tiistai 30. marraskuuta 2010

Piipahdus Avaimen keväässä

Postiluukusta putkahti eilen Avaimen kevään 2011 katalogi.  Olen jo muutenkin vähän ehtinyt tutkailla ensi kevään kirjatarjontaa, mutta palaan siihen tarkemmin vähän myöhemmin. Avaimen kevään tarjonnasta minua kiinnostaa eniten Harri István Mäen Kraatterin lapset ja Ursula K. Le Guinin Maanpakolaisten planeetta. Myös Rebecca Stottilta tulee uusi kirja, Veden muisti. Tai kyseessä on siis Stottin esikoiskirja, joka suomennetaan nyt Korallivarkaan jälkeen.

Kraatterin lapset kertoo tanssikoulusta mystiseltä kuulostavassa Linnassa kraatterin pohjalla keskellä kaupunkia. Kirjan pitäisi olla "lumoava mysteerisatu lapsista, jotka tekevät unohtumattoman matkan tanssin vangitsevaan maailmaan ja itseensä". Kirja kuulostaa sekä kummalliselta että kiehtovalta, joten se ainakin pääsee lukulistalle.

Maanpakolaisten planeetta puolestaan jatkaa Le Guinin Hainilaista sarjaa, josta ilmestyi tänä syksynä ensimmäinen osa, Rocannonin maailma. Nyt on pakko tunnustaa, että se on minulta vielä lukematta, mutta siirränkin sen nyt lukulistalla vähän ylöspäin. Sarjaa on suomennettu vähän sieltä täältä ja tarkoitukseni on ollut lukea tähän mennessä ilmestyneet suomennokset järjestyksessä. Näköjään odottaminen kannattaa, kun suomennoksia tulee nyt lisää. Kunpa joku vielä julkaisisi uudestaan Osattomien planeetan, jonka ainoaa painosta myydään nykyään melkoisilla hinnoilla.

Rebecca Stottin Veden painosta en oikein osaa sanoa vielä mitään. Kiinnostavimmalta kirja kuulostaa tässä esittelypätkässä: "– – vähitellen alkaa näyttää siltä, että murhan jäljet kiertyvät vuosisatojen taakse Newtonin ja hänen tieteellisen uransa ympärille – erityisesti salaperäisiin alkemiakokeiluihin, joita kuuluisa tiedemies harjoitti." Pidin Stottin kirjoitustyylistä Korallivarkaassa, joten jos tämä kirja ei ole liian dekkarimainen, luulen että voisin pitää siitäkin.

Avaimen kuvastoon voi tutustua pdf-tiedostona heidän nettisivuillaan.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Hyvää pikkujoulua ja Kirjeitä Joulupukilta


Nyt on pikkujouluviikonloppu ja joulun odotus on siis alkanut. Mikäpä olisi parempi keino viettää pikkujoulua kuin lukea itsensä joulupukin kirjoittamia kirjeitä?

Yksi joulun ihanimpia kirjoja on Kirjeitä joulupukilta. Se on kokoelma kirjeitä, jotka J. R. R. Tolkien on lähettänyt lapsilleen joulupukin nimissä yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Joulupukki kertoo kirjeissään  Pohjoisnavan väestä ja kommelluksista, joihin he joutuvat joulupukin tärkeimmän karhuapurin, Napakontion, takia.

Kirja sisältää runsaasti kuvia kirjeistä, jotka ovat itsessäänkin taideteoksia, sillä ne sisältävät myös kuvia ja runoja. Aluksi kirjeet ovat lyhyitä, mutta ne pitenevät vuosien myötä. Kirjeet muuttuvat pieniksi tarinoiksi, joissa taistellaan esimerkiksi hiisiä vastaan ja selvitellään Napakontion aiheuttamia pulmia.

Tolkien on mestari kertomaan tarinoita, myös tällaisia pieniä satuja. Eikä voi olla ihailematta miestä, joka jaksaa piirtää ja keksiä tarinoita lapsilleen joka joulu. Onneksi nämä kirjeet on toimitettu kirjaksi ja suomennettu. Ja onneksi kirjaan on liitetty kuvia alkuperäisistä kirjeistä, sillä ne saavat todella hyvälle tuulelle. Kirjeitä joulupukilta tuo lukijalle varmasti joulumielen. Hyvää pikkujoulua!

Lukunäyte sivulta 44:
Kaksi Napakontion veljenpentua on asunut täällä jo jonkin aikaa, Paksu ja Valkotukka. Ne ovat pömppömahaisia napapentuja, jotka läimivät toisiaan ja kieriskelevät maassa oikein hauskasti. Mutta jonakin vuonna ne saavat kyllä tulla joulun jälkeen eikä ennen kuin lahjoja pakataan. Minä kompastuin niihin neljätoista kertaa päivässä viime viikolla.

Tolkien, J. R. R.: Kirjeitä Joulupukilta (Letters from Father Christmas). Suomentaneet Kersti Juva ja Alice Martin. WSOY, 2005.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja (toim.): Muistijälkiä – Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta


Saksalainen nykykirjallisuus on ollut minulle aina tosi hankala alue. Jotenkin se historian ja syyllisyyden mukana kantaminen on aiheena liian raskas. Tästä syystä olen vähän turhaankin vältellyt saksalaista kirjallisuutta. Koska ennakkoluulot eivät ole kuitenkaan hyväksi, ilahduin kovin, kun huomasin Avain-kustantamon Café Voltaire -sarjan uuden osan, Lotta Kähkösen ja Hanna Meretojan toimittaman Muistijälkiä – Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta.

Muistijälkiä esittelee merkittävimpiä saksalaisia nykykirjailijoita ja pohtii samalla kirjallisuuden roolia yhteiskunnan traumojen käsittelijänä. Kuten muihinkin Café Voltaire -sarjan aiempiin teoksiin, on tämän kirjan tekoon osallistunut suuri määrä alan asiantuntijoita. Vaikka kirjoittajia on useita, Muistijälkiä on ehjä kokonaisuus.

Kirjan esseet sisältävät paljon tietoa ja yksityiskohtia, ja ne ovat ehdottomasti niin tieteellisiä, että kelpaavat lähdekirjallisuudeksi opiskelijoille. Siitä huolimatta kirjaa voi hyvin lukea ihan muuten vaan, vaikka uusia kirjailijoita etsien. Minulla ei riitä kärsivällisyys lukea tällaista kirjaa kannesta kanteen, mutta luen mielelläni kuitenkin aina jotain tietokirjaa kaunokirjojen ohella. Esseekokoelma on hyvä juuri tällaisessa lukemisessa. Siitä voi lukea yhden kokonaisuuden kerrallaan.

