perjantai 14. joulukuuta 2012

Käärmeenlumooja palkitaan huomenna!

Nyt tulee vielä vähän asiaa Annukka Salaman Käärmeenlumoojasta ja Blogistanian Kuopus -tunnustuspalkinnosta. Nimittäin huomenna lauantaina 15.12. klo 13 kirjailija vastaanottaa kukkaset ja kunniakirjan kirjablogistien edustajalta WSOY:n kirjakaupassa Helsingin Bulevardilla.

En itse valitettavasti pääse paikalle, mutta menkää te kaikki muut sankoin joukoin onnittelemaan tämän hienon kirjan kirjoittajaa ja kuulemaan kirjasta lisää. Lisää tapahtumasta voi lukea WSOY:n sivuilla.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti Blogistanian Kuopuksen!

Olen nyt oikein iloinen, sillä yksi tämän vuoden parhaita lukukokemuksiani on sytyttänyt myös monet muut bloggarit.  Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY) sai monelta täydet pisteet Kuopus-äänestyksessä ja voitti tunnustuspalkinnon! Se onkin mahtava kirja ja hehkutin sitä myös arviossani.

Kärkikolmikkoon pääsivät myös Enna Airikin Haavemaa (Karisto) ja kolmanneksi Salla Simukan Jäljellä (Tammi). Haavemaata en ole vielä lukenut, mutta Jäljellä-kirjasta löytyy blogistani arvio ja sen toinen osa Toisaalla on tulossa lukuun myös pian. Olen erityisen tyytyväinen myös siitä, että kärjessä komeilee kolme kotimaista kirjaa. Onnea siis kaikille!

Kaikkiaan äänestyksessä oli mukana 42 kirjaa, ja koko kirjalistan pistemäärineen voi käydä katsomassa kilpailua emännöineestä Saran kirjat -blogista. Itse sain ainakin muutaman todella hyvä kirjavinkin sieltä. Ja ehkä moni näistä kirjoista pääsee myös pukinkonttiin!

lauantai 1. joulukuuta 2012

Kirjamielen ehdokkaat Blogistanian Kuopus 2012 -kilpailuun

Juhlahumu alkaa! Joulukuun ensimmäinen päivä on koittanut, ja sehän tarkoittaa sitä, että vuoden 2012 Blogistanian Kuopuksen ehdokkaat julkaistaan!

Kuopus on mukana Blogistanian kirjakilpailuissa nyt ensimmäistä kertaa, ja olen sarjasta hyvin innoissani. Kuopus-sarja on tarkoitettu lasten- ja nuortenkirjoille, jotka on tänä vuonna julkaistu Suomessa. Myös tänä vuonna julkaistut käännöskirjat ovat mukana. Kilpailua emännöi Saran kirjat -blogi, ja kilpailuun voi osallistua ilmoittamalla omat ehdokkaansa kisaan juuri nyt, eli tasan kello kymmenen. Kilpailun säännöt voi käydä katsomassa Saran blogista.

Tänä vuonna oma kirjasaldoni on jäänyt valitettavan pieneksi monesta syystä, mutta onneksi lukemani kirjat ovat olleet hyviä. Paljon kirjoja on vielä lukematta, ja tässä vaiheessa se harmittaa. Äänestää voi kuitenkin vain kirjoja, jotka on itse lukenut. Tässä ovat siis Kirjamielellä-blogin kolme vuoden parasta lasten- ja nuortenkirjaa.

1. Annukka Salama: Käärmeenlumooja (3 pistettä)
Mahtava ja aito nuortenkirja, joka lumoaa sekä nuoret että aikuiset.

2. Laura Lähteenmäki: North End – Niskaan putoava taivas (2 pistettä)
Koskettava tarina itsenäistymisestä jäätävässä maailmassa.

3. Diana Wynne Jones: Kohtalon koukkuja  (1 piste)
Yksinkertaisesti vain rakastan näitä maailmoja.

Nyt siis vain jännittämään tuloksia, jotka julkaistaan Saran kirjoissa 3.12.2012 klo 20.00.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Anssi Krannila ja Anne Paalo: Omenapuu

Kotoisten omenapuidemme takana on paljon historiaa, ihmisiä ja kokeiluja. Koska olen saanut kunniatehtäväkseni elvyttää muutaman omenapuun, päätin tutustua omenapuihin vähän tarkemmin asiantuntijoiden opastuksella. Anssi Krannila on hortonomi, puutarhaneuvos ja Hirvensalmen taimitarhan omenanviljelijä ja Anne Paalo on toimittaja ja tietokirjailija. He ovat yhdistäneet voimansa ja kirjoittaneet Omenapuu-kirjan kotimaisista omenapuista.

Omenapuun historia ulottuu myytteihin asti, mutta kirja paneutuu historiaosuudessaan kuitenkin tunnettuun historiaan. Varsinkin kotimainen omenankasvatus on etusijalla. Täytyy sanoa, että omenan historia Suomessa on pidempi ja kiinnostavampi kuin ajattelinkaan. Monet epäonnistumiset ja pakkastalvet ovat koetelleet omenoita, mutta sattumat ja sinnikkäät puutarhurit ovat aina onnistuneet pelastamaan omenapuut jälkipolville.

Omenapuu-kirja kertoo hyvin seikkaperäisesti ja tarkasti omenapuun viljelystä ja kasvattamisesta. Se näyttää kuvien avulla muun muassa varttamisen ja muut toimenpiteet, joihin tavallisen kotipuutarhurin harvoin tarvitsee tarttua. Se on silti mielenkiintoista tietoa, josta on varmasti hyötyä kovemman luokan tarhureille. Eipä silti, täytyy tunnustaa, että minuakin alkoi kiehtoa pieni varttamiskokeilu. Ehkä jonain päivänä!

Minulle tärkeintä tietoa kirjassa on omenan kasvinsuojelu ja luonnonmukainen hoito. Omissa omenapuissani on sekä muumiotautia että omenarupea, joten kaikki keinot niiden vähentämiseksi ovat tarpeellisia. Kirjassa onkin onneksi monia hyviä vinkkejä tauteja ja ötököitä vastaan. Myös lannoittaminen ja mahdolliset ruiskuttamiset on käsitelty. Kirjan lopussa on ohjeita omenoiden käytöstä ja jonkun verran omenareseptejäkin. Niissä pysytään turvallisissa perusruoissa, eikä mitään kovin yllättävää tule vastaan.

Suuren osan kirjasta vie omenoiden lajiluettelo lyhyine kuvauksineen omenoista. Olisin kaivannut tähän listaan enemmän kuvia vaikka ihan joka omenalaadusta, sillä omenoiden tunnistaminen on todella vaikeaa. Omenakuvauksia lukiessa tekee mieli hamstrata omenapuita vähän enemmänkin, sillä omenoiden lajikirjo on valtava. Lisäksi kirjassa esitellään lyhyesti muitakin Suomessa kasvatettavia hedelmäpuita, eli päärynöitä, luumuja ja kirsikoita. Omenapuu on kattava ja hyödyllinen tietopaketti, johon tulen varmasti palaamaan vielä monta kertaa, seuraavan kerran varmaan keväällä omenapuiden leikkauksen aikaan.

Lukunäyte sivulta 44:
Talvella pakkassäällä puun ohuissa tiehyissä oleva neste on sulana mutta alijäähtyneessä tilassa. Pienikin tärähdys, potkaisu puun kylkeen tai talvimyrskyn riepottelu aiheuttaa alijäähtyneen nesteen äkkinäisen jäätymisen. Se aiheuttaa puulle sisäisiä ruhjevammoja eli paleltumia.

Omenapuu Moreenin sivuilla ja Adlibriksessä.

Krannila, Anssi ja Paalo, Anne: Omenapuu. 192 sivua. Kannen kuva: Anssi Krannila, kannen ulkoasu: Merika Pyörökivi. Moreeni, 2010 (1996). ISBN: 9789522540331.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kuin kaksi marjaa

Kuvapankkikuvien käytössä on vaaransa...
J. R. Wardin Vapautettu rakastaja (pari kertaa flipattuna) ja Charlaine Harrisin Pedon veri.


tiistai 6. marraskuuta 2012

Hanna van der Steen: Kirous – Tähtisilmät 2

Hanna van der Steenin Tähtisilmät-sarjan ensimmäinen osa oli hyväntuulinen ja piristävä lukukokemus. Tämä toinen osa, Kirous, näytti ja kuulosti heti kättelyssä aika tavalla synkemmältä. Onneksi ihan mustanpuhuvasta kirjasta ei kannesta huolimatta ole kuitenkaan kyse, vaan ensimmäisen kirjan mukava tunnelma kulkee tässäkin kirjassa mukana.

Ennustuksessa päästiin tutustumaan sadunhohtoiseen fantasiamaailmaan, mutta Kirous tapahtuukin yllättäen suurimmaksi osin Suomessa. Ihan tavallista elämää ei kuitenkaan ole tiedossa, sillä sisarukset Elena ja Armada saavat yhdessä aikaan kaikenlaista pientä sähellystä. Lisäksi Elenan kotikaupungin asukkaista paljastuu yllätyksiä, jotka tarkkaavainen lukija tosin on jo ennalta arvannutkin.

Kirous laajentaa Tähtisilmien maailmaa ja tuo uusia kiinnostavia henkilöitä mukaan tarinaan. Pernaisten rehtori ja hänen 49 poikaansa tulevat tutuiksi ja paljastuvat aika mahtaviksi tyypeiksi. Pientä romantiikkaakin leijuu ilmassa, mutta sen suhteen jäädään kuitenkin odottelemaan seuraavaa kirjaa. Minua ainakin mietityttää, miten tyttöjen ystävyys ja sisaruus kestää ihastumiset.

Ihastumisten ohella Kirouksessa on synkempiä teemoja kuin edellisessä kirjassa. Olin aika yllättynyt varsinkin yhdestä surullisesta jutusta, mutta se käsiteltiin kuitenkin kauniisti. Syviä sävyjä kulkee tarinan teemoissa, joista suurimpana tässä kirjassa on anteeksianto. Sen ratkaisu tuntui minusta ensin liian yksinkertaiselta ja tylsältä, mutta asiaa pohdittuani tajusin, että ratkaisu olikin juuri oikea. Anteeksi antamista on turha pukea monimutkaiseksi, koska se on jo itsessään niin vaikea asia, että yksinkertaistaminen on juuri oikea esitystapa.

Kirousta ei piinaa kakkososien tavallinen kirous, eli notkahdus. Pidin tästä kirjasta itse asiassa ensimmäistä enemmän. Välillä joitain asioita kerrottiin turhan yksityiskohtaisesti, mutta kokonaisuutena kirja rullasi hyvin. Hörähtelin jälleen ääneen muutamille hassutuksille, joista monesta oli vastuussa mahtava Reino-yksisarvinen. Tähtisilmien parasta antia onkin tavallisten ja yliluonnollisten asioiden yhdistäminen hupaisalla tavalla. Seuraavaa osaa odotellessa!

Lue myös arvioni sarjan ensimmäisestä kirjasta, Ennustuksesta.

Kirous on luettu myös blogeissa Luen ja kirjoitan ja Hemulin kirjahylly.

Lukunäyte sivulta 38:
Tytön ajatukset jatkoivat vaeltamista ja hän huomasi, että ruokalan seinillä riippui suomalaisten eläinten kuvia. Otukset olivat niin vieraan ja kummallisen näköisiä, että Armadaa alkoi naurattaa. Esimerkiksi eläin, jonka kuvan alla luki "sonni", muistutti kovasti Reinoa, hänen yksisarvistaan... paitsi että sonnilla ei ollut siipiä ja sillä oli kaksi sarvea yhden sijasta. Lisäksi eräässä kuvassa oli "elefantti", joka näytti ihan alastomalta sarvitimanttifantilta.

Kirous Kariston sivuilla ja Adlibriksessä.

