sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Kirja-alen löytöjä


Tämänvuotinen kirja-ale meni osaltani erittäin maltillisesti. Alekirjoja tuli ostettua vain yhdeksän kappaletta ja rahaakaan ei tainnut mennä kuin kolmisen kymppiä. Löydöt olivat silti ihan ykkösluokkaa. Olen erittäin tyytyväinen sekä niihin että siihen, etten kuitenkaan hamstrannut kirjoja ihan mahdottomasti.

Varsinkin Maarit Verrosen Karsintavaihde ilahdutti, sillä olin juuri ajatellut, että se pitäisi lukea. Muita kaunokirjallisia löytöjä olivat J. Pekka Mäkelän Nedut, joka kertoo neandertalilaisten paluusta Maahan, Mikael Niemen Verenimijät ja J.G Ballardin Super-Cannes.

Tietokirjapuolen löytöjä olivat Margaret Atwoodin Velka ja vaurauden varjopuoli, Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen sekä Sisko Ylimartimon Satujen elämää, elämän satuja, joka kertoo H.C. Andersenista. Lisäksi ostin yhden satukirjan, eli Kenneth Grahamen Vastahakoisen lohikäärmeen, ja Anni Sumarin toimittaman ja suomentaman Odinin ratsun, jossa on skandinaavisia jumaltarinoita.

Tällä kertaa kaikki kirjat ovat minulle uusia, eli en ole lukenut niistä yhtään. Usein alesta tulee nimittäin ostettua myös sellaisia kirjoja, jotka on jo testattu. Onko pinossa teille tuttuja kirjoja? Entä teittekö löytöjä kirja-aleista?

perjantai 28. tammikuuta 2011

Pasila kirjatunnelmissa

Pasila on mielestäni ihan paras tv-sarja, joka telkusta tulee. Sen käsikirjoitus on nokkela ja näyttelijät sopivat rooleihinsa täydellisesti. Kolmannen kauden toisen jakson teemana oli kirjallisuus, kirjat ja kirjoittaminen. Ilmeisesti aihe oli kirjoittajille sen verran omakohtainen, että tämä jakso oli vielä normaalia hauskempi. Jos Pasila ei ole tuttu, uhratkaa vajaa puoli tuntia ajastanne ja katsokaa jakso Yle Areenasta. Uskon että pidätte!

Pasilan kotisivu löytyy täältä.

torstai 27. tammikuuta 2011

Maggie Stiefvater: Väristys

Joskus kannattaa epäilyksistä huolimatta tarttua kirjaan. Voi yllättyä iloisesti, kuten minulle kävi tämän Maggie Stiefvaterin Väristyksen kanssa. Olin kuullut kirjasta kehuja pitkin viime vuotta, mutta ajattelin että kyseessä on taas yksi samaa kaavaa toistava ihmistytön ja yliluonnollisen pojan rakkaustarina. Kirjan kieltä kehuttiin kuitenkin monessa paikassa, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Väristys kertoo Grazesta, joka tuntee outoa vetoa lähimetsässä elävää sutta kohtaan. Susi paljastuukin Sam-nimiseksi ihmissudeksi, joka pysyy ihmishahmossaan vain, kun on riittävän lämmin. Ihmishahmoinen Sam ja Graze rakastuvat, mutta heidän mieltään synkentää lähestyvä talvi. Onko ihmissusien mahdollista parantua vai koittaako nuorille rakastavaisille mahdollisesti lopullinen ero talven tullen?

Kirjan juoni ei todellakaan vaikuta mitenkään kauhean omaperäiseltä, mutta siihen tuo elävyyttä kertojan vaihtelu. Kerrontavuoro vaihtelee nimittäin Grazen ja Samin välillä, mikä on siitä mielenkiintoista, että Samin kerrontavuoroissa teksti menee haaveelliseksi ja romanttiseksi, kun taas Grazen ääni on suoraviivainen ja käytännöllisen rehellinen. Tällä vältetään myös ovelasti liian romanttiseksi taipuva teksti, sillä pojan ajatuksina esimerkiksi tuo lukunäyte huokuu surumielisyyttä eikä yliöromanttista haaveilua.

Muutenkin Väristyksen kieli on nautittavaa – eikä aikuislukijastakaan ollenkaan vaivaannuttavaa. Kertojanvaihdokset rytmittävät tekstiä ja tuovat siihen syvyyttä, jota lisäävät päähenkilöiden ongelmalliset perhe- ja ystävyyssuhteet. Molempien vanhemmat ovat esimerkiksi aivan kauheita. Lisäksi nuorilla on tavallisia paineita ystävyys- ja opiskelukuvioiden sekä tulevaisuuden suunnitelmien kanssa.

Maggie Stiefvater on onnistunut luomaan kiinnostavan ihmissusimyytin, jonka perusta on huolellisesti mietitty. Siinä ei näytä olevan epäloogisuuksia, ja nuorten väliseen vetovoimaankin löytyy selitys. Lisäksi henkilöt ovat sympaattisia eivätkä ollenkaan paperinohuita. Väristys todellakin vie mukanaan ja saa odottamaan sarjan seuraavaa osaa, Häivähdystä, joka julkaistaan jo helmikuun lopussa. Suosittelen tämän ensimmäisen kirjan perusteella sarjaa ehdottomasti niille, jotka ovat ihastuneet Twilightin vanavedessä rantautuneisiin yliluonnollisiin nuortenkirjoihin.

Lukunäyte sivulta 87:
Jotkin päivät ovat yhtenäisiä kuin lasimaalaus. Sadat eriväriset pienet palat ja tunnelmat asettuvat kokonaiseksi kuvaksi. Kulunut vuorokausi oli ollut juuri sellainen. Yö sairaalassa oli yksi lasinpala, vihreän värisevä. Aamuyön hämärä Gracen vuoteella toinen, violetin sumuinen. Kylmänsininen muistutus kaksoiselämästäni aamulla ja lopulta kirkas lasi joka oli suudelmamme.
     Nyt olimme maalauksen palassa, johon kuului rikkaruohoa lykkäävä autokaupan piha ja vanha farmari, jonka kuluneella etupenkillä istuimme vierekkäin. Aloin hahmottaa palasen muodostamaa kuvaa. Näin väriä hehkuvan elämän, johon en ehkä koskaan pääsisi mukaan.

Stiefvater, Maggie: Väristys (Shiver, 2009). Suomentanut Laura Honkasalo. WSOY, 2010.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Mitä kuuluu Unkarin nykykirjallisuudelle?

Kuva lainattu täältä
Pääsin eilen vierailemaan Unkarin tiede- ja kulttuurikeskukseen, jossa juhlistettiin unkarilaista kirjallisuutta. Illan teemana oli keskuksen 30-vuotisjuhlakirja Mitä olet nähnyt ja kuullut – valikoima uutta unkarilaista proosaa ja runoutta -antologia.

Mitä olet nähnyt ja kuullut -antologiaa ei tule ollenkaan myyntiin, mutta sitä pitäisi olla saatavissa kirjastoista. Kirjoitan kirjasta enemmän, kunhan ehdin tutustua siihen vähän paremmin. Olen siitä jonkun verran jo lukenut ja sen perustella voin sanoa, että kirja on aika mielenkiintoinen kokonaisuus. Se on käännetty taitavasti ja sisältää hyvin erilaisia tekstejä. Unkarilainen kirjallisuus vaikuttaa tämän kirjan perusteella varsin vireältä.

Yksi kirjan kääntäjistä, pitkäaikainen kulttuurimies Juhani Huotari, vastaanotti tapahtumassa vuoden 2010 István Rácz -palkinnon. Se myönnetään vuosittain sekä Suomessa että Unkarissa henkilölle, joka on edistänyt toisen maan kulttuuria. Palkinnon Huotarille luovuttivat Unkarin suurlähettiläs Kristóf Forrain ja Suomi-Unkari Seuran puheenjohtaja Jaakko Kuusela.

