sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Astrid Lindgren ja Hans Arnold: Kultasiskoni

Muistatko vielä Kultasiskoni? Minä olin unohtanut koko kirjan, mutta se palasi heti mieleeni, kun näin uusintapainoksen. Kultasiskoni on kirjoittanut Astrid Lindgren ja kuvittanut Hans Arnold, jonka piirrokset tekevät kirjasta lumoavan.

Kultasiskoni on lyhyt satu. Se kertoo Liisasta, jolla on salainen sisko salaisessa paikassa. Sinne pääsee kiipeämällä koloon ruusupensaan alla. Liisan siskon nimi on Ylva-lii ja hän on Kultaisen Salin kuningatar. Salaisessa maailmassa tytöt ratsastavat ja pitävät hauska ilman, että kukaan muu tietää siitä.

Luulen, että Kultasiskoni kuvitus teki siitä lapsena niin ihanan. Kuvat ovat täynnä yksityiskohtia ja asioita, joista kaikki pikkutytöt pitävät: koiria, kaneja, hevosia ja kukkasia. Kuvissa on myös synkkiä sävyjä, esimerkiksi Ilkeät, jotka asuvat Hirmuisessa Metsäsässä. Niillä on vihreät silmät ja takkuiset turkit. Kuvia voi tutkailla vaikka kuinka kauan, sillä tuntuu, etteivät yksityiskohdat lopu millään. Huomaan, että muistan edelleen asioita kuvista, vaikka epäilemättä edellisestä lukukerrasta taitaa olla lähemmäs 30 vuotta.

Kultasiskoni on myös aika jännittävä kirja. Muistan, että kirjan loppu oli minusta lapsena jopa vähän pelottava. En oikein tainnut ymmärtää sitä ja rakensin sen ympärille jonkinlaisen mysteerin. Loppu on myös aikuislukijasta aika outo, sillä kirja loppuu vähän töksähtäen selittelemättä asioita mitenkään. Myös aikuislukijan mieli alkaa raksuttaa ratkaisua etsien.

Oli oikein hauska palata vanhaan tuttuun kirjaan, joka oli kuitenkin jo haipunut lapsuusmuistojen hämärään. Kuvat eivät näköjään kuitenkaan unohdu, vaikka itse tarina olisikin jo aukkoja täynnä. Kuvat lumoavatkin lukijan edelleen.

Lukunäyte:
Kun kanit oli syötetty, päätimme lähteä vähän ratsastamaan. Ylva-liin ratsu on valkoinen. Harja on kultaa ja kaviotkin kultaa. Minun hevoseni on musta. Sen harja ja kaviot ovat hopeiset. Ratsumme ovat nimeltään Kultajalka ja Hopeajalka.

Kuvia kirjasta löytyy Lastenkirjahylly-blogista.

Lindgren, Astrid ja Arnold, Hans: Kultasiskoni (Allrakäraste Syster, 1949/1973). Suomentanut L. Aro. WSOY, 2011.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Katja Kaukonen: Odelma

Katja Kaukosen Odelma on lumoava kirja. On hämmentävää ja niin kovin ilahduttavaa, kun tällainen valmis ja eheä kirja osuu kohdalle ilman, että sitä kohtaan on mitään odotuksia. Minuun vetosi ensin kaunis kansi ja kirjan esittelyteksti. Niiden lupaus piti täysin paikkansa.

Kirja kertoo naisesta, Odelmasta, joka nousee joesta. Kuten monet muutkin kylän naiset, hän on paennut sinne joitain aikoja sitten. Nainen palaa taloon, joka on ollut hänen kotinsa köyhän pellon ja ankean kylän lähistöllä. Nainen kokoaa itseään ja asettuu taloksi. Hän kohtaa myös miehen, Freydmanin. Talo piilottaa heidät muilta ihmisiltä.

Monet kirjan tapahtumat jäävät hämärään, mutta kirja ei silti jää liian epämääräiseksi. Odelma on täynnä mystiikkaa ja outoja asioita. Jos jokin asia on kirjan maailmassa mahdollista, se on myös totta. Lukija joutuu pohtimaan myös parisuhteen ongelmia – kuten sitä, miten kaksi ihmistä on aina kaksi ihmistä, vaikka he yhdessä muodostaisivatkin parin. Kirjassa on myös muuten kaunein sikiäminen, jonka muistan missään lukeneeni.

Odelma on kehitystarina, joka sai minut miettimään, kuka tai mikä oikeastaan kehittyi. Kehittyikö Odelma kuitenkaan vai voisiko ajatella, että kaikki muut asiat Odelman ympärillä kehittyivät? Odelma on tavallaan se ankkuri, jonka ympäri maa, vesi, kylä ja Freydman kiertävät ja loksahtavat paikoilleen. Toki Odelmallakin on kirkkaat hetkensä ja suvantonsa, joissa asiat näyttävät oikeilta. Todellisen rauhan nainen saa kuitenkin vasta, kun ympärillä olevat asiat asettuvat paikoilleen.