Steen, Hanna van der: Kirous – Tähtisilmät 2. 417 sivua. Kansi: Sakari Tiikkaja. Karisto, 2011. ISBN: 789512355389.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Tapahtui lokakuussa

Syksy on kierähtänyt vauhdilla alkutalveksi. Kirjamielellä-blogi on elänyt pienessä horroksessa koko syksyn, sillä tuntuu, että blogille ei ole juuri tällä hetekllä niin paljon aikaa kuin ennen. Syitä on monia, opiskelut, työkiireet ja ennen kaikkea se, että olemme remontoimassa ihanaa vanhaa asuntoa. Se vie aikaa, mutta toisaalta on ollut hauska suunnitella kirjoillekin lisää tilaa. Remontti tulee jatkumaan vielä pitkään, joten päivitystahti on jatkossakin ehkä hidasta, mutta blogi ei ole katoamassa mihinkään. Hyviä kirjoja on tullut taas luettua ja ne odottavat jo pääsyä blogiin. Toivottavasti pysytte mukana!

Lokakuu jäi mieleeni kahdesta tärkeästä kirjallisesta asiasta. Ensin kirjabloggarit järjestivät virtuaalisen flashmob-tapahtuman, jossa julkaistiin kasapäin valearvioita klassikoista. Oma valearvioni löytyy täältä. Ja esimerkiksi Morrelasta taas löytyy tapahtuman tiedote. Tapahtuman tarkoitus oli nostaa tietoisuutta plagioinista, jota tapahtuu koko ajan. Tähänkin blogiin tullaan etsimään esseitä ja vastauksia säännöllisesti. Sen lisäksi hakukone tuo vierailijoita myös tekstinpätkillä, jotka on selvästi kopioitu kirja-arvosteluistani. Opettajatkin osaavat googlettaa, joten ainakin osa kopioijista jää kiinni.

Toinen lokakuinen tapahtuma on tietenkin kirjamessut. Omat messuni jäivät tässä kuussa yhden päivän mittaisiksi, sillä muut asiat tulivat messuilun teille. Pääsin kuitenkin hipelöimään kirjoja, tein mukavia kirjalöytöjä ja tapasin pari hyvää ystävää messujen merkeissä. Tavoite tuli siis saavutettua yhdenkin päivän aikana. Ja täytyy sanoa, että kyllä sitä rahaa saa kirjoihin päivässäkin kulumaan!


tiistai 23. lokakuuta 2012

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Liz Williamsin Aavekauppiaan tytär on yksi niistä mahtavista löydöistä, joista en tiennyt ennakkoon juuri mitään. Kirjan takakannen juoniselostuksen sijaan minut oikeastaan houkutteli kirjan pariin kuvaus kirjailijasta: taikuri-isän ja kauhukirjailijaäidin druiditytär. Aivan pakko siis oli testata!

Kirjan päähenkilö on komisario Chen, joka on poliisilaitoksen outo lintu. Yhteydet yliluonnolliseen maailmaan, taivaaseen ja helvettiin, tekevät miehestä epämiellyttävää seuraa kaikille tavallisille poliiseille - ja kaikille muillekin ihmisille. Yliluonnolliset rikokset kuitenkin tarvitsevat omat poliisivoimansa, sillä maailman tasapainoa on pidettävä yllä, eikä byrokraattinen ja monitasoinen maailma pysy itsestään kasassa.

Aavekauppiaan tytär on kiehtova yhdistelmä itämaista mystiikkaa, tiedettä, demoneja, pakanuutta ja etsivätarinaa. Suorastaan ahmin kirjaa päästäkseni perille sen maailmasta, enkä pettynyt kertaakaan. Varsinkin helvetin maantiede ja hierarkiat olivat mielikuvitusta innostavaa luettavaa ja demoni Zhu Irzhi yllättävän hottis.

Komisario Chen on miellyttävän pohtiva ja epätäydellinen sankari, jonka suurin heikkous on hänen vaimonsa Inari. Tämän hahmo olikin minusta kirjan kiehtovin henkilö. Aavekauppiaan tyttären alussa Inarista ei oikein pääse kärryille, mutta tarinan kehittyessä hahmo kasvoi ja kiinnyin siihen valtavasti. Ehkä imin itseeni Chenin suojelevaisen asenteen vaimoaan kohtaan?

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt Aavekauppiaan tyttärestä. En kannen perusteella odottanut kirjasta juuri mitään, sillä no, eihän se kerro yhtään mitään! Missä on mystiikka ja kirjasta huokuva tummanpuhuva hiljainen huumori? Suosittelen kuitenkin katsomaan kannen ohi, sillä kirja oli mainio. Se on myös sarjan ensimmäinen osa, ja palan halusta lukea tästä maailmasta vielä lisää.

Aavekauppiaan tyttären kantta on kritisoitu myös Taikakirjaimet-blogissa, vaikka kirja itse saikin ihan hyvän arvion. Käännä jo sivua -blogissa ei kannen lisäksi pidetty Inarista, mutta sielläkin kirja sai muuten kehuja. Lisää arvioita löytyy myös näistä blogeista: Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjaston kummitus ja Luettuja maailmoja.

Lukunäyte sivulta 21:
Chen siemaili teetään ja teki ristiviittauksia kuolleiden tyttöjen nimistä niiden sielujen nimiin, jotka olivat todellakin saapuneet taivaaseen. Taivaallisen maahanmuuton osasto oli legendaarisen tunnettu pedanttisuudestaan ja läpikotaisuudestaan, ja Chen oli varma, ettei kukaan voinut tippua seulan läpi. Silti ainakaan viittä kuolleiden listan nimeä ei löytynyt vastaavista maahanmuuttoasiakirjoista. Tämä saattoi tietenkin tarkoitta myös sitä, että sielujen määränpää oli ollut helvetti eikä taivas, ja helvetin asiakirjoihin käsiksi pääsemisessä menisi pidempään ja niitä varten pitäisi lunastaa erinäisiä palveluksia.

Aavekauppiaan tytär Liken sivuilla ja Adlibriksessä.

Williams, Liz: Aavekauppiaan tytär (Snake Agent, 2005). 352 sivua. Suomennos: Marianna Leikomaa. Like, 2012. ISBN: 9789520107406.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Siiri Enoranta on yksi niitä kotimaisia kirjailijoita, joiden uraa seuraan hyvin tarkasti. Olen tainnut tästä ennenkin jo paasata, joten jääköön esittely tällä kertaa vähän lyhyemmäksi. Odotan kuitenkin joka kerta suurella mielenkiinnolla sitä, mitä tämä ehdottomasti yksi tämän hetken taitavampia nuoria sanankäyttäjiä on saanut aikaan.

Painajaisten lintukodossa Enoranta palaa jälleen puhtaaseen fantasiaan. Kirja kertoo Lunnista, joka hylkää perheensä ja tehtävänsä oman onnensa vuoksi. Lunni kulkee unissa ja valveessa etsien sitä, kuka oikeastaan on. Huolet kotiväestä seuraavat Lunnia koko ajan, kunnes hänen on pakko kohdata taakse jääneet.

Painajaisten lintukodon kieli on jälleen enorantamaisen kaunista, mutta eri tavalla kaunista kuin esimerkiksi Gisellen kuolemassa. Sen kielessä oli taikaa, joka syntyi realismin puristuksessa. Tämä taas on täynnä lyyristä kauneutta, jonka tehoa epämääräisyys vähän syö, mutta vain ihan vähän. Sanat ovat Enorannan tehokkain työkalu.

Olin todella valmistautunut pitämään Painajaisten lintukodosta, mutta lukukokemus jäi hitusen tyhjäksi. Kirjan teemat ovat suuria, mutta ne eivät minusta nouse tarpeeksi esille. Ihan kuin nekin jäisivät unen ja valveen välitilaan ja hiukan epämääräisiksi. Ehkä odotin jotain erilaista? Kirjan maailma ja päähenkilö ovat kuitenkin molemmat aivan mahtavia, ja monet muut kirjassa tavatut hahmot ovat riemastuttavia. 

Kirja on todella viimeistellyn ja mietityn oloinen – aivan kuin jokaisella sanalla olisi harkittu paikka. Jotenkin kirjasta oli kuitenkin vaikea saada otetta ja olisin kaivannut perusteellisempaa pohjustamista. Moni asia jäi mielestäni liian vähäiselle käsittelylle. Olisin halunnut esimerkiksi tietää tarkemmin, miksi juuri painajaisia ja miksi juuri linnut.

Painajaisten lintukodon taiteellisuus sai minut miettimään kirjan kohdeyleisöä. Enoranta on taitava rakentamaan vaikeasti määriteltäviä kirjoja, joista ei oikein osaa sanoa, kenelle ne on kirjoitettu. Vaikka tämä onkin luetteloitu nuortenfantasian alle, epäilen, että kirjasta voisi nauttia paljon vanhempikin yleisö. Olisi kuitenkin kiva kuulla varsinkin nuorten ajatuksia kirjasta.

Enoranta on muuten mahtava tuottelias kirjailija. Seuraava kirja, Nokkosvallankumous on jo työn alla! Kansi näyttää oikein hyvältä, kuten muuten tässä Painajaisten lintukodossakin.

Painajaisten lintukodosta löytyy lisää arvioita ainakin näistä blogeista: Saran kirjat, Tarinauttisen hämärät hetket ja Vinttikamarissa.

Lukunäyte sivulta: 9
Olin riemuissani. Minä makasin rannalla henkeä haukkoen ja yökkäilin suustani levää ja lietettä, köhin ja yskin ja nauroin niin, etten tiennyt kyyneliäkö ne olivat vai yhä vain putoavaa jokivettä. Katsoin ympärilleni ja siinä oli maailma, koko maailma joka minulta oli siihen asti pidetty salassa, minä olin siinä ja maailma minun. Nousin seisomaan ja huusin koska saatoin, karjuin uutta valtaani ilmoille. Olin vapaa!

Painajaisten lintukoto WSOY:n ja Adlibriksen sivuilla.

Enoranta, Siiri: Painajaisten lintukoto. 330 sivua. Kansi: Mika Tuominen. WSOY, 2012. ISBN: 9789510389324.

maanantai 1. lokakuuta 2012

George Orwell: Eläinten vallankumous

Luinpa taas pitkästä aikaa uudestaan George Orwellin Eläinten vallankumous -kirjan. Tämä surullinen kirja itkettää minua aina niin kauheasti. Se on kuin mallivastaus siitä, miten tasa-arvo ja yhteisöllisyys toimivat parhaiten, kun kaikilla on samat arvot.

Kirja kertoo maatilasta Ranskassa, jossa eletään mukavaa elämää. Ahneet lampaat kuitenkin päättävät juonia vallan maatilalla itselleen. Ne käynnistävät vallankumouksen, jonka seuraukset ovat kauhistuttavat. Maatalon mukava emäntä ja isäntä joutuvat lähtemään lapsineen pakoon, ja koko maatila jää hunningolle. Onneksi kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu.

Eläinten vallankumous onkin vertauskuvallinen essee Ranskan vallankumouksesta. Vaikka kirja on todella surullinen, on siinä satunnaista huumoria. Kirjan hassuin tapahtuma on se, kun siat marssivat Aurinkokuninkaan palatsiin vain huomatakseen olevansa myöhässä. Lampaat ovat jo nousseet siellä valtaan ja siat joutuvat tyytymään palvelijoiden rooleihin.

Kirja ei anna kovin positiivista kuvaa lampaista, sillä niiden käsitys oikeudesta on hyvin kummallinen. Vallassa olevat lampaat johtavat koko valtakunnan kaaokseen, jossa kerä villaa on arvokkaampi kuin ruoka. Muiden eläinten pitää nimittäin pukeutua villapaitoihin voidakseen esiintyä lampaiden hovissa. Villaa ei kuitenkaan ole tasaverroin tarjolla kaikille, joten palvelijoiden joukossa kytee kapina. En paljasta loppuratkaisua, mutta voin kertoa, että siihen liittyy kerimistä. Tässä näkyy jälleen kirjan huumori, joka tosin on melko peiteltyä.

Kirja on yksinkertainen ja helppotajuinen pikku opus, josta voisi kirjoittaa vaikka kuinka monta kirja-arvostelua. Sen juoni on mukaansatempaava ja klassikoksi kirja onkin oikein kelpo eläinsatu. Tyhmät lampaat ovat kuin vertauskuva kuninkaallisista, jotka hienostelevat, vaikka oikeasti hekin kakkivat lattialle. Voin suositella kirjaa kaikille, jotka tykkäävät helpoista klassikoista.

Lukunäyte sivulta 29:
– Mitä kaikelle tuolle villalle tapahtuu? muuan kysyi.
– Äiti kutoi siitä joskus meille villahousuja, yksi kanoista sanoi.
– Älkää piitatko villoista, karitsaiseni! päälammas huusi ja asettui villakasojen eteen. – Niistä pidetään kyllä huoli. Syöminen on tärkeämpää. Pikkukaritsa Lumipallo johtaa teitä. Minä tulen perässä parin minuutin kuluttua. Eteenpäin, karitsanpulleroni! Sapuska odottaa.
Niinpä eläimet marssivat palatsiin ja väistelivät papanoita kulkiessaan. Niitä riitti jo lähes puolen metrin verran jokaisella palatsin pääväylällä.

Orwell, George: Eläinten vallankumous (Animal Farm, 1945).

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Gena Showalter: Kodittomat sielut

Gena Showalter on ollut yksi Harlequinin uuden yliluonnollisen kirjasarjan positiivisia yllätyksiä. Hänen Manalan valtiaat -sarjansa on yksi suosikeistani ja tämä uusi, nuorille suunnatun fantasiasarjan aloittava Kodittomat sielut on jälleen hyvä osoitus Showalterin ajankohtaisesta tyylistä. 

Kodittomat sielut kertoo kahden epätavallisen nuoren kohtaamisesta. Aden on hulluna pidetty nuorisohuligaani, jonka ongelmat johtuvat siitä, että hänen päänsä sisällä on neljä ylimääräistä sielua, joilla kaikilla on lisäksi jokin yliluonnollinen taito. Aden ystävystyy Mary Ann -nimisen tytön kanssa, jolla on kyky hetkeksi hiljentää nämä sielut. Tytön kanssa Aden saa kokea, millaista on olla ihan tavallinen nuori ihan tavallisessa koulussa. Tai ainakin melkein.

Ongelmia nuorilla kuitenkin riittää, sillä Adenin taidot houkuttelevat paikalle kaikenlaista yliluonnollista väkeä. Mary Annia vaanii musta susi ja Adenin unissa kummittelee oudon kaunis tyttö. Paikoin tarina meinasi käydä vähän liian hempeäksi, mutta onneksi Adenin pään sisällä olevat tyypit katkaisivat Kodittomien sielujen romantiikkaa kommenteillaan juuri sopivasti.

Vaikka Kodittomat sielut käyttää tuttuja myyttejä, on niihin puhallettu vähän uutta eloa. Kirjan alku oli minusta vähän outo, eikä suoraan sanoen tempaissut mukaansa. Mutta se muuttui, kun kirjaa luki hiukan eteenpäin. Yliluonnollisten yllätysten lisäksi kirjassa kohdataan ihan arkisia huolia, kuten murheita poikaystävän taholta sekä aikuisten ja nuorten välisen luottamuksen rakentumista.

Jotkin Kodittomien sielujen juonenkäänteet olivat aika arvattavia, mutta mikä tärkeintä, kirjan suuret linjat eivät ole liian ennakoitavia. Tämän ensimmäisen kirjan jälkeen en uskaltaisi mennä sanomaan, miten sarja jatkuu, ja se on aina hyvä merkki. Odotan jo malttamattomana sarjan jatkumista. Nämä nuorille suunnatut sarjat ovat osoittautuneet muutenkin erittäin hyviksi yliluonnollisiksi romansseiksi.

Lukunäyte sivulta 22:
Kuolleet olivat kaatuneet. Äänet Adenin päässä olivat kadonneet. Tyttö oli katsonut häntä ja rauha, josta hän oli vain uneksinut, oli ympäröinyt hänet.
Hänen oli saatava kokea tuo rauha uudelleen. Oliko tyttö tosiaan saanut sen aikaan? Oliko tyttö se, jota hän oli odottanut?
Hän pelkäsi, että ruumiit heräisivät jälleen, ja irrotti nopeasti kahden viimeisen päät. Mutta sotkun siivoamisen sijasta hän huomasi ottavansa reppunsa ja kiiruhtavansa tytön perään. Oli vain yksi keino selvittää, oliko tyttö saanut kaiken aikaan ja kuka tyttö todella oli.

Kodittomat sielut Harlequinin sivuilla.

Showalter, Gena: Kodittomat sielut (Intertwined, 2009). 397 sivua. Suomennos: Hanna Arvonen. Harlequin, 2012.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Vähän uutta

Kyselin lukijoiltani kirjasuosituksia ja palautetta blogin 3-vuotissyntymäpäivän yhteydessä. Sainkin molempia oikein mahtavasti ja palautekin oli kovin myönteistä. Kiitos siitä vielä kaikille!

Pieniä kehitysehdotuksia ja toiveitakin tuli, joista esimerkiksi sivun hidas latautuminen huoleti. Olen yrittänyt hiukan keventää sivua ja siirsin sivupalkista muutamia juttuja uudelle välilehdelle. Toivottavasti se auttaisi latauksen. Joitain muitakin pikkuviilauksia tein, jotka toivottavasti nopeuttavat sivun toimintaa.

Suurin muutos on se, että olen vaihtanut profiilikuvani! Mustavalkoisesta kuvasta mainitsi palautteessaan Paula, ja sen jälkeen tuo kuva alkoi toden teolla häiritä minua synkkyydellään.

Tämä uusi kuva on Marjo Nygårdin maalaus, joka on taiteilijan muistin mukaan ilmestynyt joskus ET-lehdessä. Olen ostanut kuvan muutamia vuosia sitten ja se roikkuu kehystettynä seinälläni. Eräs ystäväni sanoi, että maalaus on ihan minun näköiseni. Siitä se ajatus sitten lähti.

Marjo Nygård on muuten myös kirjoista tuttu, sillä hän on voittanut kuvituksellaan kirjassa Kuono kohti tähteä (2005) Finlandia Junior -palkinnon! Hänen kädenjälkeään pääsee ihailemaan myös monissa muissa lastenkirjoissa. 

Uusi kuva tulee koristamaan myös Kirjamielellä-blogin Facebook- ja Twitter-tilejä. Pyysin kuvan julkaisuun taiteilijalta luvan, sillä tekijänoikeuden mukaan edes omaksi ostettua taideteosta ei saa julkaista ilman lupaa. Kuvan kopioiminen on siis ehdottoman kiellettyä.

Eikös olekin mainio uusi profiilikuva? :)

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Charlaine Harris: Veren sitomat

Veren Sitomat on kahdeksas Sookie Stackhouse -romaani. Se avaa uusia juonikuvioita, jotka oikeastaan käynnistyvät vasta myöhemmin. Kirja on ehkä tahdiltaan hiukan edellistä rauhallisempi ja positiivisempi, vaikka ihmissusien yhteisö on jälleen kriisissä ja tarvitsee Sookien apua. Sookielle selviää myös kirjassa, että hänellä on enemmän sukulaisia kuin on luullutkaan.

Veren sitomissa on muutamia pieniä suosikkitapahtumiani, jotka eivät ole olennaisia ehkä suurten kuvioiden kannalta, mutta luovat kirjaan kivaa tunnelmaa. Pidän esimerkiksi todella paljon Sookien luona asuvista evakkonoidista ja erityisesti pidän Dawsonista, omaa tietään kulkevasta sudesta, josta minulla oli suuret toiveet kirjaa ensimmäisellä kerralla lukiessani. No, myöhemmin selviää, miten siinä kävi.

Olen jo ihan kyllästynyt ihmissusilaumojen johtajuuskiistoihin ja muuhun susihässäkkään, jota Veren sitomissa riittää. Lisäksi olen myös ihan tylsistynyt sekä Alcideen että Quinniin. Sookie voisi ihan oikeasti etsiä jo vähän parempaa seuraa. Eric on vielä tässä kirjassa oikein makoisa. En silti näköjään enää osaa suhtautua häneenkään samalla tavalla, kun olen jo lukenut ne uusimmatkin kirjat.

Sookie-kirjat toimivat ehkä parhaiten, kun niitä lukee monta yhteen putkeen. Tosin voi olla, että sitten iskee kylläisyys jossain vaiheessa. Näin irrallisina kirjoina jään ainakin itse kaipaamaan jotain jatkuvuutta. Seuraava kirja tulee olemaan aika rankka, joten suosittelen varustautumaan. Pedon veri ilmestyy jo marraskuussa (kirjan nimi on muuten vaihtunut, sillä se oli ennakkotiedoissa nimellä Suden veri).

Harmittaa muuten todella paljon, etten ole kirjoittanut sarjan kaikista osista arvioita silloin, kun ne luin englanniksi. Olisi ollut mielenkiintoista vertailla lukukokemusta jälkikäteen näihin suomennoksiin.

Ja sitten jotain vain vähän tähän kirjaan liittyvää. C Morella (eli entisellä Canal plussalla) alkoi juuri True Bloodin viides kausi, jonka juonikuviot ovat nyt kokonaan eronneet kirjoista. Edellinen kausi oli minusta huono, mutta tämä uusin on taas ihan mukavan tuntuinen. Se johtuu ehkä siitä, että nyt on päästy tutustumaan myös valtaapitäviin vampyyreihin ja heidän vinksahtaneeseen uskontoonsa. Aika lupaavaa.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista suomennetuista osista: Veren voima, Verenjanoa Dallasissa,  Kylmäveristen klubi, Veren imussa, Verta sakeampaa, Veren perintö ja Pahan veren valtakunta.

Lukunäyte sivulta 31:
Kun hain kokislaatikon Samin autosta, huomioni kiinnittyi mieheen, joka seisoi yksin nurmikon läntisellä laidalla suuren virginiantammen varjossa. Hän oli pitkä ja hoikka ja pukeutunut moitteettoman siistiin pukuun, joka selvästikin oli hyvin kallis. Mies otti askeleen eteenpäin. Nyt erotin hänen kasvonsa ja tajusin hänen vastaavan katseeseeni. Ensimmäinen vaikutelmani oli, että hän oli ihastuttava olento eikä lainkaan inhimillinen. Oli hän mikä tahansa, ihmistä hänessä ei ollut rahtuakaan.

Veren Sitomat Gummeruksen ja Adlibriksen sivuilla.

Harris, Charlaine: Veren sitomat (From Dead to Worse, 2008). Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo, kansi: Jenni Noponen. Gummerus, 2012. ISBN: 9789512087693.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Diana Wynne Jones: Kohtalon koukkuja – Chrestomancin maailmat 4

Sain eilen käsiini pitkään odottamani kirjan, juuri ilmestyneen Diana Wynne Jonesin Chrestomancin maailmoihin sijoittuvan suomennoksen, Kohtalon koukkuja. Se on neljäs näistä maailmoista kertova suomennus ja on täysin itsenäinen kirja, vaikka sisältääkin jo edellisistä kirjoista tuttuja hahmoja. (Tuo numerointi otsikossa on ihan omani.)

En tietenkään malttanut odottaa kirjan lukemista, sillä minulla oli päällä opiskeluahdistus, jota on paras lievittää juuri tämänlaisella kirjalla, josta toisaalta tietää, mitä on odotettavissa, mutta toisaalta taas ei. Kirjojen ensimmäinen osa, Noidan veli, on yksi lapsuuteni rakkaimpia kirjoja, ja sen tunnelmaan on edelleen turvallista sujahtaa. Sitä samaa tunnelmaa on myös Kohtalon koukuissa.