Palkinnon luovuttamisen jälkeen Avaimen kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson johti paneelikeskustelua, jonka osallistujina oli kirjan kääntäjiä. Oli mielenkiintoista kuulla sekä kirjan synnystä että yleensäkin Unkarin kirjallisesta tilanteesta. Lausuja Eino Kaikkonen luki meille myös otteita kirjasta.

Ennen virallista tilaisuutta meille kirjabloggareille oli järjestetty myös mahdollisuus tutustua Unkarin tiede- ja kulttuurikeskukseen ja vaihtaa ajatuksia kirjabloggaamisesta yleensäkin. Oli mukava taas tavata jo tutuiksi tulleita bloggareita, vaikka aikaa juttelulle ei kovin paljoa jäänyt.

Unkarin tiede- ja kulttuurikeskuksen järjestämiin tapahtumiin ja näyttelyihin voi tutustua täällä. Kirjabloggareista paikalla olivat Hanna, Jenni, Salla, Jori, Ina ja Rita.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Annabelle Fagner ja Martina Schleger: Hyvän olon yrttitarha

Yrttikirjat ovat kiehtoneet minua jo ihan teini-iästä lähtien, joten niitä on tullut luettua aika paljon. Edelleen kuitenkin ilahdun aina, kun näen jonkin kiinnostavan näköisen yrttikirjan. Ihastuin Annabelle Fagnerin ja Martina Schlegerin Hyvän olon yrttitarha -kirjaan jo sen esittelytekstin perusteella. Siinä luvataan, että "Jo sivuja selatessa mieli lepää". Ja näin juuri tapahtuukin.

Erilaisia puutarha- ja kasvikirjoja julkaistaan nykyään aika paljon. Parhaita ovat mielestäni sellaiset, joissa on selkeä näkökulma, josta asioita lähestytään. Tässä kirjassa on esimerkiksi kiinnostava ja omaleimainen osa, jossa tarkastellaan yrttien käyttöä muinaisissa kulttuureissa ja siitä edelleen kohti nykyaikaa. Sen jälkeen esitellään yrttejä yksityiskohtaisemmin ja annetaan muutamia vinkkejä niiden käyttöön sekä ruoassa että kauneudenhoidossa.

Vaikka kirja on käännetty saksasta, ovat siinä esitellyt yrtit tuttuja, esimerkiksi anista, basilikaa, iisoppia ja minttua. Yrttien esittelyissä on sellaisia mukavia pieniä tietoja, joita lukee ilokseen. Sieltä voi oppia esimerkiksi sen, miten kehäkukan avulla voi ennustaa päivän säätä. Reseptejä Hyvän olon yrttitarhassa on vain muutamia – lähinnä vain mausteena. Niiden joukossa on silti joitain erittäin kiinnostavia ohjeita, kuten eksoottiselta kuulostava ajuruohopannukakku.

Hyvän olon yrttitarha on myös erittäin kaunis kirja. Se muistuttaa hyvällä tavalla jotain vanhaa luostarin yrttikirjaa. Kuvituksena onkin käytetty sekä vanhoja piirroksia että kauniita valokuvia. Varsinkin nuo vanhat piirrokset luovat kirjaan lempeää tunnelmaa.

Lukunäyte sivulta 16:
Tuoksuvia kasveja ja tuoksuvesiä käytettiin Mesopotamiassa paitsi suitsukkeina myös pappien rituaalisissa puhdistusseremonioissa. Erityisen suosittua oli jo siihen aikaan olibanum eli olibaanihartsi, joka on libanoninsetrin pihkaa. Nykyinen maan nimi Libanon viittaa alueen tärkeimpään vientituotteeseen, siis suitsukkeeseen, jonka nimi oli akkadin kielellä lubbunu.

Fagner, Annabelle ja Schleger, Martina: Hyvän olon yrttitarha (Ein Garten voller Duftkräuter, 2008). Suomentanut Sirpa Hietanen. Kirjapaja, 2010.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Sami Parkkinen: Punainen pyörre

Sami Parkkisen Punainen pyörre pisti silmääni heti tutustuessani Gummeruksen kevään esitteeseen. Kirja on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jonka tapahtumapaikkana on lisäksi vielä Suomi. Kirjan takakannen mukaan kyseessä on eksistentiaalinen scifi-trilleri, joten kiinnostukseni oli taattu.

Punaisen pyörteen päähenkilö on CJ Hakala, joka on liittynyt armeijaan paetakseen menneisyyttään. Häntä koulutetaan yksinkertaiseen työhön, jonka tarkoitusta ei miehelle paljasteta. Kun koulutus on ohi, mies lähetään odottelemaan ohjeita. Eräänä päivänä tapahtumat lähtevät vyörymään ja CJ huomaa koulutuksensa liittyvän ihmisten fysiologiseen parantelemiseen. Pian miestä jahdataan pitkin teollisuusalueita ja kesyttömiä korpimaita.

Päähenkilön lisäksi kertojina toimivat muun muassa armeijan ja poliisin edustajat, jotka sotkeutuvat outoon tapahtumavyyhtiin. Kerronta tapahtuu aina kyseisen henkilön lähtökohdista, joten tarinaan jää runsaasti aukkoja. Niitä paikkaillaan satunnaisesti, ja vasta kirjan lopussa koko tarina alkaa hahmottua. Tällainen rakenne toimii hyvin ja Punaisen pyörteen tapahtumat etenevät elokuvamaisesti lyhyinä ja napakoina kohtauksina.

Kirja yhdistää mielenkiintoisesti ikuiset kiistojen vastapuolet – tieteen ja uskonnon. Tai ehkä pitäisi sanoa kaikki uskonnot, sillä erään kirjan hahmon mukaan hyvä kristitty voi olla myös hyvä lestadiolainen tai hyvä jainalainen. Kirja herättää myös miettimään, voiko tieteellisesti parannella sellaista, minkä ihmisen fysiologia tai uskonto on jättänyt puolitiehen. Ja kannattaako se? Jos ihmiselle on annettu kaikki oikeat osat, miksi ne osat eivät kuitenkaan toimi täydellisesti?

Punainen pyörre kuvaa ihmisyyttä kaunistelemattomasti, paikoitellen aika brutaalistikin. Jotkin kirjan tapahtumat jäävät hämärään, mikä on tietysti odotettavissakin, kun tapahtumia tarkastellaan niiden kokijoiden eikä suunnittelijoiden kautta. Minua jäi kuitenkin vähän häiritsemään, että tapahtumat käynnistävän ihmisen motiivit eivät oikein selvinneet. Kirjan loppupuolella tarinaan tuotiin myös uusia asioita, joita ei sitten enää ratkaistukaan. Toisaalta nämä asiat jäävät kutkuttelemaan lukijan mielikuvitusta, joten ehkä se on ollut ihan tarkoituksellista. 

Lisäplussia mielenkiintoiselle kirjalle pitää antaa vielä upeasta kannesta, jonka on suunnitellut Jussi S. Karjalainen. Harvemmin kirjojen kannet kiehtovat minua ihan näin paljon kuin tässä kirjassa. En muista ennen nähneeni kansissa näin tarkkaa ja yksityiskohtaista painojälkeä sekä erikoista metallista hehkua. Se sopii tähän kirjaan täydellisesti.

Lukunäyte sivulta 7:
CARL-JOHAN HAKALA heräsi kovaäänisiin, metallisiin kalahduksiin. Ne tulivat talon ulkopuolelta. Hän nousi vuoteesta, raotti verhoa ja katsoi pihamaalle. Äänet tuntuivat kuuluvan melko kaukaa. Oli marraskuun kolmas päivä, kello oli noin yksi päivällä. Taivas oli harmaa, mutta valo tuntui pitkään vallinneen pimeyden jälkeen kirkkaan viiltävältä.

Parkkinen, Sami: Punainen pyörre. Gummerus, 2011.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Cecilia Samartin: Nora & Alicia


Luin joulunpyhinä kuubalaissyntyisen Cecilia Samartinin Señor Peregrinon, johon ihastuinkin ikihyvikseni. Odotukseni olivat siis todella korkealla, kun huomasin, että Samartinin esikoiskirja, Nora & Alicia, oli tulossa heti alkuvuodesta. Kirja oli luettava mahdollisimman pian!

Nora & Alicia kertoo kuubalaisesta suvusta, joka hajoaa, kun Castro astuu valtaan. Samartin onkin käyttänyt kirjassa myös oman sukunsa tarinoita. Nora ja Alicia ovat serkuksia, jotka ovat olleet lapsesta asti hyviä ystäviä, mutta nyt erilainen elämä erottaa heidät. Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, kun taas Alician perhe päättää jäädä Kuubaan. Tyttöjen elämät lähtevät täysin eri suuntiin, mutta ystävyys jatkuu ajatuksissa, muistoissa ja satunnaisten kirjeiden välityksellä.

Kirjasta välittyy amerikankuubalaisten valtava rakkaus Kuubaa kohtaa ja myös se ääretön viha, jonka kotimaan menettäminen on aiheuttanut. Pakolaisten tunteet entistä kotiaan kohtaan eivät muutu vuosikymmenissä, vaikka itse Kuuba muuttuukin valtavasti. Samartinin kuvaama ennen niin hyvätapainen ja iloinen maa muuttuu lopulta köyhyyden ja epätoivon tyyssijaksi, jossa nuoret tytöt myyvät sitä ainoaa omaisuuttaan, joka heillä vielä on.

Vaikka kuubalaisten ahdinko on suuri, ei Nora & Alicia keskity epätoivon kuvauksiin. Se valaa luottamusta siihen, että elämä jatkuu pienten ja suurempienkin katastrofien jälkeen. Kuluu päivä ja toinen, ja pian on kulunut kaksi vuotta ja elämä on asettunut uudelleen. Uusia perinteitä muodostuu, lapsia syntyy ja ystävyys kestää vuosia ja vuosikymmeniä.

Lue tämä kirja, kun haluat uppoutua upeaan tarinaan ja kaikkiin sen herättämiin tunteisiin. Samartinilla on nimittäin sellainen taito, että hän saa lukija liimaantumaan kirjan sivuille, välillä itku kurkussa ilosta tai surusta. Kirjan suomennos on sujuva ja sen kautta pystyy helposti eläytymään tapahtumiin. Tämä on todella nautittava kirja, jonka toivon mahdollisimman monen lukevan.

Lisäksi minua ilahduttaa suuresti se, että tämä esikoiskirja ja Señor Peregrino ovat niin erilaiset. On niissä toki yhteistäkin, sillä molemmat ovat syvän inhimillisiä kasvutarinoita. Samartin ei kuitenkaan ole toistanut itseään näissä kirjoissa, ja se on piirre, jota ihailen aina uusissa kirjailijoissa. Tätä kirjaa tullaan varmasti hehkuttamaan vielä paljon, ja nimesipä Hanna Nora & Alicia -kirjan jo tämän vuoden parhaaksi käännöskirjaksikin. Ja se on täysin mahdollista.

Kirjoitukseni Cecilia Samartinin Señor Peregrinosta löytyy täältä.

Lukunäyte sivulta 13:
Seison usein vedenrajassa. Kaivan varpaani kosteaan hiekkaan ja tuijotan horisontissa siintävää aavemaista harmaata viivaa, joka erottaa meren ja taivaan. Ummistan silmiäni hiukan niin, etten voi olla enää varma kumpi on kumpi, ja kellun keskellä sinivihreää maailmankaikkeutta. Olen kala ja sen jälkeen lintu. Olen kultainen merenneito, jonka pitkät hulmuavat hiuksen menevät tuulessa takkuun. Pelkällä evän heilautuksella voin molskahtaa takaisin mereen ja uida tutkimaan kaukaisia rantoja. Mutta miten voisin jättää tämän paikan, joka hiljentää sieluni rukouksen?

Samartin, Cecilia: Nora & Alicia (Broken Paradise/Ghost Heart, 2004). Suomentanut Tiina Sjelvgren. Bazar, 2010.

torstai 20. tammikuuta 2011

Mikä on klassikko?

Suomen kielen tutkimuksen historiaa ja nykyhetkeä käsittelevällä kurssilla oli puhetta siitä, mikä on klassikko. Sanaa käytetään nykyään aika herkästi, jopa aivan uusista asioistakin. Luennoitsija esitti muutamia piirteitä, jotka tekevät asiasta klassikon. Vaikka nämä piirteet koskivatkin kielitieteen kirjoja, sopivat määritelmät myös kaunokirjallisuuteen ja moneen muuhunkin asiaan. Kaikki piirteet eivät välttämättä silti toteudu kaikissa tapauksissa.

Klassikot:
– ovat yleensä suurten virtausten pääteoksia
– ovat isoja ja painavia, eli niissä on paljon sisältöä
– ovat käänteentekeviä
– ovat laajalle levinneitä ja vaikutusvaltaisia
– käännetään monelle kielelle
– luovat uutta kontekstia, ja niitä luetaan poissa alkuperäisestä kontekstista
– syntyvät vähitellen ajassa
– leviävät yli sukupolvien
– eivät vanhene helposti, eikä niitä lueta pelkkinä historiallisina dokumentteina
– ovat tunnustettuja mutta eivät ehkä suosituimpia
– synnyttävät ympärilleen seuraajia ja toimivat mallina.

Tämän listan avulla voi miettiä, mitkä kirjat, elokuvat tai jopa ruoat sopivat klassikoiksi. Koska tulevaisuuden ennustaminen on hauskaa, kysynkin nyt teiltä, mitkä nykykirjat voisivat olla suomalaisen kaunokirjallisuuden klassikkoja. Entä vähän vanhemmat kirjat? Löytyykö Suomesta kirjoja, jotka täyttävät kaikki klassikkojen piirteet? 

Uusista kirjoista minulle ei tule mieleen kuin yksi, joka on ehkä matkalla klassikoksi – Sofi Oksasen Puhdistus. Vanhoista kirjoista taas ehdoton klassikko on Volter Kilven Alastalon Salissa. En tosin tiedä onko sitä käännetty, mutta muut kriteerit se kyllä täyttää. Mitä kirjoja tai kirjailijoita teille tuli mieleen?

tiistai 18. tammikuuta 2011

P. C. Cast: Valontuoja

P.C. Castin Partholon-sarjan kolmas ja viimeinen osa on Valontuoja. Kirjan alussa paljastuu, ettei Rhiannon olekaan kuollut vaan vankina puun sisällä.  Hänen onnistuu keplotella itsensä sieltä ulos meidän maailmaamme, jossa hän synnyttää tyttären. Rhiannon kuolee ja Morriganiksi nimetty lapsi viedään Shannonin vanhempien kasvatettavaksi. Myös Partholonissa Shannon synnyttää samaan aikaan oman tyttärensä.

Valontuoja hyppää syntymien jälkeen ajassa eteenpäin aikaan, jolloin tytöt ovat jo nuoria naisia. Morrigan on koko elämänsä luullut, että Shannon on hänen äitinsä, joka on kuollut synnytykseen. Morriganilla on outoja kykyjä ja hän kuulee ääniä, joiden lähteestä hän ei ole varma. Kun hänen voimansa kasvavat, on kasvatusvanhempien kerrottava tytölle totuus. Tyttö järkyttyy niin paljon, että siirtää itsestä vahingossa Partholoniin, Sidethan luoliin.

Kahdessa ensimmäisessä sarjan osassa kertojana toimi Shannon, mutta tässä viimeisessä kirjassa äänessä on suurimman osan aikaa Morrigan. Se oli pettymys, sillä teini-ikäinen Morrigan ei ollut kertojana lainkaan niin hauska kuin Shannon. Voi kuitenkin olla, että nuoremmat lukijat samaistuvat Morriganiin paremmin. Tyttö on nimittäin erittäin inhimillinen häälyessään hyvän ja pahan välillä sekä pohtiessaan, miten ne voi erottaa toisistaan.

Onneksi Valontuojassa palattiin jälleen Partholoniin, jonka kansat ja jumalat saivat hiukan lisää syvyyttä. Olisin lukenut mielelläni enemmänkin luolissa asuvasta väestä ja heidän kulttuuristaan. Tämä viimeinen osa poikkesi niin paljon noista edellisistä, että se tuntui melkein kuin omalta itsenäiseltä kirjaltaan. Kirjan lopussa kuitenkin kerättiin koko tarina jälleen kokoon, eikä viimeinen kirja sen puitteissa tuntunut enää niin irralliselta.

Lue myös arvosteluni kahdesta sarjan aikaisemmasta osasta, Jumalattaren valittu ja Valittujen taisto.

Lukunäyte sivulta 64:
Vanha intiaani ojensi lapsen, ja Patricia otti nyytin syliinsä. Pat kiersi auki vauvan ympärillä olevan intiaanihuovan. Richard kumartui katsomaan lasta ja menetti silmänräpäyksessä sydämensä.
– Tyttö näyttää täsmälleen samalta kuin Shannon näytti vastasyntyneenä, Richard sanoi itkien ja nauraen samaan aikaan.

Cast, P. C.: Valontuoja (Divine by Blood, 2007). Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2010.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Tämä kirja ei varmaan esittelyjä kaipaa, sillä lukuvuorossa oli Finlandia-palkinnon voittanut Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Se oli luettavana myös lukupiirissä – joskaan en ehtinyt kirjaa kokonaan lukea siihen mennessä. Kirja aiheutti paljon keskustelua, sillä se sai lukupiirissä aika ristiriitaisen vastaanoton.

Olen onnistunut väistelemään muita kirjasta tehtyjä arvioita aika hyvin, mutta jotain asioita olen kuitenkin kuullut muidenkin kuin lukupiirin lukukokemuksista. Nenäpäivä on jakanut mielipiteitä aika voimakkaasti. Kuten monet muutkin, olen sitä mieltä, että kirja olisi voinut olla lyhyempi. Minun lukemiseni alkoi nimittäin pahasti hyytyä puolivälin paikkeilla, vaikka olin siihen mennessä pitänyt kirjasta. Onneksi kirjaan tuli lopussa taas vauhtia, kun tapahtumat menivät absurdiuden puolelle.

En tiedä olenko jotenkin kiero tyyppi, sillä minusta kirja oli hauska. Se sai kunnian olla myös ensimmäinen kirja, joka on saanut minut purskahtamaan nauruun julkisella paikalla. Sen jälkeen minulle tuli kyllä hyvin irmamainen olo ja tuijottelin ympärilleni epäillen, että kaikki kyttäävät minua. Hauskuus syntyy ehdottomasti kielestä, joka on leikittelevää ja kokeilevaa ajatuksenvirtaa. Irman loputon ja katkeamaton yksinpuhelu suodattaa ulkopuolelle kaikki ne asiat, jotka eivät Irmaa kiinnosta.
 
Irma onkin kertojana täysin epäluotettava. Uskokoon jokainen mitä haluaa, mutta minun mielestäni Irma pisti tarinaan aika paljon omiaan varsinkin lopussa. Tietynlainen vainoharhaisuushan on ihan tuttua varsinkin paljon aikaa yksikseen viettäville vanhuksille. Aletaan miettiä ja märehtiä asioita, jotka kääntyvät sitten ihan miten sattuu.

Kielen leikittely ja tarinan traagisuus rakentavat kontrastia, josta syntyy Nenäpäivän vaikuttavuus. Irma on sisäisesti erittäin lahjakas kielenkäyttäjä, mutta hänen ulosantinsa on todella vajavaista. Samaa kontrastia syntyy siitä, että Irman ulkoinen maailma on voimakkaassa ristiriidassa hänen sisäisen maailmansa kanssa: ihmisiä karttavan naisen sisällä asuu ihmisten seuraa kaipaava nainen. Tästä yhdistelmästä on syntynyt varsin onnistunut kirja. Lopputulos on se, että minulle jäi kirjasta jotenkin ilahtunut olo.

Lukunäyte sivulta 51:
Seisoin hetken siinä rapussa ja imaginärisoin, niin kuin poika varmaan olisi sanonut, mahdollista asiakasta. Sukunimestä tuli mieleen lyhyenläntä ja vanttera, yltä päältä karvainen mies joka osaa kaataa metsää ja taloja ja naisia ja joka tykkää kyhnyttää kutiavaa selkäänsä männynrunkoa vasten.
Mistä lie kuva tullut, mutta väkevä se oli. Soitin joka tapauksessa kelloa, ja järkyttävän heti se aukesi, ovi, ja kuva meni rikki.

Rimminen, Mikko: Nenäpäivä. Teos, 2010.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Susan Krinard: Pimeällä puolella

Nämä uudet Harlequinin Nocturne-kirjat ovat olleet aika viihdyttäviä luettavia. Ne toimivat erittäin hyvin varsinkin työmatkoilla, kun ei oikein jaksa keskittyä mihinkään älylliseen tai vakavaan luettavaan – varsinkaan työpäivän jälkeen. Tämä Susan Krinardin Pimeällä puolella ei kuitenkaan oikein toiminut. Se on mielestäni selvästi heikoin näistä tähän mennessä ilmestyneistä kirjoista.

Ainekset kirjassa olisivat olleet kuitenkin ihan kohdillaan. Päähenkilö on vapaa ja itsenäinen nuori vampyyrinainen 1920-luvulla New Yorkissa, jossa paheellinen jazz soi salakapakoissa. Hän tapaa kiinnostavan ihmissusimiehen, mutta alkava romanssi kituu ennakkoluulojen ja epäilysten kourissa. Samaan aikaan on tapahtumassa jotain hämärää sekä vampyyrien että ihmissusien klaaneissa ja päähenkilöiden ystävätkin katoavat.

Hyvistä puitteista huolimatta Pimeällä puolella ei oikein ottanut siipiä alleen. Luulen, että eniten minua häiritsi se, että henkilöt koko ajan puhuivat ja selittivät asioitansa. Hyvään melodraamaan olisi tarvittu myös mukaan hiukan huumoria, jottei tarina olisi ollut ihan niin vakava. Nyt oikeamieliset sankarit olivat liian hyveellisiä, mutta myöskään roistoista ei noussut yhtään karismaattista vihollista muiden yli.

Mielenkiintoisinta kirjassa olivat kohdat, joissa kirjailija oli tuonut jotain uutta vampyyri- ja ihmissusimyyteihin. Molemmat perusaiheet ovat jo niin käytettyjä, että pienetkin variaatiot lisäävät kiinnostavuutta. Pimeällä puolella -kirjassa tällaista uutta virtaa myytteihin toi tiedemiesvampyyrin kehittelemä salaperäinen aine, jonka voimat ja vaikutukset voisivat tuoda suuria muutoksia vampyyriklaanien elämään.

Lukunäyte sivulta 80:
Pepper ojensi sakset, ja Allie oli juuri saanut Rubyn uuden polkkatukan viimeisteltyä, kun yökerhon ovelta kuului huutoa ja hälyä.
Ruby hengähti nähdessään miehen, joka syöksyi sisään. Alliekin tunnisti hänet heti. Ja hän tiesi, miksi mies oli täällä. Hänen sydämensä alkoi rummuttaa oudosta jännityksestä.
Miehen kiiluva keltainen katse löysi Allien ja Rubyn hetkessä. Hän lähti harppomaan heitä kohti.
– Neiti Chase, mitä Jumalan nimessä te olette tehneet sisarelleni? Griffin Durant huusi.

