torstai 31. maaliskuuta 2011

Tuulia Aho: Urpukas

Tuulia Aho oli minulle ennalta tuntematon kirjailija, vaikka hän on kirjoittanut useita lasten- ja nuortenkirjoja, joiden joukossa on myös kolmiosainen Kuikansulka-fantasiasarja. Tämän Ahon uuden Urpukas-kirjan kuvaus oli kuitenkin niin houkutteleva, että kirjaan piti tutustua mahdollisimman pian.

Kirjan päähenkilö on Urpukas, 16-vuotias nuori mies, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi haltia. Hänen äitinsä oli Tammenhaltija, joka rakastui ihmismieheen ja muuttui näkyväksi. Ihmisten ja haltioiden tarpeet eivät aina osu yksiin, ja Urpukkaan kylän ihmiset sairastuvat, kun he suututtavat erään vahvan haltian. Myös Urpukkaan pikkusisko sairastuu, ja Urpukas lähtee pyytämään lääkettä tautiin suolla asuvalta kansalta.

Lukija pääsee Urpukkaassa tutustumaan maailmaan, joka on samaan aikaan turvallisen tuttu ja kiehtovan uusi. Kirjailija on tukeutunut joihinkin tuttuihin myyttisiin käsitteisiin, mutta ei ole kuitenkaan antanut niiden sitoa liikaa tarinaa. Niiden päälle rakentuu yllättävänkin monipuolinen kuva yliluonnollisten olentojen maailmasta, joka niiden on pakko jakaa ihmisten kanssa.

Minua viehätti erityisesti kirjan kuvasto, jossa luonto nousi voimakkaasti esille. Puunhaltiat ja vedenhaltijat liikkuvat näkymättömyyden rajoilla ja linnunlaulusta ei voi aina arvata, onko se oikeaa laulua vai haltioiden puhetta. Syvempikin merkitys kirjan tarinalla on. Tuho seuraa, jos puut kaadetaan ja ihmiset menettävät yhteytensä luontoon ja haltioihin.

Urpukas on herkkä ja vähän surullinenkin kirja, jossa riittää pohdittavaa myös aikuislukijalle, vaikka se kai ensisijaisesti onkin nuortenkirja. Pidän erityisen paljon juuri tämän kaltaisista kirjoista, joissa liikutaan sulavasti luonnon ja myyttien keskellä kuitenkin aivan omaperäisesti ja luovasti. Erityiskiitoksen kirja ansaitsee myös todella kauniista kannesta.

Lukunäyte sivulta 20:
Lehdokin kukat olivat avautumassa, niiden makea tuoksu täytti ilman, joten kesä oli parhaimmillaan. Urpukas ohitti miehen korkuisen tammen juostessaan kohti joen rantaa. Hän hipaisi puun runkoa sormenpäillään kuten aina. Oli kuin äiti olisi ojentanut kätensä menneisyydestä ja tervehtinyt häntä.

Urpukas Adlibriksessä ja WSOY:n sivuilla.

Aho, Tuulia: Urpukas. WSOY, 2011.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Barbara Stoney: Enid Blyton – elämäkerta

Minun tulee luettua todella vähän elämäkertoja, vaikka varsinkin kirjailijoiden elämät minua kiinnostavatkin. Lukupiirimme päätti onneksi ottaa luettavakseen Barbara Stoneyn kirjoittaman Enid Blytonin elämäkerran. Minulla ei ollut Blytonista ennakolta muuta tietoa, kuin että hän oli tuottelias lastenkirjailija, jonka parhaita kirjoja ovat mielestäni Seikkailu-kirjat, vaikka toki Viisikotkin tuli lapsena luettua.

Tämän Enid Blytonin elämäkerran parasta antia oli ehdottomasti tietopuoli, sillä en pitänyt lainkaan siitä tavasta, jolla kirja oli kirjoitettu. Toki ymmärrän elämäkertojen kirjoittamisen hankaluuden, kun painitaan esimerkiksi yksityiskohtien määrän kanssa. Tästä kirjasta olisi yksityiskohtia voinut karsia ja tekstiäkin olisi voinut yksinkertaistaa. Nyt se oli ladattu täyteen raskaita adjektiiveja varsinkin kirjan alkupuolella, kun faktatieto oli vähäisempää. Muutenkin teksti oli jotenkin kovin kankean tuntuista.

Opin kuitenkin elämäkerrasta erittäin paljon Enid Blytonin elämästä. En esimerkiksi tiennyt, että hän oli menestynyt opettaja, joka alkoi alunperin kirjoittaa, koska huomasi lasten oppivan parhaiten tarinoiden avulla. Blyton kirjoitti valtavan määrän oppikirjoja, runoja, lyhyitä tarinoita sekä kirjoja ja kustansi jopa omaa lehteä. Lisäksi hän oli aktiivinen hyväntekeväisyyden harrastaja, joka perusti ja tuki monenlaisia järjestöjä.

Oli jopa vähän pelottavaa lukea, miten vaikutusvaltainen nainen Blyton oli. Hänen ei tarvinnut kuin kirjoittaa lehden palstalle vaikka jostain järjestöstä, ja siihen liittyi hetkessä valtavasti ihmisiä. Lapset ja aikuiset keräsivät sota-aikana Blytonin pyynnöstä uskomattomat määrät tilkkuja ja kaikenlaista kotirintamalla tarvittavaa tavaraa. Enid Blytonin elämään kuului myös monia omituisiakin asioita ja suuria salaisuuksia. Kirjan perusteella naisesta saa kieltämättä aika kummallisen kuvan.

Blyton oli todella rakastettu ja arvostettu lastenkirjailija omana aikanaan ja paljon sen jälkeenkin, vaikka yhteiskunnalliset muutokset tekivätkin joidenkin ihmisten mielestä hänen kirjoistaan lapsille sopimattomia, sillä niiden voidaan katsoa sisältävän muun muassa rasismia ja seksismiä. Luen nyt yhtä Viisikko-kirjaa ihan sillä silmällä, että tarkkailen siitä välittyviä asenteita. Ainakin seksismiä kirjassa tuntuu olevan aika paljon. En ole kuitenkaan sitä mieltä, että Blytonin kirjoja pitäisi lapsilta kieltää asenteidensa takia. Kun luin kirjoja lapsena, en varsinaisesti kiinnittänyt näihin asioihin huomiota, sillä minulle oli itsestään selvää, että kirjat kertoivat ajasta, joka on jo mennyt.

Lukunäyte sivulta 39:
Enid etsi aina valppain silmin mahdollisia opetuksen apuvälineitä, ja kerran yhdellä metroasemalla Lontoossa hänen huomionsa kohdistui laiturilla esillä oleviin värikkäisiin julisteisiin. Hän ajatteli heti, että niiden aiheet vetoaisivat suuresti hänen oppilaisiinsa, selvitti niiden myyntipaikan ja osti valikoiman. Julisteet hän sitten vei mukanaan Southernhayhin, ja aina sen jälkeen lapsista se, joka sillä viikolla oli luokan paras sai oikeuden valita kuvan, joka sitten riippui seinällä seuraavat viisi päivää.

Enid Blyton – elämäkerta Adlibriksessä ja Gummeruksen sivuilla.

