perjantai 29. heinäkuuta 2011

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjojen suomentaminen on edennyt viidenteen osaan. Pidin aika paljon edellisestä, Veren imussa -kirjasta. Sen lopussa oli pari yllätystä, joiden vaikutus tulevaan jäi siinä vielä arvailujen varaan.

Verta sakeampaa -kirjassa joudutaan jälleen ratkomaan ongelmaa, kun joku ampuu näennäisesti aivan sattumanvaraisia ihmisiä. Sookie ja osa Bon Tempsin asukkaista kuitenkin tietävät uhreja yhdistävän tekijän. He ovat kaikki kaksiluontoisia, eli muodonmuuttajia. Koska Sookien veljellä on nyt läheiset suhteet muodonmuuttajien yhteisöön, on hänkin vaarassa, ja jopa kahdelta eri taholta.

Tuo kirjan varsinainen juonikuvio on minusta vähän turhan heppoinen rakennelma. Vaikka voihan mielipiteeni johtua siitäkin, että olen lukenut kirjan englanniksi ja tiesin siis ratkaisun. Sen lisäksi Verta sakeampaa -kirjassa päästään tutustumaan ihmissusien rituaaleihin, mikä onkin minusta aika mielenkiintoista ja myös melko ällöttävää. Ja tietysti Sookie on taas pulassa, mutta pelastuu kuin ihmeen kaupalla.

Verta sakeampaa ei siis ole minusta yhtä hyvä kuin aikaisemmat Sookie-kirjat. Tässä on sellaisen välikirjan maku, sillä siinä puidaan vielä edellisen kirjan tapahtumia ja pedataan myös jonkin verran jo tulevaa. Toki edellisessä kirjassa riittää vielä käsiteltävää, sillä sen lopun tapahtumat olivat aika merkittäviä. Olen silti aika pettynyt siihen, miten helposti Sookie pääsee yli siitä, että on tappanut jonkun. Olisin halunnut, että se olisi vaikuttanut hänen elämäänsä vähän voimakkaammin.

Kirjan virkistäviä puolia on se, että Sookie ei seurustele kirjassa kenenkään kanssa, vaikka hänellä riittää vipinää useammankin miehen kanssa – ei kuitenkaan mitään suudelmia vakavampaa. Kaikki edellisistä kirjoista tutut miehet pörräävät Sookien ympärillä myös Verta sakeammassa ja saavat vielä lopuksi uuden mahdollisen kilpailijankin. Aika moinen lauma miehiä siis juoksee yhden naisen perässä.

Jotenkin tästä jäi vähän haalea olo, mutta onneksi tiedän, että parempaa on jälleen luvassa. Seuraava Sookie Stackhouse -kirja, Veren perintö, ilmestyy vielä tämän vuoden puolella. Pidin siitä muistaakseni enemmän kuin tästä, sillä siinä vaihdetaan vähän maisemaa ja tutustutaan uusiin, kiinnostaviin tyyppeihin.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista suomennetuista osista: Veren voima, Verenjanoa Dallasissa,  Kylmäveristen klubi ja Veren imussa.

Lukunäyte sivulta11:
Jason koputti oveeni seitsemältä seuraavana aamuna. Hänellä oli yhä pieni muovikassi mukanaan, mutta hän ei ollut koskenut sen sisältöön. Hänen kasvonsa olivat ruhjeilla, ja hänen kätensä olivat kauttaaltaan naarmuiset. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain tuijotti minua kun kyselin hänen vointiaan ja marssi ohitseni olohuoneen poikki käytävään.

Verta sakeampaa Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Harris, Charlaine: Verta sakeampaa (Dead as a Doornail, 2005). 341 sivua. Suomentanut Sari Kumpulainen, kansi Jenni Noponen. Gummerus, 2011.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Brian Sibley ja John Howe: Tolkienin maailman kartat

Yksityiskohtaiset ja perusteelliset kartat ovat tärkeä osa J. R. R. Tolkienin kirjojen lumousta. Muistan kuinka ensimmäistä kertaa Taru sormusten herrasta -kirjaa lukiessani tuskailin, kun en löytänyt Hobittilaa kartalta millään. Se taisi jäädä silloin ensimmäisellä kerralla kokonaan löytämättä, mutta onneksi kartta on tullut tutuksi sen jälkeen. On nimittäin mahtavaa seurata tapahtumien etenemistä myös kartasta.

Tolkienin maailman kartat -kirja koostuu kahdesta osiosta: kirjasta ja neljästä karttajulisteesta. Kartat on alkuperäisten pohjalta piirtänyt ja kuvittanut John Howe, joka on monelle tuttu Tolkienin kirjojen kuvittaja. Tekstistä puolestaan vastaa Tolkien-tietäjä Brian Sibley. Kirja on kaunis paketti, sillä kartat ovat kirjan näköisessä kovakantisessa kansiossa, joten paketti näyttää ulospäin kaksiosaiselta kirjalta.

Howe on piirtänyt uudelleen neljä Tolkienin tarinoiden kartaa, Keski-Maan, Númenorin, Beleriandin ja Synkmetsän lähitienoineen. Samoista kartoista ja tarinoista on lisätietoa kirjassa, jossa on myös lueteltu kartoissa nimettyjä paikkoja ja mitä niissä tapahtuu. Tolkienin maailman karttojen avulla pääsee siis tutustumaan tarkemmin sekä Hobitin että Taru Sormusten herrasta -kirjan tapahtumiin, mutta myös niitä paljon aikaisempiin tapahtumiin Keski-Maan historiassa.

Jos Tolkienin pääteokset ovat vielä lukematta, ei ehkä kannata aloittaa tarinoihin tutustumista Tolkienin maailman kartoista, sillä kirjaosuudessa on käyty kirjojen tapahtumat läpi aika seikkaperäisestikin. Sen sijaan kirja on hyvä kumppani esimerkiksi Silmarillionia lukiessa, sillä sen kartat ovat kauniita ja selitysosasta saa lisätietoa kirjan tapahtumapaikoista.

Tolkienin maailman kartat on minusta onnistunut ja kaunis teos, joka kunnioittaa Tolkienin tarinoiden henkeä. Pidän todella paljon John Howen yksityiskohtaisesta kuvitusjäljestä ja värien käytöstä. Eihän noita alkuperäisiä karttoja korvaa mikään, mutta nämä ovat hyvä lisä siihen joukkoon. Itse tekstiosuudessa oli minusta liikaa kirjojen juonen kertausta, ja olisin toivonut siihen enemmän tietoa itse kartoista. Mutta jos sellaista tietoa ei ole ollut saatavilla, niin eihän sille sitten mitään voi. Upea tietopakkaus tämä on joka tapauksessa.

Lukunäyte sivulta 12:
Thorin ja hänen toverinsa eivät vielä tuolloin tienneet, että kartta oli enemmän kuin pelkkä kaavakuva Vuoresta – se paljasti myös kuinka käyttää avainta Vuoren sisään pääsemiseksi. Kun Tolkien oli kirjoittanut tarinan karttaan, eipä aikaakaan kun hän tuli siihen tulokseen, että hänen olisi myös piirrettävä se.

Tolkienin maailman kartat Adlibriksessä.
John Howen portfolioon voi tutustua täällä.

