perjantai 31. joulukuuta 2010

Onnea uuteen vuoteen ja paljon hyviä kirjoja!


Vuosi on tullut päätökseen ja se onkin ollut mahtava vuosi. Minun kirjabloggausvuoteni parhaita helmiä ovat olleet ehdottomasti kirjabloggareiden tapaamiset. Olen löytänyt bloggauksen ansiosta tänä vuonna myös uuden ystävän, mistä olen erityisen iloinen.

Vuoteen on mahtunut myös ennätyspaljon kirjoja, mutta lopullista lukua en vielä kerro, sillä yritän parantaa sitä vielä yhdellä tässä illan mittaan. Ei se silti salaisuus ole, sillä päivitin juuri eilen luettujen kirjojen listan myös tänne blogiin.

Ensi vuodelle en aio tehdä mitään lupauksia, mutta tavoitteita minulla kyllä on. Yksi tavoitteistani on lukea enemmän kuin vuonna 2010, mutta se tulee olemaan haasteellista. Aloitan nimittäin heti tässä vuoden alussa gradun kirjoittamisen, joten aikataulut vähän jännittävät – varsinkin kun olen siis lisäksi päivätyössä. Yritän myös jatkaa aakkoshaastetta, joka siis lopahti jo C-kirjaimeen. Kauheaa. Mutta olen tyytyväinen, jos saan ensi vuoden aikana luettua edes vähän aakkosia eteenpäin.

Blogi on saanut vuoden aikana hurjan paljon uusia lukijoita. Kiitos siis kaikille lukijoille ja kommentoijille! On ollut hauskaa huomata, että lukemani kirjat kiinnostavat myös muita. Toivon että ensi vuodesta tulee yhtä mukava ja innostava blogivuosi kuin tämäkin oli.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta ja paljon hyviä kirjoja!

torstai 30. joulukuuta 2010

Cecilia Samartin: Señor Peregrino


Ensimmäiseksi hiukan hehkutusta: Jos et vielä ole lukenut Señor Peregrinoa, hanki se heti käsiisi. Kirja on nimittäin todella ihana ja siitä jää valtavan hyvä mieli. En olisi voinut keksiä parempaa luettavaa joulunpyhiksi, sillä kirja oikein henkii sellaista pientä iloa, joka ei synny mistään suurista linjoista vaan lämpöisestä tunnelmasta.

Cecilia Samartinin Señor Peregrino kertoo kauniista meksikolaisesta Jamiletista, jonka elämä pyörii hänen selässään olevan hirvittävän ruman ja valtavan syntymämerkin ympärillä. Merkki on estänyt tytön koulunkäynnin ja varjostanut koko hänen perheensä elämää. Lopilta Jamilet pakenee rajan yli Yhdysvaltoihin toiveissaan pääsy paremmalle lääkärille. Saadakseen rahaa lääkärille nuori nainen menee töihin psykiatriseen laitokseen ja päätyy erikoisen potilaan hoitajaksi. Potilas alkaa kertoa Jamiletille tarinaa nuoruudestaan. Pian hoitaja ja potilas alkavat viihtyä yhdessä enemmän ja enemmän.

Kirjan juoni tuntuu aika mitättömältä, mutta kirjan taika ei sijaitsekaan siinä, vaan inhimillisessä kerronnassa ja elävissä henkilöhahmoissa. Señor Peregrino on tarina tavallisista ihmisistä, joiden elämä ei mene toiveiden mukaan. Jonkun elämää varjostaa syntymämerkki, toisen taas rakastuminen naimisissa olevaan mieheen ja kolmas kokee joutuneensa ansaan. Tästä huolimatta kirjan henkilöt eivät ole tuomittuja loputtomaan epäonneen, vaan he selviävät elämästä jokainen omalla tavallaan ja parhaan kykynsä mukaan.

Minua kyllä vähän harmittaa, että luin kirjan vasta nyt, sillä Cecilia Samartin vieraili tänä syksynä Helsingin kirjamessuilla. Olisi ollut mahtava tavata näin sympaattisen kirjan kirjoittaja. Onneksi tammikuun puolivälissä julkaistaan Samartinilta uusi kirja, Nora & Alicia. Kirja on Samartinin esikoinen, joka kertoo kahden tytön ystävyydestä, vaikka toinen muuttaa Kuubasta Yhdysvaltoihin. Kirja sisältää kirjailijan perheen historiaa, sillä hänen perheensä pakeni Kuubasta Yhdysvaltoihin Samartinin ollessa pieni tyttö.  

Nora & Alicia -kirjan esittelyyn voi tutustua Bazarin sivuilla. Löysin myös tällaisen mielenkiintoisen sivun, jossa Cecilia Samartin kertoo lyhyesti elämästään amerikankuubalaisena.

Lukunäyte sivulta 88:
Kylpyhuoneessa oli valtava amme ja hohtavat vaaleat kaakelit. Se oli talon miellyttävin huone. Siellä Jamilet löysi rauhan ja lohdun kaikista murheistaan, vaikka käyttikin osan ajasta syntymämerkin tarkasteluun. Merkin saattoi nähdä lähes kokonaan, jos pesualtaan yläpuolella olevat kaksi peliä asetti vastatusten ja kääntyi samalla puolittain ympäri ja vilkaisi olan yli. Kun Jamilet teki näin ensimmäisen kerran, hänen henkensä oli salpautua. Kirkkaassa valossa merkki muistutti ajan myötä jähmettynyttä punaista laavakerrosta, joka oli levittäytynyt olkapäiden ja selän yli aina takapuoleen saakka ja siitä paksuina kaistaleina reisiä pitkin alas polviin. Se näytti hirvittävämmältä kuin Jamilet muistikaan. Ympäröivää kylmää valkeutta vasten se näytti entistä vieraammalta.

Samartin, Cecilia: Señor Peregrino (Tarnished Beauty, 2008). Suomentanut Tiina Sjelvgren, Bazar 2010.

PS: Tämä oli muuten Kirjamielellä-blogin 200. blogimerkintä! Juhlat pystyyn!

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot


Bazar tuntuu julkaisevan jatkuvasti mielenkiintoisia espanjalaisia kirjoja. Yksi tällainen on viime keväänä julkaistu Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot. Kirja on mystinen ja kiehtova tarina hyvän ja pahan jatkuvasta kamppailusta maailmassa.

Ajattoman kaupungin varjot on ennen kaikkea kertomus Barcelonasta. Kirja ei pelkästään sijoitu Barcelonaan, vaan kaupunki on tärkeä osa tarinaa. Tarina purkautuu samalla kun Barcelona kasvaa ja uusia taloja ja katuja rakennetaan vanhojen päälle. Aika on läsnä kaikkialla – se onkin kuin yksi kirjan henkilöistä. Barcelonassa liikkuu myös ainakin kaksi iätöntä ihmistä, jotka elävät vuosisadasta toiseen. Kirjan päähenkilö on juuri tällainen ihminen. Hänellä on lapsenakin aikuisen miehen kasvot ja vaikka hän kasvaa aikuiseksi, ei hän vanhene ollenkaan. Miestä vaivaa myös verenhimo, joka johtaa hänet vaikeuksiin.

Päähenkilön tarina alkaa orjanaisten bordellista ja jatkuu kaupungin syrjäkujien kautta kirkkoihin, lehtien toimituksiin ja moniin erilaisiin ammatteihin. Miestä seuraa mystinen Toinen, joka haluaa tuhota päähenkilön, koska tämä on paha. Toinen onkin monta kertaa saamassa päähenkilön kiinni, mutta tämä onnistuu pakenemaan jopa inkvisition kidutuslaitteesta. Kirjan toinen aikataso puolestaan kertoo nykymaailmasta, jossa asianajaja apulaisineen joutuu selvittelemään outoa kuolemaa. Nykyajan tapahtumat kiertyvät historiaan, jolloin muodostuu kiinnostava kaksitasoinen kuva tapahtumista.