Kohtalon koukkujen päähenkilö on Conrad, jonka elämä on aika ankeaa. Vaikka hänen perheeseensä kuuluu myös äiti, sisko ja eno, on poika hyvin yksinäinen – lähes hylätty. Koska pojan päällä on pahaa karmaa edellisestä elämästä, lähetetään hänet läheiseen taikuudella kyllästettyyn linnaan viemään päätökseen edellisessä elämässä kesken jääneet tapahtumat. Linnassa Conrad tutustuu Christopheriin, joka on aiemmista kirjoista tuttu Chrestomanci. Pojat joutuvat seikkailuun, joka ratkaisee paljon mutakin kuin heidän omat kohtalonsa.

Tässäkin kirjassa on taas niin viehättävä tunnelma, että Kohtalon koukkujen ei haluaisi loppuvan ollenkaan. Siinä on ihastuttavaa vanhanaikaisuutta, huumoria, hupsuja hahmoja ja seikkailun huumaa. Rakastan tällaisia lastenkirjoja, joissa on samalla tuttu ja turvallinen tunnelma, mutta silti seikkailut ja näkökulmat ovat tuoreita. Tekisi melkein mieli lukea kaikki sarjan kirjat uudestaan, sillä tämä oli niin hyvä. Taisin julistaa edellisen kirjan suosikikseni, mutta kyllä näistä on vaikea nimetä vain yhtä suosikkia.

Diana Wynne Jones oli todellinen satutäti, jonka mielikuvitus oli ehtymätön. Haluaisin uppoutua vielä monin seikkailuihin näissä maailmoissa, mutta valitettavasti niitä ei ole käsittääkseni kuin pari suomentamatta. Haluaisin ehdottomasti lukea nekin, joten, pliiis, suomentakaa ne! Tämä on parasta lastenkirjallisuutta ikinä. Kohtalon koukkuja voi suositella ihan kaikille satujen maailmoista nauttiville.

Lue myös arvioni Noidan veljestä, Tietäjän lapsuudesta ja Taikuuden taakasta.

Lukunäyte sivulta 23:
Anthea oli aina hoitanut myös ostokset ja ruoanlaiton, ja se osoittautui kaikkein pahimmaksi puutteeksi. Hänen lähtönsä jälkeisen viikon ajan sinnittelimme muroilla, mutta aikanaan nekin loppuivat. Sitten äiti yritti ratkaista ongelmamme tilaamalla kaksisataa valmispiirasta, jotka me sitten sulloimme pakastimeen. Ette usko, kuinka nopeasti pakastepiiraisiin kyllästyy. Eikä kukaan muistanut koskaan ottaa seuraavaa piirasta sulamaan. Alfred-eno joutui aina sulattamaan ne taikakeinoin, jolloin niistä tuli muhjuisia ja jotenkin väärän makuisia.

Kohtalon koukkuja WSOY:n ja Adlibriksen sivuilla.

Jones, Diana Wynne: Kohtalon koukkuja – Chrestomancin maailmat 4 (Conrad's Fate, 2005). Suomennos: Ville Viitanen, kansi: Sami Saramäki. WSOY, 2012. ISBN: 9789510390023

maanantai 13. elokuuta 2012

Victoria Hislop: Saari

Yritän purkaa Rodoksen-loman aikana luettujen kirjojen arvostelusumaa tässä pikkuhiljaa. Ulysses ei ole unohtunut, mutta koska aikataulu venähti, on sitä pakko vähän löysätä. Minulla on tässä kuussa niin paljon opintoja, että ei oikein ehdi syventyä. Pahoitteluni! Onneksi minulla on jemmassa näitä arvostelemattomia kirjoja.

Victoria Hislopin Saari matkusti mukana Rodokselle, koska sen tapahtumapaikka on Kreikan saaristo. Tarkalleen ottaen kirja tapahtuu Kreetalla ja sen lähistöllä sijaitsevassa saaressa, jota käytettiin leprasiirtolana 1900-luvun alkupuoliskolla. Kehystarinana kirjassa on nuoren naisen matka sukunsa menneisyyteen ja kotimaisemiin.

Saaren tarina alkaa Alexiksesta, joka saa lomamatkalla Kreetalla kuulla kertomuksen suvustaan, josta äiti ei ole juurikaan kertonut lapsilleen. Alexiksen isoisoäiti sairastui aikoinaan lepraan ja vietiin eristykseen Spinalogan saarelle, eikä hän nähnyt lapsiaan enää koskaan. Lepra ja perheen äidin kohtalo ovat varjostaneet tämän lasten ja lastenlasten kohtaloita, kuten kreetalaisen rantakylän horisontissa näkyvä leprasaari.

Kehystarina ei saanut minua oikein innostumaan Saaresta. Päälle liimatut vertauskuvat häiritsivät, enkä oikein hankkinut päästä tarinassa eteenpäin. Jossain vaiheessa kuitenkin menneisyydestä kertova osuus imaisi mukaansa niin, että kirja oli pakko lukea loppuun yötä myöden. On myös tunnustettava, että tuli pari kyyneltäkin tirautettua siinä yösydännä.

Saaresta jäi aika hyvä tunnelma. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että kehystarina on epäuskottava ja vähän kömpelö, mutta itse tarina oli viihdyttävä ja kiehtovakin. Kirjaa oli mukava lukea lomalla, sillä siinä on sellaista kepeyttä, joka saa jopa lepran näyttämään romanttiselta mutta silti koskettavuus säilyi. Reippaat juonenkäänteet eivät lisää kirjan uskottavuutta, mutta huomasin, että lomakirjoissa sillä ei olekaan niin väliä. Viihdyin!

Myös Morre luki Saaren Kreikassa ja arviot kirjasta löytyvät myös Järjellä ja tunteella -blogista sekä Mari A:n kirjablogista.

Lukunäyte sivulta 70:
Ihmisryhmä, jonka Eleni oli veneestä nähnyt, lähestyi. Dimitri pysyi yhä vaiti ja tuijotti jalkoihinsa, mutta Eleni ojensi kätensä tervehtimään tulleelle miehelle. Ele osoitti, että hän hyväksyi saaren uudeksi kodikseen. Hän huomasi tavoittelevansa kättä, joka oli kaareva kuin paimensauva, niin pahasti lepran runtelema, ettei vanha mies pystynyt tarttumaan hänen käteensä. Mutta miehen hymy riitti, ja Eleni vastasi siihen toivottamalla "kalimera". Dimitri seisoi hiljaa sivussa. Hän olisi sokissa vielä monta päivää.

Saari Bazarin ja Adlibriksen sivuilla.

Hislop, Victoria: Saari (The Island, 2005). 474 sivua. Suomennos: Laura ja Olga Jänisniemi. Bazar, 2012. ISBN: 9789525637823.

lauantai 11. elokuuta 2012

Anu Kantola (toim.): Hetken hallitsijat – julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa

Toiveita tietokirjojen arvioimisesta kirjablogeissa on kuulunut jonkin verran. Viimeksi törmäsin niihin pyytäessäni palautetta 3-vuotisarvontani yhteydessä. Koska olen suorittanut tänä kesänä viestinnän perusopintoja, on tullut luettua myös paljon viestinnän oppikirjoja ja muita viestintää käsitteleviä kirjoja. Niiden taso on ollut hyvin kirjavaa, joten on ehkä syytä arvioida niitä hiukan blogissakin.

Tästä seuraavasta kirjasta on hauska kirjoittaa, koska se oli niin mielenkiintoinen ja lisäksi vielä hyvä oppikirjakin. Anu Kantolan toimittama Hetken hallitsijat – julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa kertoo julkisuuden muutoksesta, skandaaleista sekä muutoksesta poliitikkojen ja journalistien arvomaailmassa. Suuren painoarvon kirjassa saa pitkään mediassa vellonut vaalirahaskandaali syineen ja seurauksineen.

Minua kiehtoi Hetken hallitsijat -kirjassa eniten skandaalien osuus (Mikä onni, että sitä kysyttiin myös tentissä!). Arkijärjellä ajateltuna mediassa esillä olevat skandaalit on helppo luokitella vain skandaalihakuisen median tekosiksi. Asia ei kirjan tutkijoiden mukaan kuitenkaan ole näin yksioikoinen, vaan skandaalit kertovat myös esimerkiksi yhteiskunnan moraalin tiukkenemisesta. Toki skandaaleilla on huonojakin puolia, sillä ne keskittyvät usein yhteiskunnan kannalta tyhjänpäiväisiin asioihin.

Hetken hallitsijat -kirjaa oli mukava lukea. Se on oppikirjamainen siltä osin, että se esittelee ja kertaa aiheen huolellisesti. Kirja on kirjoitettu hyvin, ja se sopii mainiosti viestinnän alkeita opetteleville tai niille, joita aihe vain sattuu kiinnostamaan. Voinkin suositella kirjaa yleissivistäväksi tietopaketiksi ihan kenelle tahansa. Olen yllättynyt siitä, miten kiinnostava kirja oli. Se oli toki tenttikirja, mutta sitä oli oikeasti ilo lukea!

Reilu vuosi sitten julkaistu kirja on kaiken lisäksi ajankohtainen. Suurin ongelma noissa viestinnän tenttikirjoissa tuntuu nimittäin olevan tiedon vanhentuminen. On todella ärsyttävää lukea esimerkiksi tulevaisuuspohdintoja kuuden vuoden takaa, kuten joidenkin muiden kirjojen kanssa on joutunut tekemään. Tämän kanssa sellaista ongelmaa ei kuitenkaan ollut. Epäilen, että Hetken hallitsijat tulee kestämään aikaa melko hyvin, sillä se ei juurikaan hapuile tulevaisuutta kohti.

Lukunäyte sivuilta 29–30 (Anu Kantola):
Monet skandaalit kuvaavat yhteiskunnan muutosta. Aikaisemmin piilossa pysyneistä asioista tulee julkisia skandaaleja yhteiskunnan arvojen tai instituutioiden muuttuessa. Usein skandaalin aiheena olevasta moraalirikkomuksesta on eriäviä mielipiteitä: skandaali ei ole läheskään aina lakikirjaan perustuva oikeudenkäynti vaan julkista neuvottelua, jossa määritetään moraalin rajoja. Skandaalit ovat yhteinen sosiaalinen draama, jonka avulla yhteiskunnassa määritellään julkista moraalia ja neuvotellaan sen muutoksista. 

Hetken hallitsijat Gaudeamuksen ja Adlibriksen sivuilla.

Kantola, Anu (toim., kirjoittajat: Anu Kantola, Salli Hakala, Juho Vesa ja Jari Väliverronen.): Hetken hallitsijat – julkinen elämä notkeassa yhteiskunnassa. 229 sivua. Kansi: Satu Kontinen. Gaudeamus, 2011. ISBN: 9789524952071.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Andrzej Sapkowski: Haltiain verta – Noituri 3

Fantasiakirjallisuuden rintamalla on tullut viime aikoina törmättyä moniin ilahduttaviin teoksiin, joista Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja on ollut ihan kärkipäässä. Olen pitänyt sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta valtavasti, joten odotukset olivat korkealla tämän uusimman, Haltiain verta -kirjan kanssa.

Haltiain verta on sarjan ensimmäisen tiukoillakin kriteereillä romaaniksi laskettava kirja, sillä nuo edelliset voisi laskea myös novellikokoelmiksi. Kirjan juonesta on hiukan vaikea sanoa mitään tarkkaa, sillä se rakentuu pääasiassa edellisistä kirjoista tutun Geralt-noiturin kasvattityttären ympärille. Yllätysten lapsi päätyi Geraltin kasvatettavaksi  epätodennäköisten polkujen kautta ja sama epävarmuus ja vieraus leijuu myös tytön tulevaisuudessa.

Prinsessan pitäminen hengissä ei ole ihan yksinkertaista, joten Geraltin on kutsuttava apuja kasvatukseen. Tästä aiheutuu sydänsuruja ainakin kahdelle tai – jopa kolmelle taholle. Lisäksi tyttöä pitää piilotella vihollisilta, joten Geraltinkin on painuttava maan alle. Toisena pääjuonteena Haltiain verta -kirjassa on lähestyvä sota, sillä ihmisten ja muiden otusten välit ovat kiristymässä.