Suurin osa tässä kirjassa esitellyistä kirjailijoista on minulle tuntemattomia. Toki olen lukenut heistä myös muutamia, esimerkiksi Günter Grassia ja Bernhard Schlinkiä. Muistijälkiä-kirjan perusteelliset lähdeluettelot ja kirjalistat toimivat hyvänä apuna sekä kauno- että tietokirjallisuutta etsiessä. Minua alkoi tämän kirjan perusteella kiinnostaa ehkä eniten Julia Franck, jonka Keskipäivän haltija -kirjaa on myös kehuttu paljon.

Kannattaa tutustua myös sarjan edellisiin osiin: Tarinoiden paluu ja Imperiumin perilliset. Ensimmäinen kertoo ranskalaisesta nykykirjallisuudesta ja jälkimmäinen brittiläisestä. Pidän valtavasti tästä koko Café Voltaire -sarjasta ja odotan aina innolla, mikä on sarjan seuraava osa. Nämä ovat myös hyviä lahjakirjoja paljon lukeville ja kirjallisuudesta pitäville ihmisille.

Lukunäyte sivulta 57:
Etenkin nuoret juutalaiskirjailijat pohtivat toisen maailmansodan jälkeisiä yhteiskunnallisia ja ideologisia muutoksia sekä globaalin siirtolaisuuden vaikutuksia. Tämä tarve korostui 1990-luvulla, ja sitä seurasi uusi juutalaiskirjallisuuden renessanssi.

Kähkönen, Lotta ja Meretoja, Hanna  (toim.): Muistijälkiä – Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Avain, 2010.

tiistai 23. marraskuuta 2010

P.C. Cast: Jumalattaren valittu

P.C. Castin Jumalattaren valittu aloittaa Partholon-sarjan, jonka toinen osa julkaistaan joulukuussa. P.C. Cast saattaa olla suomalaisille tuttu myös nuorille suunnatusta Yön talo -sarjasta, jonka hän on kirjoittanut tyttärensä kanssa.

Jumalattaren valittu -kirjan päähenkilö, Shannon Parker, on tavallinen nainen, joka yllättäen siirtyy toiseen maailmaan ja vaihtaa paikkaa hevosjumalattaren ylipapittaren kanssa. Kaiken lisäksi hänen pitää lähes saman tien mennä naimisiin – eikä ihan tavallisen miehen kanssa. Ja pian paljastuu, että valtakuntaa uhkaa lähes ylivoimainen vihollinen.

Kirja herätti minussa ennakkoon vähän epäilyksiä, sillä sen juoni kuulosti niin päättömältä. Sitähän se toki onkin, mutta kirja on kirjoitettu hauskasti pilke silmäkulmassa. Shannon on itsevarma, aikuinen ja suorasanainen nainen, joka osaa myös nauttia elämästään. Hän ei pelästy vähästä, vaikka joutuu esiintymään kansalle ilman paitaa ja aviomies kulkee yleensä neljällä jalalla. Myös päähenkilön kommentit hymyilyttivät minua vähän väliä.

Kirja oli aidosti viihdyttävä, ja se oli juuri sopivan kevyttä luettavaa pikkujoulujen jälkeisenä päivänä.  Jos totta puhutaan, niin päähenkilö siirtyy melko kevyesti opettajasta palvotuksi jumalattaren ilmenemismuodoksi, mutta juonen totuudenmukaisuus ei tällaisissa tarinoissa ole kuitenkaan niin tärkeää. Tärkeintä on, että lukija viihtyy ja jää odottamaan tarinalle jatkoa. Onneksi sitä ei pitkään tarvitse odotella.

Lukunäyte sivulta 62:
Kavioiden kopse voimistui. Ratsastajia täytyi olla useita. Mokomat moukat! Ei mitään käsitystä käytöstavoista!
Lihaksikkaat ovivartijat ottivat taas asennon, kun hevoset tulivat ovelle...
Hengitykseni salpaantui, ja olin tukehtua.
Hevoset ratsastivat huoneeseen kaksi rinnakkain. Niitä oli yhteensä kymmenen.
– Kentaureja, kähisin hiljaa. Leukani retkotti yhä auki.

Cast, P.C.: Jumalattaren valittu (Divine by Mistake, 2006). Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2010.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja


Avain-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessujen yhteydessä kirjabloggarien tapaamisen, jossa pääsimme myös kuulemaan Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen ajatuksia kirjoittamisesta ja sen opettamisesta. He ovat kirjoittaneet yhdessä kirjoittamisoppaan Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja.

Kirja sisältää 100 kirjoitusharjoitusta sekä suomalaisten ja myös muutaman ulkomaalaisen kirjailijan ajatuksia kirjoittamisesta ja siitä, millaisia vaikeuksia heillä tyypillisesti on ja miten he pääsevät niistä yli. On  helpottavaa lukea, että lähes kaikilla kirjailijoilla on usein teksti jumissa eikä mitään tapahdu. Moni näyttää hyödyntävän apuna deadlineja. Kun aikaraja lähestyy, on tekstiä pakko syntyä.

Parasta kirjassa on se, että harjoitukset ovat todella helppoja. Suurin osa niistä ei edes tunnu harjoituksilta – eikä ainakaan siltä, kuin olisi tekemässä koululäksyjä. Harjoitusten helppous vähentää kynnystä tarttua niihin. Jos nimittäin kirjoittaja on mestari välttelemään kirjoittamista, hän on todennäköisesti myös mestari välttelemään harjoituksia. Tunnustan. Tällä hetkellä minun pitäisi kirjoittaa kurssitehtävää naisten aviorikoksista 1800-luvun kirjallisuudessa.

Vaikka en olekaan kirjoittamassa kirjaa, koen että kirjan harjoituksista on minulle hyötyä. Kirjoitan kuitenkin päivittäin tekstejä ja jumitus on tuttua. Taidan viedä kirjan töihin, sillä pelkästään harjoitusten lukeminen ja kirjoittamisen pohtiminen saa ajatukset liikkeelle. Kirjasta voisi olla hyötyä myös esimerkiksi koululaiselle, joka haluaa parantaa tekstejään.

Kirjan harjoitusten lisäksi minulla on vielä yksi vinkki kirjoittajille: aloittakaa blogi tai päiväkirja. Kun ensin saa sormet juoksemaan päivän asioita tai muita itselle tärkeitä asioita, voi siitä vahingossa siirtyä kirjoittamaan jotain muutakin. Minäkin avaan nyt toiveikkaasti tyhjän tekstitiedoston ja kokeilen, jos minulla olisi siinä tunnin kuluttua valmis tehtävä.

Lukunäyte sivulta 38:
20 Riita
Palauta mieleesi suurin riita, joka sinulla on ollut jonkun toisen ihmisen kanssa. Kirjoita tilanteesta tarina riitakumppanisi näkökulmasta. Mitä hän ajatteli siinä tilanteessa? Millaisena hän näki sinut? Mitä hän ajatteli sinusta riidan jälkeen? Eläydy toisen henkilön maailmaan ja kirjoita itsestäsi niin räävittömästi kuin pystyt se voi olla hauskaa, nautinnollista ja vapauttavaa.