Stoney, Barbara: Enid Blyton – elämäkerta (Enid Blyton). Suomentanut Heikki Salojärvi. Ajatus-kirjat, Gummerus, 2008.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Margaret Atwood ja minä

Ajattelin aloittaa tällaisen pienen kirjoitussarjan, jossa käyn läpi minulle tärkeitä kirjailijoita. Aloitan Margaret Atwoodista, sillä hän on jostain syystä ollut viime aikoina niin paljon ajatuksissani ja esillä blogeissakin.

Tutustuin Atwoodin kirjoihin, kun olin ehkä 25-vuotias – en muista ihan tarkkaan. Eräs ystäväni suositteli kirjailijaa minulle juuri, kun olin sattumalta ostanut Nimeltään Grace -kirjan pokkarina alennuksesta. Kirja teki minuun valtavan suuren vaikutuksen. Luin melko pian myös Sokean surmaajan ja Orjattaresi, jotka kuuluvatkin mielestäni Atwoodin parhaiden kirjojen joukkoon.

Ensi-ihastumisen jälkeen Atwood vähän unohtui minulta, ja vasta kirjallisuustieteen opinnot herättivät vanhan rakkauden. Eräällä kurssilla oli luettavana Atwoodin kirja Yli veden, jonka kautta tutustuin ekokritiikkiin ja ekofeminismiin. Tätä kirjaa ei kai yleisesti pidetä mitenkään huikeana, mutta sillä on minulle suuri merkitys sekä henkilökohtaisesti että noiden minulle tärkeiden tutkimussuuntauksien takia.

Muutama Atwoodin kirja on jäänyt minulta vielä lukematta, mutta tarkoitus on tutustua niihin kaikkiin. Kirjailija ei ole niitä kaikkein helpoimpia luettavia, sillä hänen teostensa aiheet ovat rankkoja ja kirjat tulevat kovin lähelle lukijaa. Mielestäni Booksy kirjoittaa blogissaan hyvin Atwoodista: "vaikka nautin Atwoodin rikkaasta mielikuvituksesta ja taidokkaan yksityiskohtaisista visioista, en ole vielä kertaakaan tuntenut itseäni hyväntuuliseksi Atwoodin jäljiltä." Olen aivan samaa mieltä tästä asiasta. Atwood on kirjailija, jota lukiessa ei voi paeta ahdistuksen tunnetta.

Margaret Atwoodin kirjojen taika on ehkä siinä tarkkanäköisyydessä, jolla hän poimii sekä ihmisten inhimillisyyden että epäinhimillisyyden tarkasteluunsa. Atwood on myös selvästi hyvin tietoinen monista maailman epäkohdista. Toki arvostan häntä varmaan osittain sekin takia, että samat asiat ovat myös minusta tärkeitä.

Blogistani ei valitettavasti löydy arvosteluja muista Atwoodin kirjoista kuin uusimmasta Herran tarhureista ja Oryx ja Crake -kirjasta, jonka arvio on kyllä luvattoman lyhyt. Millaisia kokemuksia teillä on Margaret Atwoodista? Herran tarhurit tuntuu olevan tällä hetkellä aika paljon esillä blogeissa. Mitä muita Atwoodin kirjoja olette lukeneet?

Margaret Atwoodin blogi: Year of the Flood.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Brandon Mull: Varjoruton kosketus – Myyttihovi 3

Brandon Mullin Myyttihovi-sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Tässä Varjoruton kosketus -kirjassa Myyttihovi-luonnonpuisto on jälleen vaarassa tuhoutua, mutta tällä kertaa pulassa on myös toinen salainen luonnonpuisto.

Seth ja Kendra ovat viettämässä aikaa Myyttihovissa, kun seikkailut kutsuvat heitä jälleen. Kendraa pyydetään salaisen järjestön, Aamunkoiton ritarien, jäseneksi ja hän päätyy Kadotettu pöytävuori -nimiseen luonnonpuistoon etsimään puistoon piilotettua taikakalua. Samaan aikaan Seth törmää kummallisiin pimennettyihin myyttisiin olentoihin Myyttihovin mailla. Pimeys leviää olennosta toiseen valtavalla vauhdilla, eivätkä ihmisetkään ole siltä turvassa.

Nyt kun Myyttihovin maat alkavat olla jo tuttuja, on Varjoruton kosketuksessa lähdetty kasvattamaan tuttuja alueita. Kirja esittelee toisen myyttisen luonnonpuiston, joka poikkeaa aika tavalla Myyttihovista. Kirjassa päästään tutustuman tarkemmin myös Aamunkoiton ritareihin, jotka taistelevat pahaa Iltatähden kiltaa vastaan. Tämä tuokin kirjasarjaan lisää mielenkiintoa, kuten myös puistojen historiaan tutustuminen. Ja kyllä Myyttihovissakin riittää vielä paljon uusia olentoja ja uhkiakin.

Sarjan aikaisemmat kaksi osaa ovat olleet aika vauhdikkaita, mutta tässä Varjoruton kosketuksessa oli nyt hiukan tyhjäkäyntiä. Muutamassa kohdin kirjaa ihmettelin yksityiskohtaista kerrontaa matkalaukkujen siirtelystä tai vastaavasta. Kohdat eivät vieneet kerrontaa eteenpäin, ja vaikka monessa niistä näytti olevan tarkoituksena korostaa lukemisen tärkeyttä, olivat ne silti mielestäni ihan turhia. Onneksi lopussa ei tyhjäkäyntiä enää ollut, vaan se oli tuttua vauhdikasta menoa.

Lapset ovat Varjoruton kosketuksessa selvästi kasvamassa ja oppivat esimerkiksi vastuuta. Aiemmin hyvin ajattelematon Sethkin pohtii luottamuksen rakentumista ja ajattelee ennen kuin toimii. Kendra puolestaan tapaa muutaman vuoden vanhemman Gavinin, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja mukavalta pojalta. Vaikka tulevaisuus näyttää toisaalta huolestuttavalta, on siinä myös paljon odotettavaa. 

Lukunäyte sivulta 140:
Kendra näki vilaukselta kaktusten lomassa pyrähteleviä keijukaisia. Osa oli kirkasvärisiä ja niillä oli perhosen tai sudenkorennon siivet, mutta suurimman osan väritys maanläheisempi. Monilla keijuilla oli suomut tai piikit tai suojapanssarit. Niiden siivet toivat Kendran mieleen heinäsirkat ja kovakuoriaiset. Yksi karvainen ruskea keijukainen räpytteli nahkeita lepakonsiipiä.

Lue myös arvosteluni sarjan aiemmista osista:  
Myyttihovi ja Iltatähden kilta.

Varjoruton kosketus Adlibriksessä ja WSOY:n sivuilla.

Mull, Brandon: Varjoruton kosketus – Myyttihovi 3 (Grip of the Shadow Plague – Fablehaven 3). Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY, 2011.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta

Ihan ensimmäiseksi on pakko vähän intoilla ja kiittää Avainta Ursula Le Guinin julkaisemisesta. Pidin jo tuosta Le Guinin esikoisesta, Rocannonin maailmasta, mutta tämä Maanpakolaisten planeetta oli mielestäni aivan mahtava. En olisi varmaan tätä koskaan tullut lukemaan englanniksi, joten tämäkin hienous olisi mennyt minulta ohi ilman suomentamista.