Sibley, Brian ja Howe, John: Tolkienin maailman kartat (The Maps of Tolkien's Middle-Earth, 2003). 80 sivua, 4 karttaa. Suomentanut Kersti Juva. WSOY, 2006.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Elana Mady: Ella Auran tuomiopäiväkirja

Elana Madyn kirjoittama Ella Auran tuomiopäiväkirja kuulosti minusta niin kiinnostavalta, että otin sen luettavaksi heti, kun sen sain käsiini. Ella Aura on keijun ja tontun jälkeläinen, keitu, joka on ystävystynyt ihmislapsen kanssa. Tämä ei kuitenkaan ole ollut sattumaa, vaan keitulapsilla on tehtävä. Heidän pitää auttaa ihmislapsia kasvamaan turvassa ja pelastamaan lopulta maailman. Kirja aloittaa sarjan, jonka pituudesta tai jatkosta en löytänyt vielä tietoa mistään.

Kirjan alku ja kieli tuntuivat ensin oudoilta, mutta pääsin äkkiä kirjaan sisälle ja kohta jo nautiskelinkin siitä täysillä. En tiedä, uskaltaako tätä edes ääneen sanoa, mutta minusta Ella Auran tuomiopäiväkirjassa oli pitkälti samanlainen tunnelma kuin Harry Potter -kirjoissa, sellainen hauska ja lämminhenkinen. Kirjan hahmot ovat inhimillisiä ja sympaattisia tai sitten äärimmäisen tyhmiä ja kauheita. Mutta tyhmienkin tyyppien käytökselle löytyy syynsä, ja ainoa oikeasti paha hahmo on epämääräinen voima, joka odottaa maapallon tuhoa.

Kun Pottereista nyt alettiin puhua, niin on sanottava, että kirjan rakenne muistuttaa niitä aika paljon verran. Keskenkasvuiset keitut viedään opiskelemaan jännittävään kouluun, jonka opettajat ovat aikamoisia persoonia ja oppiaineet huimia. Oppilaiden joukosta löytyy niin ystäviä kuin ilkimyksiäkin ja joku pahis vaani taustalla. Ella Auran tuomiopäiväkirjan maailma on kuitenkin omaperäinen ja kekseliäs. Lisäksi se linkittyy voimakkaasti maapallon todelliseen tilanteeseen ja mahdollisiin uhkakuviin ilman, että ne kuitenkaan tuntuvat ahdistavilta.

Keitut oppivat koulussa keitutaitojen lisäksi myös maapallon pelastamiseen liittyviä asioita. Huomiota saavat niin ydinvoimalat kuin ilmaston lämpeneminen ja Itämeren tilakin. Nämä muutamat pätkät Ella Auran tuomiopäiväkirjassa saivat minut vähän empivälle tuulelle. Toisaalta on erinomainen idea, että lapset voivat lukea tärkeistä asioista kaunokirjasta sadun keinoin, mutta toisaalta kohdat olivat turhan osoittelevia ja saivat minut vähän etääntymään aiheesta. Olisin ehkä pitänyt niistä enemmän, jos niitä olisi vähän lyhennetty tai muokattu jotenkin. Nyt ne tuntuivat vähän päälle liimatulta luennoimisella (sitähän ne tietysti olivatkin, kun kerran oppitunneilla oltiin). Voi kuitenkin olla, että lapsilukija kokee asian eri tavalla.

Ella Auran tuomiopäiväkirjan teemat ovat ikuisia mutta aina yhtä tärkeitä. Kirjan viesti on lyhykäisyydessään ehkä se, että lapsia pitää rakastaa kovasti, suojella ja opettaa rakastamaan luontoa ja kaikkea elävää. Jokainen lapsi on tärkeä, sillä kaikilla on oma tehtävänsä tulevaisuudessa. Moni asia voi kuitenkin mennä pieleen. Kirjan lasten ongelmat ovatkin varsin todentuntuisia. Esimerkiksi erään tulevaisuuden toivon tie meinaa päättyä kesken kaiken äidin uuden miesystävän väkivaltaisuuden takia. Myös kiusaamista ja monia muita lasten elämään liittyviä asioita käsitellään rehellisesti ja silti sympaattisesti.

Kirja oli minusta valloittava ja hauska. Se leikittelee kielellä ja viljelee nokkeluuksia, jotka saivat minut hihittelemään välillä ääneen ja lukemaan parhaita kohtia ääneen avomiehelleni. Kirjaa olisi ehkä voinut vähän vielä tiivistää, ja sinne oli jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitäkin, mutta ne eivät kuitenkaan latistaneet kirjan mahtavaa tunnelmaa. Ella Auran tuomiopäiväkirja on sellainen kirja, jonka jokainen ympäristöstä huolta kantava aikuinen hommaa jälkikasvunsa luettavaksi. Ja kaiken lisäksi uskon, että lapset tulevat rakastamaan tätä kirjaa. Myös minusta tuntuu, että haluan palata kirjaan vielä uudestaan.

Lukunäyte sivulta 30–31:
Tonttu Solzhenitsyn oli tuskin koputtanut oveen, kun se jo riuhtaistiin auki. Tonttu horjahti taaksepäin, mutta pysyi kuin pysyikin pystyssä kapealla yläportaalla.
"Johan pomppasi! Jättäkää meidät jo rauhaan! Meidän Nikolai kieltää jyrkästi hypnotisoineensa niitä myyriä tanssimaan letkajenkkaa. Nikolai ei edes osaa letkajenkkaa – hän on ennemminkin räppimiehiä", tiuskaisi pieni pyöreäkasvoinen naistonttu Solzhenitsynille tomerasti armeijakomentajan äänellä.

Ella Auran tuomiopäiväkirja WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Mady, Elena: Ella Auran tuomiopäiväkirja. 416 sivua. Kansi Ture Ekroos. WSOY, 2011.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Kat Falls: Veden alla

Kylläpä näitä hyviä nuortenkirjoja tuntuu nyt osuvan luettavakseni ihan solkenaan! Kat Fallsin Veden alla kuvaa valtamerten peittämää maailmaa, jossa pinnan alle muuttaneet uudisasukkaat yrittävät tulla toimeen lainsuojattomien, luonnonvoimien ja valtakoneiston armoilla.

Veden alla kertoo merenpinnan alla syntyneestä ja kasvaneesta 15-vuotiaasta Ty-pojasta, joka tutustuu pinnan yläpuolelta tulleeseen Gemmaan. Samaan aikaan merenalaista yhteiskuntaa vaivaavat lainsuojattomat alkavat häiriköidä entistä enemmän ja syyllistyvät jopa murhaan. Lisäksi Tyllä on kykyjä, joista hän ei ole kertonut edes vanhemmilleen.

En ehtinyt lukea kirjaa montaakaan sivua, kun olin jo täysin sen lumoissa. Veden alla etenee vauhdikkaasti ja esittelee jännittävän maailman. Vaikka kirja käyttää nuortenkirjoista tuttuja aiheita, se pääsee silti yllättämään paitsi raikkaudellaan, myös juonellaan. En lainkaan arvannut muutamia käänteitä etukäteen.