Kirjan kieli on aivan uskomattoman koskettavaa. Kaukonen käyttää erilaisia veteen, luontoon, kankaisiin ja kudelmiin liittyviä vertauskuvia kekseliäästi. Tuntuu kuin Odelman jokainen lause olisi täynnä syvempiä merkityksiä. Samalla lukija voi kuitenkin iloita tekstin keveydestä, sillä merkitykset eivät tee siitä raskasta. Odelma on upea kirja, joka ihastuttaa ja ihmetyttää.

Lukunäyte sivulta 20:
Nyt hän oli talossa, jota kutsui kodikseen, ja paleli yhä. Hän nousi istumaan, kietoi käsivarret ympärilleen ja katseli kalpeaa, hilseilevää ihoaan. Hopeiset suomut varisivat, kun hän kuljetti kättään kylmää säärtä pitkin. Ne leijuivat hitaasti lattialautojen rakoihin, alas maahan, jäivät sinne lepäämään, kuroutumaan kokoon, ehkä odottamaan. Sellaiselle vaatteelle olisi aina tarvetta, parempi oli pysyä piilossa. Hän ei ajatellut sitä nyt enempää vaan katseli hopean alta paljastunutta, uutta ihoaan. Se oli valkoinen, koskematon maa, kevätarka.

Kaukonen, Katja: Odelma. WSOY, 2011.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Uuden kirjan ja kirjailijan lumous

Uuden kirjan avaaminen on aina vähän jännittävää, kun pitää sukeltaa ihan uuteen maailmaan. Vaikka usein kyllä tietää edes vähän, mitä on odotettavissa. Joskus tutun kirjailijan uuteen kirjaan voi solahtaa kuin vanhoihin kenkiin, kun tietää että kirjan kanssa on todennäköisesti mukava olla. Pettymykset ovat silloin kyllä kauheita.

Mutta entäs sitten, kun avaa uuden kirjailijan uuden kirjan? Silloin ei ole ehkä lainkaan ennakko-odotuksia, vain se lupaus, mitä kansi ja takakannen teksti antavat. Silloin pitää maistella lauseita ja edetä varoen. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavalta sivulta syliin tipahtaa.

Syy siihen, miksi nyt pohdin tällaisia asioita, on kirjassa, joka alkaa näin:
"Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää. Talvi lojui seudun päällä, mutta lumet olivat sulaneet naisen ympäriltä. Hän oli vedestä noussut hedelmäinen. Jäätyneitä pisaroita hiuksissa ja helmoissa, niiden sisällä odotti lupaus, juoksu ja virtaus, eteneminen ja tulevaisuus."

Kirja on Katja Kaukosen esikoisteos, Odelma. Olen lukenut kirjaa nyt ehkä 30 sivua ja olen lumoutunut ja ihmeissäni. Tekee mieli vain maistella sanoja ja lauseita. En tiedä yhtään, mitä tulee tapahtumaan, missä tulee tapahtumaan ja tapahtuuko edes mitään, mutta kirja pitää otteessaan. Tekisi mieli aloittaa alusta ja lukea kaikki uudelleen.

Odelma WSOY:n sivuilla. Eikö olekin muuten kaunis kansi?

maanantai 21. helmikuuta 2011

Ursula Karven: Helppoa joogaa aamusta iltaan

Nyt törmäsin niin ihanaan joogakirjaan, että on pakko kirjoittaa siitä heti blogiin. Kyseessä on uunituore Ursula Karvenin Helppoa joogaa aamusta iltaan. Se koostuu lyhyistä harjoituksista, joita voi sirotella pitkin päivää, vaikka hampaiden pesun yhteyteen tai aamuruuhkassa istuskeluun.

Aivan ensimmäiseksi kirja armahtaa kaikki kiireiset ihmiset, jotka eivät työpäivän päätteeksi jaksa lähteä joogatunnille. Se kehottaa käyttämään päivän aikana kaikki pienetkin tauot hyväksi ja tekemään niiden aikana vaikka yhden harjoituksen. Eihän ajatus ole tietenkään mikään uusi. Kaikkihan tietävät, että venyttely työpäivän aikana olisi suotavaa. Kirjan asenne on kuitenkin niin ihastuttava, että se saa nämä pienet harjoitukset kuulostamaan vaivattomilta ja hauskoilta.

Helppoa joogaa aamusta iltaan -kirjan harjoitukset ovat helppoja, ja ne on selostettu tarkasti. Asentoja voi hakea tarkoituksen mukaan tai sen mukaan, mihin vuorokaudenaikaan ne sopivat. Kaikista harjoituksista on kerrottu myös niiden vaikutukset. Jotkin harjoitukset ovat sellaisia, että niitä ei ehkä avokonttorissa voi tehdä, mutta monia pystyy tekemään ihan omalla työtuolillaan istuen.

Yksi kirjan parhaista puolista on sen kuvitus. Kuvat ovat söpöjä ja hauskoja – ja silti niistä näkyy kuvattava asento selkeästi. Piirroksissa seikkailevat mies ja nainen, jotka tekevät asentoja kotona, työpaikalla ja lapsia hoitaessaan. Kuvat sopivat kirjan kepeään ja rentoon tunnelmaan erinomaisesti.

