Katriina Ranne: Minä, sisareni

Katriina Ranteen esikoiskirja Minä, sisareni olisi ehkä mennyt minulta vallan ohi, ellei eräs lukupiiriläinen olisi innokkaasti ehdottanut sitä lukiskirjaksi. Kirja valittiin luettavaksi, ja siitä ehdittiinkin jo puhua viime lukupiiritapaamisella.

Minä, sisareni kertoo neljästä sisaruksesta – ihan heidän elämänsä alusta siihen hetkeen asti, kun he ehkä näkevät elämänsä jotenkin kirkkaammin. Sisarukset kasvavat Porin lähellä Noormarkussa, josta saa kirjan perusteella loputtoman aurinkoisen ja idyllisen kuvan. Yksi toisensa jälkeen sisarukset muuttavat pois kotoa ja lähtevät opiskelemaan, alkavat seurustella ja etääntyvät perheestään. Siinä ehkä on kirjan juoni lyhyesti selostettuna.

Kirjan kertojina vuorottelevat sisarukset, joita minun oli ainakin vähän vaikea erottaa toisistaan. Jouduin jatkuvasti miettimään, että oliko tämä nyt se sisko, joka seurusteli sen Karin kanssa vai se toinen, jolla ei ollut hajuakaan miehistä. Kun sisaret vanhenivat ja heidän elämänsä lähtivät vahvemmin eri suuntiin, oli helpompi eritellä heidät myös yksilöinä. Minun tulikin mieleen, että kirjan alkupuolen henkilöiden samankaltaisuus toimi itse asiassa oivana vertauskuvana sisarten yhteydestä.

Pidin valtavasti Minä, sisareni -kirjan alusta. Hassusti Raamattuun yhdistyvä kerronta toimi yllättävän hyvin, eikä kuulostanut pikkuvanhalta vaikka lasten kerrontaa olikin. Lisäksi pystyin täysin samaistumaan kirjan henkilöihin, ehkä osittain senkin takia, että kirjan tapahtumapaikat ovat minulle tuttuja. Tiedän täsmälleen, miltä tuntuu uidessa upottaa jalka syvälle kylmään pohjamutaan ja nostaa se sieltä ruskeaan lietteeseen verhoutuneena.

Kirjan toisessa osiossa minuun iski houkutus jättää Minä, sisareni kesken. Ei siis sen takia, että se olisi ollut huono, vaan koska se oli niin loputtoman pitkä ja minusta tuntui, ettei kirja voi enää muuttua paremmaksi. Luettuani kirjan loppuun melkein toivon, että olisinkin lopettanut sen, sillä silloin minulle olisi jäänyt ihana harha onnellisista sisaruksista, joita mikään ei voi erottaa. Lopussa sisaret joutuivat nimittäin kohtaamaan elämän haasteita ja kurjia ihmissuhteitakin.

Minä, sisareni on onnistunut esikoiskirja. Minua häiritsi ainoastaan se, etteivät sisaret koskaan riidelleet. En tunne yhtään sisaruksia, jotka eivät olisi koskaan olleet riidoissa edes lapsena. Lisäksi kirjaa olisi voinut tiivistää aika tavalla, sillä harvassa ovat oikeasti ne kirjat, joissa riittää asiaa 500 sivun verran. Katriina Ranne on kuitenkin osoittanut, että hänellä on taitoa ja kyky kirjoittaa kaunista kieltä. Muutamassa kohdin kirjaa ihan pysähdyin nauttimaan siitä, miten jokin asia oli kerrottu niin hyvin.

Lukunäyte sivulta 14:
Me osasimme ottaa kiinni jokaisen mielikuvituksen taajuudesta, jokaisen siskon näkemä kertomus ja hahmo oli kaikille yhtä todellinen kuin tiilistä rakennettu Mummula pellon toisella laidalla ja Mummulassa kahvia ryystävät aikuiset. Me karkasimme perunannostosta, juoksimme pellon poikki pakoon nyrkkiä puivaa naapuria. Me juoksimme käsi kädessä, mutta samalla juoksimme yksin; juoksimme metsään, jokeen, mutaan, taivaalle. Me juoksimme käsi kädessä, mutta omin jaloin.

Ranne, Katriina: Minä, sisareni. Nemo, 2010.