keskiviikko 31. elokuuta 2011

Miten kävi kesäkirjalistan?

Julkaisin blogissani kesälomani ensimmäisenä päivänä kesäkirjalistani. Nyt syksyn kynnyksellä, elokuun viimeisenä päivänä onkin sopiva aika tarkistaa, mitä listan kirjoista tuli luettua, mitä ei ja miksi ei. Säiden puolesta syksy on jo pitkällä, mutta onneksi kesään on aina mukava palata, vaikka sitten vain paljastamaan lukemattomiksi jääneitä kirjoja.

Tämän kesän kesäkirjoille kävi näin (linkistä arvosteluun):
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Tämä oli ensimmäinen listalta lukemani kirja, ja se oli erittäin outo mutta myös hyvin kiehtova. Ja lampaat ovat aina tosi ihania.
Seija Vilén: Mangopuun alla
Tällä kirjalla parantelin Nälkäpelin jälkeistä lukujumia. Muut kirjat eivät toimineet, mutta Mangopuun alla pyyhkäisi lukujumin tiehensä. Tykkäsin kovasti!
Hal Duncan: Vellum – Kaikkeuden kirja I
Lukulistalla jo vuoden ollut kirja, joka nyt jäi kesken... Erikoinen ja vaativa kirja, jota en vain pystynyt jatkamaan. Yritän ehkä kerran vielä, mutta joka tapauksessa aion kirjoittaa siitä jossain vaiheessa, jäi se kesken tai ei.
Claudie Gallay: Tyrskyt
Myös Tyrskyt on vielä lukematta, mutta se kuulemma sopii myös syksyyn. En aio siirtää kirjan lukemista kuitenkaan ikuisesti. Lupaan.
Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä
Öh, pakko tunnustaa, etten edes avannut tätä kirjaa koko kesänä, vaikka olinkin siitä niin innoissani. Kirja on liian iso! Ei sitä niin vain kanneta mukana lomalla. Ja sitten siivosin ja kirja hukkui johonkin pinoon...
Tove Jansson: Kesäkirja
Kesäkirja oli upea! Täydellinen kirja kesään – ja varmaan kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin. Tämän kesän paras lukututtavuus.
Susan Fletcher: Noidan rippi
Kaunis ja surullinen kirja, joka herätti kaipuun Skotlantiin, mutta olisi ollut parempi ehkä syyskirjana.

Kesäkirjalistalle valikoituneet kirjat olivat siis aika onnistuneita kesäkirjoja. Vielä vähän ahkerampi olisin saanut olla, mutta luin kuitenkin näiden kirjojen lisäksi paljon kaikkea muutakin. Lukukesäni oli aika hyvä, vaikka luinkin kesäkirjalistaltani vain vähän yli puolet kirjoista. Mutta se listan tekeminen ja lukemisen suunnitteleminen onkin minusta kesäkirjalistan paras osuus.

Miten teidän muiden kesäkirjalistoille kävi? Toteutuivatko lukusuunnitelmat?

maanantai 29. elokuuta 2011

Alyson Noël: Sininen kuu – Kuolemattomat 2

Alyson Noëlin Sininen kuu on jatkoa Kuolemattomat-sarjalle. Olin positiivisesti yllättynyt sarjan ensimmäisestä Punaiset tulppaanit -kirjasta. Tämä juuri ilmestynyt jatko ei päässyt mielestäni samalle tasolle, vaikka uskon kyllä, että sarjan ensisijainen kohderyhmä pitää myös siitä.

Minä sen sijaan meinasin vallan turhautua kirjan alussa, kun tuntui, että tämä Sininen kuu on ihan samanlainen kuin sarjan ensimmäinenkin kirja: Ever tuskailee epävarmuudessaan ja koulun ilmestyy outo ja ihanan komea poika, jota kaikki muut palvovat mutta Ever inhoaa. Lisäksi Damen alkaa käyttäytyä todella omituisesti. Öh, taas?

Onneksi Sinisen kuun juoni ei kuitenkaan ihan täysin noudata samaa vanhaa kaavaa. Kirjan takakansi itse asiassa johtaa aika paljon harhaan, eikä juoni ole ihan niin mustavalkoinen, mitä se antaa ymmärtää. En arvannut kirjan loppuratkaisua etukäteen, ja siitä kirja saa ison plussan.

Punaisissa tulppaaneissa minua viehätti Everin aitous, mutta Sinisessä kuussa siitä ei valitettavasti tunnu olevan enää juuri mitään jäljellä. Ever palvoo Damenia ihan liikaa ja hukkaa siinä sivussa itsensä. Onneksi tapahtumat vaativat tytöltä myös omia päätöksiä ja itsenäistymistä, mutta silti entinen Ever tuntuu olevan kadoksissa.

Kirjan teemat pyörivät ihmissuhteissa vaanivien ongelmien ympärillä, ja varsinkin sen sudenkuopan kun seurustelevan parin toinen osapuoli on selvästi toista kokeneempi. Ever ei pääse tästä epävarmuudestaan yli, vaan hukkaa sen vuoksi paljon aikaa – ja lähes onnistuu pilaamaan kaiken. Ever on siis aika pihalla tapahtumista, mikä on toisaalta ymmärrettävää, koska hän on niin uusi. Sen sijaan en käsitä ollenkaan, miksei Damen muka nähnyt, mitä on tapahtumassa. Melko epäloogista.

Sininen kuu päättyi kuitenkin aika kiinnostavaan tilanteeseen, joten seuraavassa kirjassa asetelma tullee olemaan ihan uusi. Toivottavasti Everin oma persoona ei enää jää mustasukkaisuuden ja epävarmuuden alle sarjan seuraavassa osassa. Seuraavan osan julkaisusta ei vielä löydy tietoa Otavan sivuilta.

Lue myös arvioni sarjan ensimmäisestä osasta, Punaiset tulppaanit.

Lukunäyte sivulta 32:
Katson häntä ja panen merkille kirkkaankeltaisen auran, joka kieppuu hänen ympärillään ja jonka reunat laajenevat, viittoilevat kuin lämmin ryhmähalaus. Mutta kun katson hänen syvän laivastonsinisiä silmiään, ruskettunutta ihoaan, vaaleaa pörrötukkaansa ja rentoja vaatteita, jotka ovat juuri sopivan trendikkäästi chic - huolimatta hänen kaikesta hyvännäköisyydestään, ensimmäinen reaktioni on juosta karkuun.

Sininen kuu Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

Noël, Alyson: Sininen kuu – Kuolemattomat 2 (Blue Moon – The Immortals 2, 2009). 318 sivua. Suomentanut Sirpa Meripaasi. Otava, 2011.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskän Saattaja on tämän syksyn uutuuskirja, ja yksi niistä, joita olen eniten odottanut. Kirjalla oli jo ennakkoon paljon nostetta, sillä se on kotimainen esikoinen, naisen kirjoittama kauhukirja ja lisäksi siinä on vielä mielettömän hieno kansikin, jonka on tehnyt Jussi S. Karjalainen. Hänen kansitaidettaan olen viimeksi ihaillut Sami Parkkisen Punaisessa pyörteessä.

