torstai 30. syyskuuta 2010

L. M. Montgomery: Sara, Tarinatyttö

 

L. M. Montgomeryn Sara, Tarinatyttö on uusi suomennos aiemmin nimellä Sara Stanleyn tarinat tunnetusta kirjasta. Uuden suomennoksen on tehnyt Montgomeryn kirjoihin perehtynyt Sisko Ylimartimo. Suomentaja kertoo kirjan jälkisanoissa, että hänen tarkoituksenaan on kääntää myös kirjan aikaisemmin suomentamaton jatko-osa The Golden Road.

Kirjan lähtökohta on tyttökirjaksi aika erikoinen. Kirjan kertoja on aikuinen mies, joka muistelee lapsuutensa kesää Prinssi Edwardin saarella. Saarella viettää lapsuuden onnellisia vuosia myös joukko lapsia, sekä poikia että tyttöjä – sukulaisia ja naapureita. Heidän joukossaan on myös suurenmoiset kertojanlahjat saanut Sara, jota kutsutaan myös Tarinatytöksi.

Saran kertomat pienet tarinat ovat lumoavia. Niiden aiheina voivat olla niin oman kylän ihmiset kuin arkkienkelienkin onneton rakkaus. Jopa kertotaulu kuulostaa Saran kertomana kiinnostavalta ja elävältä. Tarinoiden näyttämönä toimii usein hedelmätarha, joka on täynnä historiaa ja suvun tarinoita. Puutarhassa on tietysti myös hedelmäpuita, jotka on istutettu suvun lasten syntymien kunniaksi ja juhlistamaan erilaisia tapahtumia. Puisto itsessäänkin on siis tarina.

Kirjan aikuisten ja lasten maailmat ovat erilaisia, eivätkä aikuiset aina ymmärrä lasten pelkoja tai leikkejä. Montgomery kirjoittaa niistä kuitenkin hyvin tarkkanäköisesti. Lasten elämään onkin helppo eläytyä. Tosin siinä auttaa myös kertoja, joka välillä ottaa tapahtumiin hiukan etäisyyttä ja katsoo niitä aikuisuuden läpi. Vaikka kertoja onkin aikuinen mies, se välillä unohtui minulta, sillä lasten ja varsinkin Tarinatytön ääni on niin voimakas. 

Kirjan alussa kertoja tulee veljensä kanssa ensimmäistä kertaa isänsä lapsuudenkotiin. Heistä tuntuu heti siltä, kuin he olisivat tulleet kotiin. Se on mielenkiintoinen ajatus, sillä minusta tuntuu aina samalta, kun luen Montgomeryn kirjoja. Niissä on kodin tuntua. Olisi kiinnostavaa tietää, ketkä lukevat eniten näitä vanhoja tyttökirjoja. Lukevatko nykylapset niitä vai onko kirjojen suurin yleisö minun kaltaistani – päälle kolmekymppisiä naisia, jotka hakevat kirjoista lapsuuden nostalgiaa ja kodin tuntua?

Lukunäyte sivuilta 37–38:
"Katsokaa tuota pitkää, ohutta ja pitsiltä näyttävää pilveä", hän sanoi. "Mitä teillä tulee siitä mieleen, tytöt?"
"Morsiushuntu", Cecily sanoi.
"Se on juuri se – ylpeän prinsessan morsiushuntu. Luin siitä sadun yhdestä kirjasta. Olipa kerran" – Tarinatytön silmät muuttuivat uneksiviksi, ja hänen sanansa leijuivat kesäiseen ilmaan kuin ruusun terälehdet tuulessa – "prinsessa, joka oli kaunein prinsessa koko maailmassa, ja kuninkaat kaikista maista tulivat kosimaan häntä.


Montgomery, Lucy Maud: Sara, Tarinatyttö (The Story Girl, 1911). Suomentanut Sisko Ylimartimo. Minerva Kustannus, 2010.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Flunssaa ja tarinoita

Juuri kun tiedossa oli suunnitelmista vapaa viikonloppu, joka piti käyttää lukemiseen, sairastuin tietysti maailman kauheimpaan räkätautiin. Sitä on seurannut sitkeä yskä ja loputon väsymys, kun ei pysty nukkumaan kuin lyhyissä pätkissä ja silloinkin puoliksi istuen.

