keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Tämän vuoden kesäkirjojen ensimmäiseksi luettavaksi kirjaksi päätyi Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu. Se sattui olemaan pinossa päällimmäisenä ja lisäksi pokkarina kätevän kokoinen muutenkin pursuilevaan juhannuksen kirjakassiin. Osa kesäkirjoista on nimittäin aivan väärän kokoisia mukana kuljetettaviksi.

Olen aikaisemmin lukenut Murakamin Kafka rannalla -kirjan, josta pidin todella paljon. Suuri lammasseikkailu ei juoneltaan kuulostanut yhtä mielenkiintoiselta, mutta minua kiehtoi kuitenkin se, että kirjaa kuvattiin todella omalaatuiseksi. Ja sitä se kyllä olikin. Kirja nimittäin kertoo erään omalaatuisen ja myyttisenkin lampaan etsimisestä. En aio kirjoittaa juonesta enempää, sillä minusta osa kirjan viehätystä on juuri siinä, että sen juonesta ei aluksi tiedä juuri mitään. Kirja on erikoinen, se riittäköön alustukseksi.

Yksi Suuren lammasseikkailun parhaita ominaisuuksia oli se, että kirjan jännitys rakentui hyvin taitavasti. Lukijalta esimerkiksi vietiin välillä tarina jalkojen juuresta, ja korvattiin se toisella tarinalla. Näin jännitettä kasvatettiin, kunnes se päästettiin taas purkautumaan solmimalla asiat yhteen. Pidin myös kirjan tunnelmasta, vaikka samalla epäilenkin, ettei kahdesti käännetty teos pysty tarjoamaan tekstiä sellaisena kuin sen pitäisi olla. Suuri lammasseikkailu on käännetty ensin japanista englanniksi ja sitten suomeksi.

Tällaisen oudon ja irrationaalisen kirjan kanssa tulee hyvin vahvasti vastaan se ongelma, että jos kirjan kulttuuri on vieras, jää moni asia ymmärtämättä. Toki niin tapahtuu aina lukiessa sellaisesta kulttuurista, josta ei tiedä tarpeeksi. Suuren lammasseikkailun kanssa minulla oli koko ajan sellainen olo, että minut on jätetty jossain määrin ulkopuoliseksi. Ehkä näin ei oikeasti ole, ehkä kirja on vain niin kummallinen. Samaa vierauden tunnetta ei minulle syntynyt kuitenkaan Kafka rannalla -kirjasta.

Kirja ei ollut ehkä parhaimmillaan nyt kesällä, sillä se olisi vaatinut enemmän keskittymistä. Sen tunnelmassa oli myös jotain loppusyksyyn tai jopa talveen liittyvää. Kirja on vähän surumielinen ja se henkii lopullisuutta ja jäähyväisiä. En myöskään oikein jaksanut keskittyä kaikkeen siihen maatalouteen liittyvään tietoon, mutta esimerkiksi kauniskorvaisesta tyttöystävästä olisin halunnut lukea enemmänkin. Kirjasta jäi siis aika ristiriitainen olo. Murakamilta on käännetty vielä ainakin Sputnik-rakastettuni, jonka aion kyllä vielä joskus lukea. Ehkä sitten ensi kesänä.

Lukunäyte sivulta 132:
Mies veti kirjekuoresta valokopioarkin ja ojensi sen suoraan minulle. Siinä oli lampaan kuva. Se oli ilmeisesti piirretty pehmeällä lyijykynällä, sillä ympäri arkkia oli mustia sormenjälkiä. Piirros oli kömpelö, mutta silti se jotenkin kiinnitti huomion. Yksityiskohdat oli piirretty hyvin huolellisesti. Sitä paitsi valokuvan lammas ja piirroksen lammas olivat epäilemättä sama lammas. Tahra oli kuin olikin tähden muotoinen syntymämerkki.

Murakami, Haruki: Suuri lammasseikkailu (Hitsuji o meguru bōken, 1982). Suomentanut Leena Tamminen. Tammi, 2010 (1993, 3. painos).

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Maggie Shayne: Pimeyden taikuri – Yön siivet 3

Ihana helle paahtaa ja aivot tarvitsevat lomaa. Mikäpä siis parempaa ajankulua kuin kevyt vampyyriromantiikka. Valitettavasti tarjolla ei tässä kuussa ole Nocturne-suosikkejani, mutta Maggie Shaynen Pimeyden taikuri ei ollut ollenkaan hullumpi lukukokemus.

Pimeyden taikuri jatkaa Shaynen Yön siivet -sarjaa, jossa tutustutaan tällä kertaa ikivanhaan Damien-vampyyriin. Muista vampyyreistä eristäytynyt vahva vampyyri esiintyy taikurina ja pitää tiukkaa huolta yksityisyydestään. Se kuitenkin muuttuu, kun Shannon, kaunis yksityisetsivä, alkaa epäillä Damienia ystävättärensä murhasta.

Molemmat Pimeyden taikurin päähenkilöt olivat aika kiinnostavia, ja oli myös hauska lukea sarjan aikaisemmista henkilöistä lisää. Täytyy kyllä sanoa, että minusta sarjan naiset ovat olleet toistaiseksi mielenkiintoisempia tyyppejä kuin miehet. Naisten ongelmat ja huolet ovat olleet jotenkin konkreettisempia kuin miessankareiden murheet. Pimeyden taikurissa selvennettiin myös joitain asioita aikaisemmista kirjoista, jotka silloin tuntuivat jäävän vähän tyhjän päälle. Ilmeisesti kirjailijalla on ollut selkeä suunnitelma sarjan kulusta ja rakenteesta jo alusta asti.

Pidin Pimeyden taikurista ihan kohtuullisesti, vaikka se ei ollutkaan tarpeeksi vauhdikas minun makuuni. Jahkailua ei kuitenkaan ollut ihan niin paljon kuin jossain sarjan aiemmissa osissa. Tämä sopi ihan suunnitelmieni mukaiseen aivojen lepuuttamiseen ja mukavaan viihtymiseen auringossa. Vaikka onhan se vähän hassua lukea pimeyden asukkaista keskellä kauneinta kesäpäivää. Voin silti suositella näitä esimerkiksi rantalukemiseksi muillekin vampyyriromantiikan ystäville.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista: Verilinja, Ikiyön tarinoita ja Hämärän muistot.

Lukunäyte sivulta 7:
– Aplodeja ihastuttavalle Shannonille, urhealle vapaaehtoisellemme.
Mies sanoi sen äänekkäästi, ja viittasi kohti Shannonia suurieleisesti ja kiiltävä viitta keinahtaen. Valonheitin totteli miestä ja hukutti Shannonin kirkkaaseen valoon, joka ei karkottanut pahaenteisiä kylmiä väreitä. Hän siristi silmiään, kun aplodit voimistuivat. Mies tarttui hänen käteensä isolla, lämpimällä kädellään. Lehtiö, kynälamppu, käsilaukku, kaikki putosivat lattialle, kun hänet nykäistiin jaloilleen.

Pimeyden taikuri Harlequinin sivuilla.

Maggie Shayne: Pimeyden taikuri – Yön siivet 3 (Twilight Illusions – Wings in the Night 3, