Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia

Tietokirjat ovat vähemmistössä kirjablogeissa, ja syytkin ovat ihan selviä: tietokirjojen lukeminen on hidasta ja sisäistäminen vaikeampaa kuin kaunokirjallisuuden. Tai nuo ovat ainakin minun syyni. Lisäksi tietokirjoista on vaikea kirjoittaa, kun ei voi olla ihan varma, onko sisäistänyt kirjan sanoman kokonaan. Tuntuu myös hassulta poimia kirjasta esille vain joitain yksityiskohtia. Tietokirjoista saa kuitenkin harvoin samanlaisia lukukokemuksia kuin kaunokirjallisuudesta.

Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa jotain yhdestä erittäin mielenkiintoisesta mutta myös aika hankalasta kirjasta. Kyseessä on kotimainen tietokirja kertomusten tutkimuksesta, Mari Hatavaran, Markku Lehtimäen ja Pekka Tammen toimittama Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia. Tunnustan, että en ole lukenut kirjaa kannesta kanteen, vaan lukemiseni on ollut hyppelyä, silmäilyä, palaamista ja uudelleenlukua. Se on minun tyylini silloin, kun luen tietokirjaa omaksi ilokseni.

Kertomukset ovat kiinnostaneet minua niin kauan, kun olen ymmärtänyt niiden olemassaolon. Vasta kuitenkin yliopisto-opintojen avulla olen oppinut katsomaan niihin syvemmälle. Vaikka graduni käsittelee suomen kieltä, olen onnistunut pohdiskelemaan siinäkin blogikirjoitusten kertomuksellisuutta. Gradu on tosin vielä vaiheessa, joten vasta tulevaisuus kertoo, miten hyvin olen siinä onnistunut. Kiinnostukseni Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjaan lienee siis luonnollista.

Hankalaksi Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjan tekee se, että se on niin tieteellinen. Kirja on selvästi tarkoitettu lukijoille, joilla on kirjallisuustieteen perusteet hallussaan. Tosin jo kirjan takakannessa varoitetaan, että kirja sopii kirjallisuuden opetukseen, joten ehkä sen tieteellisyys ei tule yllätyksenä. En suosittele kirjaa siis sellaiselle lukijalle, joka on kiinnostunut aiheesta, mutta ei ole tottunut lukemaan tieteellistä tekstiä.

Kirja koostuu useista artikkeleista, jotka valottavat nykyistä kertomusten tutkimusta kirjallisuudessa. Sen lisäksi mukaan on päässyt pohdintaa kertomuksista mediassa, elokuvissa ja sarjakuvissa. Omaksi suosikikseni on noussut Jan Alberin artikkeli Mahdottomat tarinamaailmat – ja mitä niillä voi tehdä. Alber pohtii artikkelissaan sitä, miten lukija reagoi törmätessään kertomuksessa asiaan, joka ei voi pitää paikkaansa jollain tasolla. Mielenkiintoista, ja melko kansantajuistakin.

Voin suositella Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjaa omasta puolestani ainakin kaikille humanististen tieteiden opiskelijoille. Esimerkiksi ekokritiikin tai historiallisten romaanien tutkijat löytävät siitä mielenkiintoista ja hyödyllistä luettavaa. Kirjasta taitaa riittää luettavaa vaikka miten pitkään, ja aionkin säilyttää sen edelleen tuossa kesken olevien kirjojen pinossa.

Lukunäyte sivulta 46 (em. Alberin artikkeli):
Kaikilla epäluonnollisilla elementeillä on vieraannuttava vaikutus (Šklovski, 2001), mutta kaikki vieraannuttavat elementit eivät ole epäluonnollisia. Useimmissa esimerkeissäni epäluonnollisuus esiintyy tarinan, ei kerronnan, tasolla ja synnyttää vieraannuttavan vaikutuksen estämällä selkeiden tarinamaailmojen muodostumisen. Tarkemmin sanoen käsittelemäni tekstit romuttavat niin ihmisenkaltaisen kertojan ja perinteisen henkilöhahmon kuin todellisen maailman aika- ja paikkakäsityksenkin.

Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset Gaudeamuksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Hatavara, Mari; Lehtimäki, Markku & Tammi, Pekka (toim.): Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia. 336 sivua. Gaudeamus, 2010.