maanantai 28. marraskuuta 2011

Markus Hotakainen: Pohjoinen tähtitaivas

En erityisemmin pidä tästä pimeästä vuodenajasta, mutta jotain hyvää siitäkin sentään löytyy. Pimeä taivas nimittäin mahdollistaa tähtien tiirailun. Minulla oli nuorena usein tapana maata sängyssä pimeässä huoneessa ja katsella tähtitaivasta.

Täällä Helsingissä tähtien katselu ei onnistu aivan yhtä helposti, sillä valosaastetta on ihan liikaa. Onneksi ne kaikkein kirkkaimmat tähdet näkyvät myös kaupunkialueilla. Jos olet miettinyt, mitä kaikkea tähtitaivaalla liikkuu, kannattaa tutustua Markus Hotakaisen kirjaan Pohjoinen tähtitaivas.

Se on helppotajuinen ohjekirja, jonka avulla voi tutustua tähtitaivaaseen myös ilman aiempaa tietoa. Pohjoinen tähtitaivas opastaa lähes kädestä pitäen taivaalle tähyilyn salaisuudet. Kirjan alussa on perustietoa avaruudesta, tähdistä ja tähtikarttojen lukemisesta. Sen jälkeen paneudutaan tähdistöihin, planeettoihin ja lopuksi vielä kerrotaan tähtien tarkkailuun tarvittavista välineistä.

Minua viehättää Pohjoinen tähtitaivas -kirjassa erityisesti seikkaperäiset tiedot eri tähdistöistä. Kirja esittelee kaikki Suomessa kohtalaisesti näkyvät tähdistöt. Niiden paikantaminen taivaalta on kuvattu käytännönläheisesti, mutta silti kirjassa ei olla kokonaan unohdettu tähtiin liittyviä mysteereitä. Jokaiseen tähdistöön on liitetty pätkä tekstiä, jossa kerrotaan muinaisten kulttuureiden uskomuksia tai tähdistön löytämiseen liittyvää tietoa. Se keventää kirjaa mukavasti ja antaa kiinnostavaa syvyyttä kirjaan.

Taskuun mahtuva pokkari on kätevä ottaa mukaan reissuun, eli nyt on helppo ottaa kaikki ilo irti pimeästä syksystä. Pohjoinen tähtitaivas on hyvä idea myös lahjaksi sellaiselle ihmiselle, joka viihtyy luonnossa, mutta ei ole tottunut tähtitarkkailija. Tästä saa vaikka uuden harrastuksen, jos pakettiin sujauttaa myös tähtien tarkkailuun sopivat kiikarit.

Lukunäyte sivulta 37:
Ilves on pitkänomainen, himmeä ja hyvin vaatimaton tähdistö Ison karhun etutassujen ja Ajomiehen välissä. Sitä on vaikea hahmottaa minkäänlaisena varsinaisena kuviona. Mutkittelevan viivan muodostavat kirkkaimmat tähdet ovat Ison karhun ja Kravun välimaastossa, lähellä yhtä vaatimattoman Pienen leijonan tähdistön rajaa.

Pohjoinen tähtitaivas Moreenin sivuilla ja Adlibriksessä.

Hotakainen, Markus: Pohjoinen tähtitaivas. 125 sivua. Moreeni, 2011.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Susan Krinard: Pimeä kuu ja Yön kutsu

Heti alkuun kerrottakoon, että Susan Krinard on minusta huonoin tähän mennessä lukemani Nocturne-sarjan kirjailija. Toinen tämän tekstin kirjoista jäi minulta kesken, mutta koska olin aiemmin päätänyt kirjoittaa kaikista vuoden aikana ilmestyvistä Nocturne-kirjoista, päätin ympätä myös kesken jääneen kirjan tähän samaan arvioon.

Minulta jäi siis kesken jo jokin aikaa sitten ilmestynyt Pimeä kuu. Se kertoo 1920-luvulla New Yorkissa asuvasta reportterista, Gwen Murphysta. Nainen sotkeutuu vampyyrien juttuihin, ja lisäksi hänellä on ärsyttävän sovinistinen miesystävä. En tiedä miten tarina päättyy, mutta epäilen, että sovinistinen miesystävä saa kenkää ja tilalle astuu vampyyrirakastaja.

Pimeä kuu taitaa olla jonkinlaista jatkoa jollekin aiemmalle kirjalle, sillä tarinasta tuntui puuttuvan jotain. Yritin muistella, liittyvätkö tapahtumat jotenkin aiemmin lukemaani Pimeällä puolella -kirjaan, mutta sekään ei ollut mitenkään mieleenjäävä lukukokemus, joten en muistanut. Kirja oli niin laahaava, etten yksinkertaisesti vain pystynyt pakottamaan itseäni lukemaan sitä.

Koska Pimeän kuun kanssa kävi noin nolosti, emmin pitkään Yön kutsun kanssa. Se on viimeisin suomennettu Susan Krinardin kirja. Pitäisikö unohtaa koko arviointipäätös ja jättää tämä suosiolla lukematta? Päätin kuitenkin kokeilla kepillä jäätä ja tartuin kirjaan. Yllätyksekseni se paljastuikin ihan luettavaksi kirjaksi.

Yön kutsu kertoo tällä kertaa ihmissusista 1900-luvun alkupuolella, kymmenisen vuotta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kirjan alkuasetelmassa entinen poliisi Ross Kavanaugh, joka on vain neljäsosaltaan ihmissusi, saa kuulla olevansa yksitoistavuotiaan pojan isä. Kaiken lisäksi poika on karannut äitinsä luota Englannista laivalla New Yorkiin. Pojan perässä seuraa tämän äiti, Rossin vanha rakkaus Gillian, ja pian vanhat haavat aukeavat.

Ei tämä Yön kutsukaan mikään huippukirja ollut, mutta melko hauska ja sotkuinen rakkaustarina. Kirjassa on paljon roistoja ja juonitteluja, ja lopun selvittelyt olivat niin uskomattoman kiemuraiset, että luin sitä jopa aika innoissani. Kirjassa on jonkinlainen sanomakin, sillä siinä käsitellään puhdasrotuisuutta niin ihmissusien kuin ihmistenkin suhteen. Kirjassa on saksalaisia ihmissusia, jotka ovat Hitlerin kanssa samoilla linjoilla rotujen puhtaudesta. Aihetta käsitellään kuitenkin melko kevyesti.

Miinusta saavat nämä Krinardin sankarittaret, jotka ovat kyllä sellaisia nahjuksia, etteivät he herätä minussa ollenkaan sympatiaa. Myös tapahtuma-ajasta, eli 1900-luvun alusta olisi varmasti saanut kyllä paljon enemmänkin irti, joten täysin tyytyväinen en siihenkään ole. Tämän kirjan tarinat sijoittuivat pääosin Englantiin, mutta kerronassa aika ja paikka olivat mitättömässä osassa. Yön kutsu oli kuitenkin ihan luettava kirja.

Lukunäyte Yön kutsusta sivulta 37:
Matka keskustaan oli yhtä miellyttävä kuin Manhattanin helleaalto. Toby istui Rossin ja Gillianin välissä vilkuillen vuorollaan kumpaakin, mutta pysyi vaiti. Gillianin torjuva olemus ei paljastanut mitään hänen tunteistaan. Rossin kiukku kihisi edelleen, mutta hän oli päättänyt pitää sen kurissa siihen asti, kunnes olisi Gillianin kanssa kahden.
Ja kun he olisivat, niin taivas paratkoon...

Pimeä kuu ja Yön Kutsu Harlequinin sivuilla.

Krinard, Susan: Pimeä kuu (Dark of the Moon, 2008). 477 sivua. Suomentaja: Eeva Parvianen. / Yön kutsu (Come the Night, 2008). 477 sivua. Suomentaja: Virpi Kuusela. Harlequin, 2011.

Kevään tuulahduksia Gummerukselta

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kirjanystävien kevät alkaa jo reilun kuukauden päästä. Tammikuussa nimittäin julkaistaan jo ensimmäisiä kevätsesongin kirjoja. Olin eilen Gummeruksen järjestämässä "kevätjuhlassa", jossa pääsi ääneen keväällä julkaistavien kirjojen kirjoittajia.

Minusta on aina hauska kuulla, mitä kirjailijat kertovat kirjoistaan. Lisäksi on jännittävää nähdä, miten he suhtautuvat haastatteluihin. Toisia kauhistuttaa ja toiset taas ovat kuin syntyneet lavalle. Eilisen illan kirjaesittelyt otti parhaiten haltuunsa nuori esikoiskirjailija Matias Riikonen, joka sai yleisön nauramaan kertomalla Nelisiipinen lokki -kirjansa kirjoitusprosessista (kirjan esittely Adlibriksessä).

Minua kiinnostaa tällä(kin) kertaa eniten Gummeruksen käännösfantasia. Esimerkiksi paljon tykkäämälleni Kiersten Whiten Paranormaalille on tulossa jatko-osa Yliluonnollisesti ja Charlaine Harrisin Sookie Stackhousen suomentaminen jatkuu jo seitsemännellä osalla, Pahaa verta Chicagossa. Scififaneille on myös tulossa herkkuja, nimittäin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas jatkaa Kvanttivarkaan sankarin Jean le Flambeurin seikkailuja (edit. Tämä tuleekin vasta syksyllä) ja Iain M. Banksilta julkaistaan Pintakuvio-romaani.

Tapasin tilaisuudessa myös tuttuja bloggareita, joiden seurassa aika hujahti kuin siivillä. Olen aika huono sukkuloimaan ja verkostoitumaan – istun mieluummin tuttujen kanssa turisten. Tilaisuudesta on jo ehtinyt kirjoittaa ainakin Maria Sinisen linnan kirjasto -blogista. Mukavaa oli, ja kevät näyttää olevan jo kovin lähellä!

maanantai 21. marraskuuta 2011

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

Hartaasti odottamani Maggie Stiefvaterin Ikuisuus ilmestyi juuri, enkä malttanut pitkittää lukemista yhtään. Kirja on trilogian päätösosa ja jatkaa Samin ja Gracen sekä koko ihmissusilauman tarinaa.

Rakastunut pari joutui erilleen viime kirjassa, Väristyksessä, joten olin malttamaton saamaan selville, miten tarina jatkuu. Rakkaussuhteiden lisäksi luvassa on menneisyyden tapahtumien korjaamista ja aikuistumista, vastuun ottamista itsestä ja lähimmäisistä.

Minua häiritsi jonkin verran se, että Samin ja Gracen äänet alkoivat muistuttaa tässä kirjassa liikaa toisiaan. Ehkä sutena oleminen toi Gracen järkevään olemukseen niin paljon romantiikkaa, että se alkoi kuulua läpi kaikesta. Olisin myös kaivannut ääneen enemmän Isabelia, jonka osuudet tuntuivat jäävän muiden jalkoihin. Ikuisuudessa nähtiin kuitenkin ensimmäistä kertaa Isabel ihan pelkkänä itsenään, puhtaana ja rikkinäisenä.

Ikuisuus oli minusta myös ehkä aavistuksen liian pitkä. Voi olla että se johtui suurelta osin kyllä siitä, että olin niin malttamaton selvittämään, miten kirjassa käy. Tämä on aina se hyvien kirjojen ongelma, lukeako hitaasti nauttien vai nopeasti ahmien. Toisaalta on ehkä annettava sarjan päätösjaksolle lupa käydä läpi hieman menneisyyden tapahtumia ja tutkailla niitä uusien kokemusten ja kasvamisen valossa.