Ajattoman kaupungin varjojen lajia on hankala määritellä. Se ei ole erityisen jännittävä tai kauhea, mutta historiallinen toki. Kirjassa on myös mielenkiintoista pohdintaa hyvän ja pahan olemuksesta ja läsnäolosta maailmassa. Tunnelmaltaan kirja muistuttaa ehkä Arturo Pérez-Reverten Yhdeksättä porttia. Kirja ei ole varsinaisesti myöskään vampyyritarina, vaan päähenkilön iättömyys on välttämätöntä kirjassa, jossa ajan vaikutukset kaupunkiin ja sen asukkaisiin nousevat keskiöön.

Lukunäyte sivulta 41:
Olin juuri täyttänyt seitsemän vuotta. En tiennyt ikääni, mutta äitini oli laskenut sen kuunkierroista tietämättä, että minä tunsin kuunkierrot häntä paremmin. Äitini ei myöskään tiennyt, että veri ja pimeys vetivät minua puoleensa: hänen seurassaan minä söin vain talon leipää ja kasviksia, mutta niistä minä en saanut voima enkä elämänhalua. Todellisen elämän minä löysin yöllä, teuraskarjasta tippuvan veren keskellä.

Moriel, Enrique: Ajattoman kaupungin varjot (La ciudad sin tiempo, 2007). Suomentanut Satu Ekman. Bazar, 2010.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Johanna Sinisalo: Möbiuksen maa


Minun tulee luettua aika vähän varsinaista lastenkirjallisuutta. Johanna Sinisalo on kuitenkin yksi suosikkikirjailijoistani, joten tartuin myös tähän hänen viime kesänä julkaistuun kirjaansa. Möbiuksen maa on lasten fantasiaseikkailu, jonka päähenkilö on kahdeksanvuotias Pii-niminen tyttö. Miisa Lopperin sympaattinen kuvitus tuo kirjan tapahtumat todella lähelle lukijaa.

Pii on aloittamassa yksinäistä kesälomaansa, kun hän yhtäkkiä tapaa oudon kissan ja joutuu hyvin kummalliseen maailmaan. Outo maa on täynnä mitä oudompia olioita ja kasveja. Pii joutuu ratkaisemaan myös hyvin suuria ongelmia, sillä kummallinen maa on lähellä tuhoa. Piin tehtäväksi tulee matkustaa maailman laidalle selvittämään maata uhkaavaa vaaraa. Apuna Piillä on onneksi paikallisia olentoja ja runsaasti tietoja siitä, miten vastaaviin tilanteisiin joutuneet lapset ovat kirjoissa toimineet. Samalla Pii oppii asioita myös omasta maailmastaan.

Kirjassa pohdiskellaan menettämistä, kasvamista ja erilaisuutta. Tärkein sanoma Möbiuksen maassa taitaa olla se, että asiat olisivat paljon paremmin, jos kaikki voisivat ymmärtää toisiaan. Myös yksinäisyyden aiheuttamia ongelmia mietitään – sekä sitä, miten tuntemattomat asiat voivat pelottaa, vaikka oikeasti kyse ei olisikaan mistään pelottavasta.

Möbiuksen maassa on sekä surullisia että hauskoja kohtia. Surullisuus on kuitenkin vain tilapäistä ja kirjasta jää oikein hyvä mieli. Hauskat kohdat taas ovat sellaisia, että ne varmasti naurattavat lapsiakin. Kirja sopii parhaiten niille lapsille, jotka eivät ole vielä kasvaneet rintaliivikerhoon, eli muuttuneet päähenkilön mielestä tyhmemmiksi. Se kohtalo nimittäin odottaa kaikkia aikuisiksi kasvavia ennen pitkää. Minusta tuntuu, että kirjan luettuani olen taas vähän vähemmän tyhmä, sillä se sai ajattelemaan joitain asioita taas lasten näkökulmasta.

Lukunäyte sivulta 45:
Harmaansininen möhkäle, jota Pii oli pitänyt yhtenä kivenä toisten joukossa ja jonka päällä Pii oli istunut, oli haljennut. Se oli ollutkin jonkinlainen muna, ja hän oli ilmeisesti hautonut sitä, sillä siitä oli kuoriutunut perin outo otus. Otus näytti lähinnä pieneltä hylkeeltä, mutta sillä oli evien sijasta pikkuiset näppärän näköiset tassut, ja pyrstön tilalla kaksi lyhyttä evämäistä takajalkaa. Otuksen turkki kiilsi kosteana ja se näytti vähän takkuiselta kuin vastakuoriutunut kananpoika. Se siristeli silmiään, mutta ei näyttänyt ollenkaan ällistyneen maailmaan tuloaan.

Sinisalo, Johanna: Möbiuksen maa. Kuvittanut Miisa Lopperi. Teos, 2010.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat – Korpinmusta


L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjat ehti Suomeen ensin tv-sarjana ja vasta sitten kirjoina. Nyt julkaistu Korpinmusta on Vampyyripäiväkirjojen ensimmäinen osa. Tämä nuortenfantasia on julkaistu alkukielellä jo 1991, joten se sijoittuu nykyisin huippusuositun vampyyriromantiikan esihistoriaan.

Kirja kertoo pienestä Fell´s Church -kaupungista, jonka lukiolaisten elämä mullistuu, kun uusi oppilas ilmestyy kouluun. Tämä tyylikäs ja salaperäinen muukalainen saa tytöt lääpälleen ja pojat kateellisiksi. Tumman Stefanin päättää saada omakseen myös Elena, koulun suosituin tyttö. Stefanin kintereillä seuraa kuitenkin myös outojen kuolemien ja pelottavien tapahtumien aalto. Elena törmää myös toiseen outoon ja komeaan poikaan, joka on myös Stefanille tuttu.

On melkoinen sääli, että kirja julkaistaan vasta nyt, sillä se on melko varmasti vauhdikkaampaan menoon tottuneiden vampyyrikirjojen ystävien mielestä hidastempoinen ja ennalta-arvattava. Näin käy helposti, kun jälkeläiset kasvavat esivanhempiensa ohi. Vampyyripäiväkirjat sopii samaan lokeroon Twilight-sarjan kanssa, mutta on myönnettävä, että jälkimmäinen pesee ainakin tämän sarjan ensimmäisen osan. Aika on tehnyt tehtävänsä ja kahdessakymmenessä vuodessa nuortenkirjallisuudessa on ehtinyt tapahtua suuria muutoksia.

Minun mielenkiintoni Korpinmusta-kirjassa herätti päähenkilö, Elena, joka johtaa koulua kuin pientä kuningaskuntaa. Hän pyörittää poikia mennen tullen ja käyttää hyväkseen suosioonsa pyrkiviä oppilaita, sillä hän myös tietää olevansa koulun kuningatar. Nykyään tällaisia henkilöitä on nuortenkirjoissa harvemmin päähenkilöinä. Sen sijaan päähenkilöt ovat usein niitä hyljeksittyjä mutta kiinnostavia tyttöjä ja poikia, joita suositut oppilaat pilkkaavat ja jopa kiusaavat. Onkin mielenkiintoista seurata, tapahtuuko Elenan luonteessa jokin muutos. Ainakaan ensimmäisen kirjan perusteella se ei vaikuttaisi nousevan sarjassa olennaiseksi teemaksi.

