikuttavasti. Hänellä on kyky kirjoittaa rumista asioista niin kauniilla kielellä, että vaikutus lukijassa on valtava. Mieleeni on jäänyt varsinkin Minun kansani, minun rakkaani -kirjassa oleva tapahtuma: Nälän uhatessa valkoinen isäntä käskee jo isot lapsensa imemään maidot orjatytön rinnoista, niin ettei tytön omalle vauvalle jää ollenkaan ruokaa. Maidon varastaminen on kuin symboli koko orjuudelle, vaikka voimakkaimpana mieleen jääkin orjatytön riipaiseva suru.

Armolahja vaikuttaa kiinnostavalta ja rankalta lukukokemukselta. Taidan ottaa kirjan luettavaksi hiukan syksymmällä, sitten kun ilmatkin ovat suosiollisia tällaisten kirjojen lukemiseen.

Helsingin Sanomien arvostelun löydät täältä.

Kesäloman lukemisia

Ennen lomaa kuvittelin lukevani nämä kirjat. Aina eivät suunnitelmat kuitenkaan toteudu. Lukulistaltani olen lukenut vain osan, mutta olen kuitenkin lukenut myös paljon listan ulkopuolisia kirjoja.

Lomallani luin listalta nämä:

Charlotte Perkins Gilman: Herland
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Carol Shields: Jane Austen
Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat

Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa korvasin Idän pikajunan arvoituksella, koska se löytyi helpommin ja Päivi sitä kehui K-blogin kommenteissa.

Kilven Alastalon salia en ole saanut luettua, vaikka niin kuvittelinkin. Vielä ei kesä kuitenkaan ole ohitse, vaikka loma onkin loppu. Opiskelujen alkuun on vielä aikaa, joten uskon, että ehdin lukea lisää kesäkirjojani. Ja ainahan niitä voi jättää ensi kesään!

Kaikki tänä vuonna, ja parina edellisenä, lukemani kirjat löytyvät LibraryThingistä.

perjantai 7. elokuuta 2009

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär



Rautalohikäärmeen tytär kertoo Jane-nimisestä tytöstä, joka työskentelee lohikäärmetehtaassa muiden lasten kanssa. Jane löytää tehtaasta ruostuneen ja unohdetun lohikäärmeen, joka houkuttelee tytön kunnostamaan itsensä. Jane ja lohikäärme onnistuvat pakenemaan tehtaasta, mutta Janen elämä ei senkään jälkeen muutu paremmaksi.

Kirjan maailma on uhkaava ja väkivaltainen. Se on täynnä taikuutta, mekaniikkaa ja seksiä. Janen elämä on jatkuvaa kamppailua. Jane oppii käyttämään muita hyödykseen pyrkiessään eteenpäin, mutta samalla myös hän itse joutuu muiden pelinappulaksi. Kaikkea vahtii Jumalatar, joka vaatii uhreja ja antaa takaisin vain lisää kurjuutta.

Parasta kirjassa oli mielestäni alku. Lohikäärmetehdas on lasten koko maailma, jossa heidän tulee pärjätä julmien ja omia etujaan ajavien aikuisten ehdoilla. Kasvaminen ja lasten oman arvojärjestyksen häilyvyys luovat paineita, joita aikuiset vain ruokkivat lisää. Hyvän alun jälkeen menetin kuitenkin mielenkiintoni kirjaan. Tarina muuttuu loppua kohden kuvaukseksi huumeiden ja seksin täyttämästä opiskelijaelämästä, joka on vielä kuorrutettu mahdollisimman suurella määrällä rujoutta ja rumuutta. Kirjassa on kuitenkin jotain taikaa kaikesta sekavuudesta ja täyteen ahdetusta rumuudesta huolimatta. Varsinkin lohikäärmeiden kuvaus on nautittavaa.

Lukunäyte sivulta 87:

Nyt Melankton kirkui sotahuutoaan kaikilla taajuuksilla sotkien viestiyhteydet, pimentäen tutkat ja raapaisten ionisoituneen juovan korkealle stratosfääriin saakka. Kaukana heidän alapuolellaan liikkui siviilipuolustusjoukkoja, lentueittain sodan karaisemia olentoja innokkaina lähitaisteluun ilmassa kynsi kynttä vastaan, mutta ne olivat myöhässä.