Koska Ikuisuus oli niinkin pitkä, tuntui kummalliselta, että kirja sitten loppuikin yhtäkkiä. En ensin edes tajunnut kirjan loppumista, vaan käänsin sivua ja hämmästyin, kun siellä olikin enää vain kirjailijan jälkisanat. Oli pakko lukea viimeinen aukeama uudestaan, että olisin tajunnut, mitä siinä tapahtui. Olisin kaivannut lisää pohjustusta loppuun, koska lukijaa ei saisi kiusata lopettamalla upea tarina melkein ilman varoitusta kesken kaiken. Huoh.

Kun tästä lopun järkytyksestä selvisin, tulin siihen tulokseen, että tämä on yksi parhaista nuorten fantasiasarjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Olen pitänyt kaikista kirjoista niin paljon, että on tehnyt mieli aloittaa kirja lukemisen jälkeen heti uudestaan. Se on aika harvinaista, ja olen tehnyt sen vain yhden kerran oikeasti. Silloin luin kaksi kertaa putkeen ensimmäisen Harry Potter -kirjani, joka ei muuten ollut edes sarjan aloittava kirja.

Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä Maggie Stiefvater tämän Ikuisuuden jälkeen kirjoittaa. Hänellä on kyky kertoa koskettavista ja kipeistäkin asioista kauniisti. Lasten ja vanhempien suhteet eivät näytä pysyvän hänen kirjoissaan ehjinä, mutta juuri niistä kumpuaakin herkkyys ja hauraus, jonka rakkaus ehkä voi korjata.

Lue myös arvioni sarjan kahdesta aiemmasta osasta, Väristyksestä ja Häivähdyksestä

Lukunäyte sivulta 39:
Jos nousisin, hän näkisi minut varmasti. Halusin hartaasti tulla nähdyksi, halusin niin kovasti lähestyä häntä, että se sai minut vikisemään hiljaa. Minä melkein tiesin, mitä hän halusi. Minä melkein tiesin –
»Grace?»
Sana lävisti minut.
Poika ei nähnyt minua vieläkään. Hän vain paiskasi äänensä tyhjyyteen ja odotti vastausta.
Olin liian peloissani. Vaistoni kahlitsivat minut maahan. Grace. Sana kaikui sisälläni menettäen jokaisella toistokerralla merkitystään. 

Ikuisuus WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Stiefvater, Maggie: Ikuisuus (Forever, 2011). 442 sivua. Suomentaja: Helene Bützow. WSOY, 2011.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia

Tietokirjat ovat vähemmistössä kirjablogeissa, ja syytkin ovat ihan selviä: tietokirjojen lukeminen on hidasta ja sisäistäminen vaikeampaa kuin kaunokirjallisuuden. Tai nuo ovat ainakin minun syyni. Lisäksi tietokirjoista on vaikea kirjoittaa, kun ei voi olla ihan varma, onko sisäistänyt kirjan sanoman kokonaan. Tuntuu myös hassulta poimia kirjasta esille vain joitain yksityiskohtia. Tietokirjoista saa kuitenkin harvoin samanlaisia lukukokemuksia kuin kaunokirjallisuudesta.

Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa jotain yhdestä erittäin mielenkiintoisesta mutta myös aika hankalasta kirjasta. Kyseessä on kotimainen tietokirja kertomusten tutkimuksesta, Mari Hatavaran, Markku Lehtimäen ja Pekka Tammen toimittama Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia. Tunnustan, että en ole lukenut kirjaa kannesta kanteen, vaan lukemiseni on ollut hyppelyä, silmäilyä, palaamista ja uudelleenlukua. Se on minun tyylini silloin, kun luen tietokirjaa omaksi ilokseni.

Kertomukset ovat kiinnostaneet minua niin kauan, kun olen ymmärtänyt niiden olemassaolon. Vasta kuitenkin yliopisto-opintojen avulla olen oppinut katsomaan niihin syvemmälle. Vaikka graduni käsittelee suomen kieltä, olen onnistunut pohdiskelemaan siinäkin blogikirjoitusten kertomuksellisuutta. Gradu on tosin vielä vaiheessa, joten vasta tulevaisuus kertoo, miten hyvin olen siinä onnistunut. Kiinnostukseni Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjaan lienee siis luonnollista.

Hankalaksi Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjan tekee se, että se on niin tieteellinen. Kirja on selvästi tarkoitettu lukijoille, joilla on kirjallisuustieteen perusteet hallussaan. Tosin jo kirjan takakannessa varoitetaan, että kirja sopii kirjallisuuden opetukseen, joten ehkä sen tieteellisyys ei tule yllätyksenä. En suosittele kirjaa siis sellaiselle lukijalle, joka on kiinnostunut aiheesta, mutta ei ole tottunut lukemaan tieteellistä tekstiä.

Kirja koostuu useista artikkeleista, jotka valottavat nykyistä kertomusten tutkimusta kirjallisuudessa. Sen lisäksi mukaan on päässyt pohdintaa kertomuksista mediassa, elokuvissa ja sarjakuvissa. Omaksi suosikikseni on noussut Jan Alberin artikkeli Mahdottomat tarinamaailmat – ja mitä niillä voi tehdä. Alber pohtii artikkelissaan sitä, miten lukija reagoi törmätessään kertomuksessa asiaan, joka ei voi pitää paikkaansa jollain tasolla. Mielenkiintoista, ja melko kansantajuistakin.

Voin suositella Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjaa omasta puolestani ainakin kaikille humanististen tieteiden opiskelijoille. Esimerkiksi ekokritiikin tai historiallisten romaanien tutkijat löytävät siitä mielenkiintoista ja hyödyllistä luettavaa. Kirjasta taitaa riittää luettavaa vaikka miten pitkään, ja aionkin säilyttää sen edelleen tuossa kesken olevien kirjojen pinossa.