Saattajan päähenkilö on Lilja, joka palaa avioliittonsa päättymisen jälkeen kotikaupunkiinsa ja vanhaan kotitaloonsa. Oudot tapahtumat alkavat välittömästi. Valoja syttyy ja sammuu, outoja ääniä kuuluu ja kellariin ilmestyy jatkuvasti vesilammikko. Tapahtumat eivät kuitenkaan jää tähän, vaan väkivaltaisuudet ja kuolemantapaukset alkavat levitä. Liljan mieleen alkaa palailla myös muistoja lapsuudesta.

Kirjan tunnelma on onnistuneen karmiva. Pari kertaa sain Saattajaa lukiessani jopa kylmiä väreitä ja niskakarvat nousivat pystyyn. Näitä jännittäviä kohtia oli korostettu mielestäni hyvin, ja Liljan kauhuun oli helppo samaistua. Välillä teki mieli huutaa naiselle: "Nyt ne silmät auki, haluan nähdä, mikä siellä on!"

Saattajassa on myyttinen perusta, joka toimi minusta mainiosti; myytit rakentavat kirjaan tarvittavaa uskottavuutta. Niitä olisi minusta voinut käyttää vieläkin voimakkaammin ja tuoda mukaan jo aikaisemmassa vaiheessa. En tiedä perustuvatko kirjassa käytetyt myytit oikeisiin uskomuksiin, mutta sillähän ei ole mitään merkitystä. Hyvä idea joka tapauksessa.

Yksi syy siihen, miksi en ole viime aikoina enää kovin paljoa kauhua lukenut, on tunnelman lätsähtäminen lopussa. Kun asiat alkavat paljastua, käy lähes aina niin, ettei kauhu enää kanna loppuun asti. Sama ongelma oli myös Saattajassa. Olisin toivonut kirjan loppuun pelottavampaa tunnelmaa ja ehdottomasti rankemman päätöksen. Epilogi meni jo aivan liian onnelliseksi ja toivoin siihenkin enemmän kylmiä väreitä.

Vaikka olin Saattajan loppuun pettynyt, oli kirja muuten minusta erinomainen. Sitä voi huoletta suositella kauhun ystäville. Kyllä Suomessakin osataan! Kauhu on vaikea genre, enkä muista lukeneeni montaakaan sellaista kirjaa (tai nähneeni leffaakaan sen puoleen), jossa loppu onnistuisi pitämään jännitystä yllä. Siihen ei taida auttaa muu, kuin asioiden osittainen pimittäminen loppuun asti ja sen ylikin.

Saattajassa on vähän samanlainen tunnelma kuin John Ajvide Lindqvistin Ihmissatamassa. Saattaja on silti minusta näistä kirjoista parempi, joten pisteet Vänskälle. Hän on erittäin lupaava kirjailija, ja toivon, että uusi kirja on jo työn alla. Ja koska minä olen tällainen onneton nössö, olen joutunut laittamaan tämän kirjan takia valot päälle öisin, jos käyn vessassa...

Lukunäyte löytyy täältä.

Tuoreet arvostelut kirjasta löytyvät myös Booksylta ja Susalta
Saattajalla on myös sivu Facebookissa.

Saattaja Atenan sivuilla ja Adlibriksessä.

Vänskä, Mia: Saattaja. 300 sivua. Kansi Jussi S. Karjalainen. Atena, 2011.

perjantai 26. elokuuta 2011

Rhyannon Byrd: Suden ylpeys – Veren viemät 2

Toinen Rhyannon Byrdin Veren viemät -trilogian osa, Suden ylpeys, ehti ilmestyä melkein saman tien, kun luin tuon sarjan ensimmäisen osan. Olen sen verran malttamaton lukija, että haluaisinkin saada aina kaikki sarjojen osat mahdollisimman pian lukuun.

Suden ylpeys kertoo edellisen kirjan sankarin, Masonin, ystävästä ja lunastajakumppanista Jeremystä. Mies joutuu palaamaan ihmissusien kylään, jotta lunastajat saisivat selville, kuka on  luopiosusien taustalla. Muutto kotimaisemiin ei ole kuitenkaan helppo, sillä puoliverisiä ihmissusia vihataan, ja lisäksi kylässä odottaa Jeremyn valittu, jonka kanssa miehellä on kuitenkin mennyt välit poikki.

Kirjan päähenkilöt ottavat yhteen monta kertaa, ennen kuin pääsevät yhteisymmärrykseen asioista, joten romantiikkaa ja empimistä riittää. Suden ylpeyden rakkaussuhde ei ollut minusta aivan yhtä kiinnostava kuin sarjan edellisen osan. Minua ihmetytti nimittäin se, miksi ihmissusi ja lauman kanssa kasvanut nainen ei muka ymmärrä tuota valittujen suhdetta, vaan tuskailee rakastamisen epävarmuudessa. Onneksi asiaa kuitenkin vähän selitettiin kirjan loppupuolella, mutta silti koko juttu jäi vähän epäuskottavaksi.

Oli mielenkiintoista lukea Suden ylpeydestä enemmän ihmissusien laumasta ja elämäntavasta. Tässä kirjassa alkoi myös hahmottua enemmän tuo taustalla oleva kuvio, joka paljastui oletettua suuremmaksi. Minulla on vankka epäily pääpahiksista, mutta saa nähdä olenko oikeassa. Tämä kirja ei ollut ehkä ihan yhtä hyvä kuin tuo edellinen osa, mutta pidin varsinkin siitä, miten taustakuvio tässä kehittyi.

Sarjan kolmas ja viimeinen osa, Suden arvet, ilmestyy syyskuussa. Silloin ilmestyy muuten myös seuraava osa Kissojen kesken -sarjasta, jee!

Lue myös arvioni sarjan aiemmasta osasta Suden taisto.

Lukunäyte sivulta 22:
Oliko koko lauma menettänyt järkensä? Henkivaeltajat eivät taistellet omia susiaan vastaan. Noidan haastaminen oli yksi Lycanien kulttuurin suurimpia tabuja, samoin kuin naapurien syöminen ja muodon muuttaminen keskellä New Yorkin Times Squarea uudenvuoden aattona. Jos sudet aikoivat selviytyä hengissä nykymaailmassa, sääntöjä oli noudatettava, tai heidän koko elämäntapansa romahtaisi heidän ympärillään nopeammin kuin korttitalo.

Suden ylpeys Harlequinin sivuilla.

Byrd, Rhyannon: Suden ylpeys – Veren viemät 2  (Last Wolf Hunting, 2008). 349 sivua. Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

torstai 25. elokuuta 2011

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 4 – Pimeän piiri

Vampyyripäiväkirjojen suomentaminen jatkuu kiitettävällä vauhdilla. L.J. Smithin vuonna 1991 julkaistu sarja onkin ollut piristävää luettavaa. Nyt ilmestyi sarjan neljäs osa, Pimeän piiri. Edellinen kirja, Verivala, päättyi niin lopulliseen tilanteeseen, että vähän ihmettelin, miten siitä voitaisiin jatkaa. Mutta näköjään ihan hyvin.

Tällä kertaa päiväkirjoja kirjoittaa Bonnie, vaikka kirjoittaminen onkin lähinnä nimellistä. Pimeän piiri alkaa nimittäin sellaisella vauhdilla, ettei siinä paljon päiväkirjoja ehdi kirjoitella. Muutenkin Bonnie on tapahtumien keskiössä, vaikka Meredithkin saa oman osansa toiminnasta. Bonnie on ollut suosikkihahmoni jo aiemmissakin kirjoissa, joten olen iloinen, että Pimeän piirissä päästään hänen päänsä sisälle.