Hirvonen, Elina ja Silfverberg, Anu: Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja. Avain, 2010.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Jaakko Hämeen-Anttila ja Heli Hieta: Tuhat ja yksi yötä

Kun sain tämän kirjan käsiini, olo tuntui jotenkin juhlalliselta. Ihan uusi suomennos valikoiduista Tuhannen ja yhden yön tarinoista, suomentajana arvostamani Jaakko Hämeen-Anttila. Kaiken lisäksi kirjassa on Heli Hiedan upea kuvitus. Tuhat ja yksi yötä onkin jo odotettu kirjatapaus.

Kirjan aloittaa Jaakko Hämeen-Anttilan esipuhe, jossa hän kertoo satukokoelman synnystä ja historiasta. Se onkin mielenkiintoista luettavaa. En esimerkiksi tiennyt, että Tuhannen ja yhden yö tarinoita kerrottiin 1500-luvun arabimaailman kahviloissa. Eurooppaan sadut tulivat ranskalaisen Antoine Gallandin ansiosta jo 1600-luvun lopussa, mutta suurimmassa suosiossa ne olivat 1800-luvulta pitkälle 1900-luvulle.

Uusi suomennos hyppää heti aluksi silmille, kun lukija ihmettelee muuttuneita nimien kirjoitusasuja. Mutta hämmästys menee nopeasti ohi, sillä kirjan kieli on sujuvaa ja soljuu nopeasti eteenpäin. Teksti on itse asiassa yllättävänkin nopealukuista. On mahtava lukea tätä kirjaa, kun vertaa miten vanhaa ja konstikasta on edellisen suomennoksen kieli.

Heli Hiedan kuvat sopivat Tuhat ja yksi yötä -kirjaan mainiosti. Ne ovat värikylläisiä, liioittelevia ja yllättäviä. Oranssiin vivahtava punainen, hiekka ja levänvihreän monet sävyt vievät ajatukset heti jonnekin kaukomaille. Kuvia ei kirjassa ole mitenkään kovin runsaasti ja niiden välillä on monia aukeamia täysin ilman kuvia.

Kuvituksen puolesta kirja ei ehkä viehätä ihan niitä perheen pienempiä, mutta muuten tämä on sellainen kirja, joka pitäisi olla joka kodissa. Se sisältää sen verran lyhyitä satuja, että ne sopivat vaikka iltasaduiksi. Mummeille ja kummeille siis vinkiksi, että Tuhat ja yksi yötä on myös hyvä lahjaidea kääräistäväksi joululahjapakettiin.

Lukunäyte sivulta 15:
Kerrotaan, että muinaisina vuosina ja menneinä aikoina Intiaa ja Kiinaa hallitsi kuningas, jolla oli mahtava armeija ja paljon palvelijoita ja hovimiehiä. Hänellä oli kaksi poikaa. Molemmat olivat rohkeita sotureita, mutta vanhempi oli nuorempaa parempi ratsumies.

Hämeen-Anttila, Jaakko ja Hieta, Heli : Tuhat ja yksi yötä. Otava, 2010.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Maria Turtschaninoff: Arra

Olen ollut pari päivää ihanan lumouksen vallassa. Sen on aiheuttanut Maria Turtschaninoffin Arra, joka oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Kirja ilmestyi viime vuonna ruotsiksi, mutta nyt se on myös suomennettu.

Arra on upea kehityskertomus, joka sadun ja fantasian keinoin kertoo päähenkilön, Arra-tytön kasvamisesta. Arra syntyy ja kasvaa hylättynä, mykkänä ja yksinäisenä lapsena, joka janoaa rakkautta tai edes kosketusta. Kaikki uskovat, että Arra on viallinen ja väärä, myös tyttö itse. Hän joutuu kokemaan monenlaista julmuutta, mutta löytää onnekseen keinon ilmaista itseään ja kanavoida kokemaansa.

Kirja on monella tapaa todella koskettava. Tarina noudattaa perinteisten satujen kaavaa, joka tuo siihen tietynlaista turvallisuutta, mutta kirjailija on myös hyödyntänyt vanhojen satujen armottomuutta. Näitä julmiakin tapahtumia tasapainottamassa on todellista lämpöä, luonnon myyttistä voimaa – ja täydellistä onnea tietysti. Kaikki on kuorrutettu vielä voimakkailla kielikuvilla, väreillä ja äänillä. Juuri sellaisella, mitä tajuaa kaipaavansa keskellä marraskuuta.

Olen hämmästynyt, lumoutunut ja ihastunut. Olen myös vähän vihastunut itselleni siitä, etten aiemmin tiennyt mitään kirjasta tai kirjailijasta. Olen myös kummastunut, ettei Turtschaninoff voittanut palkintoa viime vuonna. En ole lukenut sitä voittajakirjaa, mutta jos se kerran voitti sekä tämän että Siiri Enorannan Omenmean vallanhaltijan, voittajan on paras olla todella hyvä.

Maria Turtschaninoffilta on ilmestynyt myös kaksi muuta kirjaa, mutta niitä ei ole käännetty suomeksi. Vuonna 2007 ilmestyi De Ännu Icke Valda – Ett äventyr ja tänä vuonna Underfors-niminen kirja. Toivoisin kovasti, että myös nämä kirjat suomennettaisiin, sillä lukisin mielelläni lisää Turtschaninoffia. En luota ruotsin taitooni niin paljon, että uskoisin sen riittävän kirjoihin uppoutumiseen.

Suuri kiitos upeasta lukukokemuksesta kuuluu myös Arran suomentajalle Marja Kyrölle. Kirjaa lukiessa nimittäin unohti lukevansa käännöstä, niin taitavasti se oli tehty. Kyrö on löytänyt kutkuttavia sanoja – ja tainnut keksiä muutamia ihan uusiakin – jotka sopivat niin täydellisesti Arran tarinaan. Lukija ei voi kuin lumoutua.

En voi kylliksi kehua tätä kirjaa – minusta se on todella, todella ihana. Ottakaa se luettavaksenne vaikka jouluna ja antakaa kirjan tunnelman koskettaa.

Lukunäyte sivuilta 18–19:
Terävä valo sai koivun vihreyden hänen yläpuolellaan melkein häikäisemään. Arra sulki silmänsä ja istui aivan hiljaa poski puuta vasten ja Simmolin ääni korvissaan. Tuon äänen hän oli kuullut koko ikänsä, se ei ollut koskaan jättänyt häntä, paitsi paukkupakkastalvina, jolloin puro oli jäätynyt. Hiljaisuus, joka silloin oli laskeutunut, oli saanut hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi suuren perheensä keskellä. Simmol oli hänen veljensä, seuralainen, joka kuiski laulujaan hänen korviinsa päivin ja öin. Ääni oli hänelle yhtä tuttu kuin hänen omat sydämenlyöntinsä.

Turtschaninoff, Maria: Arra (Arra – Legender från Lavora, 2009). Suomentanut Marja Kyrö. Tammi, 2010.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kai Ekholm ja Yrjö Repo: Kirja tienhaarassa vuonna 2020


Pöydälläni on jo jonkin aikaa ollut Kai Ekholmin ja Yrjö Revon Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Olen lueskellut sitä sieltä täältä ja ihmetellyt kaavioita. Kirja tienhaarassa tietää, että käyttämäni lukutapa on verkon myötä yleistynyttä selailua, viewing.

Olen kuitenkin myös lukenut kirjaa ihan lukemalla, sillä kirja on kirjoitettu helppotajuisesti ja aihe on todella kiinnostava. Vaikka joukossa on toki kaavioita, numeroita ja summia, ei se tee lukemisesta ollenkaan hankalaa. Kirjassa pohditaan monelta kantilta suomalaista kirjateollisuutta ja mietitään sen tulevaisuutta.

Sähkökirjan tuleminen pohdituttaa monia kirjojen lukijoita ja siihen ovat paneutuneet myös kirjan tekijät. Heidän näkemyksensä mukaan sähköinen kirja voi tuoda lukijoiden ulottuville sellaisiakin teoksia, jotka eivät mahdu kirjakauppojen hyllyille. Ja sehän palvelisi kuluttajia erinomaisesti. Kirjassa on myös kerrottu, mistä e-kirjan hinta koostuu ja miksi e-kirja ei ole tavallista kirjaa halvempi.

Kirja tienhaarassa vuonna 2020 on hyödyllinen ja kiinnostava kirja kirjojen ystävälle. Se sisältää myös sellaista knoppitietoa, jolla voi ihastuttaa kirjanystävien tapaamisessa tai muuten vain osoittaa sivistyksensä. On hyvä myös välillä pysähtyä pohtimaan oman harrastuksensa takana olevaa suurta koneistoa.

Jos kirjan tulevaisuus pelottaa, lohduttavat kirjoittajat kertomalla, että kirjan historiaan on aina kuulunut uhkia ja kriisejä. Nykytilanne ei siis ole huolestuttava, vaan voimme rauhassa jatkaa kirjojen kuluttamista.

Lukunäyte sivulta 88:
Verkko soveltuu erinomaisesti suurten aineistojen jakeluun ja yksittäisten tiedostojen hakuun. Se levittää myös kirjatietoa. Sen heikkoutena on epätasainen laatu, palveluiden tuottamisen ja uusintamisen kalleus ja verkon politiikkaan liittyvä maksuttomuus. Laadukkaiden maksullisten palveluiden luominen tähän ympäristöön vaatii ison tuotantokoneiston ja pitkäjännitteisen rahoituksen.

Kirjan esipuhe ja sisällysluettelo löytyvät Gaudeamuksen sivuilta.

Ekholm, Kai ja Repo, Yrjö: Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus, 2010.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Maggie Shayne: Verilinja

Edellinen lukemani Maggie Shaynen kirjoittama tarina Pimeyden olennot -kokoelmassa ei ollut lainkaan vakuuttava, mutta päätin kuitenkin lukea tämän uudemman kirjan, sillä siinä oli kiinnostava aihe. Ja uteliaisuus palkittiin, sillä Verilinja paljastuikin positiiviseksi yllätykseksi.

Tarina kulkee aluksi kahdessa tasossa. Ensimmäinen kertoo nuoresta naisesta, joka herää muistinsa menettäneenä ja alastomana sillan alta. Nainen löytää syrjäisestä talosta miehen, joka tuntuu tietävän kuka nainen on. Nainen, Lilith, saa kuulla olevansa vampyyri, samoin kuin mieskin. Heillä molemmilla on yhteyksiä Farmiin, huippusalaiseen valtion laitokseen, joka kasvattaa lapsista vampyyreja epäinhimillisillä keinoilla.

Toinen kerrontalinja kertoo parikymmentä vuotta aikaisemmista tapahtumista, kun juuri synnyttänyt Serena saa kuulla tyttärensä kuolleen. Hän on kuitenkin varma, että on kuullut lapsensa äänen ja epäilee, että jotain hämärää on tekeillä. Serena onkin oikeassa ja pian hän tapaa salaperäisen naisjärjestön, joka voi auttaa häntä löytämään lapsensa.

Verilinja oli hyvin suunniteltu tarina, joka on lisäksi aika jännittäväkin. Lilith on kiinnostava päähenkilö, jolla on vahva itsetunto huolimatta muistinmenetyksestä. Hän tekee itsenäisiä ja rohkeitakin päätöksiä, vaikka samalla joutuu myös miettimään keneen voi luottaa ja onko rakkaus voimakkaampi kuin sukulaisuussiteet. Kirjassa on myös muita vahvoja naisia, joita ei tarvitse pelastaa pulasta.

Minua viehätti tarinassa myös se, että vaikka vampyyrit ovatkin aisteiltaan ylivoimaisia, he kuolevat kuitenkin todella helposti. Haavoittunut vampyyri kuolee nopeasti verenhukkaan, sillä veri ei lakkaa vuotamasta ennen kuin päivän aikaisessa levossa. Tämä tuo tarinaan lisää jännitteitä, kun panoksena on vampyyrienkin henki. Muuten kirjan vampyyrit olivat aika perinteisiä, tosin aika ihmisystävällisiä.

Ajatus vampyyreita kasvattavasta laitoksesta herättää eettisiä mietteitä, mutta kyllä tarina on ensisijaisesti viihdekirjallisuutta. Jos vampyyrit ja paranormaali romantiikka kiinnostavat, kannattaa mahdolliset ennakkoluulot ns. kioskikirjallisuutta kohtaan siirtää syrjään ja kokeilla Verilinjaa. Harlequinin uusi Nocturne-sarja alkaa mielestäni todella lupaavasti, ja jos jatko on samaa tasoa, tulee sarja varmasti menestymään.

Lukunäyte sivulta 24:
Ethan oli tuntenut eläessään vain yhden naisen, jolla oli tuollaiset hiukset. Silloin nainen ei ollut vielä ollut vampyyri. Hän oli ollut vain yksi Valituista, toinen Farmilla kasvatettu vanki. Verilinjalainen.

Shayne, Maggie: Verilinja (Bloodline, 2009). Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2010.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Eihän siinä mikään auttanut. Oli pakko lukea tämä Miina Supisen uusi Apatosauruksen maa melkein heti Liha tottelee kuria -kirjan jälkeen, vaikka se sitten etuilikin muita luettavien kirjojen pinossa odottavia kirjoja. Edellisestä jäi sen verran hyvä fiilis, että päätin ahmia tämänkin. Syön aina kaikki suklaatkin kerralla, vaikka sitten ällöttäisikin. Onneksi kirjoista ei kovin usein tule ällötystä, tai ei tästä ainakaan.