Vähentynyt aivotoiminta vaatii ihan omanlaistaan luettavaa. Onneksi sitä löytyy esimerkiksi edellisen kirjoituksen satujen parissa. Vielä paremmaksi luettavaksi on kuitenkin osoittautunut L. M. Montgomeryn uusi suomennos, Minerva Kustannuksen julkaisema Sara, tarinatyttö. Kirja muistuttaa itse asiassa vähän Tuhannen ja yhden yön tarinoita, sillä siinäkin on tyttö, joka kertoo lumoavasti pieniä tarinoita. Kirjaa voi siis hyvin mielin lukea myös pienissä paloissa, joiden välillä voi vaikka nukahtaa. Ja mikä parasta, kirja saa minut myös paremmalle tuulelle.

Mitä sinä luet sairaana ollessasi? Onko muilla kirjoja, jotka liittyvät selkeästi johonkin tiettyyn tilanteeseen tai aikaan? Itselläni oli kouluikäisenä esimerkiksi tapana lukea Taru sormusten herrasta aina kesäloman alkajaisiksi, joten kirja muistuttaa minua aina loputtoman pitkistä lomista.

maanantai 27. syyskuuta 2010

Tuhannen ja yhden yön tarinoita Riikka Juvosen kertomana


Syksy on mielestäni varsinaista satujen aikaa. Kun flunssa vaivaa, on parasta vain käpertyä peittoon ja tarttua satukirjaan. Onneksi tuttuja satuja riittää luettavaksi myös uusina sovituksina ja ennen kaikkea upeasti kuvitettuna.

Riikka Juvonen on muokannut Tuhannen ja yhden yön tarinakokoelmasta uuden satukirjan, jonka hän on myös kuvittanut. Tuhannen ja yhden yön tarinoita on kirjoitettu sujuvasti ja sadut toimivat hyvin myös ääneen luettuina. Kirja sisältää lähes 20 satua, joiden joukossa on myös tutut tarinat Ali Babasta ja ryöväreistä sekä Sindbadin retkistä.

Parasta kirjassa on mielestäni kuitenkin kuvitus. Juvosen taidokkaissa kuvissa on paljon katseltavaa varmasti sekä lapsille että aikuisille. Kuvien runsaat yksityiskohdat ja heleät värit vievät suoraan satujen maailmaan. Niitä on niin mukava katsella, että kuvia olisi saanut olla kirjassa enemmänkin - vaikka onhan niitä nytkin lähes jokaisella aukeamalla. Kirja on kaunis ja hurmaava lukukokemus kaikille satujen ystäville. 

Juvosen piirustuksia voi muuten ihailla myös kesällä lukemassani John Masefieldin Keskiyön kansaa -kirjassa.

Lukunäyte sivuilta 18–19:
Sitten, yön hiipiessä palatsiin ja kaupungin äänten vaimennuttua, pikkusisko pyysi, että sisar kertoisi heille jotakin, jotta yön hetket kuluisivat kevyemmin.
Kuningas, jonka sydäntä ahdistus puristi, piti ajatuksesta. "Niin kerro, kerro meille tarina!" hän ilahtui ja Sehrezad aloitti:

Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Kertonut ja kuvittanut Riikka Juvonen. WSOY, 2010.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Charlaine Harris, Maggie Shayne, Marilyn Tracy: Pimeyden olennot

Harlequin on tehnyt uuden aluevaltauksen ja alkaa julkaista kirjasarjaa paranormaalista romantiikasta, eli rakkaustarinoista, joissa on yliluonnollisia osapuolia. Suomalaisille tuttuja esimerkkejä paranormaalista romantiikasta ovat sekä Stephenie Meyerin Twilight-sarja että Charlaine Harrisin suosittu Southern Vampire Mysteries, joka tunnetaan myös tv-sarjana True Blood. Esimakuna uudesta Nocturne-sarjasta Harlequin on julkaissut Pimeyden olennot -kirjan, jossa on kolme tarinaan vampyyrien ja ihmisten välisestä rakkaudesta.

Ensimmäinen kirjan tarinoista on Charlaine Harrisin Tanssiva kuolema. Se tapahtuu samassa maailmassa kuin Southern Vampire Mysteries -tarinat, eli vampyyrit ja ihmiset yrittävä elää yhdessä. Tämä tarina on ehdottomasti kokoelman helmi. Vaikka tarina tarjoaa runsaasti romantiikkaa, se myös kysyy, miten pitkälle naisiin kohdistuvan väkivallan pitää mennä, ennen kuin siihen puututaan. Kirja alkoi siis erittäin lupaavasti ja odotin jo mielenkiinnolla kirjan seuraavaa tarinaa.

