tiistai 23. lokakuuta 2012

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Liz Williamsin Aavekauppiaan tytär on yksi niistä mahtavista löydöistä, joista en tiennyt ennakkoon juuri mitään. Kirjan takakannen juoniselostuksen sijaan minut oikeastaan houkutteli kirjan pariin kuvaus kirjailijasta: taikuri-isän ja kauhukirjailijaäidin druiditytär. Aivan pakko siis oli testata!

Kirjan päähenkilö on komisario Chen, joka on poliisilaitoksen outo lintu. Yhteydet yliluonnolliseen maailmaan, taivaaseen ja helvettiin, tekevät miehestä epämiellyttävää seuraa kaikille tavallisille poliiseille - ja kaikille muillekin ihmisille. Yliluonnolliset rikokset kuitenkin tarvitsevat omat poliisivoimansa, sillä maailman tasapainoa on pidettävä yllä, eikä byrokraattinen ja monitasoinen maailma pysy itsestään kasassa.

Aavekauppiaan tytär on kiehtova yhdistelmä itämaista mystiikkaa, tiedettä, demoneja, pakanuutta ja etsivätarinaa. Suorastaan ahmin kirjaa päästäkseni perille sen maailmasta, enkä pettynyt kertaakaan. Varsinkin helvetin maantiede ja hierarkiat olivat mielikuvitusta innostavaa luettavaa ja demoni Zhu Irzhi yllättävän hottis.

Komisario Chen on miellyttävän pohtiva ja epätäydellinen sankari, jonka suurin heikkous on hänen vaimonsa Inari. Tämän hahmo olikin minusta kirjan kiehtovin henkilö. Aavekauppiaan tyttären alussa Inarista ei oikein pääse kärryille, mutta tarinan kehittyessä hahmo kasvoi ja kiinnyin siihen valtavasti. Ehkä imin itseeni Chenin suojelevaisen asenteen vaimoaan kohtaan?

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt Aavekauppiaan tyttärestä. En kannen perusteella odottanut kirjasta juuri mitään, sillä no, eihän se kerro yhtään mitään! Missä on mystiikka ja kirjasta huokuva tummanpuhuva hiljainen huumori? Suosittelen kuitenkin katsomaan kannen ohi, sillä kirja oli mainio. Se on myös sarjan ensimmäinen osa, ja palan halusta lukea tästä maailmasta vielä lisää.

Aavekauppiaan tyttären kantta on kritisoitu myös Taikakirjaimet-blogissa, vaikka kirja itse saikin ihan hyvän arvion. Käännä jo sivua -blogissa ei kannen lisäksi pidetty Inarista, mutta sielläkin kirja sai muuten kehuja. Lisää arvioita löytyy myös näistä blogeista: Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjaston kummitus ja Luettuja maailmoja.

Lukunäyte sivulta 21:
Chen siemaili teetään ja teki ristiviittauksia kuolleiden tyttöjen nimistä niiden sielujen nimiin, jotka olivat todellakin saapuneet taivaaseen. Taivaallisen maahanmuuton osasto oli legendaarisen tunnettu pedanttisuudestaan ja läpikotaisuudestaan, ja Chen oli varma, ettei kukaan voinut tippua seulan läpi. Silti ainakaan viittä kuolleiden listan nimeä ei löytynyt vastaavista maahanmuuttoasiakirjoista. Tämä saattoi tietenkin tarkoitta myös sitä, että sielujen määränpää oli ollut helvetti eikä taivas, ja helvetin asiakirjoihin käsiksi pääsemisessä menisi pidempään ja niitä varten pitäisi lunastaa erinäisiä palveluksia.

Aavekauppiaan tytär Liken sivuilla ja Adlibriksessä.

Williams, Liz: Aavekauppiaan tytär (Snake Agent, 2005). 352 sivua. Suomennos: Marianna Leikomaa. Like, 2012. ISBN: 9789520107406.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Siiri Enoranta on yksi niitä kotimaisia kirjailijoita, joiden uraa seuraan hyvin tarkasti. Olen tainnut tästä ennenkin jo paasata, joten jääköön esittely tällä kertaa vähän lyhyemmäksi. Odotan kuitenkin joka kerta suurella mielenkiinnolla sitä, mitä tämä ehdottomasti yksi tämän hetken taitavampia nuoria sanankäyttäjiä on saanut aikaan.

Painajaisten lintukodossa Enoranta palaa jälleen puhtaaseen fantasiaan. Kirja kertoo Lunnista, joka hylkää perheensä ja tehtävänsä oman onnensa vuoksi. Lunni kulkee unissa ja valveessa etsien sitä, kuka oikeastaan on. Huolet kotiväestä seuraavat Lunnia koko ajan, kunnes hänen on pakko kohdata taakse jääneet.

Painajaisten lintukodon kieli on jälleen enorantamaisen kaunista, mutta eri tavalla kaunista kuin esimerkiksi Gisellen kuolemassa. Sen kielessä oli taikaa, joka syntyi realismin puristuksessa. Tämä taas on täynnä lyyristä kauneutta, jonka tehoa epämääräisyys vähän syö, mutta vain ihan vähän. Sanat ovat Enorannan tehokkain työkalu.

Olin todella valmistautunut pitämään Painajaisten lintukodosta, mutta lukukokemus jäi hitusen tyhjäksi. Kirjan teemat ovat suuria, mutta ne eivät minusta nouse tarpeeksi esille. Ihan kuin nekin jäisivät unen ja valveen välitilaan ja hiukan epämääräisiksi. Ehkä odotin jotain erilaista? Kirjan maailma ja päähenkilö ovat kuitenkin molemmat aivan mahtavia, ja monet muut kirjassa tavatut hahmot ovat riemastuttavia. 