Vampyyripäiväkirjat-sarjaa suomennetaan nyt nopeassa tahdissa, sillä Otava julkaisee kaksi seuraavaa osaa ensi kevään aikana – Sielunkumppani tulee helmikuussa ja Verivala huhtikuussa. Vampyyripäiväkirjoja on julkaistu alunperin neljä kirjaa, mutta nyt ihan viime aikona Smith on kirjoittanut sarjaan lisää jatkoa niin, että sarja kasvanee ainakin kymmeneen osaan.

Lukunäyte sivulta 21:
Elena antoi Meredithin vetää itsensä kädestä pitäen pitkin käytävää, ylös portaita ja lopulta sisälle luokkahuoneeseen. Elena pujahti sen kummempia ajattelematta ensimmäiseen vapaaseen pulpettiin ja alkoi tapittaa opettajaa näkemättä häntä kunnolla. Elena ei ollut vieläkään päässyt yli äskeisestä järkytyksestä.
Poika oli vain kävellyt hänen ohitseen. Osoittamatta vähäisintäkään huomiota. Elena ei saanut päähänsä, koska näin olisi viimeksi tapahtunut. Kaikki pojat ainakin katsoivat häneen. Jotkut vislasivat. Jotkut pysähtyivät juttelemaan. Jotkut vain tuijottivat.
Ja Elena oli aina ollut täysin sinut asian kanssa.

Smith, Lisa Jane: Vampyyripäiväkirjat – Korpinmusta (Vampire Diaries: The Awakenin, 1991). Suomentanut Joel Kontro. Otava, 2010.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Joululomailua

Joulu tuli nopeasti, enkä muka ehtinyt edes tänne blogiin tulla toivottamaan hyviä joulunaikoja. Mutta eivätköhän ne ole olleet hyviä kaikilla siitä huolimatta. Oma jouluni on ollut runsasruokainen mutta ei niin lukutäyteinen kuin olisin toivonut. Onneksi vielä on aikaa korjata sekin asia – ja huomenna tuleekin varmasti arvio yhdestä tänä jouluna lukemastani nuortenkirjasta, Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisestä osasta.

Kirjoja joulupaketeissani ei ollut, mutta se olikin tiedossa. Kirjoja on taas kuluneen vuoden aikoina kertynyt aika tavalla, joten ainoa lahjatoiveeni oli tänä jouluna koru. Sen sijaan autoin joulupukkia hyvin kirjapitoisilla lahjoilla, mutta niistä en voi kertoa mitään, sillä kaikkia lahjoja ei ole vielä annettu. Joulussa koittaa nimittäin vielä toinen otos ensi viikon puolivälissä, kun vietämme jälkijoulua avomieheni tytärten kanssa. Siitä siirrytäänkin sitten sujuvasti juhlimaan vuoden päättymistä.

Oikein rentouttavia ja lukupitoisia joulunpyhiä kaikille!

tiistai 21. joulukuuta 2010

Noidan veli on palannut

Minulla on aika hyvä käsitys siitä, mitä fantasiakirjoja Suomessa on viime vuosina julkaistu, mutta silti välillä tulee hassuja yllätyksiä ihan tyhjästä. Jostain syystä minulta on täysin jäänyt huomaamatta yhden lapsuuteni kirjasuosikin uusi painos! Eikä siinä vielä kaikki, en myöskään tiennyt, että kirja onkin ollut kolmiosaisen sarjan aloitus! Ja että WSOY on jo julkaissut sarjan toisen osan ja kolmas osa tulee keväällä. Iik! Miten tuo on mennyt minulta täysin ohi? Epäilen, että se johtuu kannesta, joka on aika epäselvä ja sekava.


Lapsuuteni kirjasuosikki on Diana Wynne Jonesin Noidan veli, joka siis aloittaa Chrestomancin maailmat -sarjan. Kirja kertoo orvoista sisaruksista, Gwendolenista ja Ericistä eli Kissasta, jotka muuttavat upeaan linnaan asumaan. Gwendolen on noita, mutta Ericillä ei ole mitään taitoja. Lempinimi ei kuitenkaan ole tullut turhasta, sillä Ericin taidotkin paljastuvat lopulta.

Muistan kirjan tapahtumia vähän huonosti, mutta mieleen on jäänyt voimakkaasti kirjan tunnelma ja sellainen vanhanaikainen viehätys. Minun on pakko saada Noidan veli luettavaksi mahdollisimman pian, että pääsen lukemaan lisää sisarusten vaiheista. Nyt olo tuntuu vähän huijatulta – tuntuu kuin tarina olisi jäänyt kokonaan kesken, vaikka en ainakaan lapsena huomannut, että kirjan loppu olisi ollut jotenkin vajaa.

Ihanaa, että sarja on päätetty julkaista nyt kokonaisuudessaan. Toivottavasti kirjoissa on edelleen sitä samaa viehätystä kuin silloin lapsenakin. Toinen osa on nimeltään Tietäjän lapsuus ja toukokuussa ilmestyvä kolmas osa on Taikuuden taakka.

Tietoa Diana Wynne Jonesista ja hänen kirjoistaan löytyy WSOY:n sivuilta. Risingsadow.netistä voi katsoa, miltä Noidan veljen aikaisempi painos näytti.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Elämänmittainen luontoretki ja Suomen luontovuoden opas

Luontokirjat ovat minusta ihania. Haluan ihastella luontokuvaajien otoksia ja lukea mielenkiintoisia asioita varsinkin eläinten elämästä. Niitä nimittäin riittää aina vaan. Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi varsin erilaista mutta erittäin mielenkiintoista luontokirjaa. Kumpikaan niistä ei ole ihan tavanomainen luontokirja, joten erilaisuudestaan huolimatta ne sopivat hyvin tähän yhteiseen arvosteluun. Tässäpä siis mielestäni kiinnostavimmat luontokirjat tänä vuonna: Elämänmittainen luontoretki ja Suomen luontovuoden opas.


Ilkka Koivisto: Elämänmittainen luontoretki – Mitä luonto ja eläimet ovat minulle opettaneet

Elämänmittainen luontoretki on Ilkka Koiviston kirjoittama kokoelma tekstejä, joissa hän kertoo luontoelämyksistään ja asioista, jotka hämmästyttävät häntä itseäänkin. Koivistoa ei varmasti tarvitse esitellä, sillä tämä Korkeasaaren entinen johtaja on tuttu muun muassa Luontoilloista. Elämänmittainen luontoretki -kirjaan on koottu monenlaisia tekstejä, joista osa on hassuja, toiset taas koskettavia tai yksinkertaisesti viisaita. Eläinmaailmassa riittääkin ihmeitä ja kummallisuuksia. Tiesittekö esimerkiksi, että eri puolilla maailmaa asuvat miekkavalaat puhuvat eri kieltä eivätkä ymmärrä toisiaan?

Parasta kirjassa on Ilkka Koiviston oma ääni, joka kuuluu teksteissä hyvin voimakkaana. Voin melkein kuulla, kuinka hän kertoo tarinoita ääneen. Koivisto on erittäin sympaattinen mies, jonka tietämys luonnosta menee paljon pintaa syvemmälle. Hän todella on elämänmittaisella luontoretkellä. On mahtavaa, että Koivisto jakaa ajatuksiaan ja löytöjään myös meille muille, olipa meidän luontoretkemme sitten vasta alussa tai jo hyvässä matkassa. Kirjasta on nimittäin iloa sekä vasta-alkajille että jo kokeneemmillekin luontoharrastajille.