Jane nauroi nyt kyyneleet silmissä. Hän ei voinut olla ajattelematta Kukkoa, eikä voinut karkottaa mielestään kuvaa tämän pienestä, liikkumattomasta ruumiista. Hänen tunteensa olivat niin äärimmäisiä, niin kaoottisia, ettei hän erottanut omiaan lohikäärmeen tunteista. Sillä ei ollut merkitystä. 7332:n tuntemukset eivät voineet olla kiihkeämpiä kuin ne, joita hän tunsi juuri nyt omassa sisimmässään. Hän paloi riemusta.

He
lensivät.

Michael Swanwick: Rautalohikäärmeen tytär (Iron Dragon´s Daughter).
Like, 2003.

torstai 6. elokuuta 2009

Suosikkikauppani netissä


Kirjakaupat ovat ihania. Kirjoja on hauska pidellä ja silitellä. Tykkään käydä myös divareissa, sillä niissä on ihan oma tunnelmansa. Aina kirpputorille mennessäni etsiskelen myös kirjoja, vaikka harvoin niitä tulee kirpputoreilta ostettua. Viime aikoina olen huomannut, että aika vähän tulee ostettua kirjoja edes kirjakaupoista, vaikka olenkin tällainen kirjojen hamstraaja.

Nettikaupat ovat nykyään niin käteviä ostopaikkoja, että lähes aina tulee kirjat tilattua netistä. Se on kyllä toisaalta sääli, sillä varmasti ainakin pienet kirjakaupat kärsivät siitä. Mutta hintaerot voivat olla aika huikeat kirjakauppojen ja nettikauppojen välillä.

Uusia kirjoja tilaan pääasiassa Adlibriksestä, mutta niitä ei kuitenkaan kovin usein tule hankittua. Toki tilaan kirjoja muualtakin, mutta tuolta ehkä eniten. Käytettyjä, ja uusiakin, kirjoja ostan lähes säännöllisesti Huuto.netistä, Antikvaarista tai Antikasta. Kaksi jälkimmäistä ovat sivustoja, joissa antikvariaatit myyvät kirjojaan. Antikvaari ja Antikka olivat ennen yhdessä, mutta ilmeisesti sisäisten riitojen takia ne erosivat toisistaan. Huuto.netissä tekee usein hyviä löytöjä. Hinnat saattavat vaihdella todella paljon, koska osa myyjistä on ammattilaisia ja osa taas ei. Pitää siis olla tarkkana, ettei osta ylihintaisia kirjoja, vaan kannattaa verrata hintoja esim. juuri Antikvaarin tai jopa uusia kirjoja myyvien liikkeiden hintoihin. Ja postikulut pitää ottaa huomioon.

Mistä sinä ostat kirjasi? Suositko uusia vai vanhoja kirjoja? Kierteletkö mieluummin kirpputoreja vai kirjakauppoja?

tiistai 4. elokuuta 2009

Charlotte Perkins Gilman: Herland



Herland on julkaistu ensimmäisen kerran 1915 ja sen kerrotaan olevan ensimmäinen feministinen utopiaromaani. Utopiaromaanit ovat ehdottomia suosikkejani, varsinkin feministiset sellaiset! Kiinnostukseni kirjaa kohtaan oli siis suuri.

Kirja kertoo syvällä viidakossa olevasta, pelkästään naisista koostuvasta kansasta ja maasta nimeltä Herland. Maahan tunkeutuu kolme amerikkalaista miestutkijaa. Yksi miehistä on erittäin maskuliininen valloittaja ja naistenmies ja toinen on romanttinen haaveilija. Kolmas miehistä on kirjan kertoja, kaikelle uudelle avoin tutkijatyyppi. Miehet joutuvat kuitenkin itse tutkimuksen kohteeksi. Herlandin asukkaat saavat keskustelujen avulla selville, miten erilainen maailma heidän maansa rajojen ulkopuolella on. Samalla selviää Herlandin erinomaisuus muuhun maailmaan verrattuna. Kirjan suomentaja, Ville-Juhani Sutinen, on kirjoittanut teokseen esipuheen sekä suomentanut mukaan myös Begum Rokeya Sakhawat Hossainin Sultaanittaren uni -novellin.