Maggie Shaynen kirjoittama Iltahämärän valat oli kuitenkin todella yltiöromanttinen ja kliseinen sekä vielä huonosti kirjoitettu, joten innostukseni laski nopeasti. Onneksi kirjan kolmas tarina, Marilyn Tracyn Aamuyön morsian, palautti kuitenkin uskoani vampyyriromantiikkaan. Vaikka tämäkään tarina ei yllä Harrisin tasolle, se on silti huomattavasti parempi kuin Shaynen teksti. Tarina tarjoaa näkökulmaa vampyyreiden tunne-elämään ja avaa mahdollisuuden vampyyrien henkilökohtaiselle muutokselle.

Pimeyden olennot -kokoelmasta näkee, että tarinoiden taso on hyvin vaihteleva. Lisäksi tähän kokoelmaan valitut kolme tarinaa ovat pääpiirteiltään hyvin samankaltaisia, joten niiden perusteella on vaikea arvailla tulevan sarjan sisältöä ja tyyliä. Marraskuussa alkava sarja on kuitenkin mielenkiintoinen tulokas yliluonnollisen kirjallisuuden saralla, joten sitä kannattaa kokeilla, jos yliluonnolliset olennot, erotiikka, romantiikka ja jännityskin kiinnostavat.

Pimeyden olennot / Harris, Charlaine: Tanssiva kuolema (Dancers in the Dark, 2004); Shayne, Maggie: Iltahämärän valat (Twilight Vows, 1998); Tracy, Marilyn: Aamuyön morsian (Married by Dawn, 1998). Suomentanut Virpi Kuusela. Harlequin, 2010.

torstai 23. syyskuuta 2010

Kirjabloggarin onnenpäiviä

Minulla on ollut kaksi aivan täydellistä iltaa. Tiistaina pääsin tutustumaan muutaman muuhun kirjabloggariin, kun Avain-kustantamo kutsui meidät kylään. Pääsimme myös tapaamaan Seija Vilénin, joka on kirjoittanut Mangopuun alla -kirjan, ja hänen puolisonsa Anna Kortesalmen, joka on yksi Hullu Akka! -kirjan (Like) kirjoittajista. Oli todella mielenkiintoista kuunnella kirjailijoita ja ennen kaikkea kysellä ja puhua ja puhua. Eikä kukaan ollut hämmästellyt, että miksi tuo puhuu koko ajan kirjoista. Kotimatkalla istuimme Saran kanssa bussissa pää pyörällä ja kirjapinot sylissä. Kiitos muut kirjabloggarit ja Avain!

Viikon kruunasi vielä eilen lukupiirin tapaaminen, joten ei voisi paljon täydellisempää viikkoa olla. Nytkin istun tyytyväisenä kotisohvalla ja kertaan mielessäni kaikkea, mitä on tapahtunut. Edes alkava flunssa ei lannista mieltä, kun tietää, että edessä on vapaa viikonloppu, jonka voi käyttää vaikka lukemiseen. Kyllä kirjabloggarina olo on vain parasta!

Kirjabloggaritapaamisen tunnelmista ovat kirjoittaneet jo myös Kirjapeto ja Jenni. Seijasta ja Annasta on muuten juttu MeNaisten nettisivulla.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Terry Pratchett: Yövartiosto

Mitä, jos törmäisit 30 vuotta nuorempaan itseesi? Malttaisitko antaa itsesi löytää oman tiesi siksi ihmiseksi joka nyt olet? Entä yrittäisitkö pysäyttää vallankumouksen, jos tietäisit, että uusi hallinto ei ole vanhaa parempi? Tällaisiinkin asioihin Vartioston Sam Vimes törmää, kun hän joutuu ajallisen sekaannuksen takia 30 vuotta ajassa taaksepäin Terry Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan uutuuskirjassa Yövartiosto.

Sam Vimes on juuri pidättämässä rikollista, kun he molemmat yhtäkkiä tempautuvatkin ajassa taaksepäin. Rikollinen pääsee vapaaksi ja surmaa John Keel -nimisen sankarin. Vimesin on nyt astuttava Keelin saappaisiin ja laitettava historia tapahtumaan niin kuin se tapahtui hänen nuoruudessaankin. Samalla Vimesin pitää opettaa nuoremmalle itselleen ne asiat, jotka John Keel hänelle opetti, sillä ilman niitä Sam Vimes ei selviä hengissä nykyisyyteen asti.