Lukunäyte sivulta 51:
Simpanssit tuntevat suuren joukon lääkekasveja ja osaavat käyttää niitä oikein vaivojensa hoitamiseen. Simpanssien lääkintätaidot selvästikin siirtyvät sukupolvelta toisella opetuksen avulla – missään tapauksessa ne eivät ole synnynnäisiä.

Koivisto, Ilkka: Elämänmittainen luontoretki – Mitä luonto ja eläimet ovat minulle opettaneet. Minerva, 2010.



Lasse J. Laine: Suomen luontovuoden opas

Lasse J. Laine on myös arvostettu luonnontuntija, joka on kirjoittanut runsaasti artikkeleja ja kirjoja luonnosta ja toimittanut Helsingin Sanomien lintupalstaa vuosien ajan. Suomen luontovuoden opas on erittäin yleistajuinen opas luonnossa tapahtuvien asioiden seuraamiseen. Kirja on jaettu kuukausiin, joten on helppo tarkastaa, mitä kaikkea luonnossa tapahtuu juuri nyt. Vaikka esimerkiksi juuri tällä hetkellä pakkaset paukkuvat kovina, kirja kertoo, etteivät kaikki hyönteiset ole levossa. Joitain vesihyönteisiä, kuten suursukeltajia, malluaisia ja vesiskorpioneja nimittäin uiskentelee myös keskitalvella hapekkaissa vesissä.

Suomen luontovuoden oppaan rakenne miellyttää minua erittäin paljon. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joten se houkuttelee lueskelijoita. Kirjassa on myös runsaasti kuvia ja erilaisia vinkkejä. Tämä kirja kannattaa pitää käden ulottuvilla, sillä huomaisin, että siihen tulee tartuttua todella helposti. Kirja sisältää myös joka kuukaudelle retkivinkin, jonka avulla voi lähteä tutustumaan kunkin kuukauden ajankohtaiseen luontoilmiöön.

Lukunäyte sivulta 259:
Tikat takovat talia
Tikat ovat myös oppineet hyödyntämään ihmisen ruoka-apua. Kekseliäs käpytikka oppi tavoille ensimmäisenä. Siitä ovat ottaneet mallia harmaapäätikka, pikkutikka ja valkoselkätikka, jonka vähälukuinen pesimäkanta hyötyy talviruokinnasta suuresti.

Laine, Lasse J.: Suomen luontovuoden opas. WSOY, 2010.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Suuri tonttukirja


Jouluun on aikaa enää viikko ja tontut kurkkivat sisään ikkunoista. Onkin siis syytä hiukan kerrata, millaisia tontut oikeastaan ovat. Koska tontut ovat todella vikkeliä ja piiloutuvat ihmisiltä, paras keino tutustumiseen on avata Suuri tonttukirja. Ihanan tonttuopuksen on kirjoittanut Wil Huygen ja kuvittanut Rien Poortvliet.

Suuri tonttukirja taisi olla lapsuuteni kirjastossa se kirja, joka oli kaikkein eniten kulunut lasten käsissä. Itsekin vietin pitkiä aikoja kirjaa lukien – taisin jopa tehdä kirjasta muistiinpanoja vihkoon, jotta voisin tarkistaa asioita sitten, kun kirja jo piti palauttaa kirjastoon. Kirjan kuvat ja hauskan yksityiskohtaiset tonttutiedot ovatkin jääneet ahkeran lukemisen ansiosta syvälle muistiin.

Suosikkilukuni Suuressa tonttukirjassa on ehdottomasti se, jossa kerrotaan tonttujen ja eläinten suhteesta. Tontut voivat nimittäin auttaa eläimiä monissa pulmissa. Ne voivat poistaa vaikka rautalankaa hirvien sarvien ympäiltä tai vapauttaa sarvista toisiinsa kiinni jääneet metsäkaurisurokset. Akupunktiota käyttäen tontut voivat suorittaa hankalampiakin operaatioita eläimillä.

Eikö kirja kuulostakin aivan mahtavalta? Tämän kirjan parissa kuluu oikeasti aikaa vaikka kuinka paljon, myös näin aikuisenakin. Kirjassa on monia riemastuttavia yksityiskohtia, kuten vaikka koristeellinen tonttujen wc-istuin tai häät – tai kaikki ovelat tavat, joilla tontut peittävät jälkensä lumessa. Mahtava kuvitus on täynnä tunnelmaa ja yksityiskohtia. Kirjan teksti on osittain käsin kirjoitettu, mikä saa kirjan tuntumaan vielä aidommalta tonttututkimukselta. Suosittelen tätä kaikille lapsille ja aikuisille sekä joululukemiseksi että muulloinkin. Tontut nimittäin viettävät aktiivista elämää ympäri vuoden.

Lukunäyte:
Tontut käyttävät apunaan saukkoa päästäkseen purojen, jokien ja muiden vesien yli. Saukko pitää päänsä koholla vedestä ja kuljettaa itsekseen hihitellen tontun vastarannalle.
(Uiminen on tontuille liian vaarallista haukien takia, eikä heillä ole kaikkialla käytettävissään kaarnaveneitä.)

En ole ainoa Suureen tonttukirjaan ihastunut, sillä Jenninkin blogissa on siitä juttua kuvien kera. Kannattaa käydä siellä kurkkimassa kirjan sisäsivuille.

Huygen, Wil ja Poortvliet, Rien: Suuri tonttukirja (Leven en werken van de Kabouter, 1976). Suomentanut Panu Pekkanen. WSOY, 2009. Kahdeksas painos.

torstai 16. joulukuuta 2010

Kirjaihmiset ovat parhaita

Sain jälleen huomata, että kirjojen tai lukemisen kanssa askaroivat ihmiset ovat todella mukavia ja mahtavia tyyppejä. Eilinen ilta oli nimittäin yhtä glögittelyä, kun käväisin ensin glögeillä Bazarissa ja sitten Avaimessa.

Tapasin paljon tuttuja ja vielä enemmän ennestään tuntemattomia ihmisiä: kirjailijoita, kääntäjiä, kustantamon työntekijöitä, kirjabloggareita ja monia muita. Pääsin jälleen ihastelemaan sitä, miten lämpimiä ja mahtavia ihmisiä ovat kirjaihmiset. En oikein tiedä, mistä se edes johtuu, mutta näin vain on.

Kaikkia kirjaihmisiä yhdistää ainakin rakkaus kirjoihin. Tavoitteena on myös jakaa muillekin mahdollisuuksia tutustua kirjojen maailmoihin. Ajatelkaapas seuraavan kerran, kun tartutte johonkin kirjaan, miten monen ihmisen työn tulos on se, että kirja ylipäätään on kirjoitettu, julkaistu ja käsiisi päätynyt. Siinä on ollut lusikat sopassa monella mahtavalla kirjaihmisellä.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Kari Uusitalo ja Sakari Toiviainen: Valkokankaan Waltariana – Mika Waltarin elokuvat


Jos etsit joululahjaa isälle, aviomiehelle tai jollekulle leffafanille, voit nyt huokaista helpotuksesta. Tässä on nimittäin aivan mahtava kirjavinkki joululahjaksi. Kari Uusitalon ja Sakari Toiviaisen Valkokankaan Waltariana on upea paketti tietoa Mika Waltarin elokuvista ja niiden ympäriltäkin.

Valkokankaan Waltarianassa on esitelty kaikki Mika Waltarin teksteistä tehdyt elokuvat Sinisestä varjosta (1933) aina Suuri illusioni -elokuvaan (1985). Kirjassa on elokuvien tietojen lisäksi myös elokuvien juonikuvaus ja leffojen tekemiseen liittyviä seikkoja sekä niiden saamaa aikalaiskritiikkiä. Kaikkea tätä maustavat vielä Mika Waltarin haastattelut ja upeat mustavalkoiset valokuvat elokuvien tekemisestä.