Pimeän piirin varsinaiset tapahtumat alkavat, kun Caroline järjestää juhlat tyttöjen kesken kuten silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin. Jotain outoa on kuitenkin käynnissä, ja tapahtumat kääntyvät hetkessä kauhun puolelle. Pian yksi tytöistä on kuollut ja pelko alkaa levitä. Kaupungissa on uusi pääpahis, joka haluaa tappaa – ja verisesti.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten jännittävästi Pimeän piirin tapahtumat lähtivät käyntiin. Nuo pieleen menevät juhlat olivat oikeasti aika karmaisevat. Pidin myös siitä, että Elenan ystävien persoonat tulivat tässä kirjassa hienosti esille. Se varsinainen päävihollinen oli kuitenkin minulle pieni pettymys. Myös kirjan lopputaistelu päättyi mielestäni vähän tyhmästi. Mutta muuten kirja oli ihan yhtä hyvä kuin aiempi trilogiakin.

Vampyyripäiväkirjat eivät jahkaile tapahtumissa, vaan toimintaan hypätään suoraan. Sellaista pitäisi olla uudemmissakin kirjoissa! Smith on Wikipedian mukaan tehnyt sopimuksen lisäkirjoista, joten on mielenkiintoista nähdä, onko hänen kirjoitustyylinsä muuttunut vuosien aikana. Toivottavasti ei ainakaan liikaa, sillä pidän näistä juuri tällaisina.

Tämän Pimeän piirin jälkeen tulossa on uusi trilogia, joka kantaa nimeä Uusi aika. Sen ensimmäinen osa, Uusi aika: Suden hetki ilmestyy jo loppuvuodesta; tällä hetkellä ilmestymisajaksi on ilmoitettu lokakuu. Jatkosta ei ole vielä tietoa, mutta toivottavasti loputkin kirjat tulevat samassa tahdissa kuin nämä aikaisemmatkin.

Lue myös arvioni sarjan kolmesta edellisestä osasta: Korpinmusta, Sielunkumppani ja Verivala

Lukunäyte sivulta 35:
"Ajatelkaa Elenaa. Koettakaa nähdä hänet mielessänne. Jos hän on siellä jossain, meidän pitää vetää hänet tänne."
Isossa huoneessa tuli hiljaista. Pimeässä ummistuneiden silmäluomiensa takana Bonnie näki vaalean kullan väriset hiukset ja lasuurinsiniset silmät.
"Tule, Elena", hän kuiskasi. "Puhu minulle."
Osoitin alkoi liikkua.

Pimeän piiri Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 4 – Pimeän piiri (The Vampire Diaries 4 – The Dark Reunion). 221 sivua. Suomentanut Pirkko Biström. Otava, 2011.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Tärppejä Atenan ja Schildtsin syksystä

Kirjasyksyn vauhti vain kiihtyy kiihtymistään ja kiinnostavia uutuuskirjoja ilmestyy koko ajan. Olin eilen tutustumassa Atenan ja Schildtsin syksyyn, ja sieltä tarttui mieleen monia houkuttelevia uutuuskirjoja. Tässä siis minua eniten kiinnostavat kirjatärpit.

Mia Vänskä:
Saattaja (Atena)
Saattaja on Vänskän esikoiskirja, ja se pisti silmääni uutuuslistalta jo aikaisemmin. Kauhukirjoja on tullut luettua viime aikoina liian vähän, joten tämä oli varma valinta. Lukunäyte!

Peter Ross, Schildts
Kate Atkinson:
Ihan tavallisena päivänä (Schildts)
Pidin nuorena todella paljon Atkinsonin kirjoista Museon kulisseissa ja Ihmiskrokettia. Olen monesti ihmetellyt, miksei kirjailijalta ole suomennettu muuta, mutta nyt vihdoin ilmestyy Atkinsonin dekkarisarjan aloittava teos. En ole dekkarifani, mutta Atkinson-fani tietysti lukee tämänkin.

Pia Juul:
Hallandin murha  (Atena)
Ensin ajattelin, että tämä kirja ei kiinnostaisi minua ollenkaan, mutta kun kuulin kirjasta tarkemmin, päätin, että sekin tulee lukulistalleni. Kirja on ilmeisesti dekkarin muotoon kirjoitettu, mutta se ei kuitenkaan ole dekkari. Välimuodot ja genren rikkojat ovat mielenkiintoisia!

Filosofit (Schildts)
Esitteen mukaan kirja pureskelee valmiiksi maailman kiehtovimmat ajatukset ja esittelee yksissä kansissa tärkeät aatteet, ajattelijat ja 2500 vuotta ihmiskunnan historiaa. Hmm... Voiko oppiminen olla näin helppoa? Pakko kokeilla!

Jason Thompson:
Kirjan uusi elämä (Atena)
Ajatus kirjojen tuhoamisesta on aina ahdistanut minua, ja siksi olenkin pelastanut kotiini liikaa sellaisia kirjoja, jotka ovat jääneet orvoiksi. Mutta totuushan on, että jotkin kirjat ovat niin auttamattoman vanhentuneita tai huonokuntoisia, ettei niitä kannata säilyttää. Siksi onkin roskisreissun sijaan parempi askarrella niistä jotain uutta. Näyte!

Sir Pilkington-Smythe:
Omituisten otusten ensyklopedia (Schildts)
Tämä kirja herätti kiinnostukseni kansikuvan perusteella. Kirja vaikutti rennosti kirjoitetulta, ja luulin siinä esiteltyjä olioita ensin mielikuvituksen tuotteiksi, mutta kirjassa onkin ihan oikeaa tietoa! Oudot otukset ovat kiehtovia, joten tämä päätyy aivan varmasti lukulistalleni.

Nyt kun olen listannut tuohon nuo minun mielestäni lupaavimmat kirjat, huomaan, että moni kiinnostava jäi vielä listan ulkopuolelle. Apua, ehdinköhän tehdä koko syksynä mitään muuta kuin lukea kirjoja? Epäilen suuresti, sillä tässä oli kuitenkin vain kahden kustantamon listoilta löytämäni tärpit. Lisää vinkkejä eilisillalta löytyy Jennin ja Hannan blogeista, ja jälkimmäisestä oikein kuvien kera.

Schildtsin syksy 2011 löytyy täältä ja Atenan uutuudet täältä.

maanantai 22. elokuuta 2011

Ove Enqvist ja Taneli Eskola: Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari

Saariseikkailut jatkuvat, mutta tällä kertaa tietokirjan muodossa. Tai eihän tämä ihan puhdas tietokirja ole, vaan ehkä tieto- ja taidekirjan välimuoto. Ove Enqvistin ja Taneli Eskolan teos Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari kertoo näiden Helsingin edustalla olevien saarten historiasta ja esittelee saaria runsain valokuvin.

Kuninkaansaari ja Vallisaari ovat kuulunet ihan viime vuosiin asti puolustusvoimien omistukseen, eikä saarille ole ollut pääsyä muilla kuin puolustusvoimien työntekijöillä. Yksi Vallisaarella 80-luvulla palvelleista on kirjan kirjoittaja Ove Enqvist. Hän on kirjoittanut useita kirjoja rannikkopuolustuksesta ja selvästi tuntee erittäin hyvin näiden kirjan saarten historian.

Taneli Eskola on kuvissaan tuonut esille saaren luontoa, ränsistyneitä rakennuksia, linnoituksia ja tyhjiä asevarastoja. Luonto on työntymässä rakennuksiin pikkuhiljaa. Monenlaisia kiinnostavia yksityiskohtia on kuvattu sekä kesällä että syksyn räntäsateessa ja talvellakin. Eskolan valokuvien lisäksi Kruunun jalokivet -kirjassa on käytetty kuvituksena vanhoja karttoja, piirustuksia ja maalauksia. Kirjassa on myös paljon mahtavia vanhoja mustavalkokuvia, joissa esiintyy saarten asukkaita ja työntekijöitä omissa askareissaan.

Vaikka Kruunun jalokivissä on tiukkaa historiallista faktaa, on siinä myös yllättävän paljon sellaista pientä tietoa, jollaista ei yleensä historiankirjoissa tapaa, eli tietoa ihan tavallisista ihmisistä. Kirja esimerkiksi esittelee nimeltä kaikki Vallisaaren räjähdyksessä kuolleet ihmiset ja kertoo muutamia pelastustarinoita. On myös hauska lukea, että Vallisaaren Kalalokit-nimistä tyttökerhoa johti tyttöjen mielestä ihana opettaja Ilmi-täti. Minusta tällainen lähestymistapa tekee kirjasta erittäin kiinnostavan, ja nämä pienet tarinat jäävät myös todella hyvin mieleen.

Kruunun jalokivet -kirjasta todella huomaa, että sen tekeminen on ollut tekijöilleen tärkeää. Lisäksi kirjaan on panostettu paljon myös visuaalisesti. Esimerkiksi kuvien yhteyteen on jätetty runsaasti tilaa, ja kuvat ovat suuria. Sivumäärässä ei ole myöskään pihistelty vaan kirja on saanut arvoisensa puitteet. Tämä on täydellinen kirja kaikille Helsingin paikallishistoriasta ja sotahistoriasta kiinnostuneille. Lisäksi sen kuvat salatuista saarista kiinnostavat varmasti kaikkia.

Kirjan kuvia on esillä myös Taneli Eskolan näyttelyssä Cygnaeuksen galleriassa 30.9. asti.

Lukunäyte sivulta 51–52:
1700-luvulla Helsingin kaupunki väitti, että Viaporin saaret kuuluivat sille, ja esitti vaatimuksensa tueksi kuningatar Kristiinan 20.11.1643 allekirjoittaman lahjoituskirjan, jolla kaupungille annettiin Töölön kartano. Kaupunki katsoi linnoitussaarten kuuluneen Töölön kartanon alueeseen ja kuningattaren siten antaneen saaret kaupungille lahjakirjalla. Kaupunki esitti myös, että se oli käyttänyt Susiluotoja ylimuistoisista ajoista asti, mikä ei myöskään pitänyt paikkaansa.

Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari Moreenin sivuilla ja Adlibriksessä.

Enqvist, Ove ja Eskola, Taneli: Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari. 304 sivua. Moreeni, 2011.

lauantai 20. elokuuta 2011

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Minulle on jostain syystä osunut viime aikoina luettavaksi paljon eristäytymiseen liittyviä kirjoja. Ja itse asiassa aika monessa on ollut vielä mukana merta ja saaria. Sellainen on lähtökohta myös tässä Ali Shawin Tyttö joka muuttui lasiksi -kirjassa. Eristäytyminen ei ole kuitenkaan ainoa tämän kirjan mielenkiintoinen piirre, vaan kirja on sadunomaisuudessaan ja erikoisuudessaan todellinen jalokivi.

Tyttö joka muuttui lasiksi -kirjan tapahtumapaikkana on syrjäinen ja eristäytynyt St Hauda´s Landin saariryhmä. Lähes erakoitunut Midas Crook tapaa tuntemattoman Idan, joka kävelee varoen ylisuuret saappaat jalassaan. Tyttö etsii toista saarilla asuvaa erakkoa, Henryä, jonka toivoo voivan auttaa häntä, sillä Henryllä on outoa tietoa saaren erikoisuuksista: eläimestä, joka muuttaa kaiken näkemänsä valkoiseksi, ja suossa makaavista lasiruumista. Idalla on nimittäin salaisuus.

Mistä oikein aloittaisin? Tyttö joka muuttui lasiksi on aivan uskomaton kirja. Se on riipivän surullinen, hauras ja silti jotenkin toiveikas. Oli lähes kestämätöntä lukea kirjan surullisista kohtaloista, kun ihmisten onni ja rakkaus ovat vain yhden oven tai sanan takana, mutta silti he eivät uskalla toimia, vaan jäävät mieluummin yksin. Luin kirjaa herkeämättä odottaen onnellista käännettä ja lähes peläten sitä, mikä seuraavilla sivuilla voisi odottaa.

Tyttö joka muuttui lasiksi kertoo toisaalta Midaksen ja Idan tarinaa, mutta samalla se purkaa menneisyyden tapahtumia. Jokaisella yksinäisyyteensä erakoituvalla ihmisellä on siihen syynsä. Historia tuntuu saarilla kertautuvan ja ihmiset joutuvat jatkuvasti kohtaamaan menneisyytensä varjoja. Rakkaus on saarilla jotain vaikeasti saavutettavaa, ja vaikka sen löytäisikin, voi rakkaus myös kadota vain yhden katseen takia.

Kirjassa kuvataan saarten outoa luontoa, valoa ja merta niin yksityiskohtaisesti, että ne pystyy lähes aistimaan. Saaret muuttuvat kirjan sivuilla eläviksi, kun lukee miten sumu kiertyilee nilkkojen ympärille ja aallot sylkevät vaahtoa. Saarten eristäytyneisyys on täydellinen tausta kirjan ihmisille, jotka ovat kaikki jollakin tavalla rikkinäisiä. Itse asiassa Ida on ehkä ainoa kirjan henkilö, joka ei ole täysin hajalla ainakaan henkisesti.

Rakastuin tähän kirjaan ihan oikeasti ja toivon, että mahdollisimman moni ihminen lukisi sen. Harvoin törmää kuitenkaan näin koskettavaan ja vaikuttavaan kirjaan. Tyttö joka muuttui lasiksi on ihana ja surullinen, mystinen ja kuitenkin täysin todellinen.

Lukunäyte sivulta 19:
Yö kokosi voimiaan metsässä. Varjot pitenivät polulla, ja Ida kykeni hädin tuskin erottamaan, missä polku päättyi ja juurakot alkoivat. Puolikuu näytti olevan sulamaisillaan pilviin. Lintu huusi. Lehdet kahisivat matomaisten puiden juurilla. Jokin vapisutti oksistoa.
Ida linkkasi eteenpäin pimeässä malttamattomana pääsemään sisään, kaivamaan neljän seinän sisältä värejä uudelleen esiin. Huomenna hän yrittäisi taas etsiä Henry Fuwaa. Mutta miten löytää erakko tästä erakoiden erämaasta?

Tyttö joka muuttui lasiksi Atenan sivuilla ja Adlibriksessä.