Apatosauruksen maa on kokoelma lyhyitä tarinoita. Niitä yhdistää ohikiitävien hetkien tunnelma. Hetket voivat olla tärkeitä tai ei ollenkaan tärkeitä – tai sellaisia, jotka eivät tapahtumahetkellä tunnu miltään, mutta jotka myöhemmin muistaa tarkemmin kuin muut. Kirja sisältää sekä surullisia, kauheita että onnellisia tarinoita, jotka voisivat ehkä tapahtua kenelle tahansa. Tarinat ovat hyvässä balanssissa ja kuljettavat lukijan tunteita ylös tai alas, ihan oman mielensä mukaan.

Koska tällä kertaa tiesin, mitä odottaa, kirjan tyyli ei päässyt yllättämään. Se ei kuitenkaan heikentänyt kirjan tehoa ollenkaan. Vähän väliä huomasin, että vaikka kirjassa tapahtui kauheita, minua vain nauratti. Suurimman osan ajasta taisin istua kirja kädessä mielipuolinen virne naamassani. Ei voi mitään, Supinen on järkyttävän hauska.

Jos tätä Apatosauruksen maata pitäisi verrata Supisen esikoiseen, sanoisin että tämä on harkitumpi kirja. Liha tottelee kuria oli totaalista ilotulitusta, mutta tämä on ehkä enemmän sellainen juhannuskokko. Vähän pienempi ja vähemmän räiskyvä, mutta toisaalta myös inhimillisempi ja hyvällä tavalla arkinen. Kun Liha tottelee kuria oli kuin absurdia tv-sarjaa, Apatosauruksen maa tuntuu todelliselta elämältä, mutta jollain absurdilla mausteella ryyditettynä.

Seuraava katkelma kertoo mielestäni kokoelmasta kaiken. Ja sen viimeinen lause on se kohta, jossa kirja vakuutti minut mahtavuudestaan. En malta odottaa Supisen seuraavaa kirjaa.

Lukunäyte sivulta 29:
En sano tätä siksi, että usuttaisin teitä tekemään lampunvarjostimia ihmisistä. Se on monella tapaa laitonta ja moraalitonta, ja ongelmallista tekijällekin, mutta en näe mitään syytä olla nauttimatta jo olemassa olevista lampunvarjostimista; nehän eivät palaudu ihmisten päälle.

Katso myös arvioni kirjasta Liha tottelee kuria ja Miina Supisen blogi Sokeripala.

Supinen, Miina: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Wendela: Elisabet


Ensimmäiset suomalaiset naisten kirjoittamat romaanit julkaistiin 1800-luvun puolivälin tienoilla. Ensimmäiseksi ehti Fredrika Wilhelmina Carstens romaanillaan Murgrönan (Muratti) vuonna 1840. Se sai murska-arviot, mutta avasi kuitenkin oven muillekin naisten kirjoittamille tarinoille. Wendla Randelinin Den Fallna (Elisabet) julkaistiin vuonna 1848 salanimellä Wendela. Tuohon aikaan julkaistiin kaikki romaanit nimimerkillä tai nimettöminä. Molemmat näistä mainituista kirjoista on suomennettu vasta viime aikoina, sillä ne – ja monet muut naisten kirjoittamat tarinat – unohdettiin pitkäksi aikaa.

Wendelan Elisabet kertoo avioliiton ulkopuolisesta rakkaudesta, joten syntiin lankeaminen ja siitä maksaminen ovat tärkeitä teemoja kirjassa. Kirjan päähenkilö on Elisabet, nuori ja kaunis vaimo, joka rakastuu miehensä hyvää ystävään Rudolfiin. Heidän rakkautensa on kuvattu kovin puhtaaksi eikä sen lihallisesta puolesta puhuta ollenkaan. He joutuvat kuitenkin maksamaan synnistään ja tuhoavat samalla myös täysin viattomia ihmisiä.

Kirjan juoni on aika uskalias, vaikka se kerrotaankin vähän varoittavalla äänensävyllä. Kirjailija näyttää melko lennokkaastikin, mihin aviorike voi johtaa. Toisaalta kirja painottaa myös anteeksiantoa ja jumalan armoa. Vaikka Elisabet on sortunut, hänellä on mahdollisuus puhdistua uskon avulla. Kertoja ei syytä, vaan kuvaa tapahtumia ymmärtäväisesti. Kirja kertoo myös sitä, että virheiden ja jopa menetyksien jälkeen on mahdollista rakentaa onnellisuus uudestaan.

Wendela on ollut selvästi perillä ajankohtaisista asioista ja kulttuurista, sillä hän on liittänyt niitä kirjaankin. Hän ottaa esimerkiksi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja esittää mielipiteitään muun muassa siitä, onko naimisissa olevan naisen syytä tanssia valssia muiden kuin aviomiehensä kanssa. On hienoa päästä kurkistamaan lähes 200 vuotta sitten syntyneen naisen ajatuksiin ja moraalikäsityksiin.

Kirjaa oli aika raskas lukea, sillä runsaat adjektiivit ja pitkät kuvailut olivat vähän uuvuttavia. Samoin minua nykylukijana ärsytti kirjan henkilöiden täydellisyys. Kirjan juoni on aika melodramaattinen ja paikoin vähän hassukin – harvoin kukaan kuitenkaan oikeasti kuolee särkyneeseen sydämeen. Parasta kirjassa on se hienovireisyys, jolla kertoja kuvaa Elisabetin mieltä. Hän pystyy tavoittamaan sellaisen päättämättömyyden, katumuksen ja kaipauksen ristiriidan, jollaisten kanssa ihmiset oikeasti kamppailevat.

Lisää tietoa Wendla Randelinista löytyy esimerkiksi täältä.

Lukunäyte sivulta 37–38:
Kun ensimmäiset virvokkeet oli tarjottu, sai orkesteri luvan aloittaa. Musiikki virisi. Orkesteri soitti yhtä Straussin valsseista, yhtä noista kuohuttavista ja huumaavista sävelmistä, joita yksikään sielu ei voi lumoutumatta kuunnella. Nuoret neidit loivat kaipaavia katseita herroihin, jotka olivat ryhmittyneet ovien luokse ja keskilattialle. Äkkiä Rudolf lähestyi Elisabetia nopein askelin. Pienellä kumarruksella hän kutsui tämän kanssaan valssiin. Elisabet nousi, laski joutsenuntuvapuuhkan viereensä ja ojensi hänelle kätensä. Rudolf kietoi kätensä hänen hoikalle uumalleen, ja he liitelivät kepeästi kuin tuulenhenkäys yli sileän lattian. He tanssivat kumpikin poikkeuksellisen hyvin, ja nuoria ja terveitä kun olivat, eivät malttaneet lopettaa vaan jatkoivat tanssin toisensa perään.