Jotkut kirjan esiin tuomat asiat tuntuvat vähän lapsellisilta nykyajan valossa, mutta julkaisuajankohtanaan ne aiheuttivat varmasti närkästystä. Kirjan naiset ovat täydellisen vapaita. He ovat mm. täysin vastuussa lisääntymisestään ja tekevät työtä iloiten siitä, että voivat auttaa yhteiskuntaansa. Äitiys on herlandilaisten elämän peruspilari. Se ei koske vain omia lapsia, vaan koko kansakunnan lapsia. Sotaa, kilpailua, kateutta ja muita länsimaisen kulttuurin paheita ei Herlandissa tunneta.

Herland on hämmästyttävän ajankohtainen varsinkin ekologisesti tarkasteltuna. Herlandin asukkaat ovat hylänneet maito- ja lihatalouden ekologisesti kestämättöminä ja brutaaleina ravinnonlähteinä. Koko maa on suurta puutarhaa, jossa ravinto kasvatetaan suurissa metsissä kasvavissa hedelmä- ja pähkinäpuissa. Naiset elävät täydellisessä harmoniassa luonnon kanssa.

Ainoa asia, jota minä kirjassa kyseenalaistan, on Herlandin naisten täydellinen epäseksuaalisuus. Jotenkin on vaikea uskoa, että ilman miehiä elävä yhteiskunta olisi muuttunut niin paljon, että seksuaalisuus olisi kokonaan kadonnut. Herlandissa ei ole lainkaan seksiä, eivätkä ihmiset eivät muodosta parisuhteita, vaan elävät sisarina ja yhtenä suurena perheenä.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, sillä se on sekä hyvää viihdettä että ajatuksia herättävä kirja.

Lukunäyte sivulta 102–103:

”Eikö teillä ole karjaa – lampaita tai hevosia?"
Hahmottelin näistä eläimistä ylimalkaiset piirrokset ja näytin ne heille.
”Meillä oli näitä kauan sitten, muinaisina aikoina”, sanoi Sommel ja hahmotteli paperille varmakätisesti eräänlaisen lampaan tai laaman, ”ja näitä” – kahden-, kolmenlaisia koiria, ”sekä tällainen” – hän osoitti naurettavaa, mutta kuitenkin tunnistettavaa piirrostani hevosesta.
”Kuinka niille kävi?” kysyi Jeff.
”Emme tarvitse niitä enää. Ne veivät liikaa tilaa. Tarvitsemme kaiken vapaan maan, jotta voimme ruokkia ihmiset. Alue on niin kovin pieni.

Charlotte Perkins Gilman: Herland (Herland). Savukeidas, 2009.

maanantai 3. elokuuta 2009

Neil Gaiman: Tähtisumua


Neil Gaiman on mielestäni yksi kiinnostavimpia nykyfantasian kirjoittajia. Tähtisumua on kuitenkin jostain syystä jäänyt minulta lukematta. Otin kirjan mukaan lomamatkalle lentokoneeseen, koska ajattelin, että se olisi tarpeeksi kevyttä mutta kuitenkin kiinnostavaa luettavaa lennon ajaksi. Mukanani oli myös Cortázarin Ruutuhyppelyä, mutta siihen en pystynyt ollenkaan keskittymään.

Tähtisumua on fantasiasatu, joka kertoo nuoren pojan etsintäretkestä. Tristran lupaa rakastetulleen noutavansa taivaalta pudonneen tähden ja joutuu sen vuoksi tekemään matkan haltioiden maahan. Tristran löytää tähden, mutta sen jälkeen asiat eivät menekään ennalta suunnitellulla tavalla.

Gaimanin parhaita puolia on ehdottomasti omaleimaisuus. Hän osaa kirjoittaa tarinat niin, etteivät ne noudata totuttuja polkuja. Vaikka Tähtisumua on kasvutarina ja etsintäretki, joita molempia on fantasiakirjallisuus täynnä, ei kirja ole kliseinen vaan tuoreen tuntuinen.