Shaw, Ali: Tyttö joka muuttui lasiksi (The Girl With Glass Feet, 2009). 330 sivua. Suomentanut Taina Wallin. Atena, 2011.

perjantai 19. elokuuta 2011

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten lukupiiri on laajentanut minun lukurepertuaariani aika paljon. Tulee vähän pakosti valittua ainakin kerran kuukaudessa sellainen kirja, jota ei ehkä muuten tulisi luettua. Lars Sundin Onnellinen pieni saari on yksi tällainen kirja, joka päätyi luettavaksi lukupiirin takia.

Onnellinen pieni saari kertoo saarilla asuvasta yhteisöstä, joka on varsin itseriittoinen. Saarten väen mukaan mantereella asuvat ovat outoja ja siellä ovat asiat muutenkin paljon huonommin. Saarten rannoille alkaa yllättäen ajautua ruumiita, joita kukaan ei tunnista tai kaipaa. Asia kiinnostaa yllättävän vähän ketään, vaikka se mullistaakin saarten asukkaiden elämän. Vai mullistaako sittenkään?

En tiennyt Onnellinen pieni saari -kirjasta yhtään mitään ennakkoon, enkä ollut edes lukenut kirjan takakantta. Lukiessani jouduin vähän hämmennyksiin siitä, että kirjaa oli vaikea sijoittaa mihinkään genreen, kun se tuntui menevän vähän dekkarinkin suuntaan välillä. Kirjan loputtua olin lähinnä hämmentynyt siitä, että asiat jäivät niin auki. En oikeastaan edelleenkään tiedä, mitä pidin kirjasta.

Olin loppuun ensin pettynyt, mutta huomaisin miettiväni kirjaa ja sen ajatuksia parina seuraavana päivänä aika paljon. Se ehkä oli kirjailijan tarkoituskin. Onnellinen pieni saari paneutuu vastakohtien tutkimiseen. Saaren ja mantereen välillä on ristiriita, samoin tuttujen ja tuntemattomien ihmisten, vieraan ja kodin. Muukalaisuus ja siihen suhtautuminen nousevat lukijan pohdittavaksi kirjan edetessä ja varsinkin sen loputtua.

Minua häiritsi Onnellisen pienen saaren erittäin näkyvä kertoja, joka puuttui tarinaan aika usein. Kertoja saattoi esimerkiksi todeta, että nyt siirrymme sinne ja näemme sitä ja tätä. Tuo me-henki on aina sellainen, jota en voi teksteissä sietää, vaan minun tekee mieli heittäytyä hankalaksi yksiköksi ja mennä omaan suuntaani. Kerrontaa piristi kuitenkin se, että siinä katsottiin asioita eri henkilöiden näkökulmasta ja välissä oli poliisiraporttejakin.

Parasta Onnellinen pieni saari -kirjassa oli mielestäni henkilökuvaus. Saarilla asui monia hyvin persoonallisia tyyppejä ja heillä on erikoisia tarinoita kerrottavanaan. Suosikikseni nousi ehkä Posti-Janne, joka käsittämättömällä tarkkuudella höyrytti auki kaikki saarelaisten kirjeet ja sulki ne lukemisen (ja joskus kopioimisen) jälkeen jättämättä kuoriin merkkiäkään sormeilusta.

Lukunäyte sivulta 14–15:
Niin, tässä he nyt ovat, parahin lukija: Kangarin pojat.
Gunnarsholmarnassa ja myös naapurisaaristoissa heitä kutsutaan Pyhäksi Eerikiksi ja Pyhäksi Olaviksi. Nimitys tihkuu huonosti kätkettyä ironiaa, sillä pyhyyttä ja kristillisiä hyveitä ei varsinaisesti pidetä Kangarin pojille luonteenomaisina piirteinä. Kun kunnon ihmiset ottavat pojat puheeksi, heillä on tuomitsemisen terävä väkänen kielenkärjessään. Yleisen käsityksen mukaan Pyhä Eerik ja Pyhä Olavi päätyvät ennemmin tai myöhemmin kuritushuoneeseen sovittamaan syntejään.

Onnellinen pieni saari WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Sund, Lars: Onnellinen pieni saari (En lycklig liten ö, 2007). 306 sivua. Suomentanut Katriina Savolainen. WSOY, 2007.

torstai 18. elokuuta 2011

Aulikki Oksanen herätti sisäisen runotytön

Pääsin alkuviikosta vierailulle Siltala-kustantamoon, jossa me kirjabloggarit tapasimme paitsi Siltalan väkeä ja myös Aulikki Oksasen. Minua etukäteen vähän jännitti yhden suosikkirunoilijani tapaaminen, mutta Oksanen oli välitön ja iloinen ihminen, jonka seurassa ei tarvinnut lainkaan jäykistellä. Muutenkin tapaaminen oli erittäin hauska ja juttua riitti vaikka kuinka.

En ole pitkään aikaan lukenut runoja juuri ollenkaan. Vielä vajaa 10 vuotta sitten minulla oli tapana silloin tällöin kirjoitella runoja, varsinkin jos olin onneton. Onnellisena aikana runoja ei koskaan tuntunut syntyvän. Olen osallistunut myös yhteen runokilpailuun, mutta ilman tulosta. Sittemmin olen todennut, että taitoni eivät yksinkertaisesti vain riitä runojen kirjoittamiseen. Lähinnä huvittaa, kun siivouksen yhteydessä tulee törmättyä johonkin vanhaan runovihkoon.

Mutta nyt Aulikki Oksasen tapaaminen aiheutti sen, että haluan taas lukea runoja! Yksi syy tähän on varmasti se, että saimme kuulla Oksasen itsensä lausuvan pari runoa uudesta Kolmas sisar -runokirjastaan. Muutenkin kirjan runot ovat vallan ihania, vaikka kannesta kanteen en olekaan kirjaa vielä lukenut. Eihän runoja nyt sillä tavalla voi lukea.

Satuin voittamaan Jennin järjestämässä Koko lailla kirjallisesti -blogin arvonnassa Adlibriksen lahjakortin, jonka olin jo toiveikkaasti ilmoittanut käyttäväni Lentävä hevonen -runoanalyysikirjan ostamiseen. Kirjan ovat toimittaneet Siru Kainulainen, Kaisu Kesonen ja Karoliina Lummaa, ja sen pitäisi auttaa runojen tulkitsemisessa ja ymmärtämissä. Koska voitto kerran tuli, siirtyy kirja ostoskoriin ja raportoin sitten myöhemmin blogissa, miten kirja on avartanut runouden maailmaa minulle.

Sisäinen runotyttö on siis herännyt, ja siitä saan kiittää Siltalaa, Aulikki Oksasta ja Jenniä. Kiitos teille kaikille!

Lisää tunnelmia käynnistämme Siltalassa löytyy ainakin Inahduksesta ja kuvien kera Nora exlibriksestä ja Lumiomena-blogista.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Anne Leinonen ja Miina Supinen: Rautasydän

Luin ensimmäisen kerran tästä Anne Leinosen ja Miina Supisen Rautasydän-yhteisteoksesta Supisen Sokeripala-blogista. Vaikka olenkin pitänyt molempien kirjailijoiden aiemmista teoksista, en ollut ollenkaan varma, olisiko tämä kirja ihan minun makuuni. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden, kun sitä tarjottiin luettavaksi.

