sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Kirjamielen seikkailut hyvien kirjojen parissa jatkuvat. Ihan näin mutu-tuntumalla arvioiden vaikuttaisi siltä, että tähän alkuvuoteen olisi osunut harvinaisen paljon loistavia tarinoita. Sellaiseksi paljastui myös tämä Sergei Lukjanenkon Yöpartio, jonka sain perjantaina ja luin saman tien. Hei, eihän voi jättää odottamaan kirjaa, jonka kannessa lukee, että siinä "Tähtien sota kohtaa Moskovan vampyyrit". En ole itse asiassa samaa mieltä tuon väitteen kanssa, mutta kirja oli silti erinomainen.

Yöpartio kertoo moskovalaisesta Antonista, velhosta, joka työskentelee Valon puolella Yöpartiossa. Hän on yksi Muita, ei enää ihminen vaan mysteereihin ja salaisuuksiin koulutettu soturi, joka ylläpitää tasapainoa Pimeyttä vastaan. Joka puolella ihmisten ympärillä liikkuu velhoja, vampyyreita ja muuta väkeä, josta ihmiset eivät ole tietoisia. Nämä pystyvät liikkumaan hämärässä, ihmisten todellisuuden ulkopuolella, jossa on omat sääntönsä.

Säännöt ja tasapaino sekä niiden avulla keinottelu kuluvat Valon ja Pimeyden kanssakäymiseen. Kaikki punnitaan, eikä hyvää voi tehdä ilman syytä, sillä silloin saa Pimeys vuorostaan tehdä vastaavan määrän pahaa. Ajatus ei ole mitenkään omaperäinen, mutta sen toteutus Yöpartiossa on huikeaa. Kirja on älykäs, yllättävä ja vie lukijaa kuin litran mittaa. En todellakaan osannut yhtään ennakoida tai arvailla, mitä tulee tapahtumaan.

Rakenteeltaan Yöpartio jakaantuu kolmeen erilliseen tarinaan. Ne ovat kuitenkin tiukasti riippuvaisia toisistaan ja tapahtuvat kronologisessa järjestyksessä. Vaihe vaiheelta lukija joutuu yhä syvemmälle Muiden maailmaan, oppii tuntemaan Antonin työtovereita ja ennen kaikkea tutustuu Antonin, yksinäisen sankarin, tempoiluun moraalin, rakkauden, kohtalon ja velvollisuuksien välissä.

Yöpartio toi eniten mieleeni Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan, mutta ilman sitä synkkää huumoria. Yhtäläisyyttä luovat rakenteen lisäksi moraaliset pohdinnat hyvän ja pahan eroista. Tässä kirjassa maailmankuva on vain vielä synkempi. Jatkuva Valon ja Pimeyden tasapainottelu aiheuttaa sen, että tekoja joudutaan koko ajan arvottamaan. Valo myös tuhriutuu kirjan kuluessa yhä mustemmaksi, kun lukijalle paljastuu, mitä hyvien puoli on uhrannut "suuremman hyvän" eteen.

Kirja on yksinkertaisesti niin mahtava, että ihmettelen suuresti, jos tämä ei ole vuoden Tähtifantasia-ehdokkaiden joukossa. Ja vaikka vuosi on vielä alkupuolella, niin uskon, että tämä on mukana ihan kärkikahinoissa. Odotan suurella halulla sarjan seuraavia osia. Yöpartio on aivan ehdotonta luettavaa kaikille älykkäästä aikuisten fantasiasta pitäville!

 Lukunäyte sivulta 22:
Juoksin ohi kirkkaina loistavien näyteikkunoiden, jotka olivat täynnä väärennettyä "vanhaa venäläistä keramiikkaa" sekä muovisia hedelmiä ja leipiä. Autot kiisivät ohitseni leveällä kadulla, ja jalkakäytävällä käveli muutama ihminen. Sekin oli vain väärennöstä, illuusiota; se oli ainut todellisuuden taso, jolla ihmiset pystyvät elämään. Onneksi en ole ihminen.
   Jatkoin juoksuani ja kutsuin hämärää.
   Maailma huokaisi ja väistyi tieltä. Oli kuin selkäni takan olisi kytketty päälle lentokentän valonheitin, joka viskasi eteeni pitkän, ohuen varjon. Varjo muuttui pilveksi ja otti muodon; se veti minua itseensä, tilaan jossa ei ole lainkaan varjoja. Se työntyi esiin likaisesta asfaltista, nousi pystyyn ja jännittyi kuin sankka savupatsas. Varjo juoksi edelläni..

Yöpartio Into-kustannuksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Lukjanenko, Sergei: Yöpartio (Notšnoi Dozo, 1998). 414 sivua. Suomennos: Arto Konttinen, kansi: Tex Hänninen. Into, 2012. ISBN: 9789522640666

torstai 19. huhtikuuta 2012

Seija Vilén: Pohjan akka

Minulla taitaa olla uusi suosikkikirjailija! Yhden kirjan perusteella ei sellasta vielä uskalla sanoa, mutta kyllä kaksi kirjaa jo kertoo paljon. Pidin todella paljon Seija Vilénin Mangopuun alla -kirjasta, mutta tätä Pohjan akkaa suorastaan rakastin. Tiedättehän sen tunteen, kun jotain kirjaa lukiessaan tajuaa, että tämä on se kirja, jonka on aina halunnut lukea? Tai jos olisin kirjailija, niin tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa?

Pohjan akan kerronta tapahtuu kahdessa tasossa. Toisessa seurataan vanhustenkodissa asuvaa rouva Pohjaa, jota kirjailija Pertti käy haastattelemassa. Toinen taso liikkuu myyttisessä kalevalaisessa ajassa, jossa Pohjan akka pitää tilaa pystyssä etelästä tulevaa uutta aikaa ja uusia tapoja vastaan. Kertojana Pohjan emäntä solahtaa ja luikahtaa tasolta toiselle, mutta kieli pitää tasot silti riittävästi erillään.

Kirjan kieli onkin mahtavaa varsinkin kalevalaisissa osioissa. Se on intiimiä, soljuvaa, julmaa ja alkukantaista – Kalevalaa naisvoimalla kerrottuna. Siinä kiteytyy kaikkien menneiden sukupolvien naisten sitkeys ja voima, joka saa syvyyttä nykyhetkeen solmittuna. Jossain vaiheessa teksti sai jopa ihoni kananlihalle. Nykyhetken kerronta on julmaa toisella tavalla. Se kertoo niin paljastavasti ihmisen voimattomuuden vanhuuden edessä.

Pohjan akan rakenne oli ilahduttava. Luulin seuraavani sujuvasti kirjaa ja sen tasoja, mutta jossain vaiheessa huomasin kirjan vieneenkin minut ympäri alkuun ja päällekkäin jo luetun kanssa. Tarina kiertyy kerälle kuin omaa häntäänsä pureva käärme. Minusta rakenne oli erittäin onnistunut ja taitavampi kuin odotin. Se ei ole ollenkaan sellainen liian taiteileva vaan vilpittömästi raikas. Loppuun päästyäni minun teki mieli aloittaa kirja alusta, jotta olisin päässyt tarkastelemaan niitä muutamia kohtia uudestaan...

Kirjaa voisi lähteä tulkitsemaan valtavan monella tavalla. Joku voisi ajatella, että koko myyttinen taso on houretta, johon dementoitunut vanhus välillä katoaa, mutta en halua edes ajatella sellaista mahdollisuutta. Yksi Pohjan akan hienouksia onkin se, että outoudet jotka lukija alussa laittaa höpsön vanhuksen piikkiin, paljastuvat lopulta joksikin muuksi. Lukija joutuu puntaroimaan uudelleen suhdetta kirjan hahmoihin ja niiden luotettavuuteen.

Lukunäytteeksi Pohjan akasta kirjasta voisi poimia vaikka mitä, sillä huomasin koko ajan maistelevani sanoja ja lauseita, hymähdellen ilosta aina johonkin kauniiseen törmätessäni. Tiedänpä nyt ainakin yhden kirjan, joka tulee pääsemään vuoden parhaiden kotimaisten listalleni. Tämä on maagista realismia parhaimmillaan.

Lukunäyte sivulta 15:
Mustikka kypsyy. Tyttö taipuu, vihreä varpu. Vielä viime kesänä raakile. Letit rusetilla poimi maasta käpykyytön, koiranhännästä apilaa. Nyt nuolaisee neito viivytellen sormeaan. Nostaa sen ilmaan ja kokeilee, mistä puhaltaa. Livertää kuin leivonen: kii-re, kii-re. Nauraa helisee je vettä nostaissa kumartuu syvään. Sepon silmät viipyvät kaula-aukossa, ja hän unohtaa takoneensa jo kyllin. Minä seison akkunankarmin suojassa yksin.

Pohjan akka Avaimen ja Adlibriksen sivuilla.

Vilén, Seija: Pohjan akka. 236 sivua. Kansi: Satu Ketola. Avain, 2012. ISBN: 9789516929067

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Kuinka kauan kirja on uutuus?

Kirjoja ilmestyy joka kuukausi valtava määrä, ja jotkin niistä on luettava heti uutuuksina. Olen kuitenkin kiinnittänyt viime aikoina huomiota siihen, että uutuus ei merkitse samaa asiaa kaikille ihmisille. Siitä sain kimmokkeen miettiä omaa suhdettani uutuuksiin.

Olen huomannut, että käsitykseni uutuuksista on viime aikoina kaventunut. Nyt kun seuraan melko tarkasti, mitä ilmestyy ja milloin, kirjat menettävät uutuutensa mielessäni liiankin nopeasti. Huomaan pitäväni uutuuksina vain saman vuoden kirjoja. Tammikuussa ilmestynyt kirja on siis uutuus vielä loppuvuodesta, mutta loppuvuodesta ilmestynyt kirja on vanha jo alkuvuodesta.

Onneksi en ole kuitenkaan mitenkään tarkka sen suhteen luenko uutuuksia vai vanhempia kirjoja. Kirja ei huonone siitä, vaikka se pääsisi vähän vanhentumaan. Tosin välillä tulee huono omatunto, jos hyvää kirjaa joutuu roikottamaan liian kauan luettavien listalla.

Koska minua kiinnostaa, miten kauan kirjat ovat teidän mielestänne uutuuksia, laitoin tuonne ylös vasempaan palkkiin ihka ensimmäisen kysymyslaatikkoni. Käykää klikkaamassa omia ajatuksianne vastaavaa vaihtoehtoa ja kertokaa ihmeessä ajatuksianne uutuuksista myös kommenteissa. Eli kuinka kauan kirja on teidän mielestänne uutuus?

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Julie Kagawa: Rautakuningatar – Rauta-saaga 3

Rauta-saagan kolmannen osan nimi on aika enteellinen, mutta eipä se kerro mitään sellaista, mitä lukija ei olisi jo arvannut edellisten kirjojen perusteella. Tämä Julie Kagawan sarja haltijoista uuden teknologian puristuksessa on ollut minusta varsin hyvä ja sopivasti romanttinen nuorten sarja. Rautakuningatar vie tarinan tietyltä osin päätökseen, vaikka jättääkin oven auki seikkailuille.

Vaikka Meghan kuvittelee Rautakuningattaren alussa pääsevänsä kotiin, asiat mutkistuvat aika tavalla. Sota Talven ja Kesän välillä on keskeytynyt, kun hovit ovat yhdistäneet voimansa Rautaa vastaan. Meghan saa tehtäväkseen väärän Rautakuninkaan tappamisen. Hän on puoliverisenä haltijana ainoa, joka pystyy kulkeman rautamaalla. Onneksi hän saa pienen taian avulla seurakseen myös ihailijansa, Ashin ja Puckin, sekä aina yhtä hurmaavan Grimalkin-kissan.