Wendela: Elisabet (Den Fallna, 1848). Suomentanut Kati Launis. WSOY, 1999.

torstai 11. marraskuuta 2010

Pelkkää Finlandiaa!

Finlandia-palkintoehdokkaat julkaistiin tänään ja heti syntyi valtava kohu siitä, että yksi ehdokas ei ole sääntöjen mukainen, eli Suomen kansalainen. Iltasanomien Ota kantaa! -kyselyssä on kysymyksenä "Pitääkö Finlandia-ehdokkaan olla mielestäsi Suomen kansalainen?" Vastauksia on nyt 1884 ja Kyllä-vastauksia on 86 %. Siis mitä? Onko Suomen kansa oikeasti tuota mieltä? Eikö riitä, että kirja on suomalainen, julkaistu suomalaisessa kustantamossa ja kirjoitettu maan virallisella kielellä? Minua ihmetyttää ja kummastuttaa.

Niin, ne ehdokkaat ovat siis:
Joel Haahtelan Katoamispiste
Markus Nummen Karkkipäivä
Riikka Pulkkisen Totta
Mikko Rimmisen Nenäpäivä
Alexandra Salmisen 27 Eli kuolema tekee taiteilijan
Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjä

Mitään noista kirjoista en ole lukenut, joten olen avoinna kenen tahansa voitolle. Toivottavasti hyvä kirja voittaa! Epäilen, ettei se voi olla Alexandra Salmisen kirja, koska hän on nyt silmätikkuna muutenkin. Vaikka olisihan se palkinnon valitsijalta aika hyvä kannanotto. Hyvä asia tässä kohussa on se, että ainakin Salmisen kirja saa nyt paljon huomiota.

Finlandia-ehdokkaista on nyt paljon juttua joka lehdessä ja blogissa. Esimerkiksi Inahdus-blogissa on paljon hyviä puheenvuoroja aiheesta.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Myytit ja legendat – ensyklopedia


Tein sattumalta aivan mahtavan kirjalöydön. Kirjan kansi ei ehkä ole kaikkein houkuttelevin, mutta sisältö on sitäkin antoisampaa. Philip Wilkinsonin Myytit ja legendat – ensyklopedia sisältää myyttejä ja tarinoita ympäri maailmaa: Kreikan ja Norjan jumalmyyteistä Pohjois-Amerikan korppimyytteihin ja Polynesian merellisiin jumaltarinoihin.

Kirja on yllättävän monipuolinen ja sisältää paljon tietoa. Toisaalta sen takia asioihin ei ole voitu paneutua kovinkaan pitkällisesti, mutta tällaisessa kirjassa se on mielestäni vain hyvä asia. Kirja toimii sekä hakuteoksena että mukavana selailtavana. Se sisältää niin paljon yksityiskohtia, että sen parissa viihtyy pidemmänkin aikaa. Myytit on myös jaoteltu selkeisiin ja loogisiin kokonaisuuksiin, jotka on helppo havaita jo ihan silmäilemällä.

Parasta kirjassa on sisällön lisäksi sivujen ulkonäkö. Visuaalisuus on minulle tärkeää, ja usein saatan vain hipelöidä kauniita kirjoja ja ihailla niitä. Tämän kirjan painos on kaunis ja itse asiassa aika juhlavan näköinen – se on kauniimpi kuin kansi antaa ymmärtää. Kirjassa on runsaasti kuvia ja piirustuksia ja painovärinä on käytetty myös kultaa. Yhdistettynä satunnaiseen mustaan pohjaväriin kullanvärinen painatus tekee kirjasta tyylikkään näköisen.

Kirja sopii kaikille myyteistä kiinnostuneille, olipa lukija sitten minkä ikäinen tahansa. Myytit ja legendat – ensyklopedia on myös erittäin hyvä joululahjaidea vaikka lukemisesta pitävälle nuorelle. Minä olisin ainakin ollut tällaisesta kirjasta ihan innoissani esimerkiksi lukioikäisenä. Ja näköjään olen myös näin aikuisenakin.

Lukunäyte sivulta 89:
Tanskalaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset viikinkiryöstäjät saivat 700-luvun lopun ja 1000-luvun alun välisenä aikana mainetta armottomilla hyökkäyksillä Länsi-Euroopan rannikkojen yhteisöjä vastaan ja uskaliailla tutkimusmatkoillaan merikelpoisilla laivoilla. Vaikka nämä pohjanmiehet kehittivät riimuiksi kutsutun, kulmikkaisiin symboleihin perustuvan kirjoitusjärjestelmän, he eivät aluksi tuottaneet mainittavaa kirjallisuutta. Heillä oli kuitenkin rikas suullinen perimätieto, josta kehittyivät jotkin maailman mytologian mukaansatempaavimmista tarinoista.

Wilkinson, Philip: Myytit ja legendat – ensyklopedia. Readme.fi, 2010.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Miina Supisen Liha tottelee kuria, koska Jenni kehui sitä niin paljon. Kirja aktivoitui jälleen ajatuksissa, kun Supisen uusi kirja, Apatosauruksen maa, julkaistiin. Lukupiirimme päätti ottaa tämän esikoisen luettavakseen. Vaikka kirjaa on kehuttu hauskaksi, olisin varmaan lukenut sen aikaisemmin, jos olisin oikeasti tajunnut, miten hauska se on.

Liha tottelee kuria kertoo monella tavalla oireilevasta perheestä, jonka jokaisella jäsenellä, ehkä perheen nuorinta lasta lukuun ottamatta, on salaisuuksia ja ongelmahakuinen luonne. Supinen kertoo tarkkanäköisesti ja rehellisesti perheongelmista ja ongelmaperheistä, joilla ehkä kuitenkin on mahdollisuus vielä onneen. Kirjan juoni ei kuitenkaan ole se kirjan paras asia, vaan se on ehdottomasti tekstin tyyli.

Ensivaikutelmani kirjasta oli totaalinen hämmästys. Miten joku voi kirjoittaa näin villiä kieltä ja vielä näin päättömiä ja hauskoja juttuja? Uskomatonta! Mahtavaa! Oikeasti hihittelin kirjaa lukiessani, mutta kun yritin selittää juttuja avomiehelleni, ne kuulostivat niin kummallisilta, että hän oli lähinnä hämmästynyt. Niin, tämä kirja pitää lukea, jotta sen erinomaisuuden voi tajuta.