Lukunäyte sivulta 46 (em. Alberin artikkeli):
Kaikilla epäluonnollisilla elementeillä on vieraannuttava vaikutus (Šklovski, 2001), mutta kaikki vieraannuttavat elementit eivät ole epäluonnollisia. Useimmissa esimerkeissäni epäluonnollisuus esiintyy tarinan, ei kerronnan, tasolla ja synnyttää vieraannuttavan vaikutuksen estämällä selkeiden tarinamaailmojen muodostumisen. Tarkemmin sanoen käsittelemäni tekstit romuttavat niin ihmisenkaltaisen kertojan ja perinteisen henkilöhahmon kuin todellisen maailman aika- ja paikkakäsityksenkin.

Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset Gaudeamuksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Hatavara, Mari; Lehtimäki, Markku & Tammi, Pekka (toim.): Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia. 336 sivua. Gaudeamus, 2010.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Aravind Adiga: Viimeinen mies

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Aravind Adigan kehuttu Valkoinen tiikeri, mutta se on aina jäänyt muiden kirjojen jalkoihin – tuttu tilanne kaikille kirjojen ystäville. Nyt kävikin sitten niin, että tulin lukeneeksi ensin tämän Adigan uutuuden, Viimeisen miehen.

Viimeinen mies kertoo mumbailaisen Vishram-talon asukkaista. Talossa asuu monenlaisia perheitä ja yksineläjiä, jotka toimivat yhdessä kuitenkin saumattomasti. Uusi aika ja sen vaatimukset ovat nyt hiipimässä Mumbaihinkin, joten vanhat rakennukset saavat poistua uusien luksusasuntojen tieltä. Visramin asukkaat saavat talostaan avokätisen ostotarjouksen, joka takaisi kaikille asukkaille aivan uudenlaisen tulevaisuuden.

Kaikki eivät kuitenkaan halua hyväksyä tarjousta. Yhdeksi Viimeisen miehen keskeisimmäksi hahmoksi nouseekin yksinäinen, hiljattain leskeksi jäänyt Masterji. Entisenä opettajana hän nauttii yhteisön arvostusta ja opettaa talon lapsia vaikka eläkkeellä onkin. Kun asioita aletaan päättää Masterjin puolesta, nousee miehessä vastahankaisuus koko asiaa vastaan. Mutta onko yhden ihmisen mielipiteellä mitään merkitystä rahan valtaa vastaan?

On pakko sanoa, että kirjan alkupuolella olin vähän hämmästynyt: miksi minussa ei herää mitään tunteita, vaikka kyseessä on niin hehkutettu kirjailija? Viimeisen miehen henkilögalleria on mielenkiintoinen ja aihe kutkuttava, mutta kirjasta tuntui silti puuttuvan jotain. Kirja oli minusta aivan liian pitkä ja suoraan sanottuna vähän tylsä. Mutta sitten yhtäkkiä huomaisin, että jokin muuttui.

Viimeisen miehen tapahtumat lähtivät kirja loppupuolella kehittymään suuntaan, joka rakensi kirjaan jännitystä. En malttanut lopettaa lukemista. Myös kirjan teemat selkenivät ja kiinnostukseni heräsi uudelleen. Minua alkoi viehättää se, mitä Adiga kertoo ihmisistä. Hän ei kuvaa ketään kirjan henkilöhahmoa pahana, mutta silti tapahtumat käyvät pahoiksi. Paremman tulevaisuuden tavoittelu itselle tai omille lapsille saa ihmiset toimimaan pelottavalla tavalla.

Kirja kertoo jotain tärkeää nykyajasta ja ääripäistä, joiden kanssa ihmiset joutuvat jatkuvasti tekemisiin. Ahneus, valta ja jopa vaatimaton toive paremmasta huomisesta muokkaavat ihmisten moraalikäsitystä tehokkaammin kuin mikään uskonto tai filosofinen suuntaus. Toivon todella, että Viimeinen mies olisi kirjoitettu hiukan tiiviimmin, sillä alkupuoli saattaa lannistaa lukijan. Kannattaa silti jatkaa, vaikka hyydyttäisi. Kyllä kirja sen verran palkitsee. Ja sen Valkoisen tiikerinkin aion kyllä edelleen lukea.

Kirjan on lukenut jo myös Mari A.

Lukunäyte sivulta 51:
Vaimon kuoltua hän oli pitänyt itsensä ja kotinsa siistinä, lainannut naapureilleen murhamysteerejä, käynyt pihalla verkkaisilla iltakävelyillä ja ostanut torilta vihanneksia tarpeen mukaan. Hän piti sekä ruokahalunsa ja surunsa aisoissa, mikä sai naapurit kunnioittamaan häntä entistä enemmän, sillä he tiesivät kaikki, millaista oli kun elämä – useimmiten puolison ja lasten myötävaikutuksella – näytti nurjan puolensa. He tiesivät olevansa ruikuttajia, kun taas Masterji, joka oli kärsinyt enemmän kuin oli kohtuullista, kesti taakkansa vaieten.

Viimeinen mies Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Adiga, Aravind: Viimeinen mies (Last Man in Tower, 2011). 578 sivua. Suomennos: Heikki Karjalainen, kansi: Timo Numminen. Avain, 2011.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar

Joskus tekisi mieli kirjoittaa jostain kirjasta vain, että se on yksinkertaisesti ihana. Ja se riittäisi arvioksi. Voisin kirjoittaa nyt vain, että Aulikki Oksanen on ihana. Ja Aulikki Oksasen Kolmas sisar on ihana. Sillä molemmat lauseet pitävät paikkansa.

Pohdiskelin jo jokin aikaa sitten, että Aulikki Oksasen tapaaminen herätti minussa uinuvan runotytön. Runotyttö ei ole päässyt kokonaan valtaan, mutta tunnistan sen itsessäni. Olen löytänyt monia tunnelmia, joihin Kolmannen sisaren runot sopivat. Ne lohduttavat surullisina hetkinä, rauhoittavat ja ilahduttavat. Ne sopivat oikeastaan milloin tahansa.