Rautasydän kertoo nelikymppisestä Sarista, joka pyörittää pikkukylässä rautakauppaa. Sarin mies on kuollut vuosia sitten, mutta nainen on jäänyt miehen kotipaikkakunnalle kasvattamaan lapsiaan ja pitämään kauppaa. Sarin aiemmin hiljainen elämä saa uuden käänteen, kun paikkakunnalle iskee rikosaalto ja rautakaupan nurkissa alkaa pyöriä sekä pelottavia että houkuttelevia miehiä. Pian seuraakin kaikenlaista toimintaa ja vipinää.

Arvelin ennakkoon, että Rautasydän olisi hyvin ja vetävästi kirjoitettu, enkä pettynyt. Tällainen kahden kirjoittajan systeemi taitaa olla aika toimiva. Supisen absurdien tarinoiden fanina toivoin, että tässäkin kirjassa olisi äärimäisyyksiin vietyjä hahmoja, mutta siinä jouduin pettymään. Muutamat kirjan hahmot keikkuivat siinä rajoilla, että ne olivat hiukan liian yksipuolisia ollakseen ihan uskottavia, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi ylilyötyjä mennäkseen karikatyyrin puolelle.

Parhaimmillaan Rautasydän oli minusta silloin, kun se kuvaili pikkukaupungin elämää. Välillä tuntui vähän kuin olisi katsellut vanhaa Suomi-filmiä, sillä kirjassa oli hyvin sympaattinen tunnelma. Vaikka kirja ei ollutkaan ihan minun makuuni, huomasin viihtyväni sen parissa hyvin. Juoni oli vauhdikas ja toimiva, vaikka muutamat asiat selvisivätkin melko sukkelasti. Rautasydän olisi ehkä ollut parhaimmillaan kesälomalukemisena, sillä siinä on monia hyvän kesäkirjan ominaisuuksia: jännitystä, romantiikkaa ja maalaismaisemaa.

Lue myös arvioni Miina Supisen kirjoista Liha tottelee kuria ja Aptosauruksen maa, sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen yhteisteoksesta Routasisarukset. Pidin myös Leinosen novellista Verenhimo-kokoelmassa.

Lukunäyte sivulta 11:
Kun valtatieltä kääntyi teollisuusalueelle, sai ensin ajaa kilometrin verran umpimetsän halki. Sitten vastaan tulivat ensimmäiset rakennukset: vanha lämpövoimala, varastorakennuksia, aitauksella eristetty sähkönjakelukeskus. Mutkan jälkeen silmien eteen jysähti paikkakunnan suurin ja ehdottomasti kummallisin näky: viiteenkymmeneen metriin kohoava massiivinen, harmaa betonirakennelma, joka muistutti jättiläisen urkupillejä. Valtion vanha viljasiilo. Sen takana kyyristeli vanha makasiinirakennus, ja siellä olivat kotini ja rautakauppani.

Rautasydän Helsinki-kirjojen sivuilla ja Adlibriksessä.
Anne Leinosen blogi Toimittajan spekulatiivinen lokikirja ja Miina Supisen blogi Sokeripala.

Leinonen, Anne ja Supinen, Miina: Rautasydän. 221 sivua. Kansi Laura Noponen. Helsinki-kirjat, 2011.

lauantai 13. elokuuta 2011

Tove Jansson: Kesäkirja

Vaikka kesä alkaa olla jo lopuillaan, jatkuu kesäkirjojen lukeminen vielä. Vähän harmittelin sitä, että Tove Janssonin Kesäkirjan lukeminen venyi näin myöhäiseen ajankohtaan, mutta lopulta se taisikin olla aika hyvä juttu. Kesäkirjassa on nimittäin otteita monista kesistä aina huhtikuusta elokuulle asti.

Kesäkirja kuuluu niihin kirjoihin, jotka minun on pitänyt lukea jo pitkään. Onneksi vihdoin sain sen luettua, sillä tuntuu kestämättömältä ajatella, etten olisi tutustunut näin upeaan kirjaan. Vaikka olen jotain Janssonin muumitonta tuotantoa lukenut, olen ehkä nyt tarpeeksi vanha nauttiakseni siitä ihan eri tavalla kuin ennen.

Tämä pieni kirja on paljon suurempi kuin päältä arvaisi. Kesäkirja kertoo lyhyitä tarinoita saaresta, jossa kolme sukupolvea viettää kesiään. Pääosissa ovat isoäiti ja Sophia-tyttö, jotka tuntuvat kohtaavan toisensa jollain sellaisella rehellisellä ja suoralla tasolla, johon ei ehkä ole pääsyä muilla. Saari muuttuu jatkuvasti, tulee teitä ja naapureita, luonnonkasveja vaihdetaan istutettuihin ja säät vaihtelevat, mutta joka kevät saarelaiset palaavat ja syksyllä taas lähtevät.

Jokainen kirjan pieni tarina on omanlaisensa helmi, joka sisältää niin paljon viisautta, että minun oli vaikea lukea monta sellaista yhteen menoon. Tuli sellainen olo, että tarinoita pitää miettiä ja sulatella – ehkä vähän säästelläkin. Toisaalta tiedän, että tulen lukemaan tämän kirjan kokonaan ja osissa varmasti vielä monta kertaa. Nyt jo teki mieli palata joihinkin tarinoihin uudestaan.

Kesäkirja osoittaa sen, että hyvä kirja ei tarvitse ihmeellisiä koukkuja tai kikkailuja. Riittää kun on sanottavaa ja kieli, jolla se kertoa. Jansson kykenee luomaan saaren villin kauneuden suoraan lukijan mieleen vähäeleisesti ja koskettavasti. Muumikirjoista tuttu viisaus on Kesäkirjassa vielä vaikuttavampaa ja itse asiassa täysin ajatonta. Tämä on sellainen kirja, joka kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Kuten eräs ystäväni sanoi, tämä kirja sisältää kaiken oleellisen.

Lukunäyte sivulta 69:
Merkillistä, isoäiti ajatteli, en osaa enää kuvata, en löydä sanoja, tai ehkä minä en vain ponnista riittävästi. Siitä on niin kauan. Eikä se liity kehenkään. Jos minä en kerro mielihalusta, siitä syntyy jotain jota ei ole koskaan tapahtunutkaan, se umpeutuu ja sitten se on hukassa. Isoäiti nousi istumaan ja sanoi: Minä en kaikkina päivinä muista asioita oikein tarkkaan. Mutta yritäpä sinäkin joskus nukkua teltassa kokonainen yö.

Kesäkirja WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Jansson, Tove: Kesäkirja (Sommarboken, 1972). 143 sivua. Suomentanut Kristiina Kivivuori, päällys Tove Jansson. 7. painos. WSOY, 2011.

perjantai 12. elokuuta 2011

Rhyannon Byrd: Suden taisto – Veren viemät 1

Rhyannon Byrdin Suden taisto on uusi tuttavuus Harlequin Nocturne -kirjoissa. Se aloittaa kolmiosaisen Veren viemät -sarjan, jonka kaksi seuraavaa osaa tulevat nyt elokuussa ja syyskuussa. Olen jo vähän odotellut jatkoa Manalan valtiaille, mutta se on ollut nyt jo jonkin aikaa tauolla. Toivottavasti sekin jatkuisi pian.

Mutta tähän kirjaan siis. Suden taistossa päästään tutustumaan sekä puhdas- että puoliverisiin ihmissusiin. Puhdasveriset ihmissudet asuvat omassa rauhassaan ja kuuluvat ihmissusilaumaan. Puoliveriset ihmissudet eivät kuulu laumaan, sillä heidän toinen vanhempansa on ihminen. Puoliverisetkin voivat kuitenkin lunastaa täyden laumastatuksen, jos tappavat tarpeeksi monta pahuuden tielle, eli ihmissyöntiin, langennutta ihmissutta.

Suden taisto alkaakin tällaisen metsästysretken keskeltä. Mason ja Jeremy ovat lunastajia, jotka seuraavat yhtä murhanhimoista ihmissutta. Mason törmää kuitenkin yllättäen naiseen, jonka tajuaa olevan hänen yksi ja ainoa valittu puolisonsa. Pian nainen, Torrance, on murhaajaihmissuden tappolistalla ja Masonin on puolustettava häntä. Kaiken lisäksi ihmissyöjäsusien käytös on muuttunut, ja lunastajien on selvitettävä, mistä se voisi johtua.

Olin aluksi varsin ilahtunut Suden taisto -kirjasta, sillä se vaikutti virkistävän rempseältä. Kirjan kieli esimerkiksi oli juuri sopivan värikästä ja ronskiakin. Suden taiston ihmissudet ovat testosteroninkäryisiä ja raivokkaita joka suhteessa, ja heidän pullisteluaan oli hauska seurata. Kirja ei kuitenkaan ollut ihan alkunsa veroinen, mutta oli se silti keskivertoa parempi Nocturne-kirja. Kirjasarjan juoni vaikuttaa myös lupaavalta, sillä tulossa taitaa olla sekä ryminää että rellestelyä.

Lukunäyte sivulta 15:
Raju omistushalun puuska levisi polttavana Masonin suoniin veden kihotessa kielelle, ja hän pystyi vain hädin tuskin pidättämään halunsa läähättää kuin himokas koira. Kunnon pitkä ulvahdus olisi tehnyt terää juuri sillä hetkellä, mutta olosuhteiden valossa se tuskin olisi soveliasta. Eläin Masonin sisällä murisi kiihtyneenä ja asettui höyryämään hiljaa hänen ihmispuolensa yrittäessä hillitä mieletöntä haluaan kaapata nainen kainaloonsa ja juosta niin kauas ja niin kovaa kuin pystyi, kunnes saisi olla kahden naisen kanssa.

Suden taisto Harlequinin sivuilla ja Helmetissä.

Byrd, Rhyannon: Suden taisto – Veren viemät 1 (Last Wolf Standing, 2008). Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

maanantai 8. elokuuta 2011

Katja Krekelä: Romisko

Olin keväällä Gummeruksen syksyn kirjojen esittelytilaisuudessa ja siellä kiinnostuin Katja Krekelän Romisko-lastenkirjasta. Viikonloppuna en ehtinyt juurikaan lukea, mutta onneksi Romisko oli nopealukuinen ja sain sovitettua sen aikatauluuni. Kirjan mahtavan kuvituksen on tehnyt Sanna Sipi.

Romisko on vanha romuinen talo, jossa asuvat Riepu ja Orpana. He myyvät Romiskosta käsin kaikenlaista tavaraa, mitä joku muu saattaisi sanoa keräilyharvinaisuuksiksi – tai romuksi. Rievun ja Orpanan elämä menee sekaisin, kun heidän puotiinsa tunkeutuu eräänä päivänä Pamppu, joka aikoo laittaa Romiskon maan tasalle.

Riepu ja Orpana ovat kuin kuka tahansa lapsi, joskus reipas kuin Orpana ja joskus taas tavattoman ujo reppana kuten Riepu. Romisko onkin ennen kaikkea Rievun kasvutarina. Aina ei pysty pistämään kampoihin vahvemmille, mutta onneksi pelokaskin voi muuttua rohkeaksi, kun sillä on ystäviä ja hyviä ideoita. Kirjan henkilöhahmot ovat minusta oikein onnistuneita aina sivuhahmoihin asti. Varsinkin oikeamielinen Napasika on vallan hauska kaveri.

Sympaattinen lastenkirja jätti minut kuitenkin kaipaamaan yhtä asiaa. Nimittäin Romiskon tarkempaa esittelyä, sillä olisin halunnut tutustua siihenkin paremmin. Kyllähän kai jokainen haluaisi tutustua tarkemmin taloon, jonka nurkassa majailee kummituskissa, katossa on reikiä ja kolmas porras narisee. Talon luonne jäi minusta liiaksi taka-alalle, vaikka olen varma, että sitä löytyisi talosta runsain mitoin.

Vaikka toivoinkin tutustuvani talon vähän paremmin, on Romisko joka tapauksessa kaunis tarina rohkeudesta ja ystävyydestä. Sanna Sipin hauskat piirustukset tuovat tarinaan ilmettä ja ilkikurisuutta. Minusta tuntuu, että piirroksia voisi katsella vaikka kuinka kauan, sillä aina jostain kengästä pilkistää jokin uusi pikku ötökkä tai hassu yksityiskohta. Kirja sopii myös ääneen luettavaksi, sillä tarina on aika lyhyt – isohko teksti taas auttaa niitä, jotka jo ovat oppineet lukemaan itse.

Lukunäyte sivulta 20:
"Jonain päivän", Riepu sanoi, "puotiin marssii oikea merirosvo, jolla on madonsyömä puujalka. 'Tulit oikeaan paikaan', minä sanon silloin. 'Meillä on kaupungin paras puujalkavalikoima. Löydät sieltä varmasti itsellesi sopivan.' Uskotko, että sellaista voi tapahtua?"
"Minä uskon", Napasika sanoi, "että Romiskossa voi tapahtua melkein mitä tahansa."

Romisko Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Krekelä, Katja: Romisko. Kuvitus Sanna Sipi. 100 sivua. Kannen suunnittelu Sanna Sipi ja Jenni Noponen. Gummerus, 2011.

torstai 4. elokuuta 2011

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär ja Ryhmäteatterin näytelmä

Kaksiosainen uudelleentutustuminen Ronja ryövärintyttäreen on nyt onnellisesti suoritettu. Aikaisemmin kesällä oli lukupiirikirjanamme Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär -kirja, ja eilen kävin muutaman kirjoista pitävän ystävän kanssa katsomassa Ryhmäteatterin näytelmän Ronjasta Suomenlinnassa.

En ollut lukenut Ronja, ryövärintytärtä vuosikausiin. Epäilen, että mahdollisesti olen lukenut sen viimeksi lapsena. Ainakin olin unohtanut monia asioita. Kaikki asiat eivät kuitenkaan olleet unohtunet, sillä muistin edelleen kaikkein jännittävimmät kohdat yllättävänkin hyvin. Oli joka tapauksessa mahtavaa lukea Ronjaa jälleen. Se olikin paljon hauskempi ja viisaampi kuin muistin. Siinä on hauskaa kieltä ja reipasta menoa, ja kaiken takana on kuitenkin rakkaus ja hyvyys. Ihana lastenkirja.