Tunnen näköjään aika huonosti suomalaisia elokuvia, sillä joukossa oli monia minulle täysin tuntemattomia leffoja. Toisaalta mukana oli myös sellaisia, joiden en tiennytkään olevan Waltarin kynäilemiä. Kirjassa esitellään 36 leffaa, joten Waltari on ollut todella tuottelias elokuvien saralla. Ainoa, mitä en kirjassa oikein ymmärrä on se, että Sinuhe egyptiläisen juoniselostus on englanniksi ja Ingen morgondag -leffan ruotsiksi. Olisin kaivannut niitäkin suomeksi, mutta eipä sekään nyt kovin suuri ongelma ole.

Kirjassa on sellaista vanhojen elokuvien tunnelmaa ja lumoa. Siihen vaikuttaa tietysti suurelta osin kaikki hienot valokuvat, joiden draamaa on pakko ihastella. Kyllä mustavalkokuvissa vain on jotain taikaa – ja vaikuttaahan kuviin myös se näyttelijöiden charmi. Valkokankaan Waltariana on hieno nostalgiamatka elokuvien historiaan. Tästä kirjasta ilahtuu sekä Waltarin kirjojen ystävä että leffafani.

Lukunäyte sivulta  23:
Sinisen varjon ensi-ilta oli yhtaikaa Helsingissä, Pietarsaaressa, Rovaniemellä ja Turussa. Turun esityskopio valmistui niin myöhään, että kuvausvaiheessa äänittäjän apulaisena toiminut ja sittemmin kuvaajana tunnettu Kalle Peronkoski (Kalle Perón) joutui junassa Helsingin ja Turun välillä kokoamaan esityskelpoisen kopion laboratorion jäljiltä olevasta yhdeksästä kymmenminuuttisesta rullasta. Hermostuksissaan ja kiireessä hän sotki nämä rullat niin, että kolmas ja neljäs rulla vaihtoivat paikkaa keskenään. "Mutta filmin juoni oli sitä maata, ettei turkulaisella ensi-iltayleisöllä ollut aavistustakaan tapahtuneesta." (Peronkoski Elokuva-aitassa 1949:3.)

Uusitalo, Kari ja Toiviainen, Sakari: Valkokankaan Waltariana – Mika Waltarin elokuvat. WSOY, 2010.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Teemu Ikonen: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia – eli Don Quijoten perilliset


Kirjallisuuden historian peruskurssit eivät ole olleet suosikkikurssejani yliopistossa. Opetussuunnitelmassa on nimittäin jaettu eurooppalainen kirjallisuus vain kolmeen kurssiin, joten kokonaisuudet ovat valtavia. Myös luennoitsijoissa on ollut suuria eroja tiukasta järjestyksestä maailmoja syleilevään haahuiluun. Olen pitänyt eniten varmaan Teemu Ikosen luennointityylistä, joten olikin hauska huomata, että häneltä on ilmestynyt kirja, 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia – eli Don Quijoten perilliset.

Ikosen kirja avaa 1700-luvun kirjallisuuden keskeisiä kirjailijoita, käsitteitä ja ilmiöitä Englannista, Ranskasta ja Saksasta. Ensyklopediatiedon lisäksi kirjassa on myös esseitä, joiden kautta tutustutaan muutamiin ajan tärkeimpiin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa, esimerkkeinä vaikka Daniel Defoen Robinson Crusoe ja Lawrence Sternen Tristam Shandy – elämä ja mielipiteet.

Vaikka 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia kertookin käsitteistä 1700-lukulaisten ajatusmaailma kautta, se valottaa näitä asioita yleisemminkin. Ja onhan se totta, että ymmärtääkseen nykyaikaa, pitää ymmärtää myös mennyttä. Kirjallisuudessa oli 1700-luvulla suuri murros, jonka vaikutuksesta romaanikirjallisuus on nykyään sitä, mitä se on.

Tietosanakirjan rakenne vapauttaa lukijan harppomaan tekstissä ja poimimaan kiinnostavia asioita sieltä täältä. Tämän vuoksi kirja sopii paitsi kirjallisuudenopiskelijoille, myös lukemista harrastavallekin. Kirjaa lukiessa syntyy pakostakin ajatuksia siitä, miten käsitteet ovat muuttuneet ja välillä saa ahaa-elämyksiä, kun ymmärtää jonkin asian historian.

Ei kannata pelästyä kirjan mahtipontista nimeä, sillä kirja on oikeasti hyvin yleistajuinen. Ajatus ensyklopediasta ei ensin innostanut minua lainkaan, mutta tutustuttuani kirjan sisältöön olin hyvinkin innoissani. Mielestäni tästä kirjasta huomaa, että kirjoittaja tuntee aiheensa ja suhtautuu siihen intohimoisesti.

Kirjan sisällysluetteloon voi tutustua Gaudeamuksen nettisivuilla.

Lukunäyte sivulta 235:
ROMAANI. Engl. novel, ransk. roman; saks. Roman. Laaja fiktiivinen proosakertomus.
1700-luvulla romaani nousi tärkeimmäksi kertomakirjallisuuden lajiksi saamastaan ankarasta kritiikistä huolimatta, ehkä osittain sen takiakin. Nousua valmistelivat kehitysaskeleet kirjapainoteknologissa, lehdistössä, kirjastolaitoksessa, lukutaidossa ja koulutuksessa. Keskiluokka alkoi lukea ja lukemiskulttuuri muuttui perhekeskeisemmäksi.

Ikonen, Teemu: 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia – eli Don Quijoten perilliset. Gaudeamus, 2010

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus, The Witcher – Noituri 1

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin Viimeinen toivomus vakuutti minut jo parin ensimmäisen sivun aikana. Joistain kirjoista tietää jo niin vähästä, että niistä tulee pitämään. En tiennyt kirjasta etukäteen oikeastaan mitään muuta kuin sen, että se aloittaa useampiosaisen sarjan. Sapkowskin luomaan maailmaan on ollut mahdollista tutustua jo aikaisemminkin The Witcher -tietokonepelissä.

Kirja kertoo Geralt-nimisestä miehestä, joka on ammatiltaan noituri. Kiertelevät noiturit metsästävät ja tappavat hirviöitä, jotka vainoavat ihmisiä. Vaikka noitureita tarvitaan, heitä myös pelätään ja vihataan. Noitureilla on ennen riittänyt runsaasti puuhaa, sillä sekä maaseutua että kaupunkeja ovat uhanneet monet vaaralliset olennot, kuten kikimorat, bruksat ja stryksit. Viime aikoina hirviöt ovat kuitenkin vähentyneet ja Geraltin elanto alkaa olla kiven alla.

Mielenkiintoiset ja kekseliäästi kirjoitetut hirviöt rikastuttavat kirjan muuten aika perinteistä keskiaikaista fantasiamaailmaa. Tätä virkistää myös kerronta, joka on älykästä ja paikoin aika tummasävyistäkin. Lisukkeena on kuitenkin myös huumoria. Viimeisessä toivomuksessa törmätään myös useisiin tuttujen satujen hauskasti vääntyneisiin muunnoksiin. Kirjan maailma on täynnä taikuutta ja taikauskoa mutta myös inhimillisyyttä. Monet ihmisten huonot puolet tuodaan esiin – mutta myös joitain niitä kaikkein parhaimpiakin, kuten rakkautta ja vilpitöntä ystävyyttä.