Pidän hurjasti Raudan kuvastosta: kiemurtelevista johtoköynnöksistä, metalliötököistä, romuista ja epätahtiin vilkkuvista katulampuista. Tekniikka on tunkeutunut myös satumaailmaan, mutta samalla se on imenyt itseensä osan satujen lumosta. Se on muuttunut ihan uudenlaiseksi mystiikaksi. En pidäkään raudan tunkeutumista haltijoiden maailmaan pahana asiana. Se luo omaa tarumaailmaansa.

Rautakuningattaressa Meghanin tarina suuntasi juuri sinne, minne ajattelinkin. Se onnistui kuitenkin myös yllättämään riittävästi. Rakkaustarina jää vielä kesken, vaikka valitettavasti siinäkin kävi ihan niin kuin arvasin. Mutta lopullinen päätös siis jää vielä seuraavaan, The Iron Knight -kirjaan. Toivoisin sarjan miessankareiden saavan siinä vähän terästä itseensä, sillä lopussa he tuntuivat kadottaneet suuren osan haltijamaisesta terävyydestään.

Olen pitänyt tästä Rauta-saagasta aika tavalla. Sarja on romanttinen ja kekseliäs, ja se yhdistää melko onnistuneesti vanhoja myyttejä uusiin unelmiin. Sarjassa on monia sympaattisia ja kiinnostavia hahmoja sekä hyvisten että varsinkin pahisten puolella. Ja tässä Rautakuningatar-kirjassa muutamat rautaötökät vaikuttavat entistäkin mahtavammilta tyypeiltä. Rautahaltijat ovat mielikuvituksen huippuja. Tällaista saa tulla lisääkin!

Rautakuningattaren arvio löytyy myös Luetuista maailmoista.
Lue myös arvioni sarjan kahdesta aiemmasta osasta: Rautakuningas ja Rautatytär.

Lukunäyte sivulta 19–20:
Hämähäkkiakat kiljuivat nyt täyttä kurkkua. Yksi kiristi otettaan hiuksistani ja nosti minut ilmaan. Haukoin henkeäni, ja kivun kyyneleet tulvivat silmiini, kun haltija sähisi päin kasvojani.
Silloin kylmänsininen valo leimahti välissämme. Rautahaltija kirkui ja... purkautui tuhansiksi pikkuisiksi säpäleiksi, jotka satelivat maahan ympärilleni. Pienet neulat ja piikit jäivät kimaltelemaan kuunvalossa, kun hämähäkkiakka poistui elävien joukosta.

Rautakuningatar Harlequinin sivuilla

Kagawa, Julie: Rautakuningatar – Rauta-saaga 3 (The Iron Queen, 2011). 397 sivua. Suomennos: Eeva Parviainen. Harlequin, 2012. ISBN: 9789164085061.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Salla Simukka: Jäljellä

Salla Simukka on pitkän linjan nuorisokirjailija, mutta minulle tämä Jäljellä on ensimmäinen hänen kirjansa. Siinä minua houkutteli tietysti yliluonnollinen osuus.

Jäljellä kertoo Emmistä, joka ei ole vielä löytynyt todellista kutsumustaan. Tulevaisuuden Suomessa on outoa, jos 15-vuotias ei vielä osoittanut erityistä lahjakkuutta mihinkään suuntaan. Emmi onkin jäänyt kaveripiirien ulkopuolelle, ja hänestä tuntuu, että hänen perheensäkin väheksyy häntä. Eräänä päivänä Emmi huomaa, että kaikki muut ihmiset ovat kadonneet, mutta mikään ei kerro miksi.

Minulle tuli Jäljellä-kirjaa lukiessa harvinaisen voimakas halu kurkistaa kirjan loppuun. Kirjan juoni on nimittäin niin kutkuttava. Simukka tarjoaa lukijalle joitain ehdotuksia ihmisten katoamisen syyksi, mutta kumoaa ne sitten kuitenkin pian. Lisäksi jännitystä kasvattavat oudosti ilmaantuvat ja katoavat runonpätkät, jotka tuntuvat ohjaavan Emmiä tiettyihin suuntiin. Tarinan pinnan alla tuntuu olevan jotain hyvin merkillistä.

Jäljellä-kirjan teemoja ovat yksinäisyyden erilaiset käsitteet. On erilaista olla yksinäinen keskellä muita ihmisiä kuin olla yksinäinen silloin, kun muut ihmiset ovat kadonneet ympäriltä. Lisäksi kirja pohtii itsensä hyväksymistä ja vahvuutta olla oma itsensä muiden joukossa – jopa silloin, kun tuntuu, etteivät muut hyväksy tai ymmärrä. Emmin kasvutarina ei vielä tämän kirjan perusteella ole kokonainen, mutta ehkä se täydentyy seuraavassa, Toisaalla-kirjassa.

Vähän haluan kyseenalaistaa tarinan sijoittamista tulevaisuuteen, ellei siihen sitten nouse jotain ihan selkeää syytä kirjan jatko-osassa. Toki tuo lasten jakaminen taitojensa perusteella ryhmiin on ajatuksia herättävä kehitelmä, mutta onko se riittävä peruste tarinan sijoittamiseksi tulevaisuuteen? Samaan vieraantuneisuuden ja yksinäisyyden teemaan olisi päässyt käsiksi myös nykyajassa, jolloin teho olisi voinut olla jopa parempi. Voi tietysti olla, että joudun perumaan puheitani seuraavan osan myötä. On aika vaikea arvioida tätä kirjaa ihan vielä.

Ja siitä ajatuksesta onkin helppo siirtyä väääh-osastolle. En meinannut kestää nimittäin Jäljellä-kirjan loppua ollenkaan. On aivan hirvittävän julmaa lopettaa kirja tuollaiseen kohtaan, jossa jotain ratkaisevaa on juuri selviämässä, mutta sitten sitä ei kerrotakaan. Voihan vehnänen! Näin sitä pidetään taas hullua jännityksessä, sillä päässä pyörii pelkkiä kysymyksiä. Lisäksi olen lukenut kirjan sivuilta, että tulossa ei olisi ihan perinteinen jatko-osa, joten on siis vain maltettava odottaa. Väääh!

Jäljellä-kirjasta löytyy arvio myös Saran kirjoista, sekä tällainen kirjatraileri:


Lukunäyte sivulta 38:
Yöllä kuului äkkiä kauhea ääni, kuin jotain suurta olisi repeytynyt. Emmi heräsi sydän jyskyttäen. Meteli oli kova ja ikkunan takana välähteli. Vasta kun rankkasade lankesi armottomana ja moukaroivana, Emmi tajusi heränneensä ukonilmaan. Hän katseli ukkosmyrskyä ikkunasta ja mietti, tästäkö se alkaisi.
Oliko nyt aika?

Jäljellä Tammen ja Adlibriksen sivuilla.

Simukka, Salla: Jäljellä. 221 sivua. Kansi: Ea Söderberg. Tammi, 2012. ISBN: 9789513165758

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Julie Kagawa: Rautatytär – Rauta-saaga 2

Vierailla vesillä seikkailun jälkeen olikin taas mukava palata tuttujen kirjojen pariin. Palauttelukirjana toimi tällä kertaa Julie Kagawan Rauta-saagan toinen osa, Rautatytär. Sarjan edellinen osa oli minusta erittäin hyvä, joten uskalsin toivoa samanlaista tasoa myös tähän kirjaan, enkä väärässä ollutkaan.

Meghanin on tekemänsä sopimuksen mukaan palattava jääprinssin mukana Mikämikään. Kukaan ei usko heidän kertomuksiaan rautahaltijoista, eivätkä pidä näiden aiheuttamaa uhkaa todellisena haltijoille. Uhka on kuitenkin jo soluttautunut hoviin, joten pian kesän ja talven haltijat ovat sodassa keskenään. Meghan pakenee muutaman apurinsa kanssa hovista tavoitteenaan saada rauha palaamaan haltijoiden välille.

Rautatyttären kiinnostavimmat henkilöt kuuluvat Meghanin lähipiiriin. Jo edellisen kirjan, Rautakuninkaan, arviossa hehkuttamani Grimalkin-kissa on myös tässä kirjassa oma mahtava ja itsetietoinen itsensä. Sen sijaan uusi kumppani Meghanille on Rautahepo – yksi edellisen kirjan pahimpia vastustajia, joka tässä kirjassa on Meghanin puolella väärää rautakuningasta vastaan. Rautahepo nousikin kirjassa yhdeksi suosikkihahmokseni.

Jännitettä Rautatytär-kirjaan aiheuttavat tietysti myös kolmiodraaman kaksi kärkeä, kesähovin Puck ja talviprinssi Ash. Jos minulta kysytään, niin Puck on näistä ehdottomasti moniulotteisempi ja kiinnostavampi, mutta saa nähdä kumman Meghan valitsee. Luulen, että sen väärän, sillä olen yleensä kirjojen sankarittarien kanssa ihan eri linjoilla näiden kilpakosijoiden suhteen.

Rautatytär ei yllä ihan edellisen kirja tasolle, sillä tietty yllättävyys jää kirjasta puuttumaan. Kirjojen maailma on nyt jo tuttu, joten se tietty ihastusvaihe jää kokematta. Myöskään tarinan kolmiodraama ei yllätä, ja jotkin muutkin puolet tarinassa tulevat vähän itsestäänselvyyksinä. Näistä asioista huolimatta Rautatytär on minusta erittäin viihdyttävä ja ahmittava kirja.

Luulen tietäväni, minne sarja suuntaa seuraavaksi, mutta ihan varma en voi olla. Tämä Rauta-saaga ei nimittäin ole lainkaan niin ennalta arvattava kuin monet vastaavat sarjat. Tätä mieltä oli myös 14-vuotias bonustyttäreni, joka luki viikonlopun aikana kaikki kolme sarjan toistaiseksi ilmestynyttä osaa! Minä puolestani tartun seuraavaksi tuohon kolmoseen, eli Rautakuningattaren.

Toivottavasti sarjan suomentamista jatketaan, sillä tämä kiilasi Harlequin-suosikeissani heti kakkossijalle tiukasti Kissojen kesken -sarjan perään. Rauta-saagasta on ilmestynyt englanniksi jo neljäs osa, The Iron Knight. Lisäksi saatavilla on kaksi kirjojen väleihin sijoittuvaa tarinaa, joista toinen, Summers Crossing, on ilmaiseksi jaossa kesäkuuhun asti täällä.

Lue myös arvioni sarjan ensimmäisestä osasta, Rautakuningas.

Lukunäyte sivulta 24:
Selkäpiitäni karmi. Haltijat eivät pitäneet kuolevaisista. Ihmiset olivat pelkkiä leikkikaluja, jotka saattoi koska tahansa heittää pois. Vaikka olin puoliksi haltija ja Oberonin tytär, olin nyt ypöyksin isäni ikiaikaisen vihollisen hovissa. Jos kävisin Mabin hermoille, saattaisin muuttua vaikka valkoiseksi kaniksi, tai sitten kuningatar voisi usuttaa hiitensä kimppuuni. Se tosin vaikutti enemmän Titanian tyyliltä. Pelkäsin pahoin, että Mab voisi keksiä jotain loputtoman paljon kauheampaa ja kieroutuneempaa.

Rautatytär Harlequinin sivuilla ja Helmetissä.

Kagawa, Julie: Rautatytär – Rauta-saaga 2 (The Iron Daughter, 2010). 396 sivua. Suomennos: Eeva Parviainen. Harlequin, 2011. ISBN: 9789164084392

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...