Maanpakolaisten planeetta kertoo kahdesta eri rodusta, jotka elävät rinnakkain toisistaan tietoisina mutta ilman juuri mitään kanssakäymistä. Toinen roduista on alkuperäinen planeetalla asunut rotu, kun taas toinen pienempi ryhmä on aikoinaan planeetalle muuttaneiden siirtolaisten jälkeläisiä. Maanpakolaiset ovat teknisiltä ja henkisiltäkin kyvyiltään edistyneempiä, mutta silti he ovat sukupolvien kuluessa vähentyneet ja unohtaneet monia taitojaan. Talvi ja sota ovat ovella, mutta yllättävä rakkaus nousee kahden eri rotuihin syntyneen yksilön välillä.

Kirja pääsikin yllättämään minut juuri tällä rakkausteemalla. Se kulkee kestävänä lankana läpi koko kirjan hyökkäämättä kuitenkaan liikaa esille. Maanpakolaisten planeetta tutkii vierauden käsitettä ja sitä, kuinka molemmat roduista pitävät itseään ihmisinä ja toista rotua vieraana. Samalla kirja kuitenkin näyttää, miten molemmat kansat ovat yhtälailla vieraita talven edessä, sillä vain yksi elossa oleva ihminen muistaa edellisen talven.

Tämän kirjan voi lukea aivan hyvin, vaikka Rocannonin maailmaa ei olisikaan lukenut. Kirjassa ei tehdä avaruusmatkoja tai käytetä teknisiä vempaimia tai termejä. Se on vain tarina yrityksestä selviytyä mahdottomassa tilanteessa. Maanpakolaisten planeetan kieli on kaunista – se tukee surumielistä lopun tunnelmaa. Perheen ja heimon tuhoutumisen mahdollisuus yhdistää eri rodut, sillä suru ja epätoivo ovat kaikille yhteisiä.

Lukunäyte sivulta 50–51:
Wold itse ei ollut valinnut puoltaan, vaan odotti Vanhempien päätöstä. Kaukana syntynyt, Agat miellytti häntä kovasti eikä hän pitänyt tätä sen enempää harhaluuloisena kuin valehtelijanakaan; mutta mistäpä sen tiesi. Kaikki ihmiset olivat vieraita toisilleen, eivät vain muukalaiset. Sitä ei voinut tietää. Ehkäpä gaalien armeija tulisi. Talvi ainakin oli tulossa. Kumpi vihollisista ehtisi ensimmäisenä?

Maanpakolaisten planeetta Adlibriksessa ja Avaimen nettisivuilla.

Le Guin, Ursula K.: Maanpakolaisten planeetta (Planet of Exile, 1966). Suomentanut Jyrki Iivonen. Avain, 2011.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Gena Showalter: Pimeyden suudelma – Manalan valtiaat 2

Gena Showalterin Manalan valtiaat -sarjan toinen osa jatkaa demonisotureiden seikkailuja kirjassa Pimeyden suudelma. Tällä kertaa päähuomion on saanut Lucien, jonka kohtalona on kantaa sisällään Kuolemaa. Ilmeisesti sarjan jokainen kirja keskittyy siihen, miten eri demonisoturit löytävät rakkauden. Samalla tietysti taistellaan, etsitään muinaisia tavaroita ja yritetään jekuttaa jumalia.

Lucien on siis arpinen soturi, joka korjaa kuolleiden sielut ja vie ne ansaitsemiinsa paikkoihin.  Jostain syystä Anya, Anarkian jumalatar, kiinnittää mieheen huomionsa ja saakin tästä varsinaisen pakkomielteen. Anya on kuitenkin suututtanut mahtavamman jumalan, joka määrää Lucienin tappamaan jumalattaren. Tästä muodostuu soturille todellinen haaste. Myös Anyalla on oma kirouksensa kärsittävänä, joten Pimeyden suudelman ristiriitainen viha-rakkaussuhde on valmis.

Tämän kirjan kohdalla pitää antaa pieni varoitus, sillä Pimeyden suudelma on aika roisi. Päähenkilöt nimittäin kiehnäsivät himokkaina lähes koko kirjan ajan. Lisäksi he olivat ärsyttävän epävarmoja sekä omista että varsinkin toistensa tunteista. Jumalten sukulaisuus- ja rakkaussuhteiden kuvaaminen toi kirjaan kuitenkin lisämielenkiintoa – samoin kuin Pandoran lippaan etsiminen.

Pimeyden suudelman alkupuolella keskityttiin mielestäni ihan liikaa rakkaussuhteen kuvaamiseen. Olisin lukenut mielelläni enemmän siitä kaikesta päähenkilöiden ympärillä tapahtuvasta. Onneksi kirja muuttui vauhdikkaammaksi loppua kohden. En kuitenkaan pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin sarjan ensimmäisestä osasta. Tai ehkä vain pidin punasilmäisenä raivoavasta Maddoxista enemmän kuin angstisesta Lucienista. Tarina jatkuu jälleen ensi kuussa silloin päähenkilönä on jälleen uusi demonisoturi.

Lukunäyte sivulta 88:
– Olen nähnyt sinun tappavan, Anya sanoi yrittäen olla kuulostamatta ihailevalta. – Tunnen liikkeesi. Minua ei ole helppo voittaa, hän sanoi ja välähti taas Lucienin taakse, mutta tällä kertaa mies pyörähti ympäri, kietoi teräksisen käsivarren hänen ympärilleen ja iski tikarin hänen kädestään.

Pimeyden suudelma Harlequinin kotisivuilla.

Showalter, Gena: Pimeyden suudelma – Manalan valtiaat 2 (The Darkest Kiss – Lords of the Underworld 2). Suomentanut Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kuka? Mitä? Missä? Millä? Milloin? Mitä mielessä nyt?


Sain Opuscolosta KMMMMM-haasteen, eli minun pitää vastata otsikon mukaisiin kysymyksiin. Tässäpä siis vastauksia tiukkoihin kysymyksiin. Haaste on jo kiertänyt aikansa, mutta jos sinä et ole vielä vastannut, nappaa haaste mukaasi tästä!

Kuka?
Marjis. Tähän mennessä elämää on kertynyt avomies ja kaksi bonustytärtä, joiden kanssa taannun välillä hihitteleväksi teiniksi. Takana 10 vuotta mainontaa ja kolmas tutkinto työn alla. Paljon luettuja kirjoja ja hyllymetreittäin vielä lukemattomiakin.

Mitä?
Kirjoja, koruja, käsitöitä. Yleensä kaikkia edellä mainittuja on samaan aikaan kesken useita kappaleita.

Missä?
Sohvalla tai parvekkeella. Ne ovat parhaat paikat lukea sekä tehdä käsitöitä ja koruja. Viihdyn kyllä muuallakin.

Millä?
Tietokoneella. Käteni ja pääni ovat niin tottuneet erilaisten toimintojen peruutusmahdollisuuteen, että jopa kutoessa aivot lähettävät käsille käskyn perua toiminto esimerkiksi silloin, jos huomaan purkaneeni silmukoita turhaan.