Pidin Haltiain veren oivaltavista yksityiskohdista ja huolella luodusta maailmasta, mutta kokonaisuutena kirja oli pettymys. Luulen, että suurin ongelmani kirjan kanssa oli se, että kerronnan painopiste siirtyi niin voimakkaasti pois Geraltista. Tällainen vaihtoehto ei ollut tullut mieleenikään, joten olin hyvin pettynyt Cirin ja muiden suuresta roolista. Toki näidenkin henkilöiden kautta peilautui kokonaiskuvaa noiturista ja esimerkiksi siitä, millainen Geraltin nuoruus on saattanut olla.

Haltiain verta meni tunnelmaltaan paikoin hyvinkin ahdistavaksi, mutta edellisistä osista tuttua keveyttä ja mustanpuhuvaa huumoriakin oli onneksi mukana. Tarinan sävyeroja on pohdittu Taikakirjaimet-blogissa niin hyvin, että tyydyn sanomaan tässä kirjassa olleen niitä enemmän kuin ennen. Suomennoksesta jälleen kiitoksia Tapani Kärkkäiselle. Hyvää kieltä on ilo lukea.

Vaikka Haltiain verta jätti minulle vähän kärttyisen olon, se todennäköisesti (toivottavasti) toimii kuitenkin sarjan osana, jossa valmistellaan tulevaa. Tästä jäi sellainen tunnelma, että pelinappulat on nyt levitelty ympäri maailmaa ja seuraavassa kirjassa alkaa toiminta. Toivon todella, että sarjan jatko osoittaisi tämänkin kirjan tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi vaadin enemmän Geraltia! Eniten pidin Haltiain veressä noiturien linnasta kertovasta osuudesta, sillä siellä Geralt oli ensimmäistä kertaa täysin omalla maaperällään.

Arvioni sarjan aiemmista osista löytyvät täältä:
Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka.

Lukunäyte sivulta 81–82:
»Älkää jauhako soopaa», Triss kivahti ääntään korottaen. »Älkääkä teeskennelkö typerystä. Tässä ei puhuta poneista, ratsastuksesta tai rekiretkistä. Tämä on Kaer Morhen! Niiden teidän tuulimyllyjenne ja heilureittenne kanssa ja sillä teidän Tappotiellänne ovat murtaneet luunsa ja taittaneet niskansa kymmenet pojat, ja he ovat olleet kovia ja karaistuneita, samanlaisia kuin te itse, kulkureita jotka on poimittu tienpientareilta ja kiskottu katuojista. Jänteviä ja vihaisia koltiaisia. Millaiset mahdollisuudet Cirillä on?»

Haltiain verta WSOY:n, Kirjaseurannan ja Adlibriksen sivuilla.

Sapkowski, Andrzej: Haltiain verta – Noituri 3 (Krew elfów, 1994). 340 sivua. Suomennos: Tapani Kärkkäinen. WSOY, 2012. ISBN: 9789510390238.

maanantai 6. elokuuta 2012

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kylläpä tämä kesälomalaisen elämä on kiireistä ja toisaalta taas niin hidasta, ettei tule konetta avattua edes joka päivä. Loma on vasta puolivälissä ja tuntuu jo jatkuneen uskomattoman pitkään. Koska lupailin jo aikoja sitten arvioida Rodoksella lukemiani kirjoja, enkä ole vielä kirjoittanut niistä mitään, pitää laittaa heti alkuun yksi niistä kirjoista, jotka kolahtivat. Aloituskunnian saa Annukka Salaman Käärmeenlumooja, koska tämän arviota ehdittiin jo toivoakin.

Käärmeenlumooja on Salaman esikoiskirja, joka aloittaa Faunoidit-nimisen fantasiasarjan. Sen keskiössä on eläimiltä kykyjä saaneita nuoria, joiden elämä on tasapainottelua omien voimiensa ja tavallisuuden sekä heitä jahtaavien metsästäjien välissä. Tähän maailmaan törmää tiettävästi ainut naispuolinen faunoidi, 16-vuotias Unna, jonka kyvyt ketteryydestä pelokkuuteen ovat peräisin oravalta.

Unna ihastuu vaarallisen tuntuiseen Rufukseen, vaikka tämän ystävät vaikuttavat vielä pelottavimmilta. Kirjan romantiikka ei onneksi ole sitä tällä hetkellä nuortenfantasiassa eniten viljeltävää lässytystä ja epätasa-arvoista suhdesotkua. Unnan ja Rufuksen suhde tuntuu tuoreelta ja normaalilta huolimatta siitä, että he molemmat ovat aika erikoisia.

Kiinnostuin Käärmeenlumoojasta jo alkuasetelman perusteella, sillä siinä tuntui omaperäistä otetta. Kirjan luettuani voin vain todeta, että kirja oli todella paljon parempi kuin edes uskalsin toivoa. Siinä ei tainnut olla mitään, mikä siihen ei olisi sopinut. Tapahtumat käynnistyvät melko hitaanlaisesti, mutta pidin siitä, että kerrankin sai tutustua henkilöihin kunnolla ennen varsinaista rähinää.

Erityistä kiitosta kirja saa minulta uskottavasti nuorisokielestä ja -puheesta. Kärmeenlumoojassa ei siis ole pelkästään uskottavaa kieltä vaan myös uskottavia puheenaiheita. Toki teksti menee välillä hiukan rohkeaksi, mutta ei huonolla tavalla. Lisäksi juoni toimii moitteettomasti ja kirjaa on vaikea laskea kädestään. Unna on sympaattinen ja muistakin faunoideista löytää helpolla suosikkinsa ja inhokkinsa.

Faunoidien aloitusosa on todella onnistunut ja saa haikailemaan jo seuraavien osien perään. Kirja jätti sopivasti auki kysymyksiä, jotka saattavat paljastaa jotain olennaista Unnan syntyperästä ja erikoislaadusta. Tämä taittaa olla tällä hetkellä paras tänä vuonna lukemani nuortenfantasiakirja! Käärmeenlumooja on siis niin hyvä, että 14-vuotias bonustyttäreni aloitti saman tien kirjan lukemisen toiseen kertaan.

Käärmeenlumoojaan ovat uskaltaneet tarttua myös esimerkiksi Salla, Sara ja Villasukka kirjahyllyssä. Kirjan traileri löytyy Faunoidien nettisivuilta.

Lukunäyte sivulta 71:
Yläkerrasta kuuluva läimähdys sai heidät vavahtamaan yhtä aikaa, ja koko keittiö tuntui keinahtelevan. Joonen pää liikahti ihan liian nopeasti, aivan kuin linnulla. Rannekorut helähtivät, kun poika kääntyi uudelleen ja jäi tuijottamaan Unnaa. Hymy oli haihtunut, ja katseessa näkyi puhdas sekoittamaton kauhu. Jotain painavaa lähti tulemaan alakertaan niin lujaa, että se tuntui hajoittavan portaat allaan.
  "Voi helvetti. Ronni heräs", Joone kuiskasi. "Sieltä tulee ainoa, jota sun kannattaisi ehkä pelätä.  Missä Rufus on?"

Käärmeenlumooja WSOY:n ja Adlibriksen sivuilla.
 
Salama, Annukka: Käärmeenlumooja. 330 sivua. Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen. WSOY, 2012. ISBN: 9789510389379.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Terveisiä lomalta ja arvonnan tulokset!


Pahoittelen pientä blogitaukoa ja ennen kaikkea Ulysses-haasteen taukoa. Käväisimme nauttimassa kuumuudesta ja lämpimästä vedestä Rodoksella, joten blogikin lomaili hiukan. Loma oli mahtavaa nollausta pääkopalle ja paluumatkalla mukana oli paljon enemmän luettuja kuin lukemattomia kirjoja. Niistä kaikista on tulossa arvioita siis lähiaikoina. Ennakkovinkkinä voin jo paljastaa, että mukana oli kaksi aivan mahtavaa kirjaa, pari hyvää ja pari pientä pettymystä. Ja varmaan vielä muitakin, sillä en nyt muista kuinka monta kirjaa oikein luin... Niin tehokasta nollausta siis.

Mutta sitten asiaan, joka kiinnostaa kaikkia. Blogini 3-vuotisarvonta on nyt suoritettu ja voittajiksi julistetaan Disa ja Nenna! Onnea! Otan teihin yhteyttä ja toimitan Adlibriksen lahjakortit eteenpäin. En ole ihan varma, miten se systeemi toimii, mutta eiköhän se selviä.

Kiitos vielä kaikille vastaajille! Oli mahtava lukea ajatuksianne ja palautteitanne. Erityisen iloinen olen useista kirjavinkeistä ja siitä, että blogin ulkoasu miellyttää. Olen monta kertaa kokeillut jotain muuta taustakuvaa, mutta en ole koskaan aktivoinut muutosta, sillä en ole pystynyt luopumaan viljapellostani. Se on ollut taustakuvani siitä saakka, kun vaihdoin tähän alustaan kaksi vuotta sitten. Palaan vielä noihin vastauksiinne ja toiveisiinne myöhemmin omassa postaukessaan.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

James Joyce: Ulysses, 2. viikko ja luvut 9–10


Hyvin suunniteltu on vain puoliksi tehty, kuten kävi tämän viikon James Joycen Ulysses-annoksen kanssa. Kiire ja ylityöt veivät veronsa ja sain luettua vain puolet tavoitteena olleista sivuista. Eipä tätä kirjaa silti kiireellä parane lukeakaan, joten luku-urakan venyminen ei ole niin vaarallista.

Nämä tämän viikon kaksi lukua olivat aika hauskoja! Luku 9 (Skylla ja Kharybdis) tapahtuu kirjastossa, jossa pohditaan muun muassa Shakespearen Hamletia. Tätä keventävät riettaat sanailut, jotka saivat minut hihittelemään. Suomentajalle mahdottoman isot pisteet tästä luvusta, sillä sitä oli hauska lukea. Nyt heräsi kiinnostus katsoa, miten Saarikoski on tästä selvinnyt. Pitää varmaan tarkistaa.

Loukkurit, eli 10. luku käyttää tekniikkana pistokkaita, eli tekstissä on osia, jotka tapahtuvat samaan aikaan toisaalla, joko jo tapahtuneissa osissa lukua tai vasta tulossa olevissa osissa. Pistokkaita oli kiinnostava seurata ja alaviitteet luotsasivat lukemisen niiden läpi todella kätevästi, ehkä jopa liiankin helposti. Tämä oli muutenkin melko helppo- ja nopealukuinen kappale esimerkiksi tuohon edelliseen verrattuna.

Yleisinä huomioina voidaan sanoa, että lukeminen on nopeutunut ja helpottunut koko ajan. Olen myös erittäin yllättynyt Ulysseksen huumorista ja kaksimielisyyksistä, sillä kuvittelin tämän olevan paljon vakavampi kirja. Henkilöitä kirjassa on ihan liikaa minun makuuni, mutta kyllä niistäkin selvitään.

Lopussa on uusi lukusuunnitelma, mutta en vanno, etteikö siihenkin vielä jotain muutoksia tule.

Lukunäyte sivuilta 252–254 (Skylla ja Kharybdis):
Tässä tarkkailin linnuista enteitä. Lintujen Aengus. Ne menevät, ne tulevat. Viime yönä lensin. Helposti lensin. Ihmiset ihmettelivät. Huorakatu jälkeenpäin. Kermahedelmää melonia hen piteli minulle. Sisään. Näet vielä.
  – Vaeltava juutalainen, Buck Mulligan kuiskasi klovnin kunnioituksella. Näitkö hänen silmänsä? Hän katsoi sinua himoiten. Pelkään sua, sä muinen merenkulkija. Oi Vekara, olet vaarassa. Hanki kalusuojus.
 