Viimeinen toivomus muistuttaa rakenteeltaan novellikokoelmaa, jonka novelleissa on sama päähenkilö. Lyhyet tarinat kertovat Geraltin menneistä hirviöjahdeista ja harvoista ystävyyssuhteista. Tämä myös muodostui kirjan ongelmaksi, sillä varsinainen tarinan huippukohta jäi oikeastaan saavuttamatta. Tästä huolimatta kirja oli kuitenkin erittäin kiinnostava tuttavuus, eikä rakenne ollut liian ongelmallinen. Siinä oli nimittäin toisaalta myös virkistävä ote tarinankerrontaan.

On mielenkiintoista nähdä, jatkuuko rakenne samanlaisena seuraavissakin kirjoissa vai pedataanko tällä kirjalla sarjan tulevia osia esittelemällä henkilöt ja keskeisiä tapahtumia. Se selviää aika pian, sillä sarjan seuraava osa, Kohtalon miekka, ilmestyy ensi kesänä.

Lukunäyte sivulta 36:
Noituri hymähti ilkeästi. Ensimmäinen koitos oli sujunut hyvin, juuri niin kuin hän oli arvellutkin. Hopea oli kohtalokasta strykseille, kuten useimmille taikavoimien synnyttämille hirviöille. Geraltin oli siis mahdollista onnistua – stryksi oli samanlainen kuin muutkin pedot, minkä ansiosta lumous oli ehkä mahdollista kumota, ja tiukan paikan tullen hopeamiekka saattoi pelastaa noiturin hengen

Sapkowski, Andrzej: Viimeinen toivomus, The Witcher – Noituri 1 (Ostatnie życzenie, 1993). Suomentanut Tapani Kärkkäinen. WSOY, 2010.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Joululahjavinkkejä lukioikäiselle

Joululahjavinkit ovat tällä kertaa tietokirjapainotteisia. Ne on tarkoitettu suurin piirtein lukioikäisille, eli 16–19-vuotiaille. Tietokirjoja olen valinnut vinkeiksi sen vuoksi, että hyvät tietokirjat ovat hyödyksi ja avuksi myöhemminkin ja tuon ikäinen nuori osaa niitä jo arvostaa.


1. Philip Wilkinson: Myytit ja legendat – ensyklopedia
Kiinnostavaa tietoa, jota voi lukea huvikseen tai parantaakseen yleissivistystään. Ei vaikuta oppikirjalta, mikä on aina plussaa. Arvostelu täällä.




2. Rani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia
Tutustuin kirjaan vasta äsken, mutta se pääsi heti vinkiksi. Todella hyvä opus, josta on hyötyä, jos nuori lähtee opiskelemaan esimerkiksi joitain humanistisia tieteitä. Arvostelu täällä.




3. Elina Hirvonen ja Anu Silfverberg: Sata sivua – tekstintekijän harjoituskirja
Helppoja harjoituksia, joiden avulla voi lukiolainenkin parantaa kirjoitustaitoaan. Arvostelu täällä.





4. WSOY:n sanakirjat
Näistä ei löydy arvostelua blogista, mutta hyvä sanakirja on aina tarpeen opiskelijalle. Yliopiston ruotsinopettaja suositteli WSOY:n sanakirjoja, koska ne ovat hänen mielestään ajankohtaisia ja monipuolisia.

5. Lopuksi pari satukirjaa, jotka tulivat jo esille tuossa Joululahjavinkkejä nuorille -kirjoituksessa. Nämä kirjat säilyttävät arvonsa: Jaakko Hämeen-Anttila ja Heli Hieta: Tuhat ja yksi yötä ja J.R.R. Tolkien: Satujen valtakunta.

torstai 9. joulukuuta 2010

Sinikka Piippo: Suomalaiset marjat – Kaikki metsän ja puutarhan lajit

Sinikka Piippo on yksi suosikkitietokirjailijoistani. Hän kirjoittaa niin asiantuntevasti ja selkeästi kasveista ja niiden ominaisuuksista. Tietoa naisella riittääkin, sillä hän on kasvitieteen professori Helsingin yliopistossa. Piipon Kasvien salaiset voimat -teos on ollut varmaan mielenkiintoisin lukemani kasvikirja. Nyt Sinikka Piippo on kirjoittanut kirjan Suomalaiset marjat, jossa tutustutaan kaikkiin Suomessa luonnonvaraisina tai kotipuutarhoissa kasvaviin marjoihin.

Kirjan alussa on tietoa marjojen keräämisestä ja säilömisestä ja sen jälkeen on kerrottu seikkaperäisesti marjojen ravintosisällöstä, vitamiineista sekä kivennäis- ja hivenaineista – ja muista marjojen sisältämistä aineista. Suurimman osan kirjasta vie kuitenkin aakkosten mukaan järjestetyt esittelyt jokaisesta marjasta. Näissä käydään läpi esimerkiksi marjojen kuvaus ja niiden terveysvaikutukset. Tärkeä lisä on myös monen marjan kohdalla tieto käytön rajoituksista. Jotkin sairaudet esimerkiksi voivat rajoittaa marjojen käyttöä. Hyvin tärkeää tietoa siis!

Se mikä kirjan tekee ainutlaatuiseksi, on tiedon tarkkuus ja asiantuntevuus. Piippo ei tyydy vain kertomaan, että mustikka on terveellinen marja, vaan hän tuo esille mustikassa olevat ainesosat ja niiden vaikutuksen kehoon. Tieto ei kuitenkaan ole paperinkuivaa vaan esimerkit ovat helposti ymmärrettäviä. En valinnut mustikkaa sattumalta esimerkiksi, vaan tämä suosikkimarjani sisältää kirjan mukaan viisi kertaa enemmän antioksidantteja kuin porkkana. Lisäksi se estää monia verenkiertoelinten sairauksia. Mustikan terveysvaikutuksista kertova osio onkin todella pitkä.

Marjat ovat uskomattoman terveellisiä ja suurilta osin vielä täysin ilmaisia. Toivottavasti tämä kirja päätyisi mahdollisimman moneen kotiin, sillä sen avulla marjojen syönti voisi houkutella suomalaisia enemmänkin. Suomalaiset marjat pitäisikin olla jokaisessa kodissa. Talvi ei ehkä ole otollisinta aikaa kirjalle, mutta se on silti hyvä idea vaikka joululahjaksi. Nyt on nimittäin hyvää aikaa suunnitella seuraavan kesän ja syksyn marjaretkiä tai ehkä puutarhan uudistamista.

Lukunäyte sivulta 115:
Mustikan antosyaaneja on tutkittu paljon ja on havaittu, että niillä on laajakirjoinen terveysvaikutus. Antosyaanit neutraloivat vapaiden radikaalien aiheuttamia tuhoja soluille ja kudoksille toimien mm. yhdessä C-vitamiinin kanssa. Ne estävät valtimonrasvoittumistautia ja verihiutaleiden tarttumista toisiinsa, alentavat seerumin kolesterolia ja triglyseriditasoja, suojelevat angina pectorikselta, laajentavat verisuonia ja alentavat verenpainetta.

Piippo, Sinikka: Suomalaiset marjat – Kaikki metsän ja puutarhan lajit. Minerva, 2010.

tiistai 7. joulukuuta 2010

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat


Pierre Pevelin Kardinaalin miekat sijoittuu 1600-luvun Ranskaan, jota kardinaali Richelieu käytännössä hallitsee. Hovi on täynnä juonittelijoita ja vakoilijoita, joista suurimpana uhkana ovat Ranskan verivihollisen Espanjan kätyrit. Kaiken lisäksi ikivanhat ja äärimmäisen vaaralliset lohikäärmeet yrittävät aiheuttaa sekaannusta molempien maiden hoveissa. Lohikäärmeet ovat verhoutuneet ihmisten hahmoon ja niillä on omat tarkoitusperänsä.