Milloin?
Illalla. En voi käsittää, miksi aktivoidun iltaisin. Silloin tulee kaikenlaisia ajatuksia kirjahyllyjen järjestelystä ja askartelusta.

Mitä mielessä nyt?
Keskeneräinen shaali kangaspuissa, keskeneräinen gradu, ensi kesän parvekekasvit, kesäloman ajankohta, laukussa oleva keskeneräinen kirja.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Päivi Lukkarila: Kolmen ajan maa

Harmittelin joskus, että tulee luettua liian vähän lasten fantasiakirjallisuutta. Olenkin sittemmin yrittänyt korjata tätä asiaa. Tällä kertaa luettavaksi päätyi juuri ilmestynyt Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maa. Kirjan on muuten kuvittanut 12-vuotias Oona Liukkonen.

Kolmen ajan maan päähenkilö on Miima, kymmenenvuotias tyttö, joka asuu pikkuveljensä ja äitinsä kanssa. Lasten äiti tekee paljon töitä ja lapset joutuvat olemaan paljon kahdestaan. Miiman pikkuveli Miko ei osaa puhua ääneen, vaan hän puhuu Miimalle ajatusten kautta. Lapset törmäävät yhtenä päivänä pelottaviin hukattuihin lapsiin, joita Miko tahtoo auttaa. Miima ei suostu tähän, mutta kun Miko katoaa, tytön on oltava rohkea ja lähdettävä pelastamaan lapsia.

Kolmen ajan maan opetukset tuntuivat aikuislukijasta melko alleviivatuilta mutta kuitenkin ihan sympaattisilta. Kirjan ajatus on, että lasten tulisi olla lapsia mahdollisimman pitkään, vaikka jotkin aikuiset yrittävätkin varastaa lasten elämänvoiman. Tämä teema jää vähän vajaaksi, sillä vaikka paljastuu, että paha Malus on vanginnut lapset viedäkseen näiltä elämää, ei kirja kuitenkaan kerro, miksi näin on. Olisinkin kaivannut lisää kehittelyä tärkeään aiheeseen.
 
Kirjan kertojana toimii Miima, ja lukijan on helppo samaistua kirjan kielen kautta lapsen ajatuksiin. Kolmen ajan maa painottaa, että kaikki voivat olla rohkeita. Kirja on vauhdikas ja jännittävä, ja uskon että se on lasten mieleen. Miima on helposti samaistuttava sankari, sillä hän on ihan tavallinen tyttö, joka kuitenkin selviää pulasta luottamalla itseensä. 

Lukunäyte sivulta 28:
Äkkiä roskalaatikoiden takana kahahti. Huomaamatta oli tullut aivan sysipimeää, ja pimeydessä näkyi kirkkaita välähdyksiä: hukatut lapset olivat ilmestyneet jostakin pihaan, ja niiden silmät heijastivat himmeän pihalampun hämyä kuin oudot peilit. Se näytti vähän kammottavalta. Vilkaisin, oliko Miko peloissaan, mutta hän halusikin lähestyä hukattuja lapsia ja kiskoi minua malttamattomana hihasta.

Kolmen ajan maa Adlibriksessä ja Kariston nettisivuilla.

Lukkarila, Päivi: Kolmen ajan maa. Karisto, 2011.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Ursula K. Le Guin: Rocannonin maailma

Rocannonin maailma on Ursula K. Le Guinin esikoisteos, joka on odottanut suomentamista jo pitkään. Onneksi Avain tarttui tähän puutteeseen ja julkaisi kirjan viime vuonna. Minun on jo pitkään pitänyt lukea kirja, mutta nyt viimeistään oli korkea aika. Tämän Hainilaiseen sarjan toinen kirja, Maanpakolaisten planeetta, nimittäin julkaistiin juuri. Kyseessä ei ole mikään jatkokertomus vaan kirjat ovat itsenäisiä tarinoita, jotka kuitenkin sijoittuvat samaan maailmaan – tai oikeastaan samaan avaruuteen, sillä kirjat kertovat eri planeetoista.

Rocannonin maailma kertoo vieraaseen Fomalhaut II -planeettaan sekä sen kulttuuriin ja rotuihin tutustuvasta Rocannonista. Osa planeetasta on jo kartoitettu ja Liitto on rakentanut suhteita joihinkin kansoihin. Rocannon on kerännyt väkensä kanssa tietoja planeetasta, kun paljastuu, että planeetalla on myös Liiton vihollisen tukikohta. Rocannon lähtee selvittämään asiaa planeetalta saamiensa ystävien kanssa.

Mielenkiintoisinta Rocannonin maailmassa on se tarkkuus ja uteliaisuus, jolla Le Guin on paneutunut vieraiden kulttuurien kuvaukseen. Planeetan asukkaista osa on hyvinkin ihmisenkaltaisia, kun taas toiset ovat erittäin outoja ja erilaisia. Myös Rocannon joutuu pohtimaan olettamuksiaan vieraita eliömuotoja kohtaan. Kirja on antropologinen tutkielma kehittyneen kulttuurin tunkeutumisesta vieraalle alueelle, jossa asuu kehittyneempien näkökulmasta takapajuista kansaa.

Vaikka Rocannonin maailma on scifiä, ei sitä kannata pelätä. Avaruusteknologia ei ole kirjassa itsetarkoitus vaan keino erilaisuuden tutkimiseen. Kirjan eläimet ja kansat ovat mielenkiintoisia aina onttoluisista tuuliratsuista outoon ja kauniiseen siivekkääseen kansaan asti. Kirja herättää ajattelemaan alempiarvoisina pidettyjen lajien hyväksikäyttöä kautta ihmiskunnan historian.

Lukunäyte sivulta 49:
Tämä maailma, jolla ei vielä ollut muuta nimeä kuin Fomalhaut II, ei todennäköisesti koskaan saisi osakseen paljoakaan huomiota, sillä ennen Liiton saapumista yksikään sen lajeista ei näyttänyt edenneen vipuvoimaa ja takomista pidemmälle. Toisissa maailmoissa oli rotuja, joita pystyttiin viemään eteenpäin nopeammin – jotta ne pystyisivät auttamaan kun ekstragalaktinen vihollinen lopulta palaisi. Niin tulisi epäilemättä käymään. Rocannon ajatteli, miten Mogien oli tarjoutunut taistelemaan valonnopeudella liikkuvia pommittajia vastaan Hallanin miekoilla.

Rocannonin maailma Adlibriksessä ja Avaimen nettisivuilla.

Le Guin, Ursula K.: Rocannonin maailma (Rocannon's World, 1966). Suomentanut Jyrki Iivonen. Avain, 2010.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Susan West Kurz ja Tom Monte: Herätä kauneutesi – Hyvinvointia luonnosta Dr. Hauschkan tapaan

Susan West Kurzin ja Tom Monten teos Herätä kauneutesi – Hyvinvointia luonnosta Dr. Hauschkan tapaan on kokonaisvaltainen opas kauneuden ja hyvinvoinnin lisäämiseen. Susan West Kurz on myös Dr. Hauschkan perustajajäsen ja toimitusjohtaja.