Vaikka Yövartiosto onkin jo 27. Kiekkomaailmasta kertova kirja, ei sitä vaivaa väsymys. Kirja on tuttua, hauskaa ja terävää Pratchettiä. Hauskuuden ohella kirjassa käsitellään tuttuun tapaan vakaviakin asioita. Tällä kertaa suurennuslasin alle joutuvat muun muassa hallitsijat, valta ja vallankumous. Kirjassa pohditaan myös sitä, miten kansa määritellään.

Vartiosto on aina ollut suosikkieni joukossa heti Pratchettin kirjojen noitien ja Kuoleman jälkeen. Nyt olikin mielenkiintoista päästä lukemaan, miten Vartiosto kehittyi sellaiseksi kuin se kehittyi. Joka puolella häärivät ja aikaa/historiaa vartioivat munkit jäävät vähän etäisiksi, mutta sen sijaan Vartioston vartijat saavat syvyyttä ja historiaa.

Lukunäyte sivuilta 52–53:
Vanhanaikaisiin mustiin olkihilkkoihin pukeutuneet tummat hahmot perääntyivät hieman. Hämärästä kuului joukko metallisia ääniä, ja Vimes pakotti itsensä rentoutumaan. Vaikka Tuskan Tädit olivatkin enemmän tai vähemmän samalla puolella Vartioston kanssa, heidän kanssaan ei koskaan tiennyt varmasti missä mentiin. Tietenkin juuri tämä seikka oli tehnyt heistä niin hyödyllisiä. Kuka tahansa paikallisen hyvämaineisen talon asiakas, joka syyllistyi rauhanhäirintään, pelkäsi Tätejä enemmän kuin Vartiostoa. Vartiosto noudatti sääntöjä. Eikä Vartiostolla ollut Dotsien käsilaukkua. Ja Sadie osasi tehdä kaameita asioita papukaijakahvaisella sateenvarjolla.

Pratchett, Terry: Yövartiosto (Night Watch, 2002). Suomentanut Mika Kivimäki. Karisto, 2010.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Agatha ja minä

Lähde: Wikimedia Commons

Tänään on kulunut 120 vuotta Agatha Christen syntymästä. Minä tutustuin kirjailijaan ensimmäisen kerran varmaan noin 20 vuotta sitten. Yllättävää, miten pitkä aika siitäkin jo on. Agatha Christie kuuluukin minulle eniten juuri nuoruuden kirjailijoihin. Niihin, joihin on joskus hauska palata nostalgiamatkalle. Vuosi sitten luinkin kaksi Christen kirjaa, Idän pikajunan arvoituksen ja ikisuosikkini, Eikä yksikään pelastunut (Kymmenen pientä neekeripoikaa).

Parasta kirjoissa on mielestäni se yläluokkainen tunnelma ja hienostorikolliset. Ja tietysti kaikki ne pelottavat lastenlorut, joihin Christie on saanut laitettua ihan uusia merkityksiä. Christie loi myös mielenkiintoisia henkilöhahmoja. En koskaan suuremmin välittänyt neiti Marplesta, mutta Hercule Poirot sen sijaan oli mielestäni hauska hahmo. Pidin hänestä suuresti myös saman nimisessä tv-sarjassa. Siinä Poirotia esitti David Suchet.

Juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee uusintapainoksia Christien dekkareista sekä omaelämäkerrasta, Vanha hyvä aikani. Ilta-Sanomien sivuilla on myös kilpailu, jossa on mahdollista tulla kruunatuksi Agatha Christie -tietäjäksi. Siihen minulla ei kuitenkaan riitä rahkeet, joten pitäydyn satunnaisena nostalgiavierailijana Christen kirjoissa. Harmi, ettei minulla taida olla yhtään Christien kirjaa kotona, olisin voinut juhlan kunniaksi uppoutua johonkin niistä.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enorannan uudella Nukkuu lapsi viallinen -kirjalla oli suuret odotukset lunastettavanaan. Pidin hyvin paljon Enorannan esikoisteoksesta, Omenmean vallanhaltijasta, ja lisäksi tällä uudella kirjalla oli erittäin lupaava nimi ja kaunis kansi. Toisaalta minua vähän huoletti, että kirja ei ehkä onnistuisikaan lunastamaan odotuksia vaan olisi pettymys. Kirja oli kuitenkin jopa enemmän kuin odotin, sillä se oli valtavan ihana.