Veden alla muistuttaa minusta vähän vanhoja poikakirjoja, ja uskallankin suositella tätä sekä tytöille että pojille. Nokkela päähenkilö päättää ratkaista yhteisöä vaivaavan ongelman ja joutuu uskomattomiin seikkailuihin, mutta selviytyy niistä kaikista. Kirjassa on mukana myös vähän romantiikkaa, mutta ei kuitenkaan liikkaa. Sitä on suurin piirtein saman verran kuin loppupuolen Harry Pottereissa, eli ei varmaan häiritse poikia.

Pidin todella paljon kirjan vedenalaisesta maailmasta. Sitä on kuvattu kauniisti, vaikka vesi voi tietysti olla myös hyvin armotonta. Veden alla eläminen näkyy tekstissä syvemmälläkin tasolla, mikä on minusta aina osoitus kirjoittajan taidosta. Maailman hahmottaminen veden alla on erilaista kuin pinnan yläpuolella. Lisäksi vesi ja sen elämä ovat tulleet mukaan esimerkiksi kirjan henkilöiden sanontoihin.

Veden alla saa minulta todella vahvat suositukset. Kirjaan on myös tulossa jatko-osa. Vastavirta-nimisen kirjan pitäisi ilmestyä jo loppuvuodesta, eli hyvää luettavaa on tulossa lisää.

Lukunäyte sivulta 8:
Kampesin valopistoolin vyöltäni ja laukaisin keskelle sähköisen vihertävää kuhinaa. Kaksi sydämensykäystä ja kanjonin ylle roihahti valo, joka sai haiparven jähmettymään paikoilleen silmät ja hampaat kiiluen. Kahmaisin äkkiä rauskulautani ankkurin liejusta ja kiskoin itseni sen päälle. Makasin mahallani jalat roikkuen, väänsin kahvoista ja annoin mennä nostattaen kunnon perävanan. Elleivät keuhkoni olisi olleet täynnä Liquigenia, olisin hihkunut ääneen.

Veden alla Tammen sivuilla ja Adlibriksessä.

Falls, Kat: Veden alla (Dark life, 2010). 319 sivua. Suomentanut Arja Gothoni, kansi Terhi Haikonen. Tammi, 2011.

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Rachel Vincent: Syytetty – Kissojen kesken 3

Rachel Vincentin Syytetty on Kissojen kesken -sarjan kolmas osa. Ahnehdin sen luettavakseni, vaikka minulla on vielä viime kuukauden toinen Nocturne-kirjakin lukematta. Tämä sarja on minusta niin hyvä, ettei sen lukemista vaan voi siirtää.

Syytetty alkaa aika ankeissa tunnelmissa. Faythe on reviirineuvostossa syytettynä rikoksesta, jonka hän on tehnyt. Vaikka kaiken takana on vahinko ja itsepuolustus, näyttää naisen asema todella heikolta. Kesken neuvoston kokoontumista alkaa kuitenkin tapahtua outoja asioita, jotka pitää ratkaista ennen kuin Faythe saa lopullisen tuomionsa.

Kirja lisää taas hiukan lukijan tietoa ihmiskissoista ja niiden reviireistä, ja päästäänpä Syytetyssä tapaamaan myös yksi ihmiskarhukin. Kirja jää kohtaan, joka saa taas odottamaan seuraavaa osaa. Faythe on minusta mielenkiintoinen ja rempseä päähenkilö, joka joutuu ikäviin tilanteisiin ajattelemattomuutensa takia. Ehkä seuraavassa kirjassa naisen onni kääntyy – tai ainakin toivon niin.

Tarina on täynnä aikaisemmista kirjoista tuttua vauhtia, mutta vähemmän muhinointia kuin keskiverroissa Nocturne-kirjoissa. Minusta tämä sarja on todella hauskaa luettavaa, vaikka voisihan Syytetystä poimia muutamia aika tärkeitä teemojakin. Vai mitä sanotte tuosta lukunäytteestä?

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista, Kissatyttö ja Saalistaja.

Lukunäyte sivulta 25–26:
Michael nyökkäsi. – Heille sinä olet arvokas vain suvunjatkajana. Jos et halukas jatkamaan sukua, sinulla ei ole sen enempää arvoa kuin kenelläkään tavallisella henkivartijalla.
Vatsaani alkoi kouristella. Voin niin huonosti, että vaivuin lattialle istumaan. En pystynyt hengittämään kunnolla.
– Faythe? Micheal polvistui viereeni.
Kova puulattia tuntui kylmältä allani. Aloin vapista hervottomasti. Minä kuolisin. Kuolisin sen takia, mitä olin tehnyt Andrew'lle. Ja kaikkein kamalinta oli se, että minä todennäköisesti ansaitsin sen.

Syytetty Harlequinin sivuilla.

Vincent, Rachel: Syytetty – Kissojen kesken 3 (Pride – Shifters 3, 2009). Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2011.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Diana Wynne Jones: Taikuuden taakka – Chrestomancin maailmat 3

Alkuvuodesta kuollut Diana Wynne Jones oli taitava ja tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija, jonka Chrestomancin maailmat -sarjan aloittava Noidan veli oli yksi lapsuuteni suurimpia suosikeita. En edes tiedä, miten monta kertaa olen kirjan lukenut. Kirjasta ilmestyi viime vuonna uusi painos ja samalla suomennettiin myös Tietäjän lapsuus -kirja.

Tämä Taikuuden taakka on itsenäinen kertomus, joka jatkaa Noidan veljestä tutun Kissan, eli Ericin seikkailuja Chrestomancin linnassa. Kirjassa nousevat esille myös läheisen kylän asukkaat, joilla on taikuuteen liittyviä salaisuuksia. Noituutta harjoittavat kyläläiset eivät pidä linnan asukkaista, jotka valvovat taikuuden käyttöä. Vuosisatojen mittaiset noituuden perinteet ja taikuuden säätely joutuvat törmäyskurssille kirjassa.

Taikuuden taakka on kirjoitettu edellisten kirjojen tunnelmaa kunnioittaen. Vaikka tämä kirja on kirjoitettu vasta vuonna 2006 ja aikaisemmat suomennokset jo vuonna 1977 ja 1988, sitä ei arvaisi ollenkaan, sillä Taikuuden taakassa on säilynyt niin hienosti aikaisempien kirjojen henki. Tämä ei ole muuten sarjan viimeinen kirja, vaan suomentamattomia kirjoja on vielä muutama. Pidän peukkuja, että myös ne vielä suomennettaisiin, kuten tietysti voisi tehdä muillekin kirjailijan teoksille.

Vaikka Taikuuden taakassa on paljon samaa kuin aikaisemmissa kirjoissa, siinä on uutta tietynlainen kypsyys ja viisaus. Vaikka kirjassa on päällimmäisen hauska ja jännittävä tarina, on sen pinnan alla piilossa tärkeitä ajatuksia. Kirja herättää huomaamaan, miten helposti asioiden alkuperäiset tarkoitukset unohtuvat, kun perinteitä noudatetaan sokeasti. Se muistuttaa myös siitä, ettei pidä aliarvioida muita ihmisiä, olivatpa nämä sitten lapsia tai vanhuksia.