Yhtä tällaista hovin juonta ratkomaan kootaan uudestaan Kardinaalin miekat -niminen taistelijajoukko, joka hajosi muutamia vuosia aikaisemmin sisäisen petoksen takia. Joukkueen johtajana toimii luotettava ja paljon kokenut kapteeni La Fargue. Kapteenillakin on kuitenkin menneisyydessään asioita, joista eivät tiedä edes hänen omat joukkonsa.

Kirjan rakenne hämmensi minua varsinkin aluksi. Kardinaalin miekat lähti hitaasti liikkeelle ja keskittyi esittelemään tarinan henkilöitä. Yleensä tällainen rakenne on yleistä sarjoissa, mutta ei yksittäisissä teoksissa. Jonkin aikaa asiaa ihmeteltyäni minun oli pakko tarkistaa, onko kyseessä useampiosainen sarja, vaikka siitä ei löytynyt tietoa kirjan esittelyssä. Pienen googlettelun jälkeen selvisikin, että Kardinaalin miekat on kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa.

Tarinassa on paljon ihmisiä ja paikkoja, mikä tuntui aluksi vähän turhan suurelta tietomäärältä sulatettavaksi kerralla. Alun jälkeen henkilöiden määrä ei kuitenkaan enää häirinnyt, mutta välillä pitkät lauseet pakottivat keskittymään liikaakin tekstiin. Kirjasta saisi varmaan paljon enemmän irti, jos Pariisi olisi tuttu. Kyllä minäkin silti välillä sieltä löysin tuttuja paikannimiä, mutta karttaan en oikein jaksanut paneutua.

Kardinaalin miekkojen rakenne muistuttaa spiraalia, jonka kehillä siirrytään koko ajan lähemmäs keskustaa. Aina tällainen ei toimi, mutta mielestäni tähän kirjaan sopii juuri sellainen yksi kerrallaan salaisuuksia paljastava ote. Asiat kääntyvät välillä päälaelleen ja ystävästä tuleekin vihollinen, kun juonen kudelma muodostuu. Se lisää kirjaan salaperäisyyttä. Kirja päättyi yllättävään juonenkäänteeseen, joka lupaa kiinnostavia aikoja kirjan henkilöille sarjan seuraavissa osissa.

Lukunäyte sivulta 62–63:
Kaikki toki tiesivät että lohikäärmeitä oli olemassa ja oli aina ollut, että inhimillisestä asusta oli tullut niille jo täysin luonteva olomuoto ja että niitä oli elänyt joukossamme jo vuosisatoja. Euroopan onnettomuudeksi niillä oli ollut jo pitkään valtaa Espanjan kuninkaallisessa hovissa. Ja niiden kaukaisia serkkuja, draakkeja, käytettiin lentävinä ratsuina kun taas pienet lohikäärmeet olivat arvostettuja seuraeläimiä. Sekaveriset onnistuivat silti tekemään melkoisen vaikutuksen.

Pevel, Pierre: Kardinaalin miekat (Les lames du Cardinal, 2007). Suomentanut Taina Helkamo. Gummerus, 2010.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Rani-Henrik Andersson ja Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia


Intiaanit ovat aina kiehtoneet minua erityisen paljon. Nuorempana ihailu oli sellaista romanttista kaipuuta johonkin aidompaan ja maanläheisempään kulttuuriin. Sitä leimasi myös tietoisuus ja syyllisyyskin valkoisten teoista ja intiaanikulttuurien tuhoamisesta. Näin jälkikäteen asiaa katsottaessa tuntuukin hassulta, että samaan aikaan käsitykseni intiaaneista perustui pitkälti elokuviin ja kirjoihin.

Onneksi olen löytänyt sittemmin asiallisia teoksia Amerikan alkuperäisväestöstä. Ilahdun aina, kun huomaan jonkun uuden intiaaneista kertovan kirjan. Lähes uunituore Gaudeamuksen julkaisema Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia on ehdottomasti paras aiheesta kertova kirja, johon olen törmännyt. Rani-Henrik Anderssonin ja Markku Henrikssonin Intiaanit on sekä tieteellinen ja silti helppotajuinen tietopakkaus Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöstä.

Kirja sisältää runsaasti tietoa ja teoriaa intiaanien alkuperästä ja historiasta. Mukana on sekä vanhempaa että uudempaa tutkimusta. Vanhimman historian lisäksi kirjassa on myös käyty läpi intiaanien tilannetta 2000-luvulla sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa. Kirjoittajat kertovat esipuheessa, että he ovat halunneet tuoda esiin myös intiaanien aktiivisia rooleja yhteiskunnassa. Se onkin mielestäni onnistunut erittäin hyvin.

Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia on todellinen tiedon kultakaivos kaikille intiaaneista ja historiasta pitäville. Kirjassa on käsitelty intiaanikulttuureja erittäin laajasti ja monipuolisesti. Mukana on monenlaisia mielenkiintoisia osioita, kuten kappaleet intiaanitutkijoista ja -kirjailijoista. Kirjan avulla on helppo nähdä nykypäiviin johtanut kehitys. Upea kirja kerta kaikkiaan – ja erinomainen lahjakirja vaikka joulupakettiin.

Lukunäyte sivulta 30:
Uusimmat näkemykset esittävätkin, että ihminen on voinut saapua Amerikkaan useaa eri reittiä. Yksi näistä on saattanut olla Beringin maakannaksen reitti. Yhä useammat tutkijat ovat alkaneet epäillä, että myös Antarktista ja Etelä-Amerikkaa olisi yhdistänyt kannas, jolloin ihmisiä on voinut saapua myös etelästä. Jotkut uskovat ihmisten saapuneen Amerikkaan myös niin sanottua Atlanttista reittiä jään reunaa pitkin. Euroopassa jään eteläpuolella Espanjassa ja Etelä-Ranskassa asui noin 20 000 vuotta sitten niin sanottuja solutrén-ihmisiä. Joidenkin nuolenkärkiä tutkineiden tieteilijöiden mukaan solutréanilaiset seurasivat jään reunaa länteen noin 15 000 vuotta sitten ja lopulta Amerikkaan päädyttyään loivat clovis-kulttuurin.

Andersson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku: Intiaanit. Gaudeamus, 2010.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Joululahjavinkkejä nuorille

Olen koonnut tähän kirjoitukseen muutamia sellaisia kirjoja, jotka sopivat mielestäni joululahjoiksi nuorille, ehkä sellaisille 12–15-vuotiaille. Kaikista näistä kirjoista löytyy myös kokonainen arvostelu blogistani, eli olen ne kaikki myös itse lukenut ja voin niitä täysin suositella joululahjoiksi. Kirja on mielestäni aina hyvä lahja, joten toivottavasti vinkeistä on hyötyä.


1. Maria Turtschaninoff: Arra
Aivan ihana satufantasia, jonka päähenkilö nousee kurjuudesta omien taitojensa ja vahvuuksiensa avulla. Suosittelen tytöille! Kirja oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Arvostelu täällä.





2. Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen
Vaikuttava kertomus sairaasta pikkutytöstä, joka joutuu enkelin matkaan ja näkee surua mutta myös toivoa. Suosittelen tytöille mutta en kovin nuorille. Arvostelu täällä.