Entäs kirjan tehot sitten? Otin kirjan tänään mukaani töihin, sillä halusin kokeilla sen oppeja käytännössä. En kuitenkaan kehdannut aamubussissa nostella hartioitani, vaikka olin niin suunnitellut. Sen sijaan keksin, että voin tehdä sen harjoituksen odotellessani, että työkaveri vapautuu puhelimesta. Ja kyllä, työtuolilla istuen voi tehdä vaikka Keskipäivän kierron, joka on Bharadvajasana-variaatio. Helppoa joogaa aamusta iltaan vaikuttaa siis myös toimivan. Ehkäpä tästä tulee oikein tapa.

Lukunäyte löytyy Gummeruksen sivuilta.

Karven, Ursula: Helppoa joogaa aamusta iltaan (Yoga für dich und überall, 2007). Piirrokset Isabelle Follath. Suomentanut Sari-Anne Ahvonen. Gummerus, 2011.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Maggie Shayne: Ikiyön tarinoita – Yön siivet 1

Tämä Maggie Shaynen Yön siivet -sarjan aloittava Ikiyön tarinoita selkeytti minulle koko Shaynen vampyyriromantiikkakirjojen taustamaailman. Tämä kirja on samalla nimittäin myös alustusta niille kahdelle aikaisemmin lukemalleni Maggie Shaynen vampyyritarinalle, jotka on julkaistu Harlequinin Nocturne-sarjassa. Ne kaikki sijoittuvat samaan maailmaan, vaikkakin aika löyhästi, sillä ainakin silloin lukiessa ne tuntuivat ihan itsenäisiltä teoksilta. Verilinja on Yön siipien uudempia kirjoja, kun taas Pimeyden olennot -kokoelmassa ollut Iltahämärän valat on vähän vanhempaa.

Takaperoinen järjestys ei tuntunut lukiessa juuri haittaavan, vaikka täytyy todeta, että kirjoista olisi varmasti saanut enemmän irti, jos olisi ollut valmista taustatietoa niiden maailmasta. Olen toistaiseksi pitänyt eniten tuosta Verilinjasta, joka on siis näistä suomennetuista kirjoista Shaynen uusinta tuotantoa. Ikiyön tarinat oli kuitenkin myös hyvää luettavaa, sillä pidän kirjojen maailmasta ja kirja oli vauhdikas ja jännittäväkin.

Ikiyön tarinoissa on ideana melko tavallinen romanssi vampyyrin ja ihmisen välillä. Kirjan päähenkilö on Tamara, jonka elämä on kriisissä. Naista vaivaavat jokaöiset painajaiset, eikä hän saa nukuttua. Jostain ilmestyy myös salaperäinen Eric, joka vaikuttaa Tamarasta kovin tutulta. Tamaran kasvatusisä kuitenkin yrittää estää Tamaraa tapaamasta miestä.

Mielenkiintoa kirjaan tuo myös PTI, eli Paranormaalin Tutkimuksen Instituutti, joka tutkii muun muassa vampyyreitä ja selvänäköä. Tamara työskentelee PTI:ssä, jossa myös hänen kasvatusisänsä on töissä. Tamarallekin selviää pian, että Eric on vampyyri, joten hänellä on edes hankala valinta miehen ja kasvatusisänsä välillä. Näiden välillä tuntuu olevan oudon paljon vihaa.

Ikiyön tarinoiden parasta antia on mielenkiintoinen asetelma PTI-viraston ja vampyyreiden välillä. Kirjassa selvitetään myös ajatusta Valituista, jotka ovat ainoita ihmisiä, jotka voivat muuttua vampyyreiksi. Myös vampyyrien ja Valittujen erikoista suhdetta pohjustetaan kunnolla. Eli jos Maggie Shaynen kirjat kiinnostavat, niin tästä ensimmäisestä Yön siivet -sarjan osasta on hyvä aloittaa. Kannattaa kuitenkin varautua aika kuvaileviin intiimeihin kohtauksiin.

Lukunäyte sivulta 42:
Tamaran katse oli sumentunut ravistelusta ja pelosta, ettei hän sittenkään ehkä tuntenut Curtisia niin hyvin kuin luuli – mutta hän näki silti tumman hahmon Curtisin takana. Hän tiesi, kuka se oli. Hän oli aistinut miehen läsnäolon... ehkä jo ennen kuin näki tämän. Hän aisti myös jotain muuta. Miehen sokaisevan vihan.

Shayne, Maggie: Ikiyön tarinoita – Yön siivet 1 (Twilight Phantasies – Wings in the Night 1, 1993). Suomentanut Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Kirjailijailtoja Helsingissä

Terhi Rannelan blogista poimittua:
Suomen Nuorisokirjailijat ry pyyhkii pölyä vanhoista lasten- ja nuortenkirjaklassikoista.
Alkukevään kirjailijailloissa Topelius- ja Lydecken -voittajat palaavat teoksiinsa.
Mistä kirjojen ideat tulivat? Olisivatko ne yhä ajankohtaisia? Muuttaisivatko kirjailijat nyt teoksistaan jotain?