Kolmas sisar -kokoelman runot ovat sellaisia, että niihin on helppo päästä mukaan. Rytmi on vahva ja piirroskuvat tukevat tarinoita. En osaa analysoida runoja, mutta osaan kyllä lukea niitä. Ja näitä luen mielelläni. On kovin helppoa solahtaa runojen tunnelmiin, ja nautiskella siitä, mitä eteen tulee. Usein edessä odottaa jotain vähän yllättävää, jopa riemastuttavaa, kuten tuossa alla olevassa Syksy-runossa.

Tästä tuli nyt vähän tällainen hassu ja lyhyt arvio, mutta kurkistakaapa lisäksi Katjan ajatuksia Kolmannesta sisaresta Lumiomena-blogista. Niin, ja lukekaa runoja – tästä alla olevasta vuodenaikaan sopivasta runosta on hyvä aloittaa.

Lukunäyte sivulta 35:

Syksy

Syksy nauraa hurjilla hampaillaan,
verenkarvaisilla hampaillaan
se nauraa, huutaa ja puree.
Se menee puitten alle istumaan
ja repii lehtiä hampaillaan,
syö lehtiä,
ja suree.

Ja kun tulee hämärä,
se alkaa itkeä.
Se itkee kadonneita tähtiä,
ja viimeisiä värejä,
joita sade riepottaa.
Se itkee keltaista ja ruskeaa,
siniharmaata ja seepiaa,
ja tulista, tuskanpunervaa
syysleimua nurmikolla.
Se itkee, huutaa ja rakastaa
tuota hämärtyvää maisemaa,
kun sataa kaatamalla
ja sade rummuttaa
puunrunkoja, sade hulmuaa
ja soittaa puitten alla.

Ja siihen syksy nukahtaa,
ei sen kummempaa,
ei mitään lopullista kuolemaa,
vain sadetta, ja sammaleissa
vaeltava halla. Kevyttä kuuraa,
saumatonta palttinaa.

Kolmas sisar Siltalan sivuilla ja Adlibriksessä.

Oksanen, Aulikki: Kolmas sisar – runoja ja laulurunoja. 93 sivua. Kannen kuva: Aulikki Oksanen. Siltala, 2011.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Maggie Shayne: Varjojen nälkä – Yön siivet 5

Kohta on kulunut vuosi siitä, kun luin ensimmäiset Harlequinin julkaisemat Nocturne-sarjan paranormaalin romantiikan kirjat. Päätin silloin, että aion lukea vuoden ajan jokaisen Nocturne-kirjan ja kirjoittaa niistä blogiini. Pakko myöntää, että lievää kisaväsymystä on joidenkin kirjailijoiden kanssa tullut. Kirjoitan aiheesta kuitenkin oman blogimerkinnän sitten, kun saan luettua tuon viimeisenkin vielä uupuvan kirjan.

Maggie Shayne ei kuulu ykkössuosikkeihini, mutta hänen Yön siivet -sarjansa on kuitenkin ihan kohtuullisen kiinnostavaa luettavaa. Kirjat muistuttavat aika paljon toisiaan, mutta onneksi näissä viimeisissä on ollut jokin uusi juttu, joten lukija ei hyydy samanlaisiin tarinoihin. Edellisessä kirjassa oli yllätysvauva, ja tässä Varjojen nälässä mukaan on tuotu rinnakkainen tarina, jonka päähenkilöt ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Varjojen nälkä -kirjassa tutustutaan vanhaan Dante-nimiseen vampyyriin ja kahteen ihmisnaiseen, Morganiin ja Maxineen. Naiset ovat eläneet täysin erilaista elämää, eikä heillä ole mitään yhteistä. Morgan on aloitteleva käsikirjoittaja, joka löytää vanhan talon ullakolta mielenkiintoisia päiväkirjoja. Ne kertovat nuoren miehen, Danten, elämästä ja siitä, miten hänestä tuli vampyyri. Mies alkaa kiinnostaa Morgania, ja hän päättää kirjoittaa miehen tarinan elokuvaksi. Maxine puolestaan törmää toisaalla sattumalta hallituksen salaisuuksiin ja vampyyreiden metsästäjiin. Nainen sotkeutuu ongelmiin, joiden selvittämiseen tarvitsee kuuluisan vampyyrielokuvien kirjoittajan apua.

Varjojen nälän rakenne oli virkistävä ja pidin varsinkin Maxinen tarinasta ja yksipuoliselta vaikuttavasta rakkaudesta vanhempaan poliisimieheen. Shayne osaa näköjään kirjoittaa romantiikka myös ihan tavallisten ihmisten välillekin. Kirjassa on ihan hassu juonikuvio, mutta se ei haitannut minua tällä kertaa yhtään. Onnellisista ja höpsöistä yhteensattumista on välillä hauska lukea. Lopussa riittää käännöksiä sinne ja tänne, mutta tästä kirjasta jäi silti lopulta varsin positiivinen kuva. Ihan kuin Yön siivet paranisi loppua kohti.

Tässä Varjojen nälässä ei muuten piipahtanut ollenkaan aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä, tai en ainakaan huomannut sellaisia, ja muutenkaan tapahtumat eivät juuri vaatineet tarinan aiempaa tuntemista. Tähän kohtaan sarjaa voi siis hypätä sellainenkin lukija, joka ei ole sarjan aiempia osia lukenut. Sarjaa on tulossa suomeksi vielä neljä osaa.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista: Verilinja, Ikiyön tarinoita, Hämärän muistot, Pimeyden taikuri ja Uusi elämä.

Lukunäyte sivulta 36:
Morgan otti ensimmäisen päiväkirjan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten kuin rakastaja, kun hän kääntyi ja palasi alakertaan työhuoneeseensa.
Kun hän nosti kätensä taas näppäimille, Danten päiväkirjan oli avoinna pöydällä tietokoneen vieressä. Ja tällä kertaa sanat tulivat.

Varjojen nälkä Harlequinin sivuilla.