Vaikka kirjan nimessä mainitaan Dr. Hauschka, ei Herätä kauneutesi -kirja ole silti pelkästään heidän tuotteidensa mainosta. Toki tuotteet ja yrityksen filosofia näkyvät kirjassa, mutta kirja opastaa kauneudenhoitoon monella muullakin tavalla: on fyysisiä ja psyykkisiä harjoituksia sekä ulkoisia kauneudenhoito-ohjeita.

Koska iho on tärkeä osa kauneutta, panostetaan kirjassakin nimenomaan juuri ihon hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Kirjan ohjeiden avulla voi opetella puhdistamaan ja kosteuttamaan ihoa oikein. Siihen tarkoitukseen kirjasta löytyy myös ohjeita itse tehtävää kosmetiikkaa varten. Kirjan lopussa on lisäksi ruokaohjeita, joiden avulla voi auttaa ihoa voimaan hyvin.

Herätä kauneutesi -kirjalla on mukavan lempeä ote kauneudenhoitoon ja terveyteen. Se ei pelottele tai tee kauneudesta vaikeaa asiaa vaan esittelee helppoja ja yksinkertaisiakin keinoja, joita jokaisen on helppo kokeilla. Ihan kaikkia kirjan ajatuksia en allekirjoita, mutta se ei haittaa, koska kirja ei kuitenkaan tuputa niitä väkisin.

Tästä kirjasta on helppo pitää. Se herättää myös ajattelemaan kauneutta sisäisenä ominaisuutena, joka syntyy ihmisen suhteesta omaan itseensä. Kauneus ei ole kirjan mukaan turhamaisuutta vaan omasta itsestä – ja jopa ympäristöstä huolehtimista.

En ole kuitenkaan ainakaan vielä uskaltanut kokeilla kirjan ohjetta, jonka mukaan kannattaa jättää yövoide pois, jotta iho pääsee puhdistumaan öisin. Olen kyllä harkinnut sitä, sillä tiedän joidenkin ihmisten pärjäävän ilman yövoidetta. Ehkä joskus vielä noudatan kirjan ohjetta, jonka avulla yövoiteesta voi pikkuhiljaa vieroittautua. Jos uskallan.

Lukunäyte sivulta 70:
Kasvojen puhdistus on ihonhoito-ohjelman tärkein vaihe. Yöllä keho parantaa aktiivisesti itse itseään. Monilla on tästä ensi käden kokemusta, sillä usein nukkumaan mentäessä tuore haava tai hiertymä on pitkälti parantunut seuraavana aamuna.

Herätä kauneutesi Adlibriksessä ja Gummeruksen sivuilla.

West Kurz, Susan ja Monte, Tom: Herätä kauneutesi – Hyvinvointia luonnosta Dr. Hauschkan tapaan (Awakening Beauty the Dr. Hauschka Way, 2006). Suomentanut Ulla Lempinen. Gummerus, 2011.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Gena Showalter: Yön kirous – Manalan valtiaat 1

Gena Showalterin Manalan valtiaat -sarjan aloittava Yön kirous on mukavaa vaihtelua paranormaalin romantiikan saralla. Sen päähenkilöinä on nimittäin demonien riivaamia sotureita, jotka ovat kaikkea muuta kuin oikeamielisiä tylsimyssankareita.

Joukko jumalten sotureita on aiheuttanut Pandoran kuoleman ja lippaan aukeamisen. Kostoksi siitä he ovat joutuneet ottamaan jokainen jonkin lippaan sisältämistä demoneista itseensä. Suurimman rikkomuksen teki Maddox, joka surmasi Pandoran. Nyt miehen on kuoltava joka yö samalla tavoin kuin Pandora kuoli. Soturit ovat eläneet vuosituhansia syrjäisessä linnoituksessa, mutta nyt linnaan tunkeutuu nainen, joka etsii parannusta omaan mystiseen ongelmaansa. Demonien riivaamien soturien ja ihmisten polut menevät siis taas ristiin.

Yön kirous oli siis oikein positiivinen yllätys. Luen mielelläni tällaisia kirjoja, joista ei heti arvaa, mitä tuleman pitää. Lisäksi vitsaukset ristikseen saaneet soturit olivat mielenkiintoisia ja ristiriitaisiakin hahmoja. Joka hetki demonit vaanivat miesten pinnan alla ja tunkevat esiin aina mahdollisuuden saadessaan. Soturit ovat muun muassa tartuttaneet kulkutauteja ja kylväneet epäluuloa maailmaan – puhumattakaan vihasta, väkivallasta ja kuolemasta.

Koska Yön kirous on romantiikkaa, on luvassa tietysti myös rakkautta. Tällaisten viihdekirjojen tyylin mukaisesti rakkaus on vääjäämätöntä ja kuin ennalta määrättyä. Pitää kyllä vähän ihmetellä naista, joka ei räjähdysherkkien ja demonisten soturien seurassa huolehdi muusta kuin mahdollisesta soturirakastetustaan. Mutta näköjään siitä seuraa hyvinkin kiinnostavaa viihdettä. Yön kiroukseen saadaan jatkoa seuraavissa Nocturne-kirjoissa.

Lukunäyte sivulta 56–57:
Reyes seisoi Maddoxin yllä ja katsoi häntä määrätietoisesti ja katuvasti. Maddox yritti kaataa toverinsa potkaisemalla polvellaan, mutta kahleet pitivät. Reyes veti pitkän miekan tupesta kyljeltään.
–  Olen pahoillani, Reyes kähisi, kun kello löi kaksitoista. Sitten hän iski miekalla Maddoxia vatsaan.
Verta tulvi haavasta, ja se kasteli Maddoxin rinnan ja vatsan. Sappi poltti hänen kutkkuaan ja nenäänsä.
Reyes löi uudestaan, ja taas uudestaan.

Yön kirous Harlequinin sivuilla.

Showalter, Gena: Yön kirous – Manalan valtiaat 1 (The Darkest Night – Lords of the Underworld, 2008). Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Raili Mikkanen ja Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja

Vasta muutama blogimerkintä sitten keskusteltiin siitä, miten lapset saisi kiinnostumaan Suomen historiasta. Eilen vastaus sitten saapuikin postissa, nimittäin Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja. En ole kirjaa vielä ehtinyt lukea kokonaan, mutta oli pakko päästä kirjoittamaan siitä jo nyt, sillä kirja on niin mahtava.

Suomen lasten linnakirja kertoo Suomen linnojen historiasta yhdistämällä tietoa tarinoihin. Ensin tässä Raili Mikkasen kirjoittamassa kirjassa selvitetään erilaisten linnojen eroja ja sitä, miten linnoja ja niiden historiaa tutkitaan. Sen jälkeen paneudutaan suomalaisiin, vielä ehjiin linnoihin, kuten Turun linnaan ja Olavinlinnaan. Jokaisesta linnasta on ensin tieto-osuus, joka on sekin mielenkiintoisesti kirjoitettu, ja sitten seuraa satuja, jotka kertovat tarinan muodossa historian tapahtumista.