Krinard, Susan: Pimeällä puolella (Chasing Midnight, 2007). Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2010.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Fantasia-aiheinen nettilehti

Kaikki fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneet, napsauttakaapa itsenne Illusionisti.net-sivulle. Se on suomalainen fantasia-aiheinen verkkolehti, jonka toinen numero on juuri ilmestynyt. Aiheina tässä numerossa on mm. Vaskikirjojen historiikki ja fandomtoiminta. Esittelyssä on myös klassikko 20 vuoden takaa.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Maarit Verrosen uusin kirja, Kirkkaan selkeää, kertoo tulevaisuuden maailmasta, jonka keinotekoisuus on muuttanut. Viimeisiä luonnonpuistoja suljetaan ja ekosysteemeitä on tallessa enää vain kuvuissa suojassa muuttuneelta ilmastolta. Kaikkea valvotaan – myös ihmisiä. Ihmisillä pitää olla niskassaan siru, joka sisältää heidän tietonsa ja luokkansa. Luokka voi pudota esimerkiksi hoitamattomien velkojen takia, ja lopulta ihmisellä ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa parempiosaisten orjaksi.

Kirjan päähenkilö on Tiksu, joka on syntynyt hyvään sukuun, mutta saa huolekseen valtavat velat, jotka ajavat hänet ahdinkoon. Tiksu suostuu tosi-tv-ohjelmaan, jossa hänelle tehdään käsittämättömiä plastiikkakirurgisia operaatioita. Ohjelmasta saaduilla rahoilla nainen maksaa velkansa ja aloittaa elämänsä tavallaan alusta. Hän ei kuitenkaan osaa juuri mitään vaan ajelehtii ammatista toiseen: kuumailmapallon lentäjäksi ja siruttomien ihmisten jäljittäjäksi.

Vaikka Kirkkaan selkeän maailma tuntuukin etäiseltä, se lähestyy tapahtumia maan tasolta tavallisten ihmisten korkeudelta. Kun päähenkilö ajautuu suuntaan tai toiseen, tuntee lukija samaa voimattomuutta. Tiksu ei kiinnity myöskään muihin ihmisiin, aivan kuin lopun lähestyessä sillä ei olisi enää merkitystä. Kirja ei anna valmiita vastauksia, se vain kertoo, miten voimaton ihminen on valtakoneiston otteessa. Tai ehkä ote on väärä sana, sillä valtakoneisto ei taida edes huomata näitä yhteiskunnan alimpia.

Tiksulla ei ole valtaa tehdä muutoksia tai edes kapinoida, mutta silti hän tuntuu jatkuvasti ajautuvan kapinapesäkkeiden läheisyyteen, sitä välttämättä edes itse huomaamatta. Tämä onkin toinen kirjan taso. Kapinaliike on olemassa, mutta sitä on vaikea huomata jopa kirjasta. Siitä tarjotaan vain salattuja välähdyksiä ja lukijallekin tulee sellainen olo, että vastarinta on piilossa jossain todella syvällä.

Maarit Verronen osaa kertoa uskottavasti yhteiskunnan laidoilla elävien ihmisten kohtaloista. Pidän myös erittäin paljon hänen ytimekkäästä kielestään. Kirkkaan selkeässä on paljon säähän liittyvää sanastoa, mutta en kokenut sitä ollenkaan raskaana. Ilmaston muuttuminen ja kummalliset sääilmiöt ovat nyt olleet niin paljon esillä, että kirja tuntui jopa tulevan paikoin liiankin lähelle. Sen maalaama tulevaisuudenkuva ei ole valoisa, vaikka onkin aurinkoinen.

Lukunäyte sivulta 16:
Joskus tarkastelin itseäni peilistä pitkään ja oudoksuin vielä vähän näkemääni, mutta minusta ei tuntunut pahalta, ei pelottavalta eikä katkeralta. Tietysti oli vähän raskasta aloittaa kaikki ikään kuin nollapisteestä, mutta se oli myös helpottavaa. En ollut entistä elämääni koskaan erityisesti rakastanut, olin vain elänyt sitä eteenpäin kuin olisin ollut loivassa liukumäessä. Tasamaa – tai vastamäki – ja pysähdys olisi voinut tulla eteen koska tahansa, miten tahansa. Se oli nyt tapahtunut näin.

Verronen, Maarit: Kirkkaan selkeää. Tammi, 2010.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Riku Cajander: Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha

Olen jostain lukenut, että talvi pitäisi käyttää uusiin puutarhasuunnitelmiin. Vaikka minulla ei ole puutarhaa, käytän silti paljon aikaa puutarhaunelmissa. Tai onhan minulla kyllä parveke, jossa pääsen toteuttamaan edes murto-osan niistä kaikista suunnitelmista, joita joka vuosi kehittelen.

Jos minulla olisi oikea puutarha, se olisi ehdottomasti sellainen vähän villi ja ränsistynyt – todellinen luontopiha, jonne olisivat tervetulleita myös luonnonkasvit ja eläimet. Ei kai mikään voisi olla rentouttavampaa kuin piha, joka kutsuu luokseen siilejä ja perhosia, ehkä jopa ketunkin? Tällaiseen haavemaailmaan joutuu, kun lukee Riku Cajanderin Luontopihaa.  Se on juuri sellainen puutarhakirja, joka saa aikaan kevätkaipuuta, vaikka edessä onkin vielä puolikas talvea.

Kirja sisältää tärkeää tietoa luontopihan hoitamisesta ja oikeiden kasvien valinnasta. Monien hyötykasvienkin mesi on tärkeää esimerkiksi perhosille. Luontopiha esittelee myös luonnonmukaisissa pihoissa viihtyviä eläimiä, lintuja ja hyönteisiä. Sen lisäksi kirjassa on upeita kuvia mitä ihanimmista luontopihoista ja paljon vinkkejä, joiden avulla voi rakentaa puutarhaan vaikka perhosbaarin!

Cajander kirjoittaa, että olisi tärkeää luoda pihaan erilaisia pienelinympäristöjä, joita voivat olla vaikka leikkaamaton pala nurmikkoa tai tiheäksi kasvanut pensas. Eli kirja selvästi kehottaa ottamaan puutarhanhoidon rennommin. Pieni hoitamattomuus puutarhassa ei siis haittaa, vaan se on olennainen osa luontopihaa. Luontopiha on upea, uudenlainen puutarhakirja, jonka avulla voi tehdä palveluksen sekä itselleen että ympäristölle.

Lukunäyte sivulta 22:
Kasvien tuoksut ovat erityisen tärkeitä yöllä liikkuville perhosille, mutta muutkin hyönteiset pystyvät haistamaan kukkien levittämiä erilaisia parfyymejä. Tuoksuvien kasvien valinnasta onkin siis etua sekä ihmisille että eläimille. Mehiläisten mieleen ovat eniten makeahkot kukkatuoksut, kun taas perhosia miellyttävät usein mausteiset, voimakkaat tuoksut. Niitä löytyy mm. yrttikasvien joukosta.

Cajander, Riku: Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha. Minerva, 2010.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Diana Wynne Jones: Tietäjän lapsuus – Chrestomancin maailmat 2

Edellisen blogimerkinnän Noidan veljen jälkeen lukuvuoroon pääsi tietysti Diana Wynne Jonesin Chrestomancin maailmat -sarjan toinen osa, Tietäjän lapsuus. Olen varsin innoissani siitä, että sarjan suomentamista on nyt jatkettu. Sarjan kolmas osa, Taikuuden taakka, ilmestyy toukokuussa.

En lukenut Tietäjän lapsuudesta edes takakantta etukäteen, joten olin yllättynyt, kun kirja ei kertonutkaan Ericistä. Tämän kirjan päähenkilö oli Christopher, joka oli Noidan veli -kirjassa Chrestomanci. Chrestomancihan on ammatti, kuten edellisessä kirjassa selvisi. Edellisessä kirjassa Chrestomanci ja hänen perheensä jäivätkin aika vähälle huomiolle, joten oli mielenkiintoista lukea miehen lapsuudentarina.