Katso lisätietoa illoista ja niiden vieraista Terhin blogista. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Leonie Swann: Murha laitumella

Kiinnostukseni tähän Leonie Swannin esikoiskirjaan, Murha laitumella, syntyi vähän takaperoisesti. Luin nimittäin esittelyn kirjailijan toukokuussa julkaistavasta uudesta suomennoksesta, Ihmissutta ken pelkäisi -kirjasta. Koska se alkoi kiinnostaa minua, piti tietysti lukea myös tämä esikoinen, johon tuo kakkonen on siis jatkoa.

Murha laitumella kertoo irlantilaisesta lammaslaumasta, joka eräänä aamuna huomaa paimenensa kuolleen, tai siis murhatun. Lampaat päättävät ratkaista murhan, sillä onhan heidän joukossaan muun muassa ehkä koko maailman viisain lammas, neiti Maple. Muukaan lauma ei ole ihan tavallinen, vaikka onkin hyvin lammasmainen. Lauman paimenella oli nimittäin ollut tapana lukea lampailleen kirjoja, joten ne tietävät tavallisia lampaita enemmän maailman menosta.

Kirjan tapahtumat kerrotaan lampaiden näkökulmasta ja lampaiden äänellä. Kaikki hyvät asiat ovat hyvältä tuoksuvia, ruohoisen vihreitä tai villavia – kun taas pelottavat asiat ovat susia. Oudot sanat ja käsitteet laittavat lampaiden pään pyörälle, ja niiden sanojen selitykset ja käsitykset hauskuuttavat lukijaa.

Koska lampaiden ajatukset ovat vähän poukkoilevia ja katkeavat herkästi, on kirja myös hiukan samanlainen. Aluksi se häiritsi minua, mutta kirja parani ehdottomasti koko ajan. Loppu olikin jo todella mahtavaa rikoksen ratkomista huumoria unohtamatta. Kirjassa on muutamia epätasaisuuksia, joita olisi voinut vielä hioa, mutta mielestäni Murha laitumella on oikein hyvä esikoiskirja, ja viihdyttävä sellainen.

Vaikka Murha laitumella -kirjan keskiössä onkin paimenen murha, ei rikoksen ratkaisu nouse kirjan tärkeimmäksi piirteeksi. Parasta kirjassa onkin lampaiden sielunelämä ja se, millä tavoin ne laittavat asioita tärkeysjärjestykseen. Siinä voisi olla ihmisillekin paljon opittavaa. Ja kyllä, lampaat todella ratkaisevat murhan ja se tulee päivänvaloon.

Lukunäyte sivulta 11:
»EILEN HÄN OLI vielä terve», Maude sanoi. Sen korvat nykivät hermostuneesti.
  »Se ei merkitse mitään», vastasi sir Ritchfield, lauman vanhin pässi. »Ei hän sairauteen kuollut. Ei lapio ole mikään sairaus.»
  Lammaspaimen makasi liikkumattomana vihreässä irlantilaisessa ruohikossa heinäladon vieressä lähellä polkua. Yksi varis oli laskeutunut norjalaiselle villapaidalle, ja se silmäili ammattilaisen kiinnostuksella paimenen sisuskaluja. Miehen vieressä istui hyvin tyytyväinen kani. Hieman loitompana, kalliojyrkänteen luona, olivat lampaat kokoontuneet neuvonpitoon.

Swann, Leonie: Murha laitumella (Glenkill, 2005). Suomentanut Helen Moster. WSOY, 2007.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Tunnustan. Harrastan vakoilua.

Minulla on paha tapa. Kun näen ihmisen, joka kulkee kirjan kanssa tai lukee kirjaa, minulle tulee halu selvittää, mikä kirja on kyseessä. Se aiheuttaa tuijottamista, kurkistelua ja usein myös vaikeita asentoja. On kauheaa, jos vaikka bussissa edessä istuva lukee kirjaa, eikä sen kansia voi nähdä. Silloin yritän lukea vähän tekstiä, jos vaikka saisin sen avulla selville kirjan. Tällä tavalla olen tunnistanut ainakin yhden Sookie-kirjan. Silti vähän paheksun itseäni ja muita olan yli lukijoita.

Jos ihminen lukee kirjaa, joka on minulle tuttu, yritän myös päätellä hänen ilmeistään, mitä mieltä hän on kirjasta. Esimerkiksi eilen näin junassa naisen, joka luki Nenäpäivää. Jäinkin katselemaan naisen ilmeitä aika pitkäksi aikaa, mutta onneksi hän ei huomannut sitä. Aivan selvästi nainen nautti lukemastaan, sillä hänellä oli vieno hymy suupielessään vähän väliä. Pahoittelen kuitenkin tuijottamistani.