Kirjan viehätys ei kuitenkaan nojaa pelkästään tarinoihin, vaan Laura Valojärven upea kuvitus tekee siitä todella lumoavan. Tämä on sellainen kirja, jota katsellessa huomaa, että kuvittaja ei vain kuvita valmista kirjaa, vaan koko kirjan henki syntyy yhtä paljon kuvittajan kuin kirjoittajankin panoksesta. Kirjan kannesta voi jo nähdä kuvituksen tyylin, mutta se on vieläkin upeampaa kirjan sisäsivuilla.

En yleensä jaksa ottaa kuvia kirjoista, mutta Suomen lasten linnakirjan kohdalla oli pakko tehdä poikkeus. Eikö olekin upea aukeama?

Minäkin olen ala-asteella käynyt luokkaretkellä Turun linnassa, kuten varmaan kaikki länsirannikon koululaiset. Jos minulla olisi ollut Suomen lasten linnakirja oppaana, olisin varmasti saanut vierailusta paljon enemmän iloa. En esimerkiksi tiennyt, että Turun linna on joskus ollut merirosvojen päämaja! Tätä kirjaa lukiessa tuli halu päästä tutustumaan näihin linnoihin, joten kesälomalla tulee varmasti matka suuntautumaan ainakin noihin kaikkein lähimpiin linnoihin. Kirjasta ei siis ole iloa pelkästään lapsille, vaan siitä voivat nauttia myös aikuiset.

Lukunäyte sivulta 17:
Äiti, mitä varten ne pakkaa minun tavaroita? kuusivuotias Julius tuijotti äitiään Kaarina Hannuntytärtä tiukasti silmiin.
– Kai sinä olet kuullut, että me muutamme aivan pian? Kaarina vastasi hieman hämmentyneenä. Eikö hän muka ollut muistanut kaiken tämän hälinän ja touhun keskellä kertoa asiaa pojalleen, vai eikö poika vain tahtonut uskoa sitä?

Raili Mikkasella on myös blogi, johon voi tutustua täällä.
Suomen lasten linnakirja Adlibriksessä.

Mikkanen, Raili ja Valojärvi, Laura: Suomen lasten linnakirja. Minerva, 2011.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Seppo Parkkinen: Kevät – näe, koe, kirjaa

Lupaavasti alkanut kevät vaihtui tänään räntäsateeseen, joten päätin lohduttaa itseäni tutkimalla WSOY:n Lähde luontoon -sarjan Kevät-kirjaa. Sen on kirjoittanut Seppo Parkkinen, joka on kerännyt kirjaan kevään ensimmäisiä ilmiöitä, kasveja ja eläimiä.

Lähde luontoon -sarjassa on mukavaa perustietoa Suomen luonnosta. Tutustuin sarjaan ensin Sinikka Piipon Luonnonyrtit-kirjan kautta ja olen sittemmin kerännyt mm. rikka- ja myrkkykasveista kertovat kirjat. Kuten muissakin sarjan kirjoissa on tässä Kevät-kirjassakin sellaista yksinkertaista ja helposti omaksuttavaa tietoa. 

Kevät-kirja on jaettu neljään osioon, joissa seurataan kevään etenemistä aina kevättalvesta kevätkesään asti. Jokaisessa osiossa on kerrottu ajankohtaisista kasveista ja eläimistä. Niiden yhteydessä on muutaman rivin taulukkoja, johon voi itse kirjata minä päivänä on minäkin vuonna nähnyt kyseisen kevätilmiön. Kirjan lopussa on vielä taulukko, jossa on kerrottu lajien keskimääräinen ensimmäinen havainto lähivuosilta.

Kirjan lukeminen ei kuitenkaan saanut kevättä tuntumaan yhtään läheisemmältä, sillä oli pakko todeta, etten ole nähnyt vielä yhtään edes kevättalven lintuja. Mutta toivon sen vain johtuvan siitä, etten ole osannut katsoa oikeasta paikasta. Ja kyllähän keltaiset tulppaanit pöydällä jo antavat vähän viitteitä keväästä, eikö niin?

Lukunäyte sivulta 18:
"Kuu kiurusta kesään...", sanotaan kevätlorussa, mutta todellisuudessa ensimmäisten kiurujen jälkeen on vielä odotettava suvea kolmisen kuukautta. Oikealla paikallaan kiuru kuitenkin lorussa on, sillä se on ilman muuta joka kevät ensimmäisiä saapuvia muuttolintuja.

Parkkinen, Seppo: Kevät – näe, koe, kirjaa. WSOY, 2007 (2005).

torstai 10. maaliskuuta 2011

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 2 – Sielunkumppani

Ensimmäinen L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjojen osa Korpinmusta ei ihastuttanut minua ollenkaan. Olin varma, että aika on mennyt ohi näistä 20 vuotta sitten kirjoitetuista kirjoista. Tämä sarjan toinen osa, Sielunkumppani, laittaa minut nyt ottamaan sanojani takaisin. Tämä kirja oli nimittäin vauhdikas ja aidosti viihdyttävä.

Sielunkumppani alkaa suoraan siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Siinä ei ole esittelyjä tai kertausta vaan toiminta alkaa heti. Luulen, että tämän sarjan lopullinen arvio pitäisikin tehdä vasta sitten, kun se on kokonaisuutena luettu. Kyseessä näyttäsi nimittäin olevan oikeastaan vain yksi tarina, joka on jaettu muutaman osaan.

Kirjan päähenkilö Elena tietää nyt, mikä hänen poikaystävänsä on. Se ei kuitenkaan vähennä hänen tunteitaan, vaikka koko muu kaupunki tuntuukin epäilevän Stefania murhista. Elena joutuu myös huomaamaan, että hänen suosionsa on romahtanut ja entiset ihailijat karttavat hänen seuraansa. Elena ei kuitenkaan hylkää Stefania, vaan taistelee tämän puolesta sekä yleistä halveksuntaa että Stefanin veljeä Damonia vastaan.

Kun Elenan elämä näytti aikaisemmin pyörivän vain poikien ja tyhjänpäiväisyyksien ympärillä, on hän tässä kirjassa yllättävän vastuuntuntoinen ja rohkea. Mietinkin aikaisemmin tuleeko Elenan luonteeseen jokin muutos, sillä hän ei ollut kovinkaan samaistuttava ensimmäisessä kirjassa. Tämän Sielunkumppani-kirjan Elenasta pidinkin paljon enemmän, sillä vaikka Stefan on edelleen hänen ykkösajatuksensa, tuntuu hänen päähänsä mahtuvan nyt paljon muutakin, kuten huoli ystävistä ja perheestä.

Sielunkumppani on vauhdikas kirja, jossa seikkaillaan pitkin öitä etsien milloin mitäkin ja väistellen pahaa Damonia, joka tuntuu olevan joka paikassa. Nämä vampyyrithän voivat liikkua myös päivällä, jos heillä on kädessään tietystä kivestä valmistettu sormus. Kirja päättyy jälleen kesken ratkaisua, joten jännitystä täytyy pitää yllä seuraavaan kirjaan asti. Verivala onkin tulossa suomeksi jo huhtikuussa.

Lue myös arvioni Korpinmustasta, joka onkin keikkunut joulukuusta asti luetuimpien blogimerkintöjen top 5 -listalla.