Maggie Shayne: Varjojen nälkä – Yön siivet 5 (Twilight Hunger – Wings in the Night 7, 2002). 413 sivua. Suomantaja: Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Celine Steen ja Joni Marie Newman: Vegaanikeittiön käsikirja

Kiinnostuin tästä Celine Steenin ja Joni Marie Newmanin Vegaanikeittiön käsikirjasta alunperin siksi, että se näyttää yksinkertaisesti vain niin söpöltä. Hauska pokkarikoko ja pyöristetyt kulmat yhdistettynä retroväreihin tekevät kirjasta jotenkin kovin sympaattisen oloisen. Sama sympaattisuus jatkuu myös kirjan sisällä.

Minusta on aina kiinnostavaa, miten vegaanikirjoissa puhutaan lihansyöjäihmisistä, ja vaikka tämä kirja onkin aatteessaan ehdoton, on sen puhuttelutapa kuitenkin hauska. Väliotsikoissa kehotetaan esimerkiksi päästämään lehmät kotiin. Vegaanikeittiön käsikirja on helposti lähestyttävä ja tuntuu toimivan tosi hyvin, vaikka onkin käännöskirja.

Vegaanikeittiön käsikirja on siitä hyvä lisä keittokirjojen joukkoon, että se todellakin on sitä, mitä lupaa, eli käsikirja. Se neuvoo, miten tiettyjä aineksia voidaan välttää ruokavaliossa ja mitä niiden korvaamiseksi voidaan käyttää. Tällaisia aineksia ovat maitotuotteet, kananmuna, liha, hunaja ja liivate sekä gluteeni, soija, sokeri ja rasva. Kirja ei siis ole pelkästään vegaanin kirja, vaan sitä voi käyttää apuna monenlaisessa ruokaremonteissa.

Koska kirja neuvoo korvaamaan ruoka-aineita, on siitä apua myös ruoka-allergikoille. Itse asiassa kävikin niin, että kun kananmuna-allerginen ystäväni näki Vegaanikeittiön käsikirjan, hän päätti heti vihjata siitä joulupukille. Kananmunattoman keittiön ei nimittäin tarvitse olla kakuton keittiö. Minulle ei ollut edes tullut mieleen, että kananmunan voisi jossain leivonnaisissa korvata omenasoseella!

Jokainen Vegaanikeittiön käsikirjan osio alkaa sillä, että esitellään aineksen korvaajat ja määrät, joita tarvitaan. Sen jälkeen tekijät muuttavat jonkin perusreseptin vegaaniksi käyttämällä kirjan oppeja.  Kirjassa on esimerkiksi muutettu kinuskiset cappuccinopikkuleivät vegaanisiksi ja gluteenittomiksi. Lopuksi jokaisessa osiossa esitellään alueeseen sopivia vegaanisia reseptejä muutamien kuvien kera. Ihan kirjan lopussa on vielä korvaavuustaulukko niille rohkeille, jotka jo uskaltavat omin päin lähteä soveltamaan erilaisia reseptejä.

Tämä on mukava kirja, jossa riittää paljon luettavaa myös tällaiselle ihmiselle, joka huomaa pikkuhiljaa liukuvansa täydellisestä sekasyöjästä kohti lihaa-vain-juhlapäivinä-ihmistä. Ja sitä paitsi kirjan reseptit ovat houkuttelevia ja viekoittelevat terveellisyydellään. On siis pakko kokeilla esimerkiksi karpalo-banaaniaamiaiskakkua. Siis pelkästään terveellisyyden vuoksi. Siihen tulee vain ihan vähän suklaata ja pähkinärouhetta.

Lukunäyte sivulta 18:
Kasvimaitojen ostelu saattaa käydä suurkuluttajalle kalliiksi, joten jos sinulla on aikaa, mikä estää tekemästä niitä itse? Siten tiedät tarkalleen, mitä suuhusi panet. Se on loistojuttu etenkin allergikoille.
Meidän tässä luvussa käyttämämme pähkinät, siemenet, viljat ja mausteet voi hyvin vaihtaa omiin suosikkeihinsa. Rakenne riippuu siitä paljonko vettä käytät.

Vegaanikeittiön käsikirja Moreenin sivuilla ja Adlibriksessä.

 Steen, Celine ja Newman, Joni Marie: Vegaanikeittiön käsikirja (The Complete Guide to Vegan Food Substitutions, 2011). 272 sivua. Suomennos: Janna Rancken ja Noora Huhtanen, kansi: Satu Kontinen, suomenkielisen laitoksen taitto: Jukka Iivarinen. Moreeni, 2011.

torstai 10. marraskuuta 2011

Lahjaideoita isänpäiväksi (tai jouluksi)

Tämän naispainotteisen Finlandia-palkintoehdokaspäivän vastapainoksi aionkin kirjoittaa vähän miehisemmästä jutusta. Listasin nimittäin muutaman kirjan, jotta mattimyöhäiset voivat äkkiä poimia isänpäivälahjan kainaloonsa, jos isä on lukevaa sorttia ja lahja vielä puuttuu.

En ole tainnut tänä vuonna lukea kovinkaan isämäisiä kirjoja, sillä ajatukseni löivät hetken tyhjää, kun aloin miettiä lahjavinkkikirjoja. Onneksi sentään joitain ideoita alkoi pulpahdella pintaan, kun vähän aikaa pohdiskelin. Tässä siis muutamia tärppejä lahjakirjoiksi isänpäivänä tai vaikka jouluna.

Jos isä on kiinnostunut Suomen historiasta tai asuu pääkaupunkiseudulla, suosittelen hänelle Ove Enqvistin ja Taneli Eskolan teosta Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari. Kirja kertoo Helsingin edustalla olevien armeijan hallussa olleiden saarten historiasta ja esittelee saaria runsain valokuvin. Sopii myös armeija-aikoja mielellään muisteleville. Arvioni löytyy täältä.

Sarjakuvista pitävälle isälle voin suositella M. A. Jeskasen Perkele – Myytillisiä tarinoita -sarjakuvakirjaa. Komean näköinen kirja sisältää kuusi sarjakuvanovellia. Sarjakuvakirjaan on juuri ilmestynyt myös jatkoa, mutta en ole vielä ehtinyt sitä lukea. Sisältää alastomuutta ja piruilua. Arvioni löytyy täältä.