Onneksi en ole vielä jäänyt kiinni vakoilusta, mutta kai sekin päivä vielä tulee.

Onko teillä kirjoihin liittyviä huonoja tapoja? Joka puolella lojuvia kirjoja ja kirjapinoja en laske huonoksi tavaksi, sillä ne ovat mielestäni vain elämää.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Jeff Cox ja Marie-Pierre Moine: Maistuvat ruokayrtit

Kevät alkaa kirjamarkkinoilla jo heti alkuvuodesta. Ainakin jos uskomme kasvi- ja yrttikirjoja, joista ensimmäisen huomaisin jo tammikuussa. Tämä Jeff Coxin ja Marie Pierre-Moinen Maistuvat ruokayrtit kiinnitti huomioni vihreydellään. Keskellä talvea kaikki vihreä muistuttaa keväästä. Ja sitä paitsi kannessa komeilee basilika, yksi suosikkiyrteistäni.

Ensivaikutelma Maistuvista ruokayrteistä oli, että onpas näppärän kokoinen ja tyylikkään näköinen kirja. Kirja on nimittäin vain parikymmentä senttiä korkea ja mukavan paksuinen. Se jakaantuu neljään osioon: Ensin kerrotaan, mitkä yrtit sopivat yhteisiin ruukkuihin kasvamaan, ja esitellään suuri määrä yrttejä yksitellen. Sen jälkeen on osuudet yrttien kasvattamisesta, säilömisestä ja käyttämisestä. Kirjan yrtit on esitetty valokuvattuina irrallisina oksina, joten niiden yksityiskohdat on helppo havaita.

Maistuvat ruokayrtit -kirjasta huomaa sen, että se on käännöskirja. Yrttiluettelossa on nimittäin meidän oloihimme kovin eksoottisia kasveja, kuten sitruspuut, kapris ja currypuu. Yrttiluettelo on kuitenkin runsas, joten sieltä löytyy paljon niitä tuttujakin yrttejä. Ja voihan noita edellä mainittuja kasvattaa sisälläkin, vaikka se ei ihan helpointa olisikaan. Jokaisesta luettelon yrtistä on kerrottu perustiedot kasvattamisesta, keräämisestä ja käytöstä.

Kirjan ehdottomasti paras osio on kirjan loppupuolella – nimittäin reseptiosuus. Kirjassa on nimenomaan reseptejä yrteistä, eikä vain ruokaohjeita, joissa on käytetty yrttejä mausteena. Maistuvat ruokayrtit sisältää esimerkiksi kastikkeiden, marinadien, juomien ja salaattien reseptejä. Yrtit ovat näissä ohjeissa pääosassa, ja ne saavat kyllä veden kielelle. Minun tekisi mieli kokeilla heti ainakin yrttikermakeittoa ja sauce verdeä. Kirjan lopussa on vielä kätevät kaverikartat, joiden avulla voi valita ruokiin sopivia yrttejä.

Lukunäyte sivulta 14:
LÄHI-IDÄN AROMIT
Perinteiset ruoat Turkista Marokkoon saavat rikkaat, syvät makunsa tässä sinkkivadissa kasvavista yrttitarhan suosikeista. Tapana on tarjota ruokien rinnalla kuumaa minttuteetä, siksi valikoimassa on viherminttua ja toista teesuosikkia yrtti-iisoa.

Cox, Jeff ja Moine, Marie-Pierre: Maistuvat ruokayrtit (The Cook's Herb Garden, 2010) Suomentanut Susanna Paarma. Tammi, 2011.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Michele Hauf: Rakas vampyyrini

Tämänkertaisessa Nocturne-kirjassa on aika hmm... harlekiinimainen kansi. Siitä lannistumatta tartuin kuitenkin Michele Haufin Rakas vampyyrini -kirjaan, sillä tarvitsin rentouttavaa aivolepoa kiireiseen työ- ja opiskeluviikkoon.

Rakas vampyyrini alkaa kahden vihollisklaanin seremoniallisilla häillä, kun vampyyriheimon johtaja, Creed, ottaa vaimokseen Blun, ihmissusiprinsessan. Liitto ei ole kummallekaan mieleen, mutta sillä pyritään tuomaan rauha rotujen välille. Vihollisuudet ovat kuitenkin syvällä, eikä luottamusta löydy kummaltakaan puolelta. Ihmissudet inhoavat pitkähampaiksi nimittämiään vampyyreitä ja vampyyrit puolestaan vihaavat koiria ja heidän verisiä taisteluareenoitaan, joissa vampyyrit joutuvat taistelemaan hengestään.

Rotujen ennakkoluuloista huolimatta lukija voi hyvin arvata, mitä tulee tapahtumaan, kun kaksi vetovoimaista ja kaunista olentoa laitetaan asumaan yhteen. Kipinöitähän siinä alkaa lennellä ja tositoimiinkin päästään pian ja useasti. Rakas vampyyrini poikkeaakin aikaisemmista Nocturne-kirjoista siinä, että kuvailevaa vipinää riittää erittäin runsaasti. Kirjassa on myös aika paljon väkivaltaa ja joitain ällötyksiäkin.