Kirja kertoo Soniasta, joka asuu veljensä Topiaksen sekä äitinsä, isänsä ja setänsä kanssa. Sota on loppunut ja asioiden pitäisi olla hyvin. Soniasta kuitenkin tuntuu, että koti on kuin korttitalo, jota hänen täytyy pitää pystyssä. Aikuiset eivät kerro lapsille, mikä on pielessä – eivätkä lapset kerro aikuisille sitä, että Sonialla ei ole kaikki kohdallaan. Pian Sonian vuoteen jalkopäähän ilmestyykin enkeli, jonka on tarkoitus ottaa tyttö mukaansa. Jokin menee kuitenkin pieleen.

Oli erittäin ilahduttavaa huomata, että vaikka Enorannan kirjoissa on samankaltaisia teemoja, on tämä kirja monella tapaa hyvin erilainen kuin hänen esikoisteoksensa. Kritisoin aiemmin Omenmean vallanhaltijaa ainoastaan sen pituudesta ja siitä, että ehkä vähemmätkin ideat olisivat riittäneet. Nukkuu lapsi viallinen sen sijaan ei kompastu näihin asioihin vaan on napakka ja onnistunut kokonaisuus. Kirja tuntuu kasvavan ja syvenevän koko ajan, kun taas kieli tihenee ja on lopussa täynnä merkityksiä.

Nukkuu lapsi viallinen on todella surullinen mutta ei kuitenkaan lohduton kirja. Vaikka sydän meinaa välillä särkyä, pilkistää tarinasta kuitenkin toivoa.

Lukunäyte sivuilta 26–27:
"Mutta jos minä selviän siitä, niin se on sinun ansiotasi", Sonia sanoi Topiakselle.
Topiakselle joka jaksoi taluttaa Karpaloa koko kahden kilometrin matkan ja antaa Sonian istua kyydissä, Topiakselle joka valehteli Sonian puolesta "Kyllä äiti, Sonia on kehittynyt oikein kovasti", ja yritti sitten tehdä valheestaan totta. Topias hymyili ja kiskoi Karpalon pois tienpenkereen ruohotupsujen kimpusta.
"Eikä ole kun sinun."
Heidän täytyi sanoa sellaisia asioita toisilleen, sillä isä tai äiti eivät niitä sanoisi.

Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen. Robustos, 2010.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Palkinto ja haaste

Sain tällaisen blogipalkinnon Inalta INAhdus-blogista. Uskon, että tämä tuli varmasti henkisen kauneuden ansiosta. ;) Palkintoon liittyy koukku, eli minun on kerrottava seitsemän asiaa itsestäni. Olen joskus ajatellut että blogini on ehkä liian persoonaton, joten tässä tulee nyt seitsemän asiaa minusta.

1. Olen 34-vuotias ja olen asunut Helsingissä nyt 5,5 vuotta. Sitä aikaisemmat vuodet asuin Porissa, eikä tarkoituksenani ollut muuttaa sieltä pois. Tilanteeseen vaikutti kuitenkin kohta 2.
2. Muutin Helsinkiin miehen perässä. Kylkiäisenä sain kaksi bonustytärtä, jotka eivät kuitenkaan asu meillä.
3. Olen ammatiltani copywriter, eli kirjoitan ja oikoluen kaikenlaisia tekstejä mainostoimistossa.
4. Töiden ohella opiskelen Helsingin yliopistossa suomen kieltä ja sivuaineena yleistä kirjallisuustiedettä. Ajauduin opintoihin vähän vahingossa. Etsin avoimesta yliopistosta jotain opiskeltavaa, tein suomen perusopinnot ja seuraavana keväänä päätin mennä pääsykokeisiin.
5. Blogin kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi harrastan myös käsitöitä ja korujen tekemistä. Välillä innostun yhdestä asiasta ja teen kymmenen paria sukkia tai 12 rannekorua ja sitten siirryn johonkin muuhun asiaan.
6. Ostan liikaa kirjoja. Kotonani on jatkuva pula kirjahyllytilasta. Tällä hetkellä kirjat mahtuvat taas hyllyihin, mutta yhtään tyhjää tilaa ei ole. Kohta alkaa todennäköisesti jossain nurkassa taas pino kasvaa.
7. Olen juuri nyt flunssassa, enkä jaksa keskittyä asioihin kuin hetkeksi kerrallaan. Mikään ei voi olla lukuholistille kauheampaa kuin loputtomasti aikaa, muttei jaksamista käyttää sitä lukemiseen. Voi tylsyyttä.