Seuraava osio:
1. viikko: luvut 1–8 (uuden painoksen sivut 15–213)
2. viikko: luvut 9–10 (uuden painoksen sivut 214–292)
3. viikko: luvut 11–14 (uuden painoksen sivut 293–477)
4. viikko: luvut 15 (uuden painoksen sivut 478–644)
5. viikko: luvut 16–18 (uuden painoksen sivut 647–832)

Joyce, James: Ulysses (Ulysses, 1922). 857 sivua. Suomennos: Leevi Lehto, kansi: Jukka Aalto. Gaudeamus, 2012. ISBN: 9789524952262.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Synttärien kunniaksi lahjakorttiarvonta!

Hupsis! Suunnittelin alkukesästä järjestäväni kunnon synttäriarvonnan, kun blogini täyttää heinäkuussa 3 vuotta. Opintovapaan jälkeinen töihinpaluu sekoitti minut kuitenkin niin, että koko syntymäpäivä pääsi livahtamaan ohi ilman, että edes huomasin. 

Onneksi mikään ei estä järjestämästä juhlia hiukan jälkikäteen. Julistankin nyt avatuksi blogin 3-vuotisjuhlallisuudet lahjakorttiarvonnan merkeissä! Arvonnassa on kaksi palkintoa, eli kumpikin voittaja saa 30 euron lahjakortin Adlibrikseen.

Palkinnot ovat mukavat, mutta ihan helpolla en osallistujia päästä, vaan pyydän teitä kertomaan minulle kommenteissa kolme asiaa. Toivon erityisesti kommentteja ja palautetta blogista sekä kirjavinkkejä. Voitte toki kertoa minulle ihan mitä tahansa muutakin tai vaikka lähettää terveisiä, jos tahdotte.

Synttäriarvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän viestiketjuun. (PS: arvontaan osallistuvat kaikki kommentit, oli sitten kerrottu asioita tai ei.) Arvontaan saa osallistua kuka tahansa ja jokaisella on yksi arpa. Nimettömät kommentit eivät osallistu, joten muistakaa lisätä itsellenne nimimerkki tai muu tunnistetieto. Arvontaan voi osallistua la 28.7. klo 24.00 asti ja palkinnot arvotaan sunnuntaina 29.7.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

James Joyce: Ulysses, 1. viikko ja luvut 1–8


Ensimmäinen viikko James Joycen Ulysseksen kanssa on nyt kulunut. Olo on kimppaluvun suhteen vähän yksinäinen, sillä kovin monia osallistujia ei taida olla mukana. Toivottavasti vielä kuitenkin saataisi muukaan lisää osallistujia, sillä tämä ei ole ollenkaan mahdotonta!

Ulysseksen ensimmäiset kolme lukua olivat minulle vaikeita. Ne eivät ole kovinkaan vetävää tekstiä ja lisäksi luku-urakan pituus vähän kauhistutti. Myös alaviitteiden määrä ahdisti, enkä oikein teinnyt pitäisikö niitä lukea vai ei. Ne avaavat tarinaa mutta samalla myös katkovat kerrontaa. Luinkin niitä alussa vähän satunnaisesti.

Neljännessä luvussa lukeminen helpottui. Osasyynä siihen oli se, että ymmärsin ottaa sekä alaviitteet että lopun taulukot mukaan tekstin tulkitsemiseen ihan aktiivisesti. Jokaisen luvun alussa katson taulukoista lukujen merkityksen, symbolit ja muut. Lisäksi luen alaviitteet, sillä niiden avulla kirja aukeaa ihan eri tavalla. No, ihan kaikkia ihmisiin liittyviä selityksiä en ole lukenut.

Tässä vaiheessa Ulyssesta tuntuu, että olen päässyt mukaan tekstin rytmiin. Parhaimmillaan lauseet saavat hymähtelemään tyytyväisyydestä. Teksti on ovelaa ja varsinkin sisäisten monologien tunnelmat välittyvät mahtavasti. Nautin erityisesti Haades-luvusta, joka synnyttää makaaberia huumoria hautajaisten merkeissä.

Olen yllättynyt, etten ole saanut näppylöitä hen-pronominista. Se ei ole niin korostava kuin ajattelin, ja ymmärrän erottelun tärkeyden. Ajatusten virrassa muut keinot eivät ehkä olisi niin toimivia. Vierastan edelleen silti sanan kirjoitusasua. Olisiko naisellisen pronominin voinut muodostaa vaikka suomen feminiinisen -tar/tär-päätteen avulla? Hen kuulostaa niin vieraalta.

Ulysseksen lukeminen ei tunnu enää mahdottomalta, ja kannustan tarttumaan tähän kirjaan. Toki se on iso, outo ja hämmentävä, mutta mitä siitä. Välillä olen iloisesti eksyksissä. Olen nyt juuri saanut kiinni siitä mustasukkaisuudesta, joka velloo Bloomin päässä. Vaikuttaa siltä, että kiinnostavia lukuja ja tekniikoita on tulossa!

Lukunäyte sivulta 198 (luku 8, Lestrygonit):
Sydän kareilla hän työnsi Burtonin ravintolan oven sisään. Löyhkä tarttui hänen vapisevaan hengitykseensä: pistävä lihanmehu, vihannesten lotina. Katso elukoita ruokitaan.
   Miehiä, miehiä, miehiä.
   Korkeilla baarituoleilla jököttivät, hatut taakse työnnettyinä, pöydissä huutaen lisää leipää ei veloitusta, hörpäten, hotkien kidantäysiä vetistä apettaan, silmät pullistuen, pyyhkien kostuneita viiksiä. 

Seuraava osio:
1. viikko: luvut 1–8 (uuden painoksen sivut 15–213)
2. viikko: luvut 9–13 (uuden painoksen sivut 214–428)
3. viikko: luvut 14–15 (uuden painoksen sivut 429–644)
4. viikko: luvut 16–18 (uuden painoksen sivut 647–832)

Ulysses Gaudeamuksen sivuilla  ja Adlibriksessä.

Joyce, James: Ulysses (Ulysses, 1922). 857 sivua. Suomennos: Leevi Lehto, kansi: Jukka Aalto. Gaudeamus, 2012. ISBN: 9789524952262.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä

Ursula K. Le Guinin hainilaisen sarjan lukeminen on nyt ulottunut 80-luvulla suomennettuun Maailma, vihreä metsä -kirjaan. Olen muistaakseni yrittänyt lukea sitä jo aivan teininä Maameren velhon innoittamana. Silloin se kuitenkin jäi kesken. Sarjaan taitaa päästä sisään vasta edes vähän viisaampana.

Kirja kertoo vehreästä metsän peittämästä planeetasta, jolle terralainen siirtokunta on perustanut metsänhakkuutyömaan. Planeetalla asuu myös itseään ihmisiksi nimittävää kansaa, athshelaisia. Nämä pienet, karvaiset ja vihreät ihmiset eivät saa kuitenkaan kunnioitusta tunkeilijoilta. Maasta tulleet ovat orjuuttaneet kansan ja käyttävät törkeästi hyväkseen sekä näiden naisia että metsiä.

Maailma, vihreä metsä rakentuu kolmen kertojan varaan. Ensimmäinen, yksinkertaisin on kapteeni Davidsonin näkökulma. Mies on rasisti, sovinisti, tappaja ja varma siitä, että on oikeassa. Kun tällaiselle miehelle antaa valtaa, aseita ja muutaman helppouskoisen alaisen, on tiedossa ikävyyksiä. Toistensa peilikuviksi asettuvat kirjan kaksi muuta kertojaa, maasta tullut antropologi Lyubov ja athshelainen Selver.

Kirjan naiskuva on liioitellun vähäulotteinen. Terralaisten naiset ovat joko miesten morsiamia tai metsureiden ja sotilaiden käyttöön lähetettyjä ilotyttöjä. Heistä yksikään ei esiinny kirjassa muuten kuin miesten puheiden kautta. Paikalliset naiset sen sijaan ovat sukujen johtajia, jotka tekevät päätökset miehiltä saamiensa tietojen perusteella. He esiintyvät kirjassa miesten rinnalla samanarvoisina, ei korkeampina tai alempina.

Metsän kuvailu kirjassa on kiehtovan feminiinistä. Metsä hulmuaa, lehteilee, myötäilee ja on täynnä outoa uneliaisuutta. Metsän sanasto on rikasta, ja pidinkin niistä kohdista eniten. Kirjan siirtomaakritiikki on kuitenkin turhan alleviivattua minun makuuni. Totta kai se on juuri takapajuinen Maa, joka levittää ahneuttaan ympäri avaruutta.

Le Guin kertookin jälkikirjoituksessaan, että Maailma, vihreä metsä syntyi kritiikkinä Vietnamin sodalle. Hän myös tunnustaa tekstissään näkyvän moralisoinnin. Vaikka aikaa on kulunut, ei riistämisen politiikka ole loppunut, vaan se on muuttanut vain muotoaan. Moralisointia ja väärien tekojen tuomitsemista siis tarvitaan varmaan edelleen, vaikka minulta se veikin osan tästä kirjan nautinnosta.

Kirjan ajatus kirkastui lopussa, mutta Maailma, vihreä metsä ei silti noussut mielestäni samalle tasolla kuin sarjan toistaiseksi parhaana pitämäni Pimeyden vasen käsi tai edellisen lukemani Hain-tarinan, Harhakaupungin, loppu. Jotain pelottavaa atshshelaisten toteavassa filosofiassa on: Mitään maailmaan tuotua ei enää voi siitä poistaa. Sen kanssa on vain opittava elämään. Se pistää kyllä miettimään.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista: Rocannonin maailma, Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki.

Maailma, vihreä metsä on arvioitu myös blogeissa Taikakirjaimet ja Booking it some more.

Lukunäyte sivulta 28:
Yksi hyvä seuraus tästä kaikesta olisi. Planeetta puhdistettaisiin nyt perusteellisesti kaikesta vieraasta aineksesta ja otettaisiin kokonaan ihmisten haltuun. Niin olisi pitänyt tehdä heti alkuun. Ei edes Lyubow pystyisi nyt estämään räksien hävittämistä, kunhan kaikki saisivat tietää että juuri hänen lemmikkiräksänsä oli johtanut verilöylyä. Nyt seuraisi perusteellinen rottasota, ja ehkäpä, toivotavasti, se pikku homma annettaisiin hänelle. Ajatus hymyilytti häntä. Mutta kasvot pysyivät ilmeettöminä.
    Merelle hänen alleen levisi harmaa hämärä, edessä kohosivat tummina saaren kukkulat, niiden syväpoimuiset, hulmahtelevat, lehtevät metsät.

Maailma, vihreä metsä  Kirjaseurannassa.

Le Guin, Ursula K.: Maailma, vihreä metsä (The Word for World Is Forest, 1972). 173 sivua. Suomennos: Pirkko Lokka, kansi: Heikki Kalliomaa. WSOY, 1984. ISBN: 9510120812.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Ulysses-kimppaluku alkaa!


Tervetuloa tarpomaan yhdessä läpi sekä Dublinin että länsimaisen kirjallisuuden klassikon, James Joycen Ulysseksen. Kimppaluku alkaa nyt ja jatkuu tästä neljä viikkoa eteenpäin. Lukea saa mitä tahansa versiota tai kieltä, ja kommentoida saa vaikkei olisi kirjaan koskenutkaan. Toivomme vilkasta keskustelua!

Aikataulu on tässä, mutta ketään ei sakoteta omassa tahdissaan etenemisestä. Kirjoitan aiheesta joka viikon sunnuntai, ellei mitään ihmeellistä satu. Ensimmäinen viikko käynnistyy nyt!

1. viikko: luvut 1–8 (uuden painoksen sivut 15–213)
2. viikko: luvut 9–13 (uuden painoksen sivut 214–428)
3. viikko: luvut 14–15 (uuden painoksen sivut 429–644)
4. viikko: luvut 16–18 (uuden painoksen sivut 647–832)

Tsemppiä ja onnea kaikille osallistujille!

lauantai 30. kesäkuuta 2012

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lukupiiri valitsi kesäkuun kirjaksi jotain kevyttä mutta kuitenkin merkityksellistä. Valinta kohdistui L. M. Montgomeryn aikuisten kirjaan Sininen linna. Kannatin valintaa vahvasti, sillä olin ostanut kirjan jo aikaa sitten hyllyyni kirpputorilta. Minulla on tuollainen kaunis sininen kansi, mutta tästä on paljon muitakin painoksia.