Kirja oli mukavan vauhdikas ja varsinkin ihmissusien heimoon on saatu aika tavalla kiinnostavuutta. Monet henkilöt olivat myös riittävän rosoisia, vaikka varsinkin Blu oli täydellisyydessään melko ärsyttävä. Tarinan taustoihin oli saatu myös riittävästi jännitettä, joten vaikka nämä vampyyri-ihmissusiromanssit alkavat jo vähän toistaa samaa kaavaa, ei kirja ollut ollenkaan hassumpi viihdekirja.

Lukunäyte sivulta 20-21:
Creed katsoi pitkää, siroa naista, jonka toisessa kädessä roikkui kimppu mustia ruusuja. Nainen asteli käytävää pitkin ja sai salin jokaisen miespuolisen suden tuijottamaan pitkiä ja sorjia sääriään. Sudet laskeutuivat toisen polven varaan ja kumarsivat kunnioituksensa naisen korkealle asemalle laumassa.
  Jopa jotkut vampyyrit nyökkäsivät ihailevasti. Creed ymmärsi ihailun syyn.

Hauf, Michele: Rakas vampyyrini (Her Vampire Husband, 2010). Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Pelaa ja pelasta vanhoja tekstejä!

Kuva: Digitalkoot
Jos minulta kysyttäisiin juuri nyt, kuka on tehnyt vuoden hienoimman keksinnön, niin vastaisin Kansalliskirjasto. Tai en tiedä, mistä idea on tullut, mutta ainakin se on mahtava. Nyt on nimittäin mahdollista pelata kahta myyräpeliä ja samalla auttaa Kansalliskirjastoa digitoimaan vanhoja tekstejä. Digitoinnissa siirretään siis painettua tekstiä digitaaliseen muotoon.

Vanhoja tekstejä on jo luettu koneellisesti, mutta esimerkiksi nimet ja epäselvät kohdat ovat menneet väärin. Pelien avulla sanoja tarkistetaan ja korjataan. Pelaamiseen tarvitaan ainakin toistaiseksi Facebook-tili. Minä olisin kyllä valmis auttamaan ihan ilman pelaamistakin, jos siihen olisi mahdollisuus.

Pelaamisen ja auttamisen ohella tulee muuten opittua lukemaan noita vanhoja tekstejä, sillä sivuilla on siihen vinkkejä. Kohta sujuu lukeminen kuin vettä vaan!

Tästä Digitalkoiden sivulle.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Alexandra Salmela: 27 – Eli kuolema tekee taiteilijan

Alexandra Salmelan esikoisteos 27 – Eli kuolema tekee taiteilijan aiheutti loppuvuodesta kohua päästyään väärin perustein Finlandia-ehdokkaaksi. Kilpailun sääntöjä on sittemmin muutettu, eikä siitä nyt sen enempää. Salmela voitti kirjallaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, enkä ollenkaan ihmettele miksi.

Kirja kertoo Angiesta, aloittelevasta kirjailijasta, joka täyttää 27 vuotta. Hän on tehnyt tutkimusta, jonka mukaan kaikki merkittävät muusikot ovat kuolleet 27-vuotiaina, joten Angiella on vuosi aikaa kirjoittaa jotain merkittävää ja sen jälkeen kuolla. Angie muuttaa Suomeen ja joutuu asumaan keskelle ei mitään ekohippipariskunnan maataloon. Kirjallinen läpimurto kuitenkin antaa odottaa itseään.

27:n parasta antia on sen virkistävä kerronta. Kirjan kertojina toimivat nimittäin Angien lisäksi pehmopossu, kissa ja auto. Kaikilla niillä on erittäin selkeä ja omaleimainen ääni ja ne tuovat kirjaan todella mielenkiintoista otetta. Olin luullut, että kirja olisi jotenkin omituinen, mutta nuo kertojat eivät tee siitä omituista vaan tarjoavat varsin erilaisia näkökulmia tarinaan. Mielenkiintoisinta onkin huomata, miten erilainen kuva asiosta välittyy eri kertojien kautta. Se kuvaa hienosti kerronnan epäluotettavuutta ja subjektiivisuutta. Kertojat toimivat myös mahtavasti yhteen Angien kirjallisten kokeilujen kanssa.

Olen todella iloisesti yllättynyt kirjasta! Se imaisi minut mukaansa niin, että luin sen päivässä. Kirja on toisaalta hulvaton ja hassu mutta samalla siinä käsitellään raskaita asioita. Angie yrittää epätoivoisesti tehdä jotain merkittävää, vaikka todellisuudessa vain ajautuu kauemmas perheestään ja ystävistään. Ekohippipariskunta puolestaan yrittää pitää aatteensa ja avioliittonsa kasassa, vaikka ne molemmat vaikuttavat olevan pelkkää pintaa.