Kaunokirjallisuuden puolella suosittelen isälle Annabel Lyonin Aleksanterin opettajaa. Se kertoo Aristoteleen elämästä ja siitä, miten hän opetti Aleksanteri Suurta. Mielenkiintoinen tarina sijoittuu historiaan, mutta on kieleltään täysin moderni. (Myös avomies suosittelee). Arvioni löytyy täältä.

Kauhukirjallisuuden ystävälle löytyy kaksi vinkkiä. Jos isä on vannoutunut Stephen Kingin fani, ei liene muuta vaihtoehtoa kuin ostaa hänelle Kingin uusin Kuvun alla.  Kirjaa on jo ehditty kehua blogeissa, vaikka en lämmennytkään sille täysin. Yli 1100-sivuinen järkäle. Arvioni löytyy täältä.

Toinen kauhukirjavaihtoehto, ja minun suosikkini, on kuitenkin John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen. Se on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Suosittelen oikeastaan ihan kaikille, tykkäsi kauhusta tai ei. Kauhea ja koskettava kirja. Arvioni löytyy täältä.

Listan ulkopuolelta avomies suosittelee vielä Tuomas Vimman Raksaa, jota minä en ole vielä ehtinyt lukea. Jos vieläkään ei tunnu löytyvän sopivaa, voi kokeilla Kyrön ja Nousiaisen uutuuksia tai Hiltusen esikoista. Sarjisfani-isä voi ilahtua myös Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet -sarjakuvakirjasta.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Stephen King: Kuvun alla

Meinasin pyörtyä, kun näin miten paksu opus tämä Stephen Kingin uutuus, Kuvun alla, on. Siinä on yli tuhat sivua ja tekstiosion paksuuskin on noin 5,5 cm (jep, mittasin). Mutta teksti oli kuitenkin nopealukuista, joten ei kirjan lukemiseen niin kauhean pitkään sitten mennytkään.

Olen pitänyt aika tavalla taukoa Kingin kirjoista, sillä en pitänyt siitä suunnasta johon kirjat silloin joskus alkoivat mennä. Pidin eniten Kingin kirjoittamasta yliluonnollisesta kauhusta, mutta minua alkoi ärsyttää se väkivallan määrä kirjoissa. Kuvun alla olikin minulle vähän sellainen kokeilu, miltä King maistuu pitkästä aikaa. Valitsin näköjään väärän kirjan sillä yliluonnollisuutta on tässä kirjassa vaan mausteeksi, mutta väkivaltaa ja eritteitä riittää turtumukseen asti.

Kuvun alla kertoo pikkukaupungista, jonka päälle tipahtaa tyhjästä läpinäkyvä mutta lähes läpäisemätön kupu. Se noudattaa täsmälleen kaupungin rajoja, eikä sitä saa rikki edes ohjuksilla. Kuvun alle jää myös Dale Barbara, entinen armeijan upseeri, nykyinen pikaruokakokki. Ulkopuolisen osa pikkukaupungissa ei ole helppo, varsinkaan jos on onnistunut hankkiutumaan huonoihin väleihin kaupungin johdon kanssa. Asiat kuvun alla alkavat mennä pieleen hyvin äkkiä, ja kaupunki alkaa muistuttaa villiä länttä, tai villiä itää, josta Barbaralla on myös kokemuksia.

Stephen King on taitava kirjoittamaan henkilöhahmoja, ja se on myös Kuvun alla -kirjan vahvuus. Henkilöitä oli kuitenkin mielestäni tässä kirjassa ihan liikaa. Toki pyrkimyksenä lienee ollut uskottava läpileikkaus pikkukaupungista, mutta ehkä siihen oli päästy myös vähän vähemmällä henkilömäärällä. Mielenkiintoisimpia hahmoja ovat ehdottomasti kirjan pääkonnat, kaupungin johtohahmo Big Jim ja hänen poikansa Junior. Molemmat ovat lisäksi kaikessa kauheudessaan erittäin todellisia.

Minua häiritsi kirjassa eniten jo se mainitsemani väkivalta, jota kuvattiin lisäksi aivan liian tarkkaan, varsinkin kohdistuessaan naisiin. Jos sekä mies että nainen saavat kaukaa heitetyt kivet naamaansa, niin miksi miehellä menee vain vähän taju, mutta kiven vaikutuksia naiseen kasvoihin pitää kuvailla vaikka miten pitkään? En ymmärrä, miksi väkivallalla pitää herkutella, kun samaan lopputulokseen pääsisi oivaltavalla kerronnallakin, joka olisi vain kuorrutettu väkivallalla. Kirjasta jäi vähän huono fiilis, sillä se antoi aika ikävän kuvan ihmisistä – sen King todellakin osaa. Tuli kuitenkin vähän sellainen tunne, kuin kirjailija olisi halunnut sanoa amerikkalaisille, että kyllä, näitä asioita tapahtuu teidän omalla pihallanne.

Kuvun alla kiehtoi minua edellä mainituista jutuista huolimatta aika paljon ja varsinkin loppua kohti halusin kiihkeästi selvittää, mitä ihmisille tapahtuu ja mistä kupu oli tullut. Loppuratkaisu oli pettymyksekseni melkoisen naiivi ja päälle liimattu. Mutta kyse ei lopulta ollutkaan siitä kuvusta, vaan mitä tapahtui sen takia. Pikkukaupungin henkilösuhteet ja kieroilut olivatkin kirjan ehdottomia helmiä. Pisteet vielä siitä, että koko ajan sai pelätä, milloin omat suosikkihenkilöt pääsevät hengestään.