Sininen linna kertoo tiukassa kurissa kasvaneesta Valencystä, jota suvun pikkumainen ja tekopyhä asenne ahdistaa. Vanhaksipiiaksi päätynyt Valency saa 29-vuotiaana kuulla, että on kuolemassa vuoden sisällä. Siitä lähtien nainen päättää tehdä asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, ja vähät välittää sukulaisten kauhistuksesta ja painostuksesta.

Kirja on ihastuttavan asenteellinen ja samalla kuitenkin asenteita purkava. Minun piti ihan tarkistaa, koska kirja on julkaistu (1926!), koska siinä oli sen verran rohkeita ajatuksia. Se asettaa vastakkain hyveellisen elämän ja naisen säädyttömän itsenäisyyden. Vaikka kirja päättyykin sovinnaisen onnellisesti, on siinä enemmän asennetta kuin monessa nykypäivän viihdetuotannossa.

Sinisen linnan suurin viisaus piilee siinä, että se laittaa lukijansa pohtimaan onnellisuutta. Kun kirjan päähenkilö kuulee elävänsä korkeintaan vuoden, päättää hän alkaa elää muiden pahastumisesta piittaamatta. Näköjään jotkin asiat eivät muutu vuosien kuluessa. Edelleen ihmiset jämähtävät helposti epäonneensa, eivät uskalla tarttua onneen. Toisaalta on myös kovin helppo paheksua niitä, jotka onnensa perään lähtevät tai rikkovat muuten normia.

Montgomery on kyllä ollut harvinaisen viisas ihminen. Mitä useampia hänen kirjojaan luen, sitä enemmän häntä kunnioitan. Viisaiden ajatusten lisäksi Sinisessä linnassa on kutkuttavia henkilökuvauksia, ironiaa ja viihdyttävää romantiikkaa. Toki loppu on vähän turhankin onnellinen, mutta samalla se yllyttää nuoria neitejä käyttäytymään vähän säädyttömämmin. Loistava kesäkirja niin monella tavalla!

Lisää arvioita Sinisestä linnasta löytyy muun muassa K-blogista, Vinttikamarista, Luetut, lukemattomat -blogista, Saran kirjoista ja vaikka kuinka monesta muusta kirjablogista.

Lukunäyte sivulta 51:
Valency ei nukkunut sinä yönä. Hän makasi hereillä pitkät tunnit ajatellen ja yhä ajatellen. Hän teki huomion, joka hämmästytti häntä: hän, joka oli elämänsä pelännyt melkein kaikkea, ei pelännyt kuolemaa. Se ei tuntunut hänestä ollenkaan kauhistuttavalta. Eikä hänen nyt tarvinnut pelätä mitään muutakaan. Miksi hän oli pelännyt kaikkea?

Sininen linna Kirjaseurannassa.

Montgomery Lucy Maud: Sininen linna (The Blue Castle, 1926). 280 sivua. Suomennos: A. J. Salonen. Uusikirjakerho Oy, Karisto, 1973.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Steph Swainston: Uusi maailma

Haastekirjan parissa harhailun jälkeen tuli kiire takaisin omille maille. Onneksi löysin turvallisen paluukirjan, eli Steph Swainstoin Uusi maailma -kirjan, joka on Nelimaa-trilogian päättävä osa. Edellinen, Aika on lahjoista suurin, oli minusta aivan mahtava, joten odotukset olivat suuret myös tältä uusimmalta kirjalta.

Uusi maailma palaa takaisin Nelimaan maankamaralle meriseikkailun jälkeen. Kuolemattomien Arkkitehti on keksinyt keinon, jolla turilaat saadaan vihdoin tapettua. Asiat menevät kuitenkin kammottavasti pieleen ja Nelimaa on tuhon partaalla. Vihollinen näyttää uhkaavammalta kuin koskaan ennen ja itse Keisarin on puututtava asioihin.

Tätä kirjaa lukiessa tuli aika hämmentynyt olo. Tarina tuntui hajoilevan ja rakoilevan joka suuntaan. Välillä lenneltiin ja ihailtiin maisemia, sitten etsittiin karannutta tyttöä, piipahdettiin Siirroksessa, oli lehdistötilaisuus, moniäänisyyttäkin vähän ja sitten sodittiin. Edellinen kirja oli niin ehjä kokonaisuus, että Uusi maailma sai minut turhautumaan. Oli vaikea esimerkiksi kesken kirjan paneutua Salaman tarinaan, kun sille ei tuntunut olevan mitään tarvetta.

Lukemieni trilogioiden arviot menevät harvoin tähän järjestykseen, johon Nelimaan tuomitsen: ensimmäinen kirja oli hyvä, toinen erinomainen ja tämä kolmas vain ok. Kokonaisuutena tarina jäi siis hyvälle tasolle, vaikka mahdollisuuksia sen ylittämiseenkin oli. Pidin tässä Uudessa maailmassa kuitenkin esimerkiksi Keisaria koskevista asioista, samoin kuin matoisa Vermiform on omassa ällöttävyydessään vallan ihana.

Kuvastoltaan Nelimaa-trilogia on kiehtova. Moderni maailma törmää tarinassa hedelmällisesti ritariaikaan synnyttäen tarinan, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Samassa tarinassa yhdistyvät jättihyönteiset, farkut ja peitsitaistelut. Kirja on upea myös kielellisesti. Välillä esimerkiksi taistelukuvaukset ovat melkein liiankin tarkkoja ja anatomisesti yksityiskohtaisia. Eli siis mahtavia.

Olisin toivonut trilogialle paremman päätöksen, mutta tähän Uuteen maailmaan on nyt tyydyttävä. Silti Swainston on lunastanut paikkansa uuden fantasian nimenä, ja aion ehdottomasti seurata hänen kirjojaan jatkossakin – parasta toivoen. Nyt on pakko mennä googlettelemaan, mitä muut ovat pitäneet tästä kirjasta, joka tuotti minulle pettymyksen. Edit: Löysin vain kaksi arviota, Taikakirjaimissa oltiin myös hiukan kriittisiä mutta Risingshadowssa kehuttiin.

PS: Miksi muuten niin monet fantasiakirjat pitää aloittaa maiseman kuvailulla? Se saa minut ainakin täysin turhautumaan ja miettimään kirjan paiskaamista parvekkeelta. Ensin pitäisi koukuttaa lukija ja vasta sitten saa alkaa maalailla maisemia.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista Kuolemattomien kaarti ja Aika on lahjoista suurin

Lukunäyte sivulta 124:
Ulko-oven kahva kääntyi. Vilkaisimme toisiamme Raynen kanssa. Ovi heilahti auki ja Vermiform-nainen astui sisään. Hänessä oli kymmenen kättä eri puolilla, ne vilkuttivat minulle ja imeytyivät sitten hänen sisäänsä. Hän oli paljon suurempi kuin viimeksi nähdessäni, hänen matojensa on täytynyt lisääntyä, ja vaikka hänen muotonsa ja piirteensä näyttivät viehättäviltä, hänen ihonsa oli paksuna sykkivää massaa. Kun otetaan huomioon portaita pitkin ryöppyävä ja katosta putoileva vaaleanpunainen massa, Vermiformin täytyi olla valtava, ja tällä kertaa pystyin kuulemaankin sen. Madoista lähti rahiseva ääni niiden venyessä, supistuessa ja liukuessa näkymättömiin pienten sukastensa varassa. Ne huokuivat ja tunkeutuivat kuin toukat ja niiden haju muistutti virtsantahrimaa sahajauhoa, vanhaa kusta.

Uusi maailma Liken sivuilla, Kirjaseurannassa ja Adlibriksessä.

Swainston, Steph: Uusi maailma (The Modern World, 2007). 403 sivua. Suomennos J. Pekka Mäkelä. Like, 2012. ISBN: 9789520107314.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Jari Tervo: Minun sukuni tarina (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Ensiksi on todettava, että kaikkea sitä tuleekin oman päänsä menoksi keksittyä! Kehittäessäni Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta tiedostin kyllä sen riskin, joka muiden suosittelemissa kirjoissa piilee. Mutta toisaalta ihmiselle tekee ihan hyvää välillä lukea jotain muutakin kuin sitä omaa suosikkiosastoa.

Jari Tervon sain haasteena takaisin Jorilta, jolle määräsin Ursula K. Le Guinin Hain-sarjaa. Tämä kyseinen Minun sukuni tarina löytyi minulta omasta kirjahyllystä, sillä se tuli silloin aikoinaan kirjakerhosta, kun olin unohtanut peruuttaa kuukaudenkirjan. Jostain syystä olin säilyttänyt kirjaa, vaikkei se koskaan minua kiinnostanutkaan. No, nytpä se sitten pääsi käyttöön.

Minun sukuni tarina kertoo jaritervomaisesta mieskirjailijasta, jolle alkoholi maistuu, ja muutenkin on vähän ankeaa. Tyyppi on aikamoinen reppana, joka ei oikein saa otetta elämästään. Viime kirjastakin on jo aikaa ja kustantaja hätyyttelee. Onneksi mies saa toimeksiannon vankilassa istuvan tappajan tarinan kirjoittamiseen. Siitä alkaa aikamoinen sotku, joka sysää päähenkilön sotkemaan koko elämänsä.

Kirja alkaa niin ankeasti, että jos kyseessä ei olisi ollut haastekirja, olisin varmasti lopettanut lukemisen heti alkuunsa. Ryyppyreissut ja ankeudessa rypeminen eivät oikein innostaneet. Minun sukuni tarina rakentuu kuitenkin useista äänistä ja erilaisista tyyleistä, joten kirjan edetessä hiukan helpotti. Jotkin pätkät olivat itse asiassa aika kiinnostaviakin. Tekstin tasolla en kuitenkaan nauttinut kirjasta.

Ihan onnetonta ei Minun sukuni tarinan lukeminen kuitenkaan ollut, sillä jossain vaiheessa huomasin, että tarinan juoni alkoi vetää. Kirjan rakenne olikin aika toimiva, sillä minua kiinnosti selvittää, mitä kaikkea jutun takana piili. Loppu oli minulle kuitenkin pettymys, kun kaikki mahdolliset avoimet päät solmittiin tiukasti yhteen. Sellaiset ratkaisut tuntuvat aika lapsellisilta, sillä eihän kaikilla ihmisillä ja tapahtumilla voi olla osaa siinä samassa suuressa suunnitelmassa. Plussaa kuitenkin parista viimeisestä lauseesta.

Eli lyhyesti: Otin riskin. Rakastuinko? En. Kannattiko? Kyllä, sillä nytpä tiedän taas jotain yhden suomalaisen kirjailijan tyylistä. Ilman haastetta en olisi päässyt loppuun. Muuta? Siis mitä, onko tämä ollut Finlandia-ehdokkaana?

Lukunäyte sivulta 5-6:
Pojat kiistelivät siitä, kenen olo oli armottomin. Yksimielisyyteen ei päästy, siitä päästiin, kuka kysyy kysymykset. Pärjäsimme kohtalaisesti, vihjekysymyksistä olisimme saanet vielä enemmän pisteitä, mutta Goethen arvonimessä oli hämäävä painovirhe. Osasin lopettaa kolmanteen, kehotin poikia jatkamaan. Varhainen poistumiseni aiheutti epäilyjä, että olen tullut uskoon. Torjuin ne, myös viime hetken vippipyynnöt. Pihalla tajusin, etten ollut sanonut Hannikalle, että tilaa taksin. Kävelin kotiin ja itseni vapauttavaan hikeen.

Minun sukuni tarina WSOY:n sivuilla ja Kirjaseurannassa.

Tervo, Jari: Minun sukuni tarina. 371 sivua. Kansi: Martti Ruokonen. WSOY, 1999. ISBN: 9510236756.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kesäkirjat tuovat kesän!