Tähtisumua on näennäisen kevyt lukukokemus. Teksti on nopealukuista, mutta älykästä. Gaiman tuntee selvästi kirjallisuutta ja maailman myytit. Tähtisumua ei kuitenkaan ole mielestäni yhtä hyvä kirja kuin vaikka Neverwhere – maanalainen Lontoo. Olisin kaivannut enemmän paneutumista varsinkin kirjan pahikseen Lilimiin, kolmen noidan yksikköön. Kun kerran on noin erikoisen ja kiinnostavan olennon keksinyt, ei sitä saisi hukata.

Lukunäyte sivulta 61:

Kysymykseen ’Kuinka iso Haltiamaa oikein on?’ ei ole yksinkertaista vastausta.


Haltiamaahan ei loppujen lopuksi ole yksi yhtenäinen ruhtinaskunta tai hallintoalue. Haltiamaan kartat ovat epäluotettavia, eikä niihin kannata turvautua.


Me puhumme Haltiamaan kuninkaista ja kuningattarista samaan tapaan kuin Englannin kuninkaista ja kuningattarista. Mutta Haltiamaa on suurempi kuin Englanti, sillä se on suurempi kuin koko maailma, koska aikojen alusta asti jokainen maa, jonka ovat hävittäneet kartalta tutkimusmatkailijat ja muut urheat henkilöt, jotka ovat lähteneet matkaan todistaakseen, ettei sellaista maata ole olemassa, on mennyt maanpakoon Haltiamaahan. Tätä nykyä, kun kirjoitamme Haltiamaasta, se on mitä valtavin paikka ja sisältää kaikkia mahdollisia maisemia ja maastotyyppejä. Totisesti, kuten vanhoissa kartoissa sanotaan, täällä on lohikäärmeitä. Niiden lisäksi näkyy aarnikotkia, siipiliskoja, hippogryfejä, basiliskeja ja hydria. Haltiamaassa on myös kaikenlaisia tutumpia eläimiä, kuten kissoja – sekä kotona viihtyviä että niitä, jotka kulkevat omia teitään – jaloja tai pelkurimaisia koiria, susia ja kettuja, kotkia ja karhuja.

Neil Gaiman: Tähtisumua (Stardust). Seven, 2003.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Zorbasin kanssa Kreetalla



Kaipailin aikaisemmin kreikkalaista nykykirjallisuutta lomalukemiseksi. Kovin paljon sopivia kirjoja ei löytynyt, mutta onneksi sentään jotain, eli Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas.

Zorbas tuli vastaan myös muissa merkeissä Kreetalla. Kirjaa oli myynnissä monilla kielillä kaupoissa ja kävimme myös Zorbas-nimisessä ravintolassa sekä joimme Zorbas-olutta. Ravintola oli oikein hyvä, mutta olut ei ollut kovin kummoista.



Kerro minulle, Zorbas on tarina kahdesta hyvin erilaisesta miehestä. Zorbas on yksinkertainen, elämäniloinen luonnonihminen, joka ottaa vastaa työn kirjaviisaan, ahdistuneen kirjailijan ja filosofin apulaisena. Kirjailija ihastuu Zorbasin lapsenomaiseen elämäntapaan: Zorbas kohtaa asiat aivan kuin ne tapahtuisivat hänelle ensimmäistä kertaa. Kreetalainen luonto ja elämäntapa luovat puitteet keskusteluille mm. jumalasta ja naisesta.

Kirjassa on miellyttävän leppoisa ote ja pidin varsinkin luontokuvauksista, mutta en ole suuremmin tämän tyyppisen kirjallisuuden ystävä. Kirja kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea myös ihmiskuvausten takia. Kertoja paljastaa ihmisten rumuuden ja puutteet, mutta tekee sen hellästi ja hyväksyen. Ja vaikka kaikki ihmisten suunnitelmat menisivät pieleen, kulman takana voi olla odottamassa vaikka mitä, jos vaan uskaltaa elää kuten Zorbas.