Christopher on melko tavallinen poika, jolla on kuitenkin varsin epätavallinen unimaailma. Unissa poika nimittäin matkustaa jännittävään paikkaan, josta on pääsy lukemattomiin maailmoihin. Kun pojan onnistuu tuoda yöllisiltä matkoiltaan tavaroita mukanaan, paljastuu, että maailmat ovatkin todellisia. Äidin ja isän säröilevä avioliitto varjostaa pojan elämää, eikä oikein kukaan ole hänestä kiinnostunut ennen kuin Ralph-eno tulee kuvioihin.

Teemat Tietäjän lapsuudessa ovat melko samanlaisia kuin Noidan veljessäkin. Tärkein niistä on pohdinta siitä, kehen lapsi voi luottaa ja milloin hän pystyy itse päättämään, kehen hän uskoo. Minua vähän mietitytti se, että Christopherin ja Ericin lapsuudet olivat niin samanlaisia. Molemmat tempaistiin yllättäen pois kotoa vieraaseen linnaan asumaan. Minua häiritsikin se, että vaikka Chrestomanci näköjään tiesi, miten vaikea lapsen on tulla asumaan vieraiden ihmisten luokse, hän ei kuitenkaan tehnyt sitä Ericille ja Gwendolenille sen helpommaksi.

Oli erittäin ilahduttava huomata, että Tietäjän lapsuudessa on samaa tunnelmaa kuin edeltäjässäänkin. Myöskään suomennosten välillä ei tunnu olevan ikäeroa, vaikka sitä todellisuudessa onkin reippaasti. Tämä kirja syvensi upeasti Diana Wynne Jonesin luomaa maailmaa ja selvitti varsinkin muiden maailmojen käsitettä. En malta odottaa, mitä seuraava kirja paljastaa Chrestomancin maailmoista!

Lukunäyte sivulta 8:
Hän luuli myös, että kaikki näkivät samanlaisia unia kuin hän. Hänen mielestään niissä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista. Unet alkoivat aina samalla tavalla. Hän nousi vuoteesta ja kiersi nurkan taitse – makuuhuoneen seinässä oli sillä kohtaa uloke takan vuoksi – kiviselle polulle, joka kulki korkealla pitkin laakson rinnettä. Laakso oli syvä ja vihreä, ja sen keskellä virtasi joki koskesta toiseen, mutta hänen ei tehnyt mieli lähteä tutkimaan, minne joki johti. Sen sijaan hän kiipesi polkua ylös ja ison järkäleen ympäri laaksonosaan, jolle hän oli antanut nimeksi Välipaikka. Hän arveli sen olevan jäänne ajoilta, jolloin maailma oli vielä keskeneräinen.

Jones, Diana Wynne: Tietäjän lapsuus – Chrestomancin maailmat 2 (The Lives of Christopher Chant, 1988). Suomentanut Anna-Maija Viitanen. WSOY, 2010.

lauantai 8. tammikuuta 2011

Diana Wynne Jones: Noidan veli – Chrestomancin maailmat 1

Huomasin jokin aika sitten, että Diana Wynne Jonesin Noidan veljestä, yhdestä lapsuuteni suosikkikirjasta on otettu uusi painos. Tällä kertaa käännetään koko Chrestomancin maailmat -kirjasarja – tai sarjan toinen osa on jo ehditty julkaistakin. Koko asia oli mennyt minulta kokonaan ohi, kuten jo yhdessä aikaisemmassa blogimerkinnässä kirjoitin. Syytän tästä kirjojen kansia, jotka olen epäselvän tekstin takia jättänyt huomiotta.

Noidan veljen päähenkilö on Kissa eli Eric, joka jää sisarensa Gwendolenin kanssa orvoksi, kun heidän vanhempansa kuolevat siipirataslaivan onnettomuudessa. Lapset ottaa hoitoonsa eräs noita, joka järjestää Gwendolenille noitaopetusta huomattuaan tämän suuret kyvyt. Ericillä puolestaan ei näytä olevan mitään erikoisia taitoja. Pian mahtava Chrestomanci kiinnostuu lapsista ja ottaa heidät luokseen asumaan. Muutos on vaikea Gwendolenille, joka alkaa kapinoida ja tehdä pieniä kiusoja Chrestomancin oudossa linnassa. Mutta pulaan joutuukin tietysti Eric.

Minua vähän jännitti tarttua tähän kirjaan, koska en missään tapauksessa halunnut pilata hyviä muistoja kirjasta. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pääsin heti alkusivuilla mukaan Noidan veljen ihanaan, vähän vanhanaikaiseen tunnelmaan. Kirja on kirjoitettu vuonna 1977 ja suomennettu jo 1980, joten osa vanhanaikaisuudesta syntyy tietysti siitä. Mutta kirjassa on myös runsaasti sitä omaa, kirjan sisäistä viehätystä. Samaa vanhan hyvän maailman lumoa löytyy nykyfantasiasta esimerkiksi Harry Potter -kirjoista.

Tietysti lukukokemus oli nyt aivan erilainen kuin lapsena. Vanhaan tapaan pystyin hyvin nautiskelemaan kirjan tunnelmasta ja Chrestomancin linnan pienistä omituisuuksista. Vaikka tarina oli pääpiirteiltään tuttu, olin kuitenkin unohtanut monia asioita. Ja luulen, että tämä on sellainen kirja, jossa tuttuus ei haittaa. Toisaalta pystyin nyt näkemään kirjassa paljon uuttakin. Tällä kertaa minua esimerkiksi todella vaivasi, etteivät lapset menneet kertomaan huoliaan aikuisille. En muista olleeni asiasta lainkaan huolissani lapsena. Oli hauska huomata, että Noidan veli kesti vieläkin lukemista, ja että siitä löytyi jopa lisää tasoja.

Suuri kiitos WSOY:lle, että julkaisevat nyt koko Chrestomancin maailmat -sarjan. En tosiaan edes tiennyt, että Noidan veli onkin sarjan aloituskirja. Ja ihan loppuun vielä toive: Diana Wynne Jonesilla olisi myös muita kirjoja, jotka ansaitsisivat tulla julkaistuiksi uudelleen.

Lukunäyte sivulta 48:
Julia kuori leipäviipaleen hitaasti kasvoiltaan ja hapuili käteensä nenäliinan. Kissa luuli hänen pyyhkivän sillä kasvojaan. Mutta hän antoi marmeladimöykkyjen valua rauhassa pitkin pulleita poskiaan ja sitoi nenäliinan solmuun. Hän kiristi verkalleen solmua katsoen merkitsevästi Gwendoleniin. Kun Julia veti solmun tiukalle, höyryävä kaakaokannu ampaisi ilmaan. Se leijui hetken paikoillaan ja lensi sitten sivuttain aivan Gwendolenin pään päälle. Sitten se alkoi hiljalleen kallistua.

Jones, Diana Wynne: Noidan veli – Chrestomancin maailmat 1 (Charmed Life, 1977). Suomentanut Marikki Makkonen. Toinen painos. WSOY, 2010.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Essi Kummu: Karhun kuolema

On vähän hölmistynyt olo: kuka on tämä voimallinen kirjailija ja miksen ole kuullut hänestä juuri mitään? Essi Kummun Karhun kuolema pulpahteli esille muutamassa blogissa loppuvuonna. Tunnistin kirjan kannen, sillä olin huomannut sen Tammen uutuuksissa. Kansi ei silloin kuitenkaan houkutellut minua tutustumaan kirjaan sen enempää. Tosin nyt, kun olen kirjan lukenut, en voisi kuvitella siihen mitään muuta kantta.

Karhun kuolema kertoo kahdesta sisaruksesta, Fannysta ja Stellasta, ja heidän perheestään. Perheen isoäiti, mumma, kuolee muttei lähde eteenpäin vaan jää pyörimään ja hyörimään ympäriinsä kevyeksi muuttuneena. Fanny siirtelee mumman talossa tavaroita, eikä näe mummaa. Stella puolestaan päästää taloonsa karhun. Ehkä saman karhun, jota hän on odottanut miehekseen nuoresta saakka. Karhun mukana taloon astuu kuitenkin tragedia.