Luulen, että tämä Taikuuden taakka nousi minun suosikikseni näistä suomennetuista Chrestomanci-kirjoista. Siinä on todella lämminhenkinen tunnelma ja rikas maailma, jossa seikkailee mitä kummallisempia otuksia. Kirjassa kuvataan luontoa suurella rakkaudella ja kaunista kieltä käyttäen. Tarina oli myös yllättävä, sillä sen henkilöt eivät olleetkaan niin stereotyyppisiä kuin odotin, vaan tarinassa oli pari yllätystä. En oikeasti malttanut laskea kirjaa käsissäni, vaan luin sen melkein yhdeltä istumalta.

Lue myös arvioni Noidan veljestä ja Tietäjän lapsuudesta.

Lukunäyte sivulta 47:
Muori oli juurtunut sänkyyn kiinni. Hän oli uponnut patjan sisään, ja syvälle, ja juurruttanut itsensä sinne pienillä yöpaidanvärisillä juurilla, joita sojotti joka suuntaan. Hänen pitkät varpaankyntensä kiertyivät sängynpäädyn pinnojen ympärille kuin läpinäkyvät keltaiset köynnökset. Sängyn toisessa päässä Muorin hiukset ja korvat olivat kasvaneet käsittämättömällä tavalla tyynyn sisään. Tyynyn keskeltä tuijottivat hänen luisevat, uhmakkaat ja omahyväiset kasvonsa.

Taikuuden taakka WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Jones, Diana Wynne: Taikuuden taakka – Chrestomancin maailmat 3 (The Pinhoe Egg, 2006). 379 sivua. Suomentanut Ville Viitanen, kansi Sami Saramäki. WSOY, 2011.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Jan Eaton: 200 virkattua ruutua

Käsityöihmiset tietävät, että neulevimma alkaa jo heinäkuussa. Pari päivää sitten ilmestyi Novitan syksyn lehti, jossa esitellään neulemallien lisäksi myös syksyn uudet värit ja langat. Mikä ihme siinä onkaan, että syksyn värit näyttävät aina niin herkullisilta?

Neulevimman innostamana tutustuin myös pariin keväällä ilmestyneeseen käsityökirjaan. Isoäidinneliöt olivat Novitan lehdessä esillä runsaasti, mutta itse olen aika kyllästynyt niihin. Olen nimittäin jo virkannut yhden torkkupeiton jämälangoista isoäidinneliöitä yhdistellen. Onneksi Jan Eatonin 200 virkattua ruutua -kirjasta löytyy paljon vaihtoehtoja ainaiseen perusneliöön.

200 virkattua ruutua esittelee erilaisia virkkausmalleja pitsiruuduista kohopintaisiin ja värien yhdistämiseen. Siitä löytyy myös tietoa virkkaustekniikoista ja jopa valmiiden töiden säilyttämisestä. Malliruutujen lisäksi kirja neuvoo, mihin malleihin ruutuja kannattaa kokeilla yhdistää. Kaikki malliruudut ovat saman kokoisia, joten niitä voi yhdistellä loputtomasti. Nyt on kyllä pakko kokeilla ainakin paria eri mallia, sillä kirja on minusta helppolukuinen ja inspiroiva.

Minua alkoi varsinkin viehättää yllä olevan kuvan Paju-malli, jonka voi yhdistää vaikka torkkupeitoksi muiden kukkaruutujen kanssa. Kukkaisfantasia-nimisessä torkkupeitossa näkisi varmaan ihania unia. 200 virkattua ruutua -kirjasta löytyy myös muutama muu valmis torkkupeiton malli. En taida kuitenkaan jaksaa tehdä kokonaista peittoa, joten kehittelen tuosta mallista varmaan jotain muuta.

Palavirkkaus on siitä hauskaa puuhaa, että ei tarvitse kuljettaa mukana suuria neuletöitä, vaan pari lankaa ja virkkuukoukku riittävät. Lisäksi voi tehdä itselleen tavoitteita virkata vaikka kolme palaa illassa. Varisinkin eri värien yhdistely on hauskaa, koska silloin saa aina uusia väriyhdistelmiä ihailtavakseen. 200 virkattua ruutua on värikäs kirja ja ehdottaa välillä aika rohkeitakin väriyhdistelmiä, jotka sitten kuitenkin sopivat kokonaisuuteen. Kirja sopii sekä aloittelijoille että jo kokeneemmille virkkaajille ja varsinkin kaikille, jotka ovat jo kyllästyneitä isoäidinneliöihin.

200 virkattua ruutua Moreenin sivuilla ja Adlibriksesä.
Novitan syksyn 2011 uutuusväreihin voi tutustua täällä.

Eaton, Jan: 200 virkattua ruutua (200 Crochet Blocks for Blankets, Throws and Afghans, 2004). 128 sivua. Suomentanut Mirkka Santala, taittanut Petri Clusius. Moreeni, 2011.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Kirjoja ja kosmetiikkaa

Blogeissa on jo jonkin aikaa kiertänyt Top10-haaste, jossa on pitänyt listata 10 lempikirjaa sekä 10 suosikkikosmetiikkaa. Sain haasteen Miialta Kolmas linja -blogista, joten tuli minunkin vuoroni tarttua listaushaasteeseen.

Top10-kirja(ilija)t
Kaikki kirjojen ystävät tietävät, että on mahdotonta listata 10 parasta kirjaa. Siksi huijaankin nyt aika paljon ja listaan 10 minulle tärkeää kirjailijaa kautta aikojen. Tehtävä on edelleen aika vaikea, mutta paljon helpompi kuin 10 parhaan kirjan listaaminen.

1. Astrid Lindgren
Kirjat ovat tuttuja jo ajalta ennen kuin osasin lukea, mutta edelleen niistä löytyy uusia asioita.
2. Tove Jansson
Tajusin onneksi jo varhain, miten loistavia kirjoja Muumit ovat. Sittemmin olen varovaisesti tutustunut myös muihin Janssonin teoksiin.
3. Stephen King
Suorastaan ahmin Kingin kirjoja teini-iässä. En ole pitkään aikaan lukenut hänen kirjojaan, mutta King oli minulle niin tärkeä nuorena, että hän säilyttää silti paikkansa listalla.
4. J. R. R. Tolkien
Taru sormusten herrasta on niin tuttu, että osaan siitä joitain pieniä pätkiä ulkoa. Myös muut Tolkienin suomennetut kirjat olen lukenut, osan monta kertaa ja osan vain kerran.
5. Umberto Eco
Foucaultin heiluri avarsi mieltäni. Näistä uusimmista suomennoksista en ole niin paljon pitänyt, mutta ajattelen Ecoa hyvin lämpimästi edelleen.
6. J. K. Rowling
En ole koskaan odottanut mitään kirjoja niin paljon, kuin viimeisiä Harry Potter -kirjoja. Muistan edelleen, miltä tuntui saada Harry Potter and the Half-Blood Prince luettavaksi ja miten pyöräilin eväiden kanssa Porin Kirjurinluodolle sitä lukemaan ihan rauhassa yksikseni.
7. Ursula K. Le Guin
Kirjailija, jonka kirjat ovat olleet mukanani monena ikäkautena. Nuorena pidin Maameren tarinoista, mutta nyttemmin kirjailijan scifikirjat ovat minulle tärkeämpiä.
8. Jane Austen
Olen ymmärtänyt Austenin hienouden vasta aikuisemmalla iällä. Uskomaton tyylitaju.
9. Margaret Atwood
Yksi ehdottomia suosikeitani, jonka kirjoja ja ajatuksia arvostan todella paljon.
10. George R. R. Martin
Mietin pitkään, kuka saisi tämän viimeisen paikan. Martin vei sen siksi, että odotan tällä hetkellä eniten hänen uusinta kirjaansa, A Dance with Dragonsia, jonka aion kuitenkin lukea vasta suomennoksena (jos vaan maltan).