Lukunäyte sivulta 15:

Ymmärsin, että tämä Zorbas oli mies, jota kauan olin turhaan etsinyt, elävä sydän, elämää janoava suu, suuri muokkaamaton sielu, joka ei vielä ollut katkaissut yhteyttään maaemoon.

Taide, rakkaus, kauneus, puhtaus, intohimo – näiden merkityksen tämä työläinen selvitti minulle mitä yksinkertaisimmin sanoin.

Katselin noita käsiä, jotka osasivat pidellä sekä kuokkaa että santouria – täynnä uurteita ja kyhmyjä, hoitamattomat ja hermostuneet. Hellävaroen hän avasi pienen käärön ja otti esiin vanhan, vuosien patinoiman santourin, pronssilla ja norsunluulla koristellun kielisoittimen, jonka kahvassa oli punainen silkkinauharuusuke. Hänen rotevat sormensa hyväilivät sitä verkkaan ja herkästi, niinkuin naista hyväillään. Sitten hän asetti sen takaisin kääröönsä, niinkuin kiedotaan rakastettu olento peitteisiin, jottei sillä olisi kylmä.

Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas. Tammi, 2009. 13. painos.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Virpi Hämeen-Anttila: Kolmastoista lapsi



Virpi Hämeen-Anttilan Kolmastoista lapsi jätti minut aika pettyneeksi. Hämeen-Anttila kyllä kirjoittaa hyvin, siitä ei ole epäilystäkään. Teksti on mukaansa tempaavaa tässäkin kirjassa – mutta muuten tuntuu, että kirja on tyhjää täynnä.

Kolmastoista lapsi kertoo rikkonaisesta perheestä, jonka äiti, Tea, on kuuluisia muusikko. Aikuiset lapset Johanna ja Joakim painivat omien ongelmiensa ja epäilyjensä kanssa. Perhettä pitää jollain tavoin koossa Tean entinen rakastaja, Ilkka. Kirjan päähenkilöksi nousee Johanna, joka kirjan aikana kokee jonkinlaista kehittymistä, irtautumista menneisyydestä ja huonojen äidinmallien otteesta.

Kirjan henkilöhahmot ovat jotenkin ohuita ja onttoja. Ainoastaan keski-ikäinen biologi, Ilkka, vaikuttaa kiinnostavalta. Olisin kaivannut tarkempaa tutustumista varsinkin Teaan, joka ei tartu mihinkään tai kanna vastuuta mistään. Hahmon tyhjyys jää harmittamaan, sillä hänen kauttaan olisi koko tarina saanut ehkä erilaisen merkityksen.

Juoni muuttuu varsinkin loppua kohden uskomattomaksi ja asiat lutviutuvat lopulta liian helposti. Minua ärsyttivät myös sivupoluille rönsyilevät tapahtumat, jotka eivät liittyneet juoneen mitenkään tai edes johtaneet mihinkään. Tuntuu, että kirjaan on pitänyt upottaa kaikki mahdollinen Itämeren tilasta ihmiskauppaan, kun oikeastaan olisin kaivannut vaan henkilöiden syvempää luotaamista.

Lukunäyte sivulta 63:

Johanna käy keskiviikkoaamuna katsastamassa Eilan saadakseen pari seuraavaa päivää tyhjäksi. Kotona hän yrittää kirjoittaa mutta ei onnistu. Illan konsertti hermostuttaa häntä. Musiikki on yksi asia, ja sitten Tea. Oliko viisasta lupautua? Mutta Tea oli eilen ollut harvinaisen hyvällä tuulella.
Hän saapuu Finlandia-talolle ennen seitsemää ja ostaa käsiohjelman. Mendelssohnin Uskonpuhdistussinfonia, Mozartin divertimento ja pianokonsertto A-duuri. Niihin ei liity mitään ikävää. Suurta, tasaista, turvallista musiikkia.
D-duuri-konsertto on ollut Tean bravuurinumero
- Johanna, sinäkö se olet?
Hän kääntyy. Tea, tumman violetissa iltapuvussa, helminauha kaulalla. Kauhistuneen näköisenä. – Mitä sinulla on oikein päälläsi?