3. Brandon Mull: Myyttihovi-sarja
Vauhdikas seikkailu, joka sopii sekä tytöille että pojille. Sarjassa on ilmestynyt jo kaksi osaa, ja keväällä on tulossa sarjan kolmas osa. Ensimmäisen osan arvostelu täällä ja toisen osan täällä.





4. Jaakko Hämeen-Anttila ja Heli Hieta:  
Tuhat ja yksi yötä
Satuklassikko, joka pitäisi olla kaikilla. Uusi suomennos tuo sadut lähelle lukijaa. Tätä arvostetaan varmasti paljon vielä myöhemmässäkin iässä. Arvostelu täällä.
5. J.R.R. Tolkien: Satujen valtakunta
Satukokoelma, josta löytyy paljon luettavaa vielä aikuisenakin. Ihastuttavia satuja fantasiakirjallisuuden mestarilta. Arvostelu täällä.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Ja sitten Gummeruksen kevään kirjoja

Vaikka uusia kirjakuvastoja ei ihan joulukalenterin tahdissa postiluukusta tipahtelekaan, tuli tällä viikolla myös toinen kevätkuvasto, nimittäin Gummeruksen ensi kevään kirjakuvasto. Täytyy sanoa, että nämä kirjakuvastot saavat minut unohtamaan kaiken muun ja uppoutumaan siihen, mitä keväällä on luvassa.

Tällä kertaa minua kiinnostaa Gummeruksen alkuvuoden tajonnasta eniten kaksi kotimasta scifikirjaa: Hannu Rajaniemen Kvanttivaras ja Sami Parkkisen Punainen pyörre. Kumpikin on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kvanttivaras on Rajaniemen esikoinen mutta Parkkisella on jo useampiakin romaaneja.

Kvanttivaras on siitä kummallinen suomalainen kirja, että se kirjoitettiin ja julkaistiin ensin englanniksi nimellä The Quantum Thief. Gummeruksen esitteen mukaan englantilainen Gollancz-kustantamo solmi Rajaniemen kanssa sopimuksen kirjasta vain yhden luvun perusteella. Eikä siinä kaikki, samaan sopimukseen nimittäin kuuluu kaikkiaan kolme kirjaa. Aploodeja Rajaniemelle! Hannu Rajaniemi on muuten väitellyt tohtoriksi säieteoriasta ja on kuvan perusteella lisäksi aika komea mies.  

Kvanttivaras ilmestyy maaliskuussa ja kuuluu ehdottomasti lukulistalleni, vaikka minua kyllä myös vähän mietityttää, onko se liian tekninen minun makuuni. Onneksi Gummerus on liittänyt kuvastoon myös lukunäytteet monista kirjoista, eikä Kvanttivaras vaikuta lukunäytteen perusteella ollenkaan pelottavan tekniseltä, vaikka kylläkin hyvin älykkäältä.

Sami Parkkisen Punainen pyörre sijoittuu lähitulevaisuuteen, joka ei vaikuta kovin valoisalta. Dystopiset tulevaisuusuhat ovat aina korkealla lukutoivelistallani, joten odotan mielenkiinnolla Parkkisen kirjaa. Se ilmestyykin jo tammikuussa, joten toivottavasti voin kirjoittaa kirjasta lisää jo hyvinkin pian.

Tietokirjojen puolella minua kiinnostaa Gummeruksen kevään tarjonnasta eniten Adrian Goldsworthyn kirjoittama Antonius ja Kleopatra, joka kertoo näiden historiallisten henkilöiden rakkaussuhteesta. Kleopatra on aina kiinnostanut, joten aion tutustua myös tähän kirjaan.

En löytänyt Gummeruksen esitettä vielä heidän nettisivuiltaan, mutta jos paperinen kuvasto osuu jossain silmiin, kannattaa siihen tutustua. Lukunäytteet ovat todella hyvä lisä kirjaesittelyihin, sillä niiden perusteella voi jo aika hyvin päätellä, kiinnostaako joku kirja vai ei.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Jane Austen ja Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit


Seth Grahame-Smithin kehittelemä Jane Austen -sovitus Pride and Prejudice and Zombies oli jonkinlainen kirjallinen sensaatio viime vuonna. Nyt kirja on saatu myös suomeksi ja vielä kiitettävän nopeastikin. Kuinka siis taipuu Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo zombeilla ja väkivallalla höystettynä?

Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit -kirjan tapahtumapaikkana on englantilainen pikkukaupunki, jossa asustaa Bennettien viisilapsinen perhe. Kaikki lapset ovat tyttöjä, joten perheen äidillä on suuri huoli siitä, pääsevätkö tyttäret naimisiin. Isä puolestaan on huolestunut ainoastaan siitä, pysyvätkö tyttäret hengissä. Siksi hän onkin kouluttanut koko katraasta taitavia taistelijoita. Taistelutaitoja onkin syytä pitää yllä, sillä Englannin on vallannut kauhea zombiepidemia.

Grahame-Smith on kirkastanut kirjan henkilöhahmoja jonkun verran, joten jo alunperinkin ironiset hahmot ovat nyt vieläkin terävämpiä. Bennettien äiti on vielä kauheampi pyrkyri ja Elizabethin nuoremmat sisaret vielä tyhjäpäisempiä kuin Austenin alkuperäisessä kirjassa. Elizabeth taas on kiinnostava yhdistelmä herkkyyttä, kipinöitä ja verenhimoa.

Parhaimmillaan kirjan ironia toimii todella mainiosti. Kahden lähes vastakkaisen tyylin yhdistäminen saa aikaan hykerryttäviä mielikuvia. En voi muuta kuin hihittää, kun hieno nainen sitoo helmansa kiinni, niin ettei hame valu korviin hänen esittäessään käsilläseisontaa herraseuralle. Siveää mutta akrobaattista touhua.

Varsinkin loppua kohden kirja pitää enemmän ja enemmän otteessaan – en olisi malttanut esimerkiksi jäädä aamulla työmatkabussista pois, kun olisin halunnut jatkaa lukemista. Pelloilla aivojen perässä ryömivät zombit ja piiloteltuja ilkeyksiä tiputtelevat kilpakosijattaret ovat näköjään aika lyömätön yhdistelmä.

Olen iloinen, etten lukenut tätä kirjaa kuitenkaan englanniksi, vaikka sitäkin suunnittelin. Luulen, että minulta olisi moni herkullinen yksityiskohta jäänyt huomaamatta. Suosittelen kirjaa varauksetta myös niille, jotka epäilevät sen riistävän alkuperäistä teosta. Mielestäni mikään olennainen ei kirjassa muutu, vaan Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on säilyttänyt Austenin kirpakan älykkyyden.

Ensi keväänä onkin sitten merihirviöiden vuoro uiskennella Austenin maisemiin, kun Schildts julkaisee kirjan Järki ja tunteet ja merihirviöt. Sen kirjoittajana on tällä kertaa Ben H. Winters. Pitää varmaan lukea Austenin oma versio uusiksi sitä ennen, että tapahtumat palaavat taas mieleen.

Lukunäyte sivulta 13:
Herra Darcy käveli tiehensä, ja veri tuntui jähmettyvän Elizabethin suonissa. Häntä ei ollut koskaan loukattu näin. Soturin kunnia vaati hyvitystä. Hyvin hienovaraisesti Elizabeth kurotti kohti nilkkansa. Hänen kätensä tavoitti helman alle kätketyn tikarin. Hän aikoi seurata kopeaa herra Darcya ja leikata tämän kurkun auki.

Austen, Jane ja Grahame-Smith, Seth: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (Pride and Prejudice and Zombies, 2009). Suomentanut Virpi Vainikainen. Schildts, 2010.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...