Lukunäyte sivulta 29:
Minun pitäisi astua esiin, Elena ajatteli. Minuthan hän haluaa eikä heitä. Hän itse sanoi niin. Minun pitäisi astua esiin ja kohdat hänet, niin ehkä hän päästää Bonnien ja Meredithin lähtemään. Mutta tulisesta raivosta, joka oli aamulla rohkaissut häntä, oli jäljellä vain tuhkaa. Hän ei kaikella tahdonvoimallaankaan pystynyt vapauttamaan kättään Bonnien otteesta, ei pystynyt tempautumaan irti.
Askeleet kuuluivat suoraan yläpuolelta. Hetkeksi tuli hiljaista, sitten törmästä kuului luisumisen litinää.

Sielunkumppani Adlibriksessä.

Smith, Lisa Jane: Vampyyripäiväkirjat 2 – Sielunkumppani (Vampire Diaries: The Struggle, 1991). Suomentanut Pirkko Biström. Otava, 2011.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Katriina Ranne: Minä, sisareni

Katriina Ranteen esikoiskirja Minä, sisareni olisi ehkä mennyt minulta vallan ohi, ellei eräs lukupiiriläinen olisi innokkaasti ehdottanut sitä lukiskirjaksi. Kirja valittiin luettavaksi, ja siitä ehdittiinkin jo puhua viime lukupiiritapaamisella.

Minä, sisareni kertoo neljästä sisaruksesta – ihan heidän elämänsä alusta siihen hetkeen asti, kun he ehkä näkevät elämänsä jotenkin kirkkaammin. Sisarukset kasvavat Porin lähellä Noormarkussa, josta saa kirjan perusteella loputtoman aurinkoisen ja idyllisen kuvan. Yksi toisensa jälkeen sisarukset muuttavat pois kotoa ja lähtevät opiskelemaan, alkavat seurustella ja etääntyvät perheestään. Siinä ehkä on kirjan juoni lyhyesti selostettuna.

Kirjan kertojina vuorottelevat sisarukset, joita minun oli ainakin vähän vaikea erottaa toisistaan. Jouduin jatkuvasti miettimään, että oliko tämä nyt se sisko, joka seurusteli sen Karin kanssa vai se toinen, jolla ei ollut hajuakaan miehistä. Kun sisaret vanhenivat ja heidän elämänsä lähtivät vahvemmin eri suuntiin, oli helpompi eritellä heidät myös yksilöinä. Minun tulikin mieleen, että kirjan alkupuolen henkilöiden samankaltaisuus toimi itse asiassa oivana vertauskuvana sisarten yhteydestä.

Pidin valtavasti Minä, sisareni -kirjan alusta. Hassusti Raamattuun yhdistyvä kerronta toimi yllättävän hyvin, eikä kuulostanut pikkuvanhalta vaikka lasten kerrontaa olikin. Lisäksi pystyin täysin samaistumaan kirjan henkilöihin, ehkä osittain senkin takia, että kirjan tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja. Tiedän täsmälleen, miltä tuntuu uidessa upottaa jalka syvälle kylmään pohjamutaan ja nostaa se sieltä ruskeaan lietteeseen verhoutuneena.

Kirjan toisessa osiossa minuun iski houkutus jättää Minä, sisareni kesken. Ei siis sen takia, että se olisi ollut huono, vaan koska se oli niin loputtoman pitkä ja minusta tuntui, ettei kirja voi enää muuttua paremmaksi. Luettuani kirjan loppuun melkein toivon, että olisinkin lopettanut sen, sillä silloin minulle olisi jäänyt ihana harha onnellisista sisaruksista, joita mikään ei voi erottaa. Lopussa sisaret joutuivat nimittäin kohtaamaan elämän haasteita ja kurjia ihmissuhteitakin.

Minä, sisareni on onnistunut esikoiskirja. Minua häiritsi ainoastaan se, etteivät sisaret koskaan riidelleet. En tunne yhtään sisaruksia, jotka eivät olisi koskaan olleet riidoissa edes lapsena. Lisäksi kirjaa olisi voinut tiivistää aika tavalla, sillä harvassa ovat oikeasti ne kirjat, joissa riittää asiaa 500 sivun verran. Katriina Ranne on kuitenkin osoittanut, että hänellä on taitoa ja kyky kirjoittaa kaunista kieltä. Muutamassa kohdin kirjaa ihan pysähdyin nauttimaan siitä, miten jokin asia oli kerrottu niin hyvin.

Lukunäyte sivulta 14:
Me osasimme ottaa kiinni jokaisen mielikuvituksen taajuudesta, jokaisen siskon näkemä kertomus ja hahmo oli kaikille yhtä todellinen kuin tiilistä rakennettu Mummula pellon toisella laidalla ja Mummulassa kahvia ryystävät aikuiset. Me karkasimme perunannostosta, juoksimme pellon poikki pakoon nyrkkiä puivaa naapuria. Me juoksimme käsi kädessä, mutta samalla juoksimme yksin; juoksimme metsään, jokeen, mutaan, taivaalle. Me juoksimme käsi kädessä, mutta omin jaloin.

Ranne, Katriina: Minä, sisareni. Nemo, 2010.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Matti Klinge: Lyhyt Suomen historia

Historia oli minusta koulussa kiinnostavaa, nimittäin silloin, kun aiheena olivat joko ajallisesti tai maantieteellisesti kaukaiset asiat. Mikään ei kiehtonut mielikuvitustani enempää kuin intiaanikulttuurit, noitavainot, Egyptin faaraot ja sellaiset. Valitettavasti se tarkoitti sitä, että suurin osa Suomen historiasta oli minulle pakkopullaa, jonka opettelin ulkoa kokeisiin ja unohdin sitten pikkuhiljaa.

Koulun jälkeen olen usein harmitellut sitä, että monet tärkeät asiat Suomen historiassa ovat todellakin unohtuneet. Olen kyllä päivittänyt tietojani sittemmin, mutta lähinnä se on ollut sellaista summittaisten vuosilukujen ja muiden tarkastelua. Siksi Matti Klingen Lyhyt Suomen historia herätti heti kiinnostukseni. Lyhyt Suomen historia kuulostaa siltä, että tästä kirjasta voi helposti lukea juuri ne asiat, jotka ovat emeritusprofessorin mielestä tärkeitä tietää.

Lyhyt Suomen historia on jaettu viiteen kokonaisuuteen. Ensin on lyhyt osio Suomen esihistoriasta ja historiallisen ajan alusta. Toinen osuus kertoo ajasta Ruotsin valtakunnan osana ja kolmas osio puolestaan ajasta Venäjän autonomisena suuriruhtinaskuntana. Sen jälkeen kirja paneutuu itsenäisen Suomen historiaan, josta on vielä erikseen lohkaistu tuorein, uuden vuosituhannen historia, jonka viimeiset tapahtumat sijoittuvat vielä tälle vuodelle.

Kirjassa on poimittu lisäksi erikseen asioita, jotka ovat kiinnostavia ja voidaan lukea ihan erillisinä lyhyinä katsauksina historiaan. Tällaisia ovat muun muassa pohdinta suomalaisten rodusta ja kielestä, Viaporin historia, talvisodan geopoliittinen tausta ja Nokian menestystarina. Mustavalkoinen kuvitus rytmittää kirjaa, ja auttaa hahmottamaan tapahtumia.