Top10-kosmetiikka
Käytän todella vähän meikkiä ja muutenkin teollista kosmetiikkaa, joten lista on enimmäkseen tällaista viherhippeilyä. Vähän jännitti keksinkö tarpeeksi tuotteita, mutta sain sittenkin 10 suosikkituotteen listan ja vielä jäi jotain listan ulkopuolellekin.

1. Pellavarouhenaamio
Pellavarouheesta ja kiehuvasta vedestä sekoitettava naamio pelastaa niin näppyläisen kuin kuivankin ihon.
2. Kylmäpuristettu luomukookosöljy
Käytän yövoiteena kasvoille pari kertaa viikossa. Sopii tarvittaessa muuallekin ja myös hiustenhoitoon.
3. Kasvojen höyrytys
Mikään ei puhdista kasvoja kuten höyrytys.
4. Rosmariinikasvovesi
Rosmariinitee on ihanan tuoksuinen kasvovesi. Sitä voi myös piristää muilla yrteillä.
5. Body Shopin C-vitamiini-mikrokuorinta
Tehokas ja hellävarainen kuorintavoide. Olen etsinyt luonnollisempaa vaihtoehtoa tälle, mutta en ole vielä löytänyt tarpeeksi hyvää. Klik!
6. Vihreä savi
Savijauhe sekoitetaan veteen tai yrttiteehen. Sopii naamioksi kasvoille, hiuksiin ja vartalolle. Nyt testissä on Argitalin vihreä savi -jauhe. Klik!
7. Body Shopin merilevä-ionisavinaamio.
Laiskan päivän tehokas puhdistusnaamio. Klik!
8. Musta ripsiväri
En ole merkkiuskollinen, joten ostan milloin mitäkin.
9. Mineraalimeikkipuuteri
En ole löytänyt vielä täydellistä, eli vinkkejä otetaan vastaan! Haussa on peittävä, mutta kevyt ja nopeasti laitettava meikkipuuteri, joka olisi mahdollisimman puhdas mineraalipuuteri.
10. Guccin Rush-hajuvesi
Ikisuosikkini! Käytän harvoin, mutta pidän tuoksusta todella paljon. Myös Escadan kesätuoksut ovat usein hyviä.

Haasteeseen voivat tarttua kaikki, jotka sitä eivät vielä ole tehneet eivätkä koe sitä liian ylivoimaisena.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Suomenlinnassa

Tänään oli mahtava päivä. Tapasin muutamia muita kirjabloggareita (ja yhden lukijan) Suomenlinnassa piknikillä. Alla kuvia, joiden avulla pääsee kurkistamaan tunnelmaan.

 


Kävimme tutustumassa myös Suomenlinnan pieneen ja idylliseen kirjastoon...




  ...ja söimme monenlaisia herkkuja.



Olo on nyt väsyneen onnellinen, mutta melko rapumainen. Onnistuin jotenkin polttamaan ihoni, vaikka istuimme puun alla varjossa. Aika vierähti niin nopeasti kirjoista ja bloggaamisesta puhuessa ja hyvästä seurasta nauttiessa. Mukavaa oli, toivottavasti otamme joskus uusiksi!

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Elina Innanen: Viiden tähden vegaani – Herkkuruokaa kasviksista

Sekaruoan syömisessä on se hyvä puoli, että voi poimia erilaisista ruokavalioista kaikki parhaat puolet. Nyt kokeiluun päätyi Elina Innasen Viiden tähden vegaani – Herkkuruokaa kasviksista -kirja. Kauniissa kirjassa on toinen toistaan herkullisemman näköisiä ruokakuvia ja helpon tuntuisia ohjeita.

Innanen on ollut vegaani kymmenisen vuotta ja harrastanut ruoanlaittoa saman ajan. Hän pitää myös Chocochili-ruokablogia. Osa kirjan ohjeista löytyy myös blogista. Viiden tähden vegaani on kokoelma Innasen suosikkireseptejä. Kirjaan on koottu monenlaisia ohjeita alkuruoista pääruokiin sekä mielenkiintoisia lisukkeita ja leivonnaisia.

Minua ilahduttaa suuresti se, että kirjan reseptit ovat oikeasti helppoja ja lyhyitä. Toki kaikkia aineita ei ihan perusruokakaupasta saa, mutta kaurakermat ja muut löytyvät lähimarketistakin. Olisin halunnut kokeilla Viiden tähden vegaanin ohjeilla seitania, mutta unohdin ostaa toisen olennaisen aineksen erikoiskaupassa käydessäni. Pitää siis kokeilla sitä joskus toiste. Aivan varmasti tulen testaamaan myös tämän kummallisuuden.

Kokkauskokeiluksi valitsin Viiden tähden vegaanista tällä kertaa kermaisen sieni-salviapastan. Ohje oli helppo ja kaikki ainekset löytyivät helposti. Ruoka on aika kevyt ja minä olisin kaivannut lisukkeeksi jotain hiukan tuhdimpaa, mutta pasta sopii tosi hyvin esimerkiksi kesälounaaksi silloin, kun illalla on tiedossa vaikka grillausta. Kirjassa on paljon muitakin ohjeita, joita on pakko kokeilla, esimerkiksi kannessa oleva viikunafocaccia.

Myös Viiden tähden vegaanin kuvat ovat Innasen ottamia. Olen erittäin vaikuttunut kuvista, sillä tiedän, miten vaikeaa ruoan kuvaaminen on. Innanen kertoo blogissaan harrastavansa valokuvausta, mutta kirjan kuvat ovat mielestäni ihan ammattitasoa. Niille on myös taitossa annettu runsaasti tilaa, ja taitto on muutenkin ilmavaa ja kaunista. Kirja on siis todella onnistunut kokonaisuus ja sitä voi suositella myös sekaruoan ystäville. Kokeilkaa ihmeessä!

Viiden tähden vegaani Moreenin sivuilla ja Adlibriksessa.

Innanen, Elina: Viiden tähden vegaani – Herkkuruokaa kasviksista. 120 sivua. Kansi Satu Konttinen. Moreeni, 2011.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Seija Vilén: Mangopuun alla

Voihan helteiset mangot sentään! Lukujumia ei todellakaan näkynyt nurkissa enää sen jälkeen, kun tartuin Seija Vilénin Mangopuun alla -kirjaan. Suorastaan ahmin tarinaa.

Päätin ottaa kirjan kesäkirjojen listalle siksi, että olen jo pitkään ajatellut lukevani sen. Kun ensimmäisen kerran kuulin kirjasta, luulin sen olevan katkeraa tilitystä epäonnistuneesta elämästä. Sen jälkeen kuitenkin kuulin kirjasta enemmän, tapasin kirjailijan ja luin ensimmäisiä kehuvia blogiarvioita kirjasta (ja sen jälkeen monia lisää). Päätin kuitenkin siirtää kirjan lukemista hiukan, että nämä asiat eivät vaikuttaisi lukukokemukseen.