27 – Eli kuolema tekee taiteilijan on monella tasolla lukemisen arvoinen kirja. Ajatukseni ovat nyt niin täynnä kirjaa, että varmaan monia tärkeitä huomioita jäi sanomatta. Jos Salmela jatkaa tällä linjalla, häneltä voi odottaa aivan mitä tahansa. Ja mikäpä meille lukijoille onkaan tervetulleempaa kuin uudet ja raikkaat kirjat.

Lukunäyte sivulta 25–26 (Kassandra):
Se oli jatkuvasti kaikkialla eikä missään ja sen vähäinen luova energia haihtui leveäharteisiin kapakkapuheisiin. Se lihoi lihomalla, tylsistyi tylsistymällä ja rumentui rumentumalla niin nopeasti ja huomiota herättävästi, että se noteerasi sen itsekin ja tajusi, kuinka kaikki oli suistumassa ikuiseen paskaan. Silloin tapahtui ihme ja vahinko ja se huomasi olevansa raskaana.

Salmela, Alexandra: 27 – Eli kuolema tekee taiteilijan. Teos, 2010.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Ulla Viertola: Rautasynty

Ulla Viertola on minulle aivan uusi tuttavuus. Rautasynty on kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja, mutta hän on julkaissut aikaisemmin kolmiosaisen nuortenfantasiasarjan, Oman keisarien aikakirjat. Halusin ehdottomasti lukea Rautasynnyn, sillä sen juoni kuullosti kiinnostavalta ja tokihan suomalaista fantasiaa pitää tukea.

Rautasynty kertoo luostarissa kasvaneesta Avrasta, joka ajautuu hankaluuksiin pappien kanssa. Luostarin tytöt on pidetty visusti erossa kaikesta muusta maailmasta, joten luostarin ulkopuolella Avra on eksyksissä. Hän joutuu luottamaan Raudan ja kullan maan ihmisiin, joista jotkut auttavat ja toiset taas vainoavat häntä. Samaan aikaan maahan valitaan kuningasta, joten rahvas joutuu tietysti kärsimään sodasta ja ryöstelyistä.

Pitää ihailla kirjailijan rohkeutta lähteä toteuttamaan näin monipolvista tarinaa, jossa on valtava määrä ihmisiäkin. Parhaimmillaan kirja toimii oikein hyvin: teksti on sujuvaa ja joutuisasti kulkeva tarina tempaa lukijan mukaansa. Ihan kokonaan kirjailija ei ole saanut tarinaa pysymään kasassa, sillä Rautasyntyä vaivaa jonkin verran keskeneräisyyden tuntu. Kahta tarinoiden päälinjaa ei ole myöskään saatu kiedottua tarpeeksi vahvasti yhteen. Molemmat linjat ovat kiinnostavia mutta kovin irrallaan toisistaan.

Rautasynty oli kuitenkin mukava lukukokemus. Kirjan puutteet eivät haitanneet liikaa, sillä niiden vastapainona oli tarjolla mielenkiintoinen maailma. Varsinkin vanhan kansan uskomukset olivat erityisen kiehtovia mehtäläisineen ja kuunoitineen. Pidin myös siitä, että kirja ei ollut liian onnellinen vaan siinä oli sellaista köyhyyden ankeutta. Olen iloinen, että luin kirjan ja tulen varmasti lukemaan Viertolan seuraavatkin teokset.

Lukunäyte sivulta 16–17:
Avra hyräili laulua kokoon palasista. Kun yhä uusia sanoja muistui hänen mieleensä, hän uskalsi laulaa rohkeamin. Oman äänensä yli hän ei kuullut liikettä takanaan. Aivan hiljaa ohuesta pajusta väännetty silmukka kohosi hänen päänsä yläpuolella ja laskeutui hänen kaulaansa. Isä Kiiron, kurinpitäjä, käytti pehmeitä nahkapohjaisia kenkiä sen vuoksi, että hän pystyisi liikkumaan hiljaa.

Viertola, Ulla: Rautasynty. Mediapinta, 2010.

torstai 3. helmikuuta 2011

Kirjastotunnustuksia

 
Sain jo aikoja sitten tunnustuksen (tai kaksi) ja haasteen Hannalta Kirjainten virrasta. Olen ollut kuitenkin niin kiireinen, etten ole ehtinyt ajatella koko haastetta ollenkaan. Mutta nyt on onneksi hetki aikaa taas blogille. Olen joskus aikaisemminkin vastannut tähän samaan haasteeseen ja kertonut silloin asioita itsestäni. Nytpä onkin siis kirjastoon liittyvien tunnustusten vuoro.

1. Ensimmäisiä kirjoja, jotka muistan itse lainanneeni kirjastosta, ovat jotkut lasten hevoskirjat, joiden nimen olen unohtanut. Ne olivat sellaisia ohuita kirjoja, jotka luki hetkessä. Olin silloin kuitenkin jo niin iso, että osasin lukea.

2. Myöhemminkin luin tosi paljon hevoskirjoja. Suosikkini oli Australiaan sijoittuva Villiori-sarja, jonka takia haaveilin pitkään muuttavani sinne asumaan. En ole kuitenkaan koskaan ratsastanut.