Blogipalkinto haasteineen lähtee eteenpäin seuraaville blogeille, jotka olen löytänyt viimeksi: Kirjava kukko -kultturiblogi, Naakku ja kirjat -kirjablogi, Pienet harmaat -kissa- ja kotiblogi. Kaikki ovat omalla sarallaan hyviä, kauniita ja kiinnostavia blogeja.

torstai 9. syyskuuta 2010

Rebecca Stott: Korallivaras


Rebecca Stottin Korallivaras on sukellus luonnontieteen ja Euroopan historiaan. Mitään kovin syvällistä kirjaa en odottanut, mutta kirjan monipuolisuus yllätti positiivisesti. Korallivaras on myös mielestäni yksi syksyn kauneimpia kirjoja.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pariisiin, joka on 1800-luvun alussa suurten asioiden näyttämönä. Napoleon on vangittu, kaasuvalo on korvaamassa öljylamput ja vanhoja rakennuksia ja katuja puretaan uusien tieltä. Euroopan johtavat tiedemiehet uskovat edelleen maailman olevan 3000 vuotta vanha ja lajien olevan sellaisia, millaisiksi kristittyjen jumala on ne luonut. Uskaliaimmat tiedemiehet yrittävät todistaa muuta, mutta heitä syytetään harhaoppisuudesta.

Englantilainen Daniel Connor matkustaa Pariisiin avustaakseen tunnettua tiedemiestä tämän tutkimustyössä. Matkalla nuori mies tapaa kiehtovan naisen, joka varastaa hänen muistiinpanonsa ja arvokkaat tuliaiset, mammutinluun ja koralleja. Pian Daniel huomaa joutuvansa miettimään uskomuksiaan ja periaatteitaan uudella tavalla. Samaan aikaan kun Daniel joutuu syvemmälle varkaiden verkkoon, Napoleon matkustaa kohti vankilaansa Saint Helenan saarella.

Korallivaras on viihdyttävä sekoitus seikkailua ja historiaa. Rebecca Stottin elävä kerronta vie lukijan keskelle Pariisia, joka nykyään on jo kadonnut. Paikoitellen teksti muuttuu lähes runoudeksi, kun henkilöt kuvailevat rakkaus äänessään menneiden vuosituhansien takaisia asioita.

Parissa sadassa vuodessa ihmisten ja maailman historiaa on kartoitettu valtavan paljon. Vanhat teoriat näyttävät nykyään hassuilta, mutta kirjailija ei sorru jälkiviisasteluun vaan esittelee eri teorioiden kannattajat puolueettomasti. Kirja herättää minut taas kerran miettimään sitä, miten vahvasti ihmiset uskovat vallalla oleviin teorioihin, vaikka historia on osoittanut moneen kertaan, että teoriat voidaan kumota. Ehkä myös tulevaisuuden ihmiset hämmästelevät nykyihmisen vääriä luuloja. Kuka tietää, mitä kaikkea maailmasta on vielä löytämättä?

Lukunäyte sivulta 10-11:
Hän nauroi, ja ääni oli lumoava pimeydessä. "Tuolla se on. Pariisi. Näettekö valot edessäpäin... taivaanrannassa? Olemme aamunkoitteessa perillä. Kuvitelkaa..." Äkkiä hän keskeytti ja tuijotti kaukaisia kukkuloita, jotka näkyivät siluetteina sinimustaa taivasta vasten. "Toisinaan on helpompi nähdä kaikki tämä vesi pimeässä."
"En näe mitään vettä", sanoin hämmentyneenä.
Hän osoitti oikealta vasemmalle. "Kaikki mitä näette tuosta tuonne, koko Pariisin allas, oli veden alla tuhansia vuosia sitten. Siihen aikaan Pariisi oli pelkkä kuoppa merenpohjassa.

Stott, Rebecca: Korallivaras (The Coral Thief). Suomentanut Arto Schroderus. Avain, 2010.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Kiinnostaako venäläinen kirjallisuus?