Kirjassa on pidäkkeetöntä kirjoittamisen riemua ja kielen ilottelua. Vaikka Liha tottelee kuria on paikoin aika rietas, sekin puoli peittyy sopivasti tekstin hauskuuteen. Silti toivoin työmatkabussissa, ettei kukaan vierustoveri lue sitä selkäni takaa. Vaikka saahan sitä ihminen lukea aamubussissa ihan mitä haluaa, vaikka sitä itseään.

Nyt lukupinossa odottaa Supisen Apatosauruksen maa, joka ainakin muiden blogien mukaan jatkaa rempseää tyyliä. Taidan sujauttaa senkin laukkuun ja lukea työmatkoilla, koska kyllähän päivä alkaa hyvän kirjan seurassa aina paremmin. Miina Supisella on muuten Sokeripala-niminen blogi, johon kannattaa tutustua, jos se ei vielä ole tuttu.

Lukunäyte sivulta 9:
Kaikilla hillonsyöjillä on paha olo, jatkuva väsymys, niin kova nälkä että sattuu, vaikka juuri on vetänyt hilloa, ja todennäköisesti vauvanrasvaa ja kakkostyypin diabetes.
Ei siinä mitään, että nimeää lapsensa Astraksi, Silmuksi ja Pelagiaksi, mutta se hillo, sen syöttämisestä pitäisi heittää vankilaan.
Pelagia oli niin pieni, ettei vielä voinut sanoa kuinka ikävästi hänelle kävisi. Silmu ei saanut seksiä ja vaikka Astralla oli sievä naama, hoikka varsi ja vilkas seksielämä, hän oli vihannut itseään läpi teini-ikänsä. Nyt hän oli 22-vuotias ja opiskeli biologiaa, ja hänellä oli rakastaja.

Supinen, Miina: Liha tottelee kuria. WSOY, 2007.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Kuva ensipainoksesta Wikipediasta.
Eräällä kirjallisuuden kurssilla tuli taas eteen Jean Rhysin romaani Siintää Sargassomeri. Tutustuin kirjaan ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten eräällä toisella kirjallisuuden kurssilla. Oli hauska nähdä, miten paljon sitä on kehittynyt kirjojen analyysissä, sillä vaikka olin kirjoittanut kirjasta silloin esseen, ei siinä ollut mitään käyttökelpoista tämän kerran tehtävään. Kirja on ehdottomasti yksi suosikkejani, joten sen lukeminen uudeellen on aina yhtä mahtavaa.

Siintää Sargassomeri kertoo itsenäisenä teoksena nuoren tytön kasvamisesta yksinäisessä ja salaisuuksien varjostamassa maailmassa, joka lopulta suistaa hänen mielenterveytensä raiteiltaan. Toisaalta teos on myös vastakirjoitus Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanille ja raottaa verhoa Rochesterin kartanon ullakolle suljetun hullun naisen menneisyydestä.

Tarina alkaa uhkaavissa tunnelmissa. Orjuus on lakkautettu Länsi-Intiassa, ja entiset orjanomistajat ovat pulassa. Tarinan päähenkilö, Antoinette Cosway, on tarinan alkaessa vasta lapsi, eikä tunnu täysin ymmärtävän, mitä on tapahtumassa. Antoinette elää kahden maailman rajalla kuulumatta oikein kumpaankaan. Hänen sukujuurensa tulevat puoliksi Euroopasta, puoliksi Martiniquen saarelta. Antoinetten perhe ei kuulu valkoisiin eikä mustiin, joten sekä entiset orjat että eurooppalaiset halveksivat heitä.

Antoinetten äiti on etäinen ja kantaa huolta Antoinetten nuoremmasta veljestä, joka on sairaalloinen ja heikko. Antoinette ei osaa tehdä mitään, millä saisi äitinsä kiintymyksen tai edes huomion. Tämä passiivisuus seuraa Antoinettea koko hänen elämänsä läpi. Lopulta Antoinette menettää kaiken, myös mielenterveytensä.

Vaikka Antoinetten tarinan loppu onkin tiedossa, se vain lisää kertomuksen vetovoimaa. Hämmästyn aina uudelleen Rhysin tekstin hienoutta, jonka suomennoskin on saavuttanut. Teksti muuttuu Antoinetten mukana ja särkyy hänen mielenterveytensä kanssa samassa tahdissa. Kirjaa on aika huonosti saatavilla edes kirjastosta, joten olisi kyllä aika saada tästä kirjasta uusi painos.

Lukunäyte sivulta 19:
Tuona iltapäivänä oli liian kuuma. Näin hikihelmet hänen ylähuulellaan ja mustat renkaat hänen silmiensä alla. Aloin löyhytellä viuhkalla, mutta hän käänsi päänsä pois. Hän sanoi, että hän voisi levätä, jos jättäisin hänet rauhaan.
Kerran olisin mennyt hiljaa takaisin katsellakseni, kun hän nukkui sinisellä sohvalla – kerran keksin tekosyitä saadakseni olla hänen lähellään, kun hän harjasi tukkaansa, pehmeää mustaa viittaa, joka peittäisi minut, kätkisi ja suojelisi.
Mutta en enää. En nyt enää.

Rhys, Jean: Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966). Suomentanut Eva Siikarla. WSOY, 1968.

torstai 4. marraskuuta 2010

Arthur C. Clarke: Jumalan moukari


Jalava on tänä syksynä aloittanut uuden scifi-sarjan julkaisemisen. Saturnus SciFi -nimisessä sarjassa julkaistaan suomeksi scifi-klassikoita 1950–1990-luvuilta. Sarjan ensimmäinen julkaisu on Arthur C. Clarken Jumalan moukari.

Clarken luomassa tulevaisuudenkuvassa ihminen on asuttanut sekä Kuun ja Marsin. Teknologia on parantanut monet asiat, mutta ihmiskunta on edelleen hyvin haavoittuvainen. Maata on lähestymässä asteroidi, joka näyttäisi myös osuvan planeettaan. Tutkimusalus Goliathin kapteeni Robert Singh saa uuden tehtävän, jonka tarkoituksena on pelastaa ihmiskunnan alkukoti.

Jumalan moukari rakentaa vuorotellen kuvaa Robert Singhistä, avaruustutkimuksesta ja tulevaisuuden yhteiskunnasta. Kirja sijoittuu vuoteen 2109, joten se totta kai esittelee kaikenlaisia teknisiä kehityksiä ja parannuksia. Viihde on esimerkiksi entistä viihdyttävämpää ja todellisempaa suoraan aivoihin syötettyjen muistojen ja kuvien ansiosta. Näiden hauskojenkin yksityiskohtien lisäksi kirjassa on kuitenkin myös vakavia ajatuksia.