Virpi Hämeen-Anttila: Kolmastoista lapsi. Seven, 2008. Nidotun laitoksen seitsemäs painos.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Uusi Montgomeryn Anna-kirja tulossa

Helsingin Sanomien verkkosivut uutisoivat, että syksyllä on tulossa L. M. Montgomeryn uusi Anna-kirja. Kirjan pitäisi olla synkempi kuin edellisten kirjojen ja se on kirjoitettu vähän ennen kirjailija itsemurhaa.

Alkuvuodesta luin Politiikkaa lastenkirjoissa -kirjan, jossa oli artikkeli myös Anna-kirjoista. Sen mukaan Montgomery oli pettynyt uraansa, koska joutui kustantajan painostuksesta kirjoittamaan ensimmäisen Annan jälkeen nopeassa tahdissa lisää Anna-kirjoja, vaikka oli ajatellut, että kirjoja tulee vain yksi. Mielenkiinnolla odotan tätä uutta kirjaa. Saa nähdä, milloin suomennos ilmestyy.

Ärrän kautta kotiin

Adlibriksellä on nykyään palvelu, joka tuo tilatut paketit R-kioskille. Kokeilin sitä nyt ensimmäisen kerran, eikä ole mitään suurempaa valittamista.

Yksi miinus on se, että kirjojen toimitusaika saattaa olla pidempi kuin postitoimituksena. Toinen miinus tulee siitä, että paketti ei tullutkaan siihen Ärrälle, jonne luulin sen tulevan. Mutta tässä saatoi olla kyllä syynä tilaajan huolimattomuus. Mitään en kuitenkaan tunnusta.

Suuri plussa sen sijaan tulee kuitenkin siitä, että kun lähi-Posti menee kuudelta kiinni, Ärrältä paketin saa myös myöhempään. Ja tietysti plussaa on myös ilmainen kuljetus. Jonkun verran Adlibriksen paketteja näkyikin olevan pinossa kassan takana.

Ja mitäs sitten tilasin? Tällaiset löytyivät paketista:
Pekka Vartiainen: Länsimaisen kirjallisuuden historia, Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas ja Berlitzin Kreeta-opas, joka oli törkeän halpa. Lomavalmisteluja siis!

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Finnconin antia



George R. R. Martin oli Finnconissa kertomassa kirjoistaan ja kirjoittamisesta – ja tv-sarjoista ja monesta muusta asiasta. Hän puhui muun muassa minua suuresti kiinnostavasta asiasta: nimistä. Nimien antaminen hahmoille ja paikoille on Martinin mielestä vaikeaa. Hän käyttää apunaan erilaisia vauvannimikirjoja ja yrittää löytää hahmoilleen nimiä, jotka eivät ole jo muiden kirjailijoiden käytössä. Nimien myös pitää kuulostaa hyviltä ja niihin liittyvien myyttien ja historian pitää sopia hahmolle. Hän kertoi ihailevansa esimerkiksi Tolkienia, joka pystyi keksimään samalle paikalle useita nimiä eri kielillä. Martinin mielestä on vaikeaa löytää paikoille ja hahmoille edes yhtä hyvää nimeä. Minun mielestäni hänen keksimänsä nimet ovat kuitenkin varsin onnistuneita.

Kävin myös jonottamassa nimikirjoituksen ensimmäiseen osaan, Valtaistuinpeliin. Martin vaikutti mukavalta ja hänellä riitti aikaa vaihtaa muutamia sanoja jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa.



Martin on pitkän linjan kirjailija ja conienkävijä ja olisin kuunnellut hänen juttujaan kauemminkin. Paikalla oli myös videokamera, joten ehkä nauhoitus tulee Finnconin sivuille vielä joskus. Kirjailija on paikalla myös huomenna sunnuntaina, jolloin hän lukee otteen Tulen ja jään laulun vielä keskeneräisestä A Dance With Dragons -kirjasta. On ehkä pakko mennä kuuntelemaan sitäkin.

Kaapelitehtaalla oli paljon ihmisiä, joista näkyvimpinä tietysti roolihahmoihin pukeutuneet cosplay-harrastajat. Täytyy ihailla nuorten rohkeutta – ja käsityötaitoja, sillä monet asuista olivat huikaisevan hienoja ja monimutkaisia.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...