Jos kiinnostaa, niin tarjolla näyttäisi olevan aikamoisia herkkuja. Helsingin yliopisto järjestää nimittäin kaikille avoimen luentosarjan venäläisestä kirjallisuudesta. Ensimmäinen luento on jo tänään klo 18–20, mutta tulossa on vielä useita kiinnostavia luentoja.

6.9. Leo Tolstoin Sota ja rauha
FT, KIRJAILIJA MARKKU ENVALL
Leo Tolstoin Anna Karenina
DOS., YLIOPISTONLEHTORI BEN HELLMAN

13.9. Nikolai Gogolin Naimapuuhat
PROF. JYRKI NUMM I
Anton Tšehovin Lokki
DOS. LIISA BYCKLING

20.9. Aleksandr Radištševin Matka Pietarista Moskovaan
TUTK IJATOHTORI SANNA TUROMA
Ivan Gontšarovin Oblomov
PROF. NATALIA BASCHMAKOFF

27.9. Marina Tsvetajevan Euridike
FT, KOULUTUSPÄÄLLIKKÖ HANNA RUUTU
Marina Tsvetajevan Runoelma tsaariperheestä
DOS., JULKAISUPÄÄLLIKKÖ EL INA KAHLA

4.10. Fjodor Dostojevskin Idiootti
TUTKIJATOHTORI TOMI HUTTUNEN
Fjodor Dostojevskin Riivaajat
TOIMITTAJA EEVA LUOTONEN

11.10. Сказки А.С. Пушкина
PROF. ELENA HELLBERG-HIRN
Двадцать сонетов к Саше Запоевой Тимура Кибирова
DOS., YLIOPISTONLEHTORI GENNADI OBATNIN

18.10. Nadežda Hvoštšinskajan Tyttökoululainen
PROF. ARJA ROSENHOLM
Jelizaveta Vodovozovan Elämän sarastuksessa
ESSEISTI, SUOMENTAJA MARTTI ANHAVA

1.11. Aleksandr Blokin Tuntematon nainen
FT, TUTKIJA KIRSTI EKONEN
Joseph Brodskyn Joulukuu Firenzessä
PROF. MAIJA KÖNÖNEN

8.11. Juri Tynjanovin Aliluutnantti Kiže
DOS., YLIOPISTONLEHTORI TIMO SUNI
Vladimir Majakovskin Sauna
DOS. MARJA JÄNIS

15.11. Andrei Platonovin Onnellinen Moskova
FT, TOIMITTAJA HELI JORMANAINEN
Vladimir Nabokovin Värväys
PROF. PEKKA TAMMI

22.11. Isaak Babelin Punainen ratsuväki
KIRJAILIJA JUHANI SALOKANNEL
Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo
KRIITIKKO VESA KARONEN

29.11. Viktor Pelevinin Hyönteiselämää
TOIMITTAJA KRISTINA ROTKIRCH
Viktor Pelevinin Generation P
FT, JOHTAJA KARI KETOLA

13.12. Jäähyväisluento:
”Mistä ihmiset elävät?” – venäläisen
kirjallisuuden kysymykset ja vastaukset
PROF. PEKKA PESONEN

Luentosarjan järjestää Helsingin yliopiston nykykielten laitoksen Venäjän kielen ja kirjallisuuden oppiaine. Tiedot on kopioitu täältä.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta

Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta on ollut aika paljon esillä kesällä. Jotain kirjan markkinoinnista kertoo myös se, että sitä myytiin marketeissakin. Kirja sijoittuukin sopivasti genrejen rajamaille, joten siihen voivat tarttua niin kauhukirjallisuuden, scifin kuin jännityksenkin ystävät. Vaikka kirjaa on mainostettu myös vampyyrikirjana, se ei ole sitä ainakaan tyypillisessä mielessä, joten nykyvampyyrien karttajien ei tarvitse huolestua.

Ensimmäinen siirtokunta kertoo pieleen menneestä biologisesta ihmiskokeesta, jonka seurauksena virusta kantavat vaaralliset viraalit pääsevät vapaaksi. Täydellinen sekasorto ja tuho leviää yllättävän nopeasti ja ihmiskunta sinnittelee pian muutamissa viimeisissä turvallisissa paikoissa. Jossain mielessä Ensimmäinen siirtokunta muistuttaa Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsausta, mutta vaikka kirjassa on myös yliluonnollisia elementtejä, on sen lähtökohta tieteellisempi.