Lyhyt Suomen historia on juuri sitä, mitä se lupaakin: helposti lähestyttävä ja luettava katsaus Suomen historiaan. Se ei paneudu liiallisiin yksityiskohtiin vaan kuljettaa lukijaa eteenpäin aika jouhevasti. Yllätyksekseni huomaisin kiinnostuvani myös lähihistoriasta. Oli esimerkiksi mielenkiintoista lukea teini-ikäni aikana tapahtuneita asioita nyt historiallisesta perspektiivistä. Tai ehkä se vain kuuluu vanhenemiseen, että omalla ajalla tapahtuneet asiat nousevat tärkeämmiksi. Oli miten oli, tämän kirjan avulla on helpompi ymmärtää sekä Suomen historiaa että nykyhetkeä.

Lukunäyte sivulta 85:
Maaseudun oloissa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla suuria muutoksia. Puun arvonnousu johti metsäkauppojen kautta siirtymiseen pois omavaraistaloudesta kohti rahataloutta ja lisäsi metsänomistajien ja metsää omistamattomien välisiä omaisuuseroja; jälkimmäiset menettivät entisiä metsänkäyttöoikeuksiaan.

Klinge, Matti: Lyhyt Suomen historia (uudistettu painos kirjasta Suomi Euroopassa, 2003). Otava, 2011.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Maggie Stiefvater: Häivähdys

Luin Maggie Stiefvaterin Väristyksen tammikuussa ja ihastuin siihen oikein kunnolla. Onneksi tämä sarjan toinen osa julkaistiin jo näin pian, joten pääsin jatkamaan taas tarinaa. Minua vähän mietitytti, että minne tämä toinen kirja johtaa, sillä Väristys loppui seesteisiin tunnelmiin, joista ei ehkä olisi kaikkein helpointa jatkaa koukuttavaa tarinaa ihmissuden ja tytön rakkaudesta.

Edellisen kirjan päähenkilöt, Sam ja Grace, ovat saaneet toisensa ja kaikki vaikuttaa onnelliselta. Häivähdys alkaa kuitenkin prologilla, joka heittää pienen varjon tarinaan heti kirjan alkuun. Jokin on vialla Gracessa. Lisäksi lauman uudet sudet ja aiheuttavat hankaluuksia, sillä jokin on vialla niissäkin. Gracen vanhemmat puolestaan ottavat kasvatusvelvollisuutensa ensimmäistä kertaa tosissaan ja ovat päättäneet olla pitämättä Samista. Ongelmia tuntuu siis riittävän sekä yliluonnollisella että arkielämän puolella.

Häivähdys on saanut lisää kertojia, sillä Samin ja Gracen lisäksi ääneen pääsevät Väristyksestä tuttu Isabel ja lauman uusi susi Cole. Uudet kertoja tuovat tarinaan myös uuden synkemmän ja kitkerämmän sävyn, sillä heillä molemmilla on menneisyydessään asioita, joita he tahtoisivat paeta. Kirja muuttuukin rakkaustarinasta aika syvälliseksikin pohdiskeluksi esimerkiksi syyllisyydestä ja läheisen menettämisestä.

Nuoruuden ongelmat ovat muuttuneet tässä kirjassa vaikeammiksi ja monimutkaisemmiksi. Kun Väristyksessä surtiin katkeavia ystävyyssuhteita, joudutaan Häivähdyksessä kohtaamaan sairautta, huumeita ja kuolemaa. Stiefvater kuvaa nuorten ongelmia hyvin tarkkanäköisesti ja todentuntuisesti. Hän ei sorru mustavalkoiseen kuvaukseen oikeasta ja väärästä vaan jättää lopullisten päätelmien tekemisen lukijalle. Kirjan henkilöt ovatkin ehkä juuri tästä syystä erittäin inhimillisiä ja sympaattisia vikoineen kaikkineen.

Pidin Häivähdyksestä vielä enemmän kuin edellisestä kirjasta, sillä tarina kehittyi yllättävän moniulotteiseksi. Vaikka lopuksi väläytetään mahdollisuutta toivoon, on kirja kuitenkin hyvin surullinen. Se ei pääty edellisen kirjan tavoin onneen vaan jättää lukijan jopa pieneen ahdistukseen. Onneksi kirjan kannessa lukee, että sarjan viimeinen osa, Ikuisuus, julkaistaan jo lokakuussa 2011.
 
Lukunäyte sivulta 33:
Makasin aloillani ja lihakseni alkoivat täristä, kylmä nipistellä ihoani ja arvasin, että muuttuisi kohta jälleen sudeksi. Voi itku, olin todella väsynyt. Kurotin vapisevilla käsilläni kasvojeni ylle ja ihailin käsivarsieni sileää, tasaista ihoa. Entisen elämäni arvet olivat miltei kadonneet. Synnyin uudestaan viiden minuutin välein.

Lue myös arvosteluni Väristyksestä.

Stiefvater, Maggie: Häivähdys (Linger, 2010). Suomentanut Laura Honkasalo. WSOY, 2011.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Mahtava palkinto!

Olo on nyt upea, suurenmoinen ja mahtava. Sain Gorgeus Blogger -palkinnon kahdelta suunnalta, Kirjapedolta ja Hreathemukselta. Molempia blogeja olen seurannut jo pitkään ja pitänyt lukemastani. Kiitos siis teille!

Palkintoa seuraa viisi kysymystä, joihin pitää vastata. Tämä onkin kiva palkinto, kun kysymykset ovat valmiina, eikä tavitse itse keksiä asiaa.


1. Milloin aloitin blogisi?
Aloitin blogin heinäkuun 5. päivä 2009. Olin silloin kesälomalla ja pitkään muhinut idea kypsyi valmiiksi.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjamielellä on kirjablogi, eli käsittelen täällä kirjoja, lukemista, kirjallisuutta ja niihin liittyviä ilmiöitä. Joskus saatan kirjoittaa myös kielestä, mutta muihin aiheisiin blogini ei tule laajenemaan. Pidän siitä, että blogillani on selkeä aihe.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Luen hyvin monipuolisesti ja kirjoitan sellaisistakin kirjoista, joita ei ehkä muissa blogeissa ole – esimerkkinä vaikka nuortenfantasia ja spekulatiivinen fiktio yleensäkin.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Ystäväni oli aloittanut blogin kirjoittamisen jo aikaisemmin ja hänellä oli niin hauskaa, että minunkin alkoi tehdä mieli avata oma blogi.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Olen aika tyytyväinen blogiini, sillä siitä on ajan myötä muotoutunut minun näköiseni. Toivoisin tietysti, että minulla olisi enemmän aikaa lukea ja kirjoittaa lukemastani blogiin. Varsinkin suomalaista spefiä haluaisin tuoda enemmän esille.

Palkinnon siirrän tietysti eteenpäin upeille kirjabloggareille, eli olkaapa hyvät Aamuvirkku yksisarvinen, Insinöörin kirjahyllyn Teresita, Jossun lukupäiväkirja, Kirjahamsterin Réa ja Le Masque Rougen Emilie. Olette upeita, mahtavia ja suurenmoisia!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...