3. Olin luultavasti viidennellä luokalla, kun tein ensimmäiset lainaukseni aikuisten osastolta. Silloin lainasin muistaakseni Catherine Cooksonin kartanoromantiikkaa ja jotain muutakin. Kun Vuokko-kirjastotäti kysyi, onko minulla lupa lainata aikuisten kirjoja, valehtelin hänelle hädissäni, että kirjat ovat äidilleni. Vuokko antoi minun lainata kirjat, mutta kyllä hän varmaan arvasi, että kirjat olivat minulle itselleni.

4. Edellisen tapahtuman jälkeen luin parin vuoden aikana valtavan määrän romanttista hömppää.

5. Yläasteelle siirtyminen toi tullessaan uuden, isomman kirjaston, jonka valikoimaan sukelsin innoissani. Nyt suosikeiksi nousivat fantasia ja scifi. Myös kaikenlainen parapsykologia ja okkultismi kiinnosti. Taisin joskus lainata pahamaineisen Mustan raamatunkin, joka piti erikseen pyytää kirjastovirkailijalta.

6. Yläasteen paras löytö oli J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Luin sen seuraavan  kymmenen vuoden aikana vähintään kerran vuodessa.

7. Yritin keksiä tähän loppuun jonkun nolon kirjan, jonka olisin lainannut, muttei tullut mieleen mitään kauhean noloa. Mainittakoon kuitenkin vaikka Shirley Conranin Pitsiä ja timantteja, jossa ainakin on nolo kansi – sisällön laatua en muista ollenkaan. Kirjaa löytyy Huuto.netistä, jos haluatte tarkistaa asian.

Haasteen ja tunnustuksen voi tästä ottaa omaan blogiinsa kuka tahansa, sillä en enää ole pysynyt kärryillä siitä, kuka tämän on tehnyt ja kuka ei. On ollut tosi hauskaa lukea bloggareiden erilaisia tunnustuksia.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Lukupiirimme valitsi tällä kertaa luettavaksi Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita -kirjan. En ole lukenut ainuttakaan Harrisin kirjaa aikaisemmin, vaikka viime tai sitä edellisenä kesänä olinkin jonkun hänen kirjansa laittanut kesäkirjalistalle.

Herrasmiehissä ja huijareissa on kiinnostava alkuasetelma. Vanha ja ränsistynyt poikakoulu herättää portinvartijan lapsen kiinnostuksen. Tämä seikkailee alueella salaa tuntien itsensä kuitenkin toisen luokan kansalaiseksi. Omassa koulussaan hän on kiusattu ja syrjitty, mutta St. Oswaldissa hän pääsee maistamaan sitä, millaista on olla yksi Ozzien pojista. Katkeruus kuitenkin elää hänen sisällään ja vuosia myöhemmin hän palaa koululle kostamaan.

Kirjassa seurataan vuorotellen kahta päähenkilöä, St. Oswaldin vanhaa opettajaa ja kostamaan palannutta portinvartijan lasta, joka muistelee myös lapsuuttaan. Rakenne oli periaatteessa ihan kiinnostava, mutta juoni eteni liian hitaasti minun makuuni. Kirjan lukeminen olikin minulle aikamoista tervanjuontia. Ehdin monta kertaa tuskastua siihen, että tapahtumat etenivät tarpeettoman hitaasti – tuntui kuin kirjassa olisi ollut tyhjiä lauseita, jotka eivät vieneet juonta eteenpäin eivätkä olleet muutenkaan oleellisia.

Juoni sinänsä oli ihan näppärä, mutta ei mitenkään ikimuistoinen. Lisäksi arvasin loppuratkaisun jo pian kirjan puolivälin jälkeen, vaikka en tietenkään voinut olla asiasta varma ennen kuin lopussa. Ehkä sen takia kirjan loppu tuntui minusta vähän pettymykseltä. Herrasmiehiä ja huijareita on kuitenkin kehuttu monessa paikassa. Pikaisella googletuksella löysin useita blogeja, joissa juonta on kiitelty jännittäväksi. Lukupiiri kokoontuu huomenna, joten sitten kuulen, mitä mieltä muut olivat tästä kirjasta.

Lukunäyte sivulta 21:
En tajunnut sitä silloin, mutta juuri sillä hetkellä minä julistin sodan St. Oswaldia vastaan. Vai ei se huolinut minua. Hyvä on, minä ottaisin sen. Minä ottaisin sen haltuuni enkä antaisi kenenkään tai minkään – en edes isäni – estää minua. Maahan oli vedetty viiva. Uusi viiva, jonka yli minun oli päästävä. Tekisin sen hienostuneemmin, yrittäisin hämäystä, joka ikiaikaisessa röyhkeydessään olisi turvallinen ja jossa juuri sen vuoksi piili tuhon siemen. Uudella rajalla oli minulle haaste.
    Ja se haaste oli murha.

Harris, Joanne: Herrasmiehiä ja huijareita (Gentlemen & Players, 2005). Suomentanut Satu Leveelahti. Otava, 2006.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...