Kirjan juonta on vaikea selittää, koska teksti liikkuu niin voimakkaiden metaforien ja myyttien alla. En tiedä, onko juoni lopultakaan niin tärkeää tässä kirjassa, jonka tunnelma on kaiken avain. Kirja käsittelee niin suuria asioita, että yhdellä lukemisella en varmasti löytänyt niistä kuin murto-osan. Karhun kuolemassa on paljon rajoja, niiden ylityksiä, kuolemaa – ja vapautumistakin.

Essi Kummun kerronta on niin rehellistä ja paljasta, että se melkein pelottaa. Kirjan alussa kuvattu äiti-tytärsuhde todellakin pysäytti. Eivätkä muutkaan kirjan perhesuhteet ole siloteltuja, vaan ne tuovat esiin perheiden sisäisen katkeruuden ja vihankin sekä myös totaalisen rakkauden. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin todellista, vaikka kirjan sijoittaisinkin maagisen realismin lajiin. Raikkaan realismin vastapainona kirjassa on nimittäin se maaginen ja myyttinen puoli, joka on väkevän alkuvoimainen. Luulen, että Karhun kuolema jää mieleeni pitkäksi aikaa.

Lukunäyte sivulta 55:
Karhu ei tule. Väsyneenä tähän odottamiseen, löydettyään paikan ämmien katseilta suojassa, hän on eräällä näistä kerroista päättänyt asettua maahan odottamaan karhua. Hän on käynyt makaamaan mätästen päälle, asettunut osaksi niitä ja tuntenut havunneulaset selkäänsä vasten. Hän on vetänyt maan ja mätänevien lehtien hajua itseensä kädet lävällä ja se on tuntunut hänestä hyvältä. Kylmä on hohkanut lupaavasti hänen lävitseen, sisälle, ohuen takin läpi, paidan läpi hänen paljasta selkäänsä vasten, yhä syvemmälle sisälle häneen, pudonneet lehdet värinsä menettäneinä hänen ympärillään.

Kummu, Essi: Karhun kuolema. Tammi, 2010.

Vuonna 2011 luetut kirjat

Tästä listasta löytyvät vuonna 2011 lukemani kirjat. Täydennän listaa aina, kun saan uusia kirjoja luetuksi.

1. Cast, P.C.: Valittujen taisto
2. Kummu, Essi: Karhun kuolema
3. Jones, Diana Wynne: Noidan veli – Chrestomancin maailmat 1
4. Jones, Diana Wynne: Tietäjän lapsuus – Chrestomancin maailmat 2
5. Cajander, Riku: Luontopiha – Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (osin)
6. Verronen, Maarit: Kirkkaan selkeää
7. Krinard, Susan: Pimeällä puolella
8. Rimminen, Mikko: Nenäpäivä (lukupiiri)
9. Cast, P. C.: Valontuoja 
10. Samartin, Cecilia: Nora & Alicia
11. Parkkinen, Sami: Punainen pyörre
12. Fagner, Annabelle ja Schleger, Martina: Hyvän olon yrttitarha (osin)
13. Stiefvater, Maggie: Väristys
14. Harris, Joanne: Herrasmiehiä ja huijareita (lukupiiri)
15. Viertola, Ulla: Rautasynty
16. Salmela, Alexandra: 27 – Eli kuolema tekee taiteilijan
17. Hauf, Michele: Rakas vampyyrini
18. Cox, Jeff ja Moine, Marie-Pierre: Maistuvat ruokayrtit (osin) 

torstai 6. tammikuuta 2011

P.C. Cast: Valittujen taisto

P.C. Castin Partholon-trilogian ensimmäisessä Jumalattaren valittu -kirjassa oklahomalainen Shannon Parker siirtyi outoon maailmaan, jossa hän joutui täyttämään kaksoisolentonsa tehtävät jumalattaren ylipapittarena. Shannon sopeutui uusiin tehtäviinsä, ja uuteen avioliittonsa, nopeasti ja hän pelasti koko maan kauhistuttavalta viholliselta.

Tässä sarjan toisessa osassa, Valittujen taistossa, raskaana oleva Shannon joutuu vastoin tahtoaan takaisin omaan maailmaansa. Hän saa pian kuulla, että hänen kanssaan paikkoja vaihtanut Rhiannon on sotkenut Shannonin entisen elämänsä täydellisesti. Kaiken lisäksi Rhiannon yrittää tuoda maailmaan jotain todella pahaa. Shannonin on selvitettävä asiat ensin vanhassa maailmassaan ja sen jälkeen päästävä vielä jotenkin takaisin uuteen kotiinsa Partholoniin.

Valitujen taisto käynnistyi hiukan hitaasti, mutta edellisestä kirjasta tuttuun vauhtiin päästiin kuitenkin lopulta. Tähän maailmaan tuodut tapahtumat eivät olleet aivan yhtä kiinnostavia kuin edellisessä kirjassa, jossa lukija sai tutustua kokonaan uuteen maailmaan. Toisaalta kahden maailman väliset juonteet avasivat juonen kululle runsaasti mahdollisuuksia.

P.C. Cast on hakenut tarinaan aineksia myös vanhoista myyteistä ihan onnistuneesti, vaikka niiden käsittely jäikin aika kevyeksi. Kirjassa on kuitenkin kaikki hyvän viihdekirjan ainekset ja sopivassa suhteessa ennalta arvattavuutta ja yllätyksiä. Pidän sarjassa erityisesti päähenkilön rempseästä asenteesta.

Sarjan viimeinen osa, Valontuoja, ilmestyy jo parin viikon kuluttua. Joku kyseli tuolla aikaisemmin, mistä näitä Nocturne-kirjoja voi ostaa, ja selvittelin hiukan asiaa. Kirjat ovat myynnissä kuusi viikkoa julkaisunsa jälkeen kaupoissa, esimerkiksi ihan tavallisissa ruokakaupoissa. Sen jälkeen kirjoja voi tilata Harlequinin nettisivuilta.

Lue myös arvosteluni sarjan ensimmäisestä osasta, Jumalattaren valittu.

Lukunäyte sivulta 102:
Kahvia... Tuoksu kutkutteli aistejani, herättäen muistoja laiskoista lauantai-aamuista kotona. Olin jauhanut itse kahvinpavut, keittänyt kahvin ja lorauttanut sekaan runsaasti kermalikööriä, ennen kuin olin palannut sänkyyn lekottelemaan kahvimukin ja hyvän kirjan kanssa.
Mutta Partholonissa ei ollut kahvia, muistin yhtäkkiä.

Cast, P.C.: Valittujen taisto (Divine by Choice, 2006). Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2010.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri on ollut lukulistallani jo reilun vuoden. Kerran jopa varasin sen kirjastosta, mutta kun kirja sitten viimein saapui, en ehtinytkään sitä hakemaan. Nyt lukupiiri innostui ottamaan kirjan luettavakseen, joten minunkin piti vihdoin tarttua siihen. Luin kirjan itseasiassa jo viime vuoden puolella, mutta olin unohtanut kirjoittaa siitä arvion.

Kirja kertoo pienestä englantilaisesta kylästä, jossa asuu julkkis, herra Darwin itse. Darwinia ei kirjassa näy, vaan tärkeimmäksi hahmoksi nousee kirjan nimihenkilö, Thomas Davies, joka on Darwinin puutarhuri. Miestä sekä kylän muita asioita, uskontoa ja maailmaa yleensä ruotii kollektiivinen kyläläisten ääni, joka antaa vuoronperään puheenvuoron yksittäisille kyläläisille. 