Mangopuun alla on omaelämäkerrallinen tarina nuoresta tytöstä, joka liittyy uskonnolliseen Krishna-liikkeeseen. Hän menee naimisiin ja elää uskonnon määräysten mukaista elämää, kunnes on aika irtaantua uskonnosta ja lähteä. On kai kaikille selvää, että kirjoittaakseen tällaisen kirjan kirjailijan on jo oltava pois yhteisöstä, joka kieltää jäseniltään ja varsinkin naisiltaan niin paljon.

Tiesin ennakkoon, että Mangopuun alla oli saanut kritiikkiä vaikeasta rakenteestaan. Kirjan rakenne onkin kieltämättä vaikea, mutta eihän kaiken tarvitsekaan olla helppoa. Tarina muodostuu päällekkäisistä ja risteävistä ajatuksista ja muistoista, jotka kulkevat varoittamatta läpi kertojan lapsuuden ja nuoruuden. Välillä luulin olevani päähenkilön kanssa nuoruuden temppelissä, vaikka hänen ajatuksensa olivatkin jo siirtyneet lapsuuden vintille. Se ei minua haitannut silti yhtään. Ei kaikkea aina tarvitsekaan ymmärtää voidakseen nauttia siitä.

Parasta Mangopuun alla -kirjassa on sen kieli. Se on yllättävää, ryöpsähtelevää ja maalailevaa. Välillä kieli painuu tajunnan tason alapuolelle pakottaen lukijan tulkitsemaan ja luottamaan tekstin välittämiin tunteisiin. Heti kirjan alusta alkaen lukijalle on selvää, että kirja tulee päättymään onnellisesti. Kertojan ääni ei ole katkera tai lannistettu, vaan paikoitellen jopa hauska ja ehdottomasti naisellinen. Se liikkuu paikasta ja ajasta toiseen ilman rajoitteita ja käyttää kerronnassa apunaan kuvia ja tunteita. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Sieltä voi paljastua vaikka resepti tai vertauskuvallinen tarina. Kieli tuo kirjaan sellaisen leikittelevän tason, vaikka siinä silti puhutaan asioista suoraan.

Joskus toivoo, että kirjoissa olisi mukana jokin ominaisuus, johon voisi säilöä tuoksuja ja makuja. Tästä kirjasta melkein pystyi haistamaan Intian mausteet ja Kanadan metsät. Onneksi Seija Vilén ja Anna Kortesalmi julkaisevat syksyllä keittokirjan Sormet sahramissa – ruokaa ja kirjoja Intiasta. Siinä tutustutaan sekä intialaisiin ruokiin että kirjailijoihin, mikä on aivan mahtavaa. Olen varma, että jokainen Mangopuun alla -kirjan lukenut palaa halusta kokeilla intialaista ruokaa.

Mangopuun alla on vaikuttava kirja monella tapaa. On voimaannuttavaa lukea tarina itsensä löytämisestä, mutta ennen kaikkea iloitsin kirjan kielestä. Tarinoita voi kertoa monella tapaa, ja tässä kirjassa on löydetty yksi minun mielestäni parhaista tavoista. Se on leikkiä mielikuvituksella ja ilottelua sanoilla. Toivottavasti saamme pian lukea lisää Vilénin kaunokirjallisiakin teoksia.

Lukunäyte sivulta 24:
"Kyllä sinä voit liittyä", hän sanoi. "Ehkä ensi maanantaina."
Ehkä ensi maanantaina olin vielä alaikäinen. Viikkoa vaille kahdeksantoista.
"Ei se mitään merkitse", Pamppu hymyili. "Eivät sinun vanhempasi viikossa ehdi poliisia kutsua. Ja kahdeksantoistavuotiaana saat tehdä, mitä haluat."
Mitä halusin! Paitsi juoda alkoholia ja syödä lihaa. Pelata uhkapelejä ja harrastaa seksiä. Laiskotella sen sijaan, että mietiskelin Hare Krishna -mantraa. Nukkua auringonnousuun asti. Lukea materialistien kirjoittamia kirjoja. Soittaa kitaralla rokkia. Pukeutua shortseihin. Pitää tukkaani auki. Mutta kaikkea muuta sain tehdä.

Mangopuun alla Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.
Seija Vilénin kirjailijablogi.

Vilén, Seija: Mangopuun alla. 251 sivua. Kansi Satu Ketola, maalaus Seija Vilén. Avain, 2010.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Jane Austen ja Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

Sain vihdoin lukujumia ja mahtavan kirjan jälkeistä masennusta purettua hiukan. Ihan sujuvasti lukeminen ei kuitenkaan sujunut, mutta se ei ehkä johtunut pelkästään tästä kirjasta vaan enemmänkin yleisestä lukufiiliksestä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että uusin Jane Austen -adaptaatio onnistui pitämään mielenkiintoni yllä ihan kohtuullisesti.  

Järki ja tunteet ja merihirviöt -kirjan kirjoittaja on Ben H. Winters, joka on siis muokannut Jane Austenin alkuperäistä tarinaa ja lisännyt kirjaan – no, merihirviöitä. Luin viime vuonna ensimmäisen tällaisen muokkauksen, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, joka oli minusta aika hauska kirjallinen leikki.

Järki ja tunteet ja merihirviöt kertoo Dashwoodin sisaruksista, jotka joutuvat äitinsä kanssa muuttamaan hirviöitä kuhisevan meren keskelle pieneen saareen. Sisaruksilla tuntuu olevan myös kovin huonoa onnea miesasioissa. Onneksi tarjolla on kuitenkin seuraelämää ja huveja huolimatta siitä, että merenalaiset hirviöt pistelevät poskeensa juhlaväkeä ja palvelijoita harva se päivä. Ja miesasiatkin onnistuvat lopulta.

Tuo ensimmäinen zombeilla lisätty kirja onnistui yllättämään ja hauskuuttamaan arvaamattomuudellaan, mutta se jäi tästä kirjasta puuttumaan. Järki ja tunteet ja merihirviöt ei ollutkaan minusta yhtä onnistunut kirja. Toki se oli terävä ja hauskakin, mutta pääasiassa kirja tuntui kierrättävän jo käytettyä vitsiä. Minua myös vähän harmitti, että kirjan henkilöt näyttivät niin kauhean pikkumaisilta, tyhmiltä ja raaoiltakin. Päähenkilöt olivat esimerkiksi huolestuneita ainoastaan sotkusta, kun merihirviöt repivät palvelijoita palasiksi.

Kirjan tarina merihirviöistä oli silti kirjan parasta antia. Se olisi seisonut ihan mainiosti omilla jaloillaankin, sillä nyt Austenin alkuperäinen kirja tuntui toimivan vain tarinan tukena. Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit -kirjassa tarina oli edelleen sama, vaikka olikin kuorrutettu zombeilla. Järki ja tunteet ja merihirviöt -kirjassa alkuperäinen kirja kutistui sivurooliin ja menetti myös suuren osan viehätyksestään. Halusin kuitenkin nähdä, miten tarina kantoi loppuun asti, joten kirja onnistui koukuttamaan minut. Loppu ei ollut ihan parasta, mutta ei tämä mikään huono lukukokemus kuitenkaan ollut. Luulen silti, että jätän nämä adaptaatiot nyt tähän – ainakin toistaiseksi.