Lukunäyte sivulta 57:
Heidän ojentamansa kädet eivät aivan kohdanneet, ja jälleen Barbie ajatteli ikkunalasia, käden painamista lasia vasten samalla kun kaveri painoi kätensä sitä vasten toiselta puolelta. Sormet asettuivat vastakkain toisiinsa koskematta.
Hän veti kätensä takaisin. Se oli sama käsi, jolla hän oli pyyhkäissyt veristä nenäänsä, ja hän näki sormiensa punaisien jälkien leijuvan ilmassa. Hänen katsellessaan veri alkoi helmeillä. Ihan kuin lasin pinnassa.

Kuvun alla Tammen sivuilla ja Adlibriksessä.

King, Stephen: Kuvun alla (Under the Dome, 2009) 1116 sivua. Suomennos: Ilkka Rekiaro, kansi: Taina Markko. Tammi, 2011.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Hassunhauska kirjakisailu pyhäpäivän piristykseksi

Otsikon perusteella voisi luulla, että blogissa on tarjolla vallan hulvatonta menoa, mutta voi, luvassa onkin matematiikkaa! Kirjakisailun aiheena on testata, miten pitkälle voi laskea kirjojen avulla. Tarkoitus on siis kerätä kirjoja, joiden nimessä on numeroita nollasta ykköseen, kakkoseen, kolmoseen ja niin edespäin, kunnes seuraavaa numeroa ei enää löydy.

Kisailuun ovat kelvollisia kaikki suomenkieliset kauno- ja tietokirjat, joiden nimessä on luonnollinen luku, eli 1, 2, 3, jne – tosin sarjojen järjestysnumerot eivät kelpaa. Numero voi olla missä tahansa suomen kielen sijamuodossa, myös järjestysluvut ja roomalaiset numerot käyvät, mutta jälkimmäiset pitää kirjoittaa auki. Numero voi olla myös osa yhdyssanaa. Numero kelpaa vain kokonaisuudessaan, eli numero 1941 ei siis kelpaa osina vaan kokonaisena lukuna. Samaa kirjaa saa ehdottaa vain yhden kerran, vaikka siinä olisikin useampia erillisiä lukuja. Edit: eli edetään numerojärjestyksessä seuraavaan lukuun.

Kisaan saa osallistua kuka tahansa, tosin palkinnoksi tästä saa vain henkistä mielihyvää. Jokainen voi osallistua kerrallaan yhdellä kirjalla ja numerolla, eikä kahta peräkäistä numeroa voi ehdottaa, vaan pitää odottaa, että joku toinen ehtii väliin. Osallistumiskertoja ei ole kuitenkaan rajoitettu, eikä kirjoja ole tarvinnut itse lukea. Kilpailu on avoin ikuisesti ja voin tarkentaa sääntöjä niin halutessani.

Alkuperäisen ajatuksen kirjoista ja numeroista sain Reeta Karoliinan Kertomus jatkuu -blogista, jossa hän yhdessä kommentissaan mainitsi kirjoja, joiden nimessä on numero viisi. Osa tämän matemaattisen huippukisailun kunniasta kuuluu siis hänelle.

Minä aloitan itseoikeutetusti kisailun julkaisemalla numeron nolla, jonka olen päättänyt tässä tapauksessa kuuluvan luonnollisten lukujen joukkoon. Valituksia ei oteta vastaan.

0. Jeff Long: Vuosi nolla

Alkakoon kilvoitteleva pyhäinpäivä kirjojen parissa!

torstai 3. marraskuuta 2011

Miltä näyttää kevään fantasia- ja scifitarjonta?

Kirjamessujen jälkeen on alkanut pikkuhiljaa saapua tietoja ensi kevään kirjatarjonnasta. Fantasia- ja scifikirjojen löytäminen on tuttuun tapaan vähän liiankin helppoa Risingshadow-foorumin listauksen avulla. Sieltä näkee, että muun muassa L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjoja on luvassa keväällä kaksi osaa, Varjosielut ja Sydänyö, ja Brandon Mullin Myyttihoviin on tulossa uusi osa, Käärmekonnun salaisuus.

Myös Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli saa jatkoa Riitasoinnusta ja Angie Sagen Septimus Heapin kuudes osa ilmestyy. Steph Swainstonilta tulee kolmas Nelimaa-romaani, joten nyt pitää laittaa vauhtia lukemiseen ja lukea se edellinenkin. Gene Wolfen Kiduttajan varjo on näkökään myös siirtynyt keväälle. Ja jonkin verran on tulossa toistaiseksi minulle tuntemattomia kirjoja tai sarjojen aloituksia.

Listaa päivitetään sitä mukaa, kun tietoja uusista kirjoista tule. Miltä lista näyttää teidän mielestänne tässä vaiheessa? Mitä odotatte, vai yllättääkö joku? Minä en vielä oikein osaa sanoa mitään muuta, kuin että pidän siitä, että sarjat jatkuvat. Käykääpäs kurkkimassa listaa.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Metsäaiheista kaunokirjallisuutta?

Olen osallistunut tänä syksynä todella mielenkiintoiselle ekokritiikin luentokurssille yliopistolla. Se on avannut silmiäni tarkastelemaan ympäristöstä kertovia tekstejä uudelta kantilta. Tällä kertaa aiheena on luonto maisemana sekä katseen ja tarkastelun kohteena.

Luentoja varten pitäisi kerätä metsäaiheista suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta minulla on pää tyhjää täynnä. Kun en kerran itse keksi, päätänkin nyt pyytää apua teiltä. Muistatteko te suomalaisia metsäkirjoja? Kirjat voivat olla uusia tai vanhoja, eikä tyylilläkään ole väliä, kunhan kaunokirjallisuuden puolella pysytään.

Olen ihan varma, että minäkin olen lukenut metsäaiheista kirjallisuutta, mutta ehkä muistini palaa tässä matkan varrella. Olisi myös muutenkin mukava saada blogiin pieni lista metsää käsittelevistä kirjoista. Sehän on niin tärkeä osa suomalaisuutta, ja suhde siihen on kuitenkin muuttunut varmasti paljon vuosien aikana.

Kiitos avusta jo etukäteen!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...