Kirjan mielenkiintoisimpien ajatusten joukossa on pohdintaa esimerkiksi siitä, miten heikompi painovoima Kuussa tai Marsissa vaikuttaa ihmisiin. Vähentynyt voimatarve pienentää myös ihmisten lihaksistoa. Marsissa syntynyt ja elänyt ihminen ei voi ilman apuvälineitä selviytyä suuremman painovoiman planeetalla, esimerkiksi Maassa. Kirja esittelee myös uuden uskonnon, joka on yhdistetty kristinuskosta ja islamista, ja melko ilmiselvästi nimetty krislamiksi. Fundamentalistit ovat kuitenkin kaikkialla samanlaisia.

Pienenä kritiikkinä on todettava, että kirja olisi hyötynyt vielä yhdestä oikoluvusta, sillä muutamassa kohtaa huolimaton kieli vähän häiritsi. Jumalan moukari on kuitenkin ihan hyvä aloitus uudelle scifi-sarjalle. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Saturnus SciFi tästä lähtee ja mikä on sarjan seuraava kirja.

Lisäys 11.11.2010. Sain Jalavalta tiedon, että seuraava Saturnus-sarjan kirja tulee olemaan Isaac Asimovin The Stars, like dust. Kirjasta löytyy tietoa Wikipediasta.

Lisäys 3.1.2011. Kuten keskustelussa epäiltiinkin, sarjassa ilmestyykin seuraavaksi J.G. Ballardin Hukkunut maailma. Mielenkiintoinen kirja siis tulossa! Kirjasta löytyy nyt tietoa Jalavan nettisivuilla.

Lukunäyte sivulta 12:
Se näytti jotakuinkin harmittomalta – pelkkä pienikokoinen asteroidi, täsmällisesti niin maapähkinän muotoinen, että mielikuva tuntui melkeinpä koomiselta. Muutamia isohkoja kraatereita ja satoja pieniä iskemäjälkiä, jotka sijaitsivat sattumanvaraisin etäisyyksin, näkyi sen hiilenmustassa pinnassa, Mittasuhteita ei voinut silmämäärin sanoa vertailukohtien puutteessa, mutta Singh osasi ulkoa sen mitat: maksimipituus 1295 metriä, minimileveys 656 metriä. Kali mahtuisi vaivatta monen kaupungin puistoon.
Ei mikään ihme, ettei suurin osa ihmiskunnasta vieläkään uskonut sen olevan tuhon välikappale. Tai kuten krislamistifundamentalistit sanoivat "Jumalan moukari".

Clarke, Arthur C.: Jumalan moukari (The Hammer of God, 1993). Suomentanut Matti Rosvall. Jalava, 2010.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Yllinkyllin yliluonnollista romantiikkaa

Paranormaalin rakkauden ystävät saavat lukemista oikein kunnolla loppuvuodesta, sillä ennen vuoden loppua on tulossa ainakin kuusi vampyyrien, ihmissusien tai muiden myyttisten olentojen ja ihmisten rakkaussuhteista kertovaa kirjaa. Tässä hiukan esimakua tulevasta yliluonnollisen romantiikan tulvasta.

Gummerus
Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (Club Dead)
Tunnetuin näistä loppuvuonna ilmestyvistä kirjoista lienee Charlaine Harrisin Kylmäveristen klubi, joka jatkaa Sookie Stackhousesta kertovien kirjojen sarjaa suomeksi. Kirja julkaistaan joulukuussa. Sarjan kääntäjä on vaihtunut, ja tämän uuden kirjan on kääntänyt Sari Kumpulainen. Lisätietoja löytyy Gummeruksen sivuilta.


Harlequin Nocturne
Maggie Shayne: Verilinja (Bloodline)
Harlequin rynnistää markkinoille marraskuun puolivälissä kahdella Nocturne-sarjan kirjallaan. Maggie Shaynen Verilinja kertoo vampyyriarmeijan koulutusleiriltä paenneista vampyyreistä.


Harlequin Nocturne
P.C. Cast: Jumalattaren valittu (Divine by Mistake)
Marraskuun puolivälissä ilmestyy myös P.C. Castin Jumalattaren valittu, joka on kolmeosaisen Partholon-sarjan aloitusosa. Kirja kertoo Shannon Parkerista, joka yhtäkkiä huomaa olevansa myyttisen maailman ylipapitar.

Harlequin Nocturne
P.C. Cast: Valittujen taisto (Divine by Choice)
P.C. Castin Partholon-sarjan toinen osa, Valittujen taisto, ilmestyy joulukuun puolessa välissä ja se jatkaa edellisen kirjan tarinaa.
Harlequin Nocturne
Susan Krinard: Pimeällä puolella (Chasing Midnight)
Toinen Harlequinin joulukuun puolessa välissä ilmestyvä kirja on Susan Krinardin Pimeällä puolella, joka kertoo sekä vampyyreistä että ihmissusista.

Lisätietoja kaikista yllä olevista Harlequinin kirjoista löytyy kustantamon sivuilta.


Otava
Lisa Jane Smith: Korpinmusta – Vampyyripäiväkirjat 1 
(The Awakening –The Vampire Diaries)
Joulukuussa julkaistaan myös ensimmäinen osa Lisa Jane Smithin Vampyyripäiväkirjoista. Kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa on esitetty myös Suomessa. Lisää tietoa löytyy Otavan sivuilta.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Lokakuu oli lukukuu

Nyt on jo marraskuun ensimmäinen päivä, joten onkin hyvä aika vilkaista viime kuukautta. Se osoittautuikin todelliseksi lukukuukaudeksi. Olen jossain vaiheessa ohittanut viime vuonna lukemieni kirjojen määrän jo kuudella kirjalla. Hassua, että vain vähän aikaa sitten olin huolissani, ehdinkö lukea yhtä paljon kuin viime vuonna. Lukunopeuteen on kyllä vaikuttanut se, että olin flunssan takia sairaslomalla ja lisäksi lokakuussa oli ne viisi viikonloppua. Jos kiinnostaa, mitä kirjoja olen lukenut, listat löytyvät tuolta Tunnisteet-palkista ihan ensimmäisinä.

Lokakuussa tein näköjään myös blogimerkintöjen ennätykseni. Olen ilmeisesti hullaantunut näistä syksyn uutuuskirjoista oikein kunnolla. Nyt alkavat opiskelut painaa toden teolla, joten tahti varmaan vähän putoaa. Lupaan kuitenkin olla aktiivinen!

Lisäksi tuossa sivupalkissa on jo jonkin aikaa ollut tuo Kuukauden luetuimmat -palkki. Siihen päivittyy aina viimeisen 30 vuorokauden aikana luetuimmat tekstit. Tällä hetkellä luetuin blogimerkintä kertoo Avaimen järjestämistä kirjabloggaritreffeistä.

Lokakuun suosituimmat hakusanat, joilla on päädytty blogiini:
1. korallivaras+stott
2. nukkuu lapsi viallinen
3. harjukaupungin salakäytävät
4. tuhannen ja yhden yön tarinat
5. kirjamielellä

Kiitos kaikille lukijoille!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...