Lukunäyte sivulta 37:
Uuden perheen saapuminen saarille oli hänelle aina suuri ilon aihe, ja nyt hän oli kaikin puolin viehättynyt asukkaista, jotka hän oli Rutonsyömänsaaren pieneen tupaan hankkinut. Dashwoodin neidit olivat nuoria, sieviä ja mutkattomia luonteeltaan. Jo viimeksi mainittu riitti hänelle hyvän käsityksen perustaksi, sillä mutkaton luonteenlaatu sekä tietyt afrikkalaiset lävistykset, joissa alahuuli venytetään muodottomaksi, olivat ne kaksi asiaa, joita hän nuoressa tytössä eniten arvosti.

Järki ja tunteet ja merihirviöt Schildtsin sivuilla ja Adlibriksessä.

Austen, Jane ja Winters, Ben H.: Järki ja tunteet ja merihirviöt (Sense and Sensibilty and Sea Monsters, 2009). Suomentanut Virpi Vainikainen. Kannen kuva Lars Leetaru. 350 s. Schildts, 2011.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Mahtavan kirjan jälkeinen masennus

Enpä arvannut kesken loman kokevani tällaista lukujumitusta. Hienosti valitut kesäkirjat ja monet muut lukuherkut odottavat, mutta minä vain aloitan kirjan, tuskastun ja jätän sen pariin ensimmäiseen lukuun. Mikään ei maistu, kaikki kirjat vaikuttavat tyhmiltä. Vaikka oikeasti ne ovat varmaan ihan hyviä ja jopa upeita kirjoja.

Kärsin mahtavan kirjan jälkeisestä masennuksesta. Nälkäpeli oli voimakas lukukokemus, ja luin vielä kaikki kolme kirjaakin yhteen menoon kolmessa päivässä. Nyt tuntuu aivan mahdottomalta aloittaa yhtään uutta tarinaa. Kauheaa. Yleensä olen saanut lukujumin purettua tarttumalla johonkin ikisuosikkiini, mutta nyt se ei ehkä auta. Ehkä pitää kokeilla nyt jotain ihan erilaista.

Onko aika ainoa joka auttaa? Vai onko teillä vinkkejä mahtavan kirjan jälkeisen lukujumin poistamiseen? Mistä kirjoista teille on tullut samoja oireita?

lauantai 2. heinäkuuta 2011

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Matkijanärhi

Sain eilen luettua Nälkäpelin viimeisen osan, Matkijanärhen. Se oli minusta yhtä vaikuttava kuin sarjan kaksi aiempaa osaa. Suzanne Collins on onnistunut kirjoittamaan ehjän kolmen kirjan kokonaisuuden, joka toimii näin yhteen putkeen luettuna saumattomasti. Nälkäpelin ytimessä on tarina nuoren tytön kasvamisesta aikuiseksi epäoikeudenmukaisessa maailmassa.

En tiedä, onko kirjailijan tarkoitus ollut juuri tämä, eli siirtyä lapsuudesta aikuisuuteen vertauskuvallisesti pelin avulla, mutta siltä se ainakin vaikuttaa. Ensimmäisessä kirjassa Nälkäpeli oli suurin uhka, kun taas Vihan liekeissä painopiste siirtyi kohti politiikkaa. Tässä Matkijanärhessä pääosassa on politiikka, mutta kuten jo aikaisemmin kirjoitin, myös se on peliä. Ja peliareenalle päästään tässäkin kirjassa, vaikka kaikki tapahtuukin todellisuudessa. Myös sota on osa samaa peliä.

Collins onnistui pitämään tarinan hallinnassaan loppuun asti. Olin hiukan huolissani siitä, tuleeko Katnissista Matkijanärhessä sankari, mutta hänestä ei onneksi tullut sodan ratkaisijaa, vaikka olikin sen keulakuva. Katniss säilyi samaistuttavana ja sympaattisena hahmona koko ajan, vaikka lopulta onkin täysin hajalla. Tytön vapaudenkaipuu on voimakasta, mutta Katniss huomaa koko ajan joutuneensa vankilasta toiseen ja erilaisten pakkojen ja vastuiden sitomaksi. Se on kirjoitettu hyvin koskettavasti.

On ollut todella kiinnostavaa seurata Katnissin kehitystä läpi näiden kolmen kirjan. Hän on joutunut kasvamaan aikuiseksi rankimman kautta. Tässä viimeisessä kirjassa Katniss lopulta näkee vihdoin selvästi sen, miten vähän kaikki muuttuu, vaikka yksi hallinto vaihtuu toiseen. Sota ei tuota muuta kuin rikkinäisiä ihmisiä, ja rikkinäiset ihmiset tekevät huonoja päätöksiä.

Vaikka synkkä tunnelma seuraa tätäkin kirjaa, on Matkijanärhen lopussa onneakin. Koteja korjataan ja maata jälleenrakennetaan. Jotenkin tuntuu silti, ettei kaikkea saisi koskaan korjata. Kun kaikki on taas ehjää, ei kukaan enää muista millaista oli silloin ennen – ja kaikki voi alkaa taas uudestaan. Huoh. Kirja sai minut miettimään synkeitä asioita ja tuli jopa uniinikin. Se tapahtuu vain todella vaikuttavien kirjojen kohdalla.

Lue myös arvioni sarjan aikaisemmista kirjoista, Nälkäpeli ja Vihan liekit.  

Lukunäyte sivulta 11:
Pysyttelen vanhasta tottumuksesta tiellä, mutta se on väärä valinta, sillä tie on täynnä pakoon yrittäneiden ihmisten jäännöksiä. Jotkut ovat palaneet poroksi. Toiset ovat tukehtuneet savuun vaikka pääsivät liekkejä pakoon, ja he lojuvat nyt eriasteisessa mätänemistilassa haaskalintujen syötävänä, kärpästen peitossa. Minä tapoin sinut, ajattelen kävellessäni ruumisröykkiön ohi. Ja sinut. Ja sinut.
Sillä niin minä tein. Minä tähtäsin nuoleni areenaa ympäröivän voimakentän säröön, ja tämä tulimyrsky oli kosto siitä. Se syöksi koko Panemin maan kaaokseen.

Matkijanärhi WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Collins, Suzanne: Nälkäpeli – Matkijanärhi (Mockingjay, 2010). Suomentanut Helene Bützow. WSOY, 2010. 

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Vihan liekit

Suzanne Collinsin Nälkäpelin lukeminen jatkuu kiivaana. Tämä toinen kirja, Vihan liekit, jatkaa lähes suoraan edellisen kirjan tapahtumista. Ensimmäinen kirja oli yksinkertaisesti loistava, joten minua mietitytti jonkin verran, miten tämä kirja pystyisi yltämään sen tasolle. En ollut onneksi kuullut tämän kirjan tapahtumista mitään, joten yllätyksiä oli luvassa.