Kirja on todella viimeistellyn ja mietityn oloinen – aivan kuin jokaisella sanalla olisi harkittu paikka. Jotenkin kirjasta oli kuitenkin vaikea saada otetta ja olisin kaivannut perusteellisempaa pohjustamista. Moni asia jäi mielestäni liian vähäiselle käsittelylle. Olisin halunnut esimerkiksi tietää tarkemmin, miksi juuri painajaisia ja miksi juuri linnut.

Painajaisten lintukodon taiteellisuus sai minut miettimään kirjan kohdeyleisöä. Enoranta on taitava rakentamaan vaikeasti määriteltäviä kirjoja, joista ei oikein osaa sanoa, kenelle ne on kirjoitettu. Vaikka tämä onkin luetteloitu nuortenfantasian alle, epäilen, että kirjasta voisi nauttia paljon vanhempikin yleisö. Olisi kuitenkin kiva kuulla varsinkin nuorten ajatuksia kirjasta.

Enoranta on muuten mahtava tuottelias kirjailija. Seuraava kirja, Nokkosvallankumous on jo työn alla! Kansi näyttää oikein hyvältä, kuten muuten tässä Painajaisten lintukodossakin.

Painajaisten lintukodosta löytyy lisää arvioita ainakin näistä blogeista: Saran kirjat, Tarinauttisen hämärät hetket ja Vinttikamarissa.

Lukunäyte sivulta: 9
Olin riemuissani. Minä makasin rannalla henkeä haukkoen ja yökkäilin suustani levää ja lietettä, köhin ja yskin ja nauroin niin, etten tiennyt kyyneliäkö ne olivat vai yhä vain putoavaa jokivettä. Katsoin ympärilleni ja siinä oli maailma, koko maailma joka minulta oli siihen asti pidetty salassa, minä olin siinä ja maailma minun. Nousin seisomaan ja huusin koska saatoin, karjuin uutta valtaani ilmoille. Olin vapaa!

Painajaisten lintukoto WSOY:n ja Adlibriksen sivuilla.

Enoranta, Siiri: Painajaisten lintukoto. 330 sivua. Kansi: Mika Tuominen. WSOY, 2012. ISBN: 9789510389324.

maanantai 1. lokakuuta 2012

George Orwell: Eläinten vallankumous

Luinpa taas pitkästä aikaa uudestaan George Orwellin Eläinten vallankumous -kirjan. Tämä surullinen kirja itkettää minua aina niin kauheasti. Se on kuin mallivastaus siitä, miten tasa-arvo ja yhteisöllisyys toimivat parhaiten, kun kaikilla on samat arvot.

Kirja kertoo maatilasta Ranskassa, jossa eletään mukavaa elämää. Ahneet lampaat kuitenkin päättävät juonia vallan maatilalla itselleen. Ne käynnistävät vallankumouksen, jonka seuraukset ovat kauhistuttavat. Maatalon mukava emäntä ja isäntä joutuvat lähtemään lapsineen pakoon, ja koko maatila jää hunningolle. Onneksi kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu.

Eläinten vallankumous onkin vertauskuvallinen essee Ranskan vallankumouksesta. Vaikka kirja on todella surullinen, on siinä satunnaista huumoria. Kirjan hassuin tapahtuma on se, kun siat marssivat Aurinkokuninkaan palatsiin vain huomatakseen olevansa myöhässä. Lampaat ovat jo nousseet siellä valtaan ja siat joutuvat tyytymään palvelijoiden rooleihin.

Kirja ei anna kovin positiivista kuvaa lampaista, sillä niiden käsitys oikeudesta on hyvin kummallinen. Vallassa olevat lampaat johtavat koko valtakunnan kaaokseen, jossa kerä villaa on arvokkaampi kuin ruoka. Muiden eläinten pitää nimittäin pukeutua villapaitoihin voidakseen esiintyä lampaiden hovissa. Villaa ei kuitenkaan ole tasaverroin tarjolla kaikille, joten palvelijoiden joukossa kytee kapina. En paljasta loppuratkaisua, mutta voin kertoa, että siihen liittyy kerimistä. Tässä näkyy jälleen kirjan huumori, joka tosin on melko peiteltyä.

Kirja on yksinkertainen ja helppotajuinen pikku opus, josta voisi kirjoittaa vaikka kuinka monta kirja-arvostelua. Sen juoni on mukaansatempaava ja klassikoksi kirja onkin oikein kelpo eläinsatu. Tyhmät lampaat ovat kuin vertauskuva kuninkaallisista, jotka hienostelevat, vaikka oikeasti hekin kakkivat lattialle. Voin suositella kirjaa kaikille, jotka tykkäävät helpoista klassikoista.

Lukunäyte sivulta 29:
– Mitä kaikelle tuolle villalle tapahtuu? muuan kysyi.
– Äiti kutoi siitä joskus meille villahousuja, yksi kanoista sanoi.
– Älkää piitatko villoista, karitsaiseni! päälammas huusi ja asettui villakasojen eteen. – Niistä pidetään kyllä huoli. Syöminen on tärkeämpää. Pikkukaritsa Lumipallo johtaa teitä. Minä tulen perässä parin minuutin kuluttua. Eteenpäin, karitsanpulleroni! Sapuska odottaa.
Niinpä eläimet marssivat palatsiin ja väistelivät papanoita kulkiessaan. Niitä riitti jo lähes puolen metrin verran jokaisella palatsin pääväylällä.

Orwell, George: Eläinten vallankumous (Animal Farm, 1945).

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...