Tai niin ainakin toivon. Juuri aloittaessani tätä tekstiä ukkonen jyrähti oikein kunnolla, joten kai se kesä sieltä on tulossa. Minulla ei varsinaisesti ole kesäfiilistä, sillä tämä alkukesä on mennyt vielä opintojen merkeissä ja ensi viikolla menen joksikin ajaksi töihin. Mutta sen jälkeen alkaa sitten kesäloma. Panostan siis loppukesään lomaillen.

Tämä opintovapaa on ollut toimelias: gradu on edistynyt hyvin, vaikkei vielä valmis olekaan, ja sekä sivu- että pääaineopinnotkin ovat nytkähtäneet eteenpäin. Minulla piti olla tentti vielä ensi maanantaina, mutta olin kätevästi unohtanut ilmoittautua sinne. Päätin ottaa nämä opintovapaan viimeiset päivät levon kannalta ja lukea. Vapaa-ajanlukeminen kun on jäänyt tenttikirjojen varjoon viime aikoina.


Sen kunniaksi julkaisen nyt kesäkirjalistani, joka tosin on ollut valmiina jo jonkin aikaa. Olen lisäillyt sinne kirjoja pikkuhiljaa. Teeman väri näyttäisi olevan tänä vuonna vihreä – suosikkivärini.

Leena Krohn: Unelmakuolema
Pääsi mukaan viimeisenä, kun halusin täydentää vihreiden suoraa. Sitä ennen valitut olivat vahingossa vihreitä.
Angie Sage: Varjo – Septimus Heap 2
Eka osa oli mukava, joten samaa on kai odotettavissa tältä toiselta osalta. Jos oikein innostun, saatan lukea sarjaa pidemmällekin. 
L.M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny
Toivottavasti hyvä uusi suomennos klassikkokirjailijalta, jonka Sininen linna on minulla juuri kesken.
Ursula K. Le Guin: Maailma, vihreä metsä
Ei kaivanne esittelyjä, eli jatkan Hainilaista sarjaa.
J.R.R. Tolkien: Hobitti (Tove Janssonin kuvituksella)
Tämä on luettava vielä ennen leffaa, ja tämä versio on vielä minulta kokeilematta.
Bill Laws: 50 kasvia jotka muuttivat maailmaa
Kasvifanin sivistysosasto kesälle.

Listalle pääsi siis sekä uusia että vanhempia kirjoja ja tietysti myös yksi tietokirja. Kesäkirjalista ei ole tänä vuonna pituudella pilattu, sillä toivon saavani siltä kaikki kirjat luettua. Tosin niin toivon joka vuosi, mutta koskaan ei ole vielä niin käynyt. Ja tarkoitushan on pian käydä myös sen kuuluisan Ulysseksen kimppuun...

Oletteko lukeneet kirjoja listaltani? Aikaisempien vuosien kesäkirjalistat löytyvät muuten täältä: 2009, 2010 ja 2011. (No nyt siellä sataa aivan hulluna, hmph. Siis onko noi rakeita?!)

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Luonnonkasvit ja hyötykasvit vanhojen kasvitaulujen mukaan

Tänään on ollut Luonnonkukkien päivä, jonka kunniaksi olisi järjestetty kaikenlaisia luonto- ja kasvikierroksia ympäri Suomea. Tutkailin vaihtoehtoja muutama päivä sitten, ja tarjolla olisikin ollut monenlaisia opastettuja tapahtumia. Sää on kuitenkin olennainen osa tällaisia retkiä, joten jätin asian hautumaan. Ja niinhän se rankkasade sieltä tulikin helleviikon päätteeksi.

Luonnonkukkien päivää voi onneksi viettää myös kotisohvalla kirjallisuuden avulla. Hauskan vierailun kasvien maailmaan ja niiden opettamisen historiaan tarjoaa vaikka tämä herttainen Luonnonkasvit -kirja. Siihen on siirretty Edgar Hahnewallin maalaamat 1950-luvun kasvitaulut. Tämä erilainen kasvikirja on viehättävä ja nostalginen taidekirja, jonka avulla kyllä kasvien tunnistuskin onnistuu, sillä maalaukset ovat uskomattoman tarkkoja ja yksityiskohtaisia. Parhaimmillaan kirja on kuitenkin näin sohvalukemisena, sillä piirrosten ja nimien lisäksi tauluissa ei ole muuta kuvausta kasveista.

Luonnonkasvit-kirjan pari on Hyötykasvit, joka on rakenteeltaan samanlainen. Siinä parasta ovat ehkä hyötykasvien vanhat nimet. Olen hihitellyt aika paljon jo avokatolle ja grapehedelmälle mutta varsinaista riemua aiheutti munahedelmä (kuvan perusteella munakoiso). Kirjasta löytyy myös kasveja, joita en tunnista, kuten mysteeriksi jäänyt kolokvintti. Ehkä pitäisi googletella noita latinalaisia nimiä. Hyötykasvit-kirjassa on myös monia luonnonkasveja, joiden joitain osia on käytetty lääkkeenä tai muuten hyödyksi. Mukana on myös puita joista on saatu, no, puuta.

Nämä ovat ilahduttavia kirjasia, joiden alkuperäisiä kasvitauluja ottaisin ilomielin seiniäni koristamaan.

Luonnonkasvit WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä. 149 sivua. WSOY, 2012. ISBN: 9789510390863

Hyötykasvit WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä. 136 sivua. WSOY, 2012.  ISBN: 9789510389515

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

James Joycen Ulysseksen uusi käännös ilmestyi!

Tänään julkaistiin vihdoin kymmenen vuoden käännösurakka, kun James Joycen Ulysseksen uusi suomennos ilmestyi. Pääsin mukaan julkistamistilaisuuteen Irlannin suurlähetystöön, jossa tilaisuuden avasi Irlannin suurlähettiläs, H.E. Mr Dermot Brangan (vas.). Sen jälkeen Leevi Lehto (oik.) kertoi mietteitään Joycesta ja tämän teoksen kääntämisestä.

Minua kiinnosti erityisesti se kääntämisen teoria, jolla Lehto on teosta lähestynyt. Hän kertoi ottaneensa tavoitteekseen sen, että Ulysses olisi suomalaisille yhtä vaikea kuin se on englantia puhuvillekin. Käännöksessä ei ole siis selitetty tai oikaistu mitään vaan se on tarkoituksella pidetty yhtä etäällä kuin alkuteoskin.

Joissakin kohdissa kääntäjä on kuitenkin joutunut tekemään toisin kuin oli ajatellut, sillä teoksen jokainen luku on oma kokonaisuutensa, ja se mikä toimii toisessa luvussa, ei toimikaan enää toisessa. Lehto paljasti pallotelleensa yhtä lukua vielä huhtikuussa, kun ei saanut sitä mieleisekseen. Perinpohjaisesta työstä kertoo se, että kirjassa on kuulemma noin 5000 alaviitettä!

Odotan suoraan sanottuna aika innossani, että pääsen Ulyssuksen kimppuun. Erityisesti odotan sitä lukua (en enää muista sen numeroa), joka vaikuttaa ehkä samantapaiselta kuin vähän myöhemmin ilmestynyt Virginia Woolfin Orlando, jossa tekstin tyyli vaihtuu kirjallisuuden tyylien mukaan. On jännittävää nähdä, millaisia vaikutteita Lehto on suomesta ottanut. Tämä oli siis yksi niistä luvuista, joissa kääntäjä kertoi joutuneensa tekemään myönnytyksiä alkuperäiseen käännösstrategiaansa.

Kuten tuolla alkuvuodesta kirjoitin, on siis kimppaluvun aika! Silloin moni ilmoittautui mukaan tähän luku-urakkaan, mutta lisää lukijoita saa tulla mukaan! En myöskään loukkaannu, jos joku tiputtautuu pois. Lukea voi tämän uuden suomennoksen, sen edellisen tai vaikka alkuteoksen, jos uskaltautuu. Ja toki kommentoida saa, vaikka lukemiseen ei nyt osallistuisikaan.

Sitten onkin enää päätettävä aika ja luku-urakan kesto. Sopisiko aloitus esimerkiksi heinäkuun alkuun, jolloin kirjaa jo varmasti löytää kirjastoistakin? Ajattelin, että lukemiseen voisi käyttää kuukauden, ja kerran viikossa pohdittaisiin yhdessä lukemaamme. Miltä kuulostaa? Sivuja kirjassa on reilut 800, mutta ne ovat aika väljiä. Se tekisi viikossa vain noin parisataa sivua, riippuen tietysti kappaleiden pituuksista, sillä niiden mukaan kirjaa kannattanee lukea.

Jos kirja vielä epäilyttää, kannattaa vahvistusta hakea Sivukirjasto-blogista. Liina luki Saarikosken käännöksen jokin aika sitten – ja ihastui! Lisää tietoa kirjasta löytyy Gaudeamuksen sivuilta. Kai olette vielä mukana?

PS: Innokkaimat voivat aloitella jo nyt lauantaina 16.6. Bloomsday Helsingin merkeissä!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Angie Sage: Magiaa – Septimus Heap 1

Vihdoin tuli luettua tämäkin paljon kehuttu sarjan aloitus! Angie Sagen Septimus Heap edustaa taattua brittiläistä fantasiaperinnettä, josta on jo ehditty suomentaa kuusi osaa. Kirjailijalla on työn alla seitsemäs, joten sarja ei ihan heti lopu kesken.

Magiaa esittelee lukijalleen hauskan maailman, jossa on velhoja, taikaa, kadonnut prinsessa, pahiksia, hassuja otuksia ja huumoria. Sarjan nimihenkilö, Septimus Heap on seitsemännen pojan seitsemäs poika, eli lupaava velho. Hänet vaihdettiin toiseen vauvaan heti syntymänsä jälkeen, koska kuningattarellinen prinsessa piti saada turvaan. Sarjan ensimmäinen osa kertoo siitä, miten Septimus pääsee takaisin perheensä luo.

Septimus Heapin maailma on laaja ja tarkasti suunniteltu. Uusia, nautittavia yksityiskohtia riittää Magiaa-kirjan loppuun saakka, vaikka lähellekään tarinan sydäntä ei taidettu vielä päästä. Ihan varauksettomasti en tähän ihastunut, mutta melko paljon kuitenkin. Suomennoksessa oli joitakin kummallisuuksia, jotka vähän tökkivät, mutta kyllä kirjan lukemaan pystyi silti.

Ilmeisesti tätiys on kasvava luonteenpiirteeni, koska olen jo monessa kirjassa huomannut kiintyväni eniten erikoisiin ja hauskoihin täti-ihmisiin. Magiaa-kirjassakin suolla asuva Zelda-täti ihastutti minua kaikista eniten hurjilla keitoksillaan, ehtymättömällä konstivarastollaan ja tietysti ankaksi ryhtyneellä Bert-kissallaan.

Septimus Heapissä parasta onkin juuri huumori ja nokkeluus. Tällaisia kirjoja minä kaipaan kesälomalla, joten voi olla, että sarjan seuraavia osia päätyy kesäkirjalistalleni. Maukasta ja huoletonta luettavaa ainakin näin ensimmäisen kirjan perusteella. Odotan paljon seuraavilta osilta, joissa varmasti päästään jo syvemmälle tarinaan.

Lukunäyte sivulta 192:
Nicko oli tyytyväinen, että poika 412 söi niin paljon, sillä näin ollen Zelda-täti ei huomannut sammakkokokkareita, jotka Nicko oli asetellut riviin veitsensä alle. Tai jos huomasikin, ei ollut niistä millänsäkään. Lisäksi Nickon onnistui syöttää Maxielle kokonainen kaninkorva, jonka hän oli löytänyt lautaseltaan, mikä oli hänelle suuri helpotus ja Maxielle suuri ilo.

Magiaa – Septimus Heap 1 WSOY:n, Adlibriksen ja Kirjaseurannan sivuilla.

Sage, Angie: Magiaa – Septimus Heap 1 (Magyk, 2005). 464 sivua. Suomentanut Kaisa Kattelus. WSOY 2007, 2. painos, 2010. ISBN: 9789510360187.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...