Vaikka tapahtumien aikajana on pitkä ja uusia ihmisiä tuodaan tarinaan mukaan ihan loppuun asti, kokonaisuus säilyy hyvin kasassa. Muutamat ennalta arvattavat käänteet hiukan häiritsivät minua ja lukemiseen tuli pieni tauko jossain kirjan keskivaiheilla. Loppua kohden pääsin taas paremmin kirjaan sisään ja kaiken kaikkiaan kirjasta muodostui ehjä ja hyvä kokonaisuus.

Olin hiukan huolissani siitä, miten kirja päättyisi, sillä pelkäsin jonkinlaista onnellista käännettä. Onneksi loppu tarjoaa sekä toivoa että tuhoa. Muutamat asiat jäivät vielä selvittämättä, varsinkin juuri tarinan yliluonnolliset elementit. Tämä ei kuitenkaan ollut tarinan lopetus, sillä kirja on trilogian ensimmäinen osa.

Lukunäyte sivulta 85:
Koehenkilö Nollassa oli jotain häikkää.
Hän ei ollut liikkunut nurkastaan kuuteen päivään, ei edes syömään. Hän vain jotenkin roikkui siellä niin kuin joku jättihyönteinen. Grey näki hänet infrapunanäytöltä, hehkuvana läiskänä varjoissa. Ajoittain Nolla siirtyi metrin pari vasempaan tai oikeaan, mutta muuten ei, eikä Grey ollut koskaan varsinaisesti nähnyt hänen tekevän niin. Grey vain käänsi katseensa ylös näytöltä tai kävi säilytysosaston puolella hakemassa kupin kahvia tai kiskaisemassa hätäiset savut taukohuoneessa, ja kun hän katsoi näyttöön uudelleen, hän huomasi että Nolla roikkui eri paikassa.
Roikkui? Tarrautui? Levitoi sitten vai?

Kirjaan voi tutustua myös digipaperina WSOY:n sivuilla.

Cronin, Justin: Ensimmäinen siirtokunta (The Passage). Suomentanut Arto Schroderus. WSOY, 2010.

torstai 2. syyskuuta 2010

Kesäkirjalistan purkua

Syyskuu on alkanut ja vaikkei kesä ehkä ole ihan kokonaan ohi, on jo aika purkaa kesäkirjalistaa. Tänäkään vuonna en saanut luettua kaikkia kirjoja listalta, vaikka olin hankkinut ne jo valmiiksi itselleni lukemista odottamaan. Sen sijaan luin kyllä todella paljon muita kirjoja, mutta sellaistahan se lukeminen aina on.

Näistä lukemistani kesäkirjoista löytyy arvostelu: Haruki Murakami: Kafka rannalla, John Masefield: Keskiyön kansaa ja Enni Mustonen: Nimettömät. Olen lukenut myös Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan toisen osan Mustasukkaiset, joka alun runsaasta politiikasta huolimatta oli ihan yhtä hyvä kuin Nimettömätkin.

Luin kesälistalta myös Ellen Kushnerin Thomas Riiminiekan ja Patricia A. McKillipin Serren metsissä. Ensimmäisestä pidin todella paljon, mutta jälkimmäinen ei oikein innostanut. Sinänsä siinäkin oli ihan hyvä tarina, mutta jotenkin kerronta jäi vähän pintapuoliseksi.

Kaikki lukematta jääneet kirjat ovat minulla edelleen ja pidän ne ainakin toistaiseksi lähettyvillä, jos ne vaikka syksyn tullen alkaisivat kiehtoa enemmän. Lukematta jäivät toistaiseksi nämä kirjat:

Bram Stoker: Dracula, Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen ja Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max. Ursula K. Le Guinin Kahdesti haarautuva puu jäi myös kesken sen takia, että päätin lukea kaikki suomennetut Hain-sarjaan kuuluvat kirjat järjestyksessä. Sarjahan alkaa juuri julkaistulla Rocannonin maailmalla.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen kesän lukusaldoon, vaikka paljon jäi lukemattakin. Sen sijaan en ole ollenkaan tyytyväinen huomatessani, että olen unohtanut kokonaan aakkoshaasteen, joka roikkuu säälittävästi vielä aakkosten alkukirjaimissa. Lupaan siihen lisää kuria loppuvuodeksi.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...