Vaikka Vihan liekit jatkuu tilanteesta, jossa Nälkäpeli on ohi, ei Katniss saa kuitenkaan hengähtää. Median pyöritys jatkuu ja rooleja on pidettävä yllä jatkuvasti. Kun Katniss pakotti pelintekijät venymään tahtoonsa, hän ei arvannut, mihin se voisi johtaa. Capitol piti tytön esitystä kapinallisena ja Katniss joutui vallanpitäjien mustalle listalle. Kapina kytee syvällä vyöhykkeillä ja Katniss on ymmärtämättään joutunut keskelle sitä. Capitolin kosto onkin ennen näkemätön ja julma.

Vihan liekit on minusta synkempi kuin Nälkäpeli, sillä se osoittaa sen, että edes pelin voitto ei tuo onnea, saati sitten valtaa. Kirja esittelee joukon vanhoja voittajia, joista monet ovat henkisesti ja fyysisesti raunioina. Ystävyyssuhteet joutuvat kovalle koetukselle, ja Katnissin on taas kyettävä luottamaan ventovieraisiin. Kirja kuitenkin osoittaa, että ihmiset ovat totaalisen yksin, kun vallanpitäjät päättävät heidän kohtaloistaan. Tässä kirjassa on paikoin aika epätoivoinen tunnelma.

Kirja on samalla tavalla koukuttava kuin ensimmäinenkin osa. Painopiste siirtyy Vihan liekeissä voimakkaammin itse pelistä politiikkaan, joka totta kai on myös peliä. Nälkäpeli ei pääty areenalle. Katniss on minusta edelleen sympaattinen vihaisuudessaan ja äksyydessään. Hänestä on tietämättään tullut kapinaliikkeen keulakuva, vaikka tytön tarkoituksena ei ollut mitään sellaista. Se kuvaa minusta hienosti sitä, miten suurten aaltojen liikkuessa pienet ihmiset ovat aika voimattomia.

Ymmärrän että Vihan liekit ei kaikkien mielestä ole ehkä yhtä hyvä kuin ensimmäinen kirja, mutta minun on todella vaikea eritellä kirjoja toistaan, koska olen lukenut ne aivan peräjälkeen ja olen suoraan sanottuna ihan tarinan pauloissa. Kirjan loppupuolella aloin jo aavistella tulevia tapahtumia, mutta en silti ihan täysin osannut arvata tulevaa. Nyt en malta odottaa, että saisin kolmannen osan, Matkijanärhen, luettua.

Lue myös arvioni ensimmäisestä kirjasta, Nälkäpelistä.

Lukunäyte sivulta 62:
Olen jo oppinut yhden asian. Tämä paikka ei ole vyöhyke 12 isommassa koossa. Meidän raja-aitamme on vartioimaton, ja siinä on sähkövirta vain harvoin. Meidän rauhanvartijamme ovat ikäviä mutta eivät niin raakoja kuin täkäläiset. Meillä koettelemukset aiheuttavat pikemminkin uupumusta kuin raivoa. Vyöhykkeen 11 ihmiset kärsivät pahemmin ja ovat epätoivoisempia. Presidentti Snow on oikeassa. Yksi kipinä riittää sytyttämään heidät liekkeihin.

Kirjan alku löytyy digipaperina täältä.
Nälkäpeli WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Collins, Suzanne: Nälkäpeli – Vihan liekit (Catching Fire, 2009). Suomentanut Helene Bützow. WSOY, 2010.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Paljon kehuttu Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia on ollut minulla vielä lukematta, vaikka tämä nuortenkirjasarja onkin ollut lukulistalla jo jonkin aikaa. Bonustyttäreni ovat viime aikoina hehkuttaneet kirjoja, tai oikeastaan sitä ensimmäistä, niin paljon, että päätin korjata tilanteen heti. Luin trilogian ensimmäisen osan päivässä lähes ilman taukoja. Oikeastaan pidin taukoa vain sen verran, että tein ruokaa ja katsoin tv:stä Game of Thronesin uusimman jakson.

Nälkäpeli kertoo Katniss-nimisestä tytöstä, joka elättää perhettään salametsästyksellä ja keräilyllä eräällä kurjalla vyöhykkeellä. Katniss joutuu osallistumaan mielipuoliseen ja julmaan Nälkäpeliin, johon joutuminen tietää lähes varmaa kuolemaa, sillä 24 osanottajasta vain yksi voittaa – se, joka säilyy hengissä muilta pelaajilta ja pelin ansoilta. Nälkäpeli on viihdykettä rikkaan Capitolin väelle, sillä pelaajien kaikki hetket kuvataan ja lähetetään ympäri maata. Eikä siinä vielä kaikki, sillä nuorimmat peliin joutuvat ovat vain 12-vuotaita lapsia.

Kirjan maailma on koukuttava. Se rakentaa taitavasti ristiriitaa Capitolin ja 12 vyöhykkeen välillä. Capitol pumppaa vyöhykkeiltä kaiken rikkautensa, kun taas vyöhykkeiden asukkaat elävät kurjuudessa. Pelin tarkoitus on muistuttaa, mitä valtaapitävien vastustaminen tarkoittaa. Nälkäpelin päähenkilö on tavallinen tyttö, joka ei tiedä juuri mitään politiikasta, vaan yrittää vain selviytyä omasta kurjasta osastaan mahdollisimman hyvin. Onkin kiehtovaa seurata, miten asiat pikkuhiljaa valkenevat Katnissille.

Politiikan lisäksi Nälkäpeli kertoo tietysti itse pelistä. Se on ovela ja kauhea areena, josta selviytyy vain vahvin, ovelin tai kylmäverisin. Katniss oppii pelissä paljon itsestään ja siitä, keneen voi luottaa. Kirjaa tulee todella ahmittua, sillä pelin tempo tuntuu tarttuvan lukijaankin. Toisaalta haluaisi melkein lopettaa lukemisen, kun ei haluaisi, että se sympaattiselta vaikuttanut pelaaja kuolee. Todennäköisyys pelaajien hengissä säilymiselle ei ole kovinkaan hyvä, ja tuntuu mahdottomalta kannatta saamaan aikaan kahta pelaajaa.

Nälkäpeli on todella hyvä kirja, eikä sitä ehkä kannata leimata liikaa nuortenkirjaksi. Siitä voivat nauttia erittäin paljon myös vanhemmat lukijat. Kirjasta löytyy niin paljon erilaisia tarkastelukulmia, ettei siihen varmaan kyllästy useammallakaan lukukerralla. Kirjan voi lukea pelkästään jännittävänä viihdykkeenä, tai sen kautta voi pohtia epäoikeudenmukaisuutta, valtaa tai vaikka tosi-tv:n äärimmäisiä ilmiöitä. Erinomainen kirja, suosittelen!

Lukunäyte sivulta 21:
Seison Sauman kuusitoistavuotiaiden joukossa. Nyökkäämme kireästi toisillemme, ja sitten katseemme nauliutuvat tilapäiseen esiintymislavaan, joka on pystytetty oikeustalon eteen. Lavalla on kolme tuolia, koroke ja kaksi isoa lasipalloa, toinen pojille ja toinen tytöille. Tuijotan paperilappuja tyttöjen pallossa. Kahteenkymmeneen lappuun on kirjoitettu kauniilla käsialalla Katniss Everden.

Kirjan alku löytyy digipaperina täältä.
Nälkäpeli WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Collins, Suzanne: Nälkäpeli (The Hunger Games, 2008). Suomentanut Helene Bützow. WSOY, 2009.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...