Olin varautunut siihen, että kieli on erikoista, mutta silti kirjan alussa odotti järkytys. Mitä ihmettä tämä on? Apua, onpa outoa... Mutta alkujärkytyksen jälkeen kirjan rytmiin pääsikin aika hyvin mukaan. Teksti kulki joutuisasti ja soljuvasti kuin runous. Välimerkkien vähäisyys sai aikaan tietynlaisen hengästymisen ja kiireen tunnun.

Odotin kirjasta jotain enemmän, ehkä sitä, että siinä tapahtuisi jotakin. Herra Darwinin puutarhuri oli kuitenkin kuin pieni ohikiitävä hetki kylän elämästä, eikä siinä ollut suurta lopetusta. Kirjasta jäi ihan hyvä fiilis, mutta tuskinpa tulen sitä toiste lukemaan. Olen kuitenkin iloinen, että luin sen edes tämän yhden kerran, koska nytpä tiedän ainakin sen, että Suomessa on tämän lajin näin hyvin osaava kirjailija.

Jos Carlsonin kirjaa pitäisi kuvata jollakin yhdellä sanalla, se olisi pienuus. Kirja on täynnä tavallisia, pieniä ihmisiä, jotka tarpovat pienissä piireissään ja miettivät pieniä asioitaan. Lisäksi kirja oli todella lyhyt ja nopealukuinen. Joskus on kyllä hyvä lukea tällaisia pieniä kirjoja.

Lukunäyte sivulta 18:
      Me veimme Thomasille keittoa ja leipää ja lohtua kun Gwyneth kuoli kolme vuotta sitten, mutta Thomas oli iskenyt kirveellä vaimon vuoteen säpäleiksi ja poltti puuta ja vaatteita talon pihalla roviossa joka sylki kipinöitä ja kitkerää savua, lapsilla naamat noessa ja pikkupoika kohensi tulta karahkalla
      Kun ihminen pystyttää itselleen uusia epäjumalia kuten Tiede ja Evoluutio-oppi hän pilkkaa meidän Herraamme kaiken Luojaa ja siitä seuraa rangaistus
      siksi meidän täytyy varoittaa kanssaihmisiämme synnin karikoista ja valaista viisaitten neitsyitten öljytuikkuja kirkaammin

      kuin Eddystonen majakka

Carlson, Kristina: Herra Darwinin puutarhuri (Otava, 2009). Seven, 2010. Nidotun laitoksen ensimmäinen painos.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

En muista lukeneeni yhtään venäläistä scifiä aiemmin, tai fantasiaakaan sen puoleen, joten tietysti piti kokeilla Dmitri Gluhovskin Metro 2033 -kirjaa. Aihe on ehdottoman kiinnostava: ydinsodan jälkeen vain metrotunneliin paenneet ihmiset pitävät yllä ihmiskunnan viimeisiä rippeitä.

Moskovan metrossa eletään pienoismaailmassa, jossa asemat ovat muuttuneet kaupungeiksi, joiden kesken soditaan tai solmitaan ystävyyssuhteita. Elämä on sopeutunut maan alle yllättävän hyvin. Kaikkea varjostaa kuitenkin uhka yläpuolelta, maan pinnalta, jossa säteily on saanut aikaan pelottavia uusia elämänmuotoja. Eivätkä metrotunnelitkaan ole täysin turvallisia. Sen saa huomata myös kirjan päähenkilö, Artjom, joka lähtee viemään viestiä omalta kotiasemaltaan monen metroaseman toiselle puolelle, legendaariseen Polikseen.

Meinasin aluksi lannistua kirjan nimipaljouden keskellä. Ihmisten nimissä vielä pysyi kärryillä, mutta metroasemien kanssa oli aika tavalla vaikeuksia. Olin kuitenkin hyvin sitoutunut kirjaan, joten yritin selvittää metroasemien sijainteja sisäkannen kartasta. Osa nimistä taisi kuitenkin olla kirjoitettu eri tavalla, kun en löytänyt niitä kaikkia, tai sitten niitä oli vain liikaa. Kirja joutuikin vähäksi aikaa jäähylle kaappiin, josta poimin sen mukaan vasta joululomalla. Onneksi kuitenkin jatkoin lukemista, sillä kirja oli todella vaikuttava.

Metro 2033 vaatii keskittymistä – eikä sitä oikein voi lukea pienissä pätkissä. Se oli varmaan myös yksi syy, miksi lukeminen minulla aluksi tökki. Kirja olikin aiheestaan huolimatta sopivaa luettavaa joulun ja uudenvuoden laiskoille välipäiville. Kerrankin oli aikaa uppoutua tarinaan, joka oli kyllä aika lohduton ja jäi mieleen pyörimään. Ihailen todella paljon Gluhovskin taitoa luoda uskottava maailma metrotunneliin, sillä se ei onnistuisi ihan keneltä tahansa. Jos maailmanlopun tarinat kiinnostavat, tämä kirja kannatta ehdottomasti lukea.

Kirjan maisemiin voi tutustua myös pelinä, sillä viime vuoden alussa julkaistiin Metro 2033 -niminen räiskintäpeli Xbox 360:lle ja PC:lle. Peliin voi tutustua vaikka Peliplaneetan peliarvostelussa.

Lukunäyte sivulta 88:
Komentajan taskulampun hyppelehtivä valokeila vaelsi pitkin tunnelein seiniä hailakankeltaisena läiskänä, nuoli kosteaa lattiaa ja katosi jäljettömiin, kun lampun suuntasi suoraan kaukaisuuteen. Edessäpäin vallitsi synkkä pimeys, joka nieli ahnaasti taskulampun valon jo kymmenen askeleen etäisyydessä. Resiina vingahteli kaihoisasti ja yksitoikkoisesti vieriessään ei-mihinkään. Hiljaisuuden rikkoivat myös sen perässä kulkevien miesten raskas hengitys ja rautapohjaisten saappaiden rytmikäs jyske.

Gluhovski, Dmitri: Metro 2033 (Metro 2033, 2007). Suomentanut Anna Suhonen. Like, 2010.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Katsaus vuoteen 2010

Sain kuin sainkin kasvatettua vuoden 2010 aikana luettuja kirjoja vielä yhdellä kirjalla eilisen aikana. Vuoden viimeinen kirja oli Metro 2033, jonka lukeminen kesti luvattoman pitkään. Onneksi en kuitenkaan jättänyt sitä kesken, sillä se oli hyvä kirja hankalasta alusta huolimatta.

Luettuja kirjoja kertyi siis ennätyspaljon, eli 118 kirjaa. Vuonna 2009 luin 78 kirjaa, joten kasvuhyppäys oli valtava. Olen edelleen listannut myös osittain lukemiani tietokirjoja, jos olen oikeasti syventynyt niiden lukemiseen. Listan voi katsoa kokonaisuudessaan täältä. Alkuvuonna kirjoitin vähän huonosti arvioita blogiin, koska opiskelin silloin oikein urakalla, mutta kesällä tilanne onneksi parani. Parina aikaisempana vuonna lukemani kirjat löytyvät Librarythingistä.

Vuoden suosituin aihe blogissani oli ehdottomasti vampyyrit. Eniten lukukertoja saivat Charlaine Harrisin vampyyrikirjoista kirjoitetut blogimerkinnät, mutta myös muut vampyyrikirjat saivat paljon lukijoita.

Tässä vielä luetuimpien yksittäisten blogimerkintöjen top 10 -lista:

1. Charlaine Harris: The Southern Vampire Mysteries
2. Charlaine Harris: Vielä kerran Southern Vampire Mysteries
3. Tuhannen ja yhden yön tarinoita Riikka Juvosen kertomana
4. Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen
5. Anne Rice: Veren vangit, Vampyyri Lestat ja Kadotettujen kuningatar
6. Margaret Atwood: Herran tarhurit
7. Paul Auster: Näkymätön
8. George Orwell: Eläinten vallankumous
9. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
10. P. C. Cast: Jumalattaren valittu

On mielenkiintoista nähdä millainen tulee blogivuodesta 2011. Ehkä silloin nousee pinnalle jokin ihan uusi aihe?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...