Birk ja Ronja, Ryhmäteatteri. Kuva: Sini-Marja Niska.
Entäs sitten Ronja, ryövärintytär -näytelmä? Se oli puitteiltaan upea, sillä vanha linnoitus toi mieleen ryövärinlinnan. Näyttämö oli monitasoinen ja siinä oli muutama yllätyskin odottamassa. Puvustus ja varsinkin metsän olentojen asut ja muu rekvisiitta osoittivat mielikuvitusta ja pelottomuutta. Puvustuksen suunnittelijat selvästi luottivat katsojiensa mielikuvitukseen, sillä esimerkiksi hupaisat pahvilaatikkohevoset olivat kovin sympaattisia mutta vaativat kuvittelukykyä täyttämään puuttuvat kohdat. Onneksi sitä tuntui löytyvän katselijoilta.

Ronjaan oli tuotu hiukan lisää huumoria, mikä varmaan olikin ihan hyvä idea lapsiyleisöä ajatellen. Lisätyt kohdat eivät minusta olleet mitenkään häiritseviä, vaikka eivät ehkä tarpeellisiakaan näin aikuisnäkökulmasta. Sen sijaan jäin kaipaamaan muutamia asioita, joiden avulla Ronjan ja Birkin suhde olisi saanut syvyyttä – esimerkiksi sen, että Ronja käytännössä piti Birkiä ja muita Borkanryöväreitä elossa tuomalla heille ruokaa koko talven. Asia ohitettiin näytelmässä mielestäni liian nopeasti, mutta nämä ovat sellaisia valintoja, jotka vain pitää tehdä siirrettäessä taideteoksia muodosta toiseen. Näytelmä oli joka tapauksessa ihan kirjan arvoinen, ja erityiskiitoksen annan lavastajille ja puvustajille!

Lukunäyte sivuilta 110–111:
Ronja irrotti nahkaremminsä. Nyttemmin Birk oli hankkinut itselleen samanlaisen, ja he kätkeytyivät lassot valmiina erään kiven taa aukiolle, jota villihevoset käyttivät laitumenaan.
Odottaminen ei ollut ikävää.
– Minä voin ihan hyvin vain istua tässä ja olla keväässä, sanoi Birk. Ronja katsoi häntä salavihkaa ja mumisi hiljaa: – Siksi minä sinusta pidänkin, Birk Borkanpoika.

Ronja, ryövärintytär WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Lindgren, Astrid: Ronja, ryövärintytär (Ronja Rövardotter, 1981). 239 sivua. Suomentanut Tuula Taanila. Kuvitus Ilon Wikland. WSOY, 1997, 13. painos.

Ronja, ryövärintytär -näytelmä Ryhmäteatterin sivuilla.

Rooleissa Kreeta Salminen/Rosanna Kemppi, Ylermi Rajamaa, Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen. Ohjaus Akse Pettersson, musiikki Jukka Hannukainen ja Jussi Kärkkäinen, lavastussunnittelu Janne Siltavuori, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen, puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen, valaistussuunnittelu Tomi Tirranen, äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Susan Fletcher: Noidan rippi

Joskus tulee ihan hassu tunne, kun huomaa lukevansa jotain kirjaa täysin vääränä vuodenaikana. Näin minulle kävi Susan Fletcherin  Noidan rippi -kirjan kanssa. Olin valinnut kirjan yhdeksi kesäkirjoistani, mutta se ei tuntunut sopivan ollenkaan kesän tunnelmiin. Onneksi kirja oli kuitenkin niin hyvä, ettei se haitannut liikaa.

Noidan rippi kertoo skotlantilaisessa vankilassa viruvasta Corragista, jota odottaa polttaminen noitana. Nainen on otettu kiinni epäselvissä oloissa Glencoessa tapahtuneen joukkomurhan jälkeen. Naista tulee haastattelemaan pappi, joka haluaa naisen vahvistavan epäilykset siitä, että murhan on hyväksynyt Stuartit valtaistuimelta syrjäyttänyt kuningas Vilhelm III Oranialainen (William, Prince of Orange). Kirjan tapahtumat perustuvat oikeaan vuonna 1692 tapahtuneeseen Glencoen verilöylyyn.

Kirjan kerronta vuorottelee Corragin kertomien muistojen ja naista kuuntelevan papin vaimolleen kirjoittamien kirjeiden välillä. Kerronnoista muodostuva ristiriita nostaa Noidan ripin jännitettä ja saa lukijan koukuttumaan tarinaan. Corragin kerronta on kuvailevaa, polveilevaa ja surumielistä, kun taas papin kirjeet ovat jyrkkiä ja tuomitsevia. Odotin koko ajan, eikö pappi ollenkaan lämpene Corragin surulliselle menneisyydelle. En kerro tässä kuitenkaan tarkemmin, mitä tapahtuu, ettei kenenkään lukukokemus mene piloille.

Miksi sitten minusta tuntui kuin lukisin Noidan rippiä väärän vuodenaikana? Kirjassa on minusta todella surullinen tunnelma. Corragin elämä on ollut yksinäinen, ja tuntuu, että nainen on tyytynyt kovin vähään. Onhan hänen elämässään ollut toki  kauneuttakin, mutta enemmän ehkä kaikkea muuta. Parhaimmillaan kirja on ehkä silloin, kun siinä kuvataan talvea ja kylmyyttä. Silti minusta kirja olisi ehkä sopivin syyskirjaksi.

Tämä kirja nosti myös ikävän Skotlantiin. Olen nimittäin käynyt juuri tuolla Noidan ripin tapahtumapaikoilla ja ihaillut upeita vuoria, varsinkin Kolmea sisarta, joiden välisessä solassa kirjan Corrag asuu. Tuo yllä oleva kuva on muistaakseni juuri siitä Kolmen sisaren kupeesta. Onneksi Googlen karttapalvelun avulla voi ajella pitkin Skotlannin teitä ja ihailla maisemia edes vähän.

Pidin Noidan ripistä yllättävän paljon, vaikka en oikeastaan odottanut siltä juuri mitään. Olen lukenut kolmisen vuotta sitten myös Fletcherin Meriharakat, mutta kirjasta ei ole jäänyt ihmeempää muistikuvaa. Siitä näkee, että aina pitäisi kirjoittaa kaikki lukukokemukset blogiin, että niistä jäisi edes jonkinlainen mielikuva.

Lukunäyte sivuilta 18–19:
Se ei suinkaan ollut pimeä paikka. Ei alkuunkaan.
Sitä sai oikein etsiä – sitä pimeyttä. Piti työntää kiviä sijoiltaan ja hakeutua luoliin. Kesäyöt olivat joskus niin valoisia, niin täynnä valoa, että minä käperryin kerälle kuin hiiri ja peitin silmät kädellä, jotta nukkumapaikka pimenisi edes vähän. Ja niin minä nukun vieläkin – sykkyrällä.
Näitä asioita minä ajattelen. Kun elämäni päättyy. En muistele musketinlaukauksia tai Achnaconissa leijunutta hajua. Enkä kaikkea sitä verta.

Noidan rippi  Liken sivuilla ja Adlibriksessä.

Glencoen verilöyly Wikipediassa.

Fletcher, Susan: Noidan rippi (Corrag, 2010). 400 sivua. Suomentanut Jonna Joskitt, kansi Tommi Tukiainen. Like, 2011.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...