Onnellinen pieni saari kertoo saarilla asuvasta yhteisöstä, joka on varsin itseriittoinen. Saarten väen mukaan mantereella asuvat ovat outoja ja siellä ovat asiat muutenkin paljon huonommin. Saarten rannoille alkaa yllättäen ajautua ruumiita, joita kukaan ei tunnista tai kaipaa. Asia kiinnostaa yllättävän vähän ketään, vaikka se mullistaakin saarten asukkaiden elämän. Vai mullistaako sittenkään?
En tiennyt Onnellinen pieni saari -kirjasta yhtään mitään ennakkoon, enkä ollut edes lukenut kirjan takakantta. Lukiessani jouduin vähän hämmennyksiin siitä, että kirjaa oli vaikea sijoittaa mihinkään genreen, kun se tuntui menevän vähän dekkarinkin suuntaan välillä. Kirjan loputtua olin lähinnä hämmentynyt siitä, että asiat jäivät niin auki. En oikeastaan edelleenkään tiedä, mitä pidin kirjasta.
Olin loppuun ensin pettynyt, mutta huomaisin miettiväni kirjaa ja sen ajatuksia parina seuraavana päivänä aika paljon. Se ehkä oli kirjailijan tarkoituskin. Onnellinen pieni saari paneutuu vastakohtien tutkimiseen. Saaren ja mantereen välillä on ristiriita, samoin tuttujen ja tuntemattomien ihmisten, vieraan ja kodin. Muukalaisuus ja siihen suhtautuminen nousevat lukijan pohdittavaksi kirjan edetessä ja varsinkin sen loputtua.
Minua häiritsi Onnellisen pienen saaren erittäin näkyvä kertoja, joka puuttui tarinaan aika usein. Kertoja saattoi esimerkiksi todeta, että nyt siirrymme sinne ja näemme sitä ja tätä. Tuo me-henki on aina sellainen, jota en voi teksteissä sietää, vaan minun tekee mieli heittäytyä hankalaksi yksiköksi ja mennä omaan suuntaani. Kerrontaa piristi kuitenkin se, että siinä katsottiin asioita eri henkilöiden näkökulmasta ja välissä oli poliisiraporttejakin.
Parasta Onnellinen pieni saari -kirjassa oli mielestäni henkilökuvaus. Saarilla asui monia hyvin persoonallisia tyyppejä ja heillä on erikoisia tarinoita kerrottavanaan. Suosikikseni nousi ehkä Posti-Janne, joka käsittämättömällä tarkkuudella höyrytti auki kaikki saarelaisten kirjeet ja sulki ne lukemisen (ja joskus kopioimisen) jälkeen jättämättä kuoriin merkkiäkään sormeilusta.
Lukunäyte sivulta 14–15:
Niin, tässä he nyt ovat, parahin lukija: Kangarin pojat.
Gunnarsholmarnassa ja myös naapurisaaristoissa heitä kutsutaan Pyhäksi Eerikiksi ja Pyhäksi Olaviksi. Nimitys tihkuu huonosti kätkettyä ironiaa, sillä pyhyyttä ja kristillisiä hyveitä ei varsinaisesti pidetä Kangarin pojille luonteenomaisina piirteinä. Kun kunnon ihmiset ottavat pojat puheeksi, heillä on tuomitsemisen terävä väkänen kielenkärjessään. Yleisen käsityksen mukaan Pyhä Eerik ja Pyhä Olavi päätyvät ennemmin tai myöhemmin kuritushuoneeseen sovittamaan syntejään.
Onnellinen pieni saari WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.
Sund, Lars: Onnellinen pieni saari (En lycklig liten ö, 2007). 306 sivua. Suomentanut Katriina Savolainen. WSOY, 2007.
Taitaa olla Sundilla tapana käyttää tuollaista kommentoivaa (vai olisiko pikemminkin johdatteleva) kertojaa. Erikin kirjassa muistelen ainakin olleen.
VastaaPoistaMinä en tästä kirjasta oikein innostunut, sen sijaan edellä mainitusta Erikin kirjasta ja Puodinpitäjän pojasta pidin kovasti. Henkilökuvauksessa Sund on kyllä omaa luokkaansa.
Minuun tämä kirja ei uponnut, vaikka en oikein osaa sanoa miksi ei... Lukiossa luimme paljonkin Sundia koska hän oli äikänopettajamme hyvä ystävä (:D)ja muistan tykänneeni Erikin kirjasta.
VastaaPoistaMinulle tuli hylkimisreaktio tuosta lukunäytteestä, tuosta ensimmäisestä lauseesta. Keittokirjakerronta ärsyttää, tuntuu että lukijaa aliarvioidaan, yritetään viedä kädestä pitäen kirjassa eteenpäin. Harmi sinänsä, muuten kirjan idea vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta :)
VastaaPoistaAnna Elina, tämä oli onneksi tosi nopealukuinen kirja, joten ei haitannut, vaikka en siitä kauheasti pitänytkään.
VastaaPoistaSanna, pitää laittaa ehkä tuo Erikin kirja mieleen, jos se joskus osuisi käteen. Joutuvatkohan oppilaat muuten aina lukemaan opettajien ystävien ja sukulaisten kirjoja? :D Ainakin paikallisten julkimoiden kirjat taitavat kuulua koulujen kirjalistoille.
Villasukka, tuo ei ollut edes pahin lainaus! :D Siellä oli muistaakseni jokin sellainenkin, missä kertoja huudahtaa: "Tule! Mennään lähemmäs katsomaan!" Ei minun juttuni kyllä...
Pidin kirjan miljööstä, ja tuo nurkkakuntaisuus on niin totta. Täällä ihmisiä rajaa vielä kieli ja toiseus.
VastaaPoistaMinä olen allerginen tuolle kertojalle, nuo lörpöttelijät ovat niin myötämielisiä, että katsotaan nyt ja lukijana tiedän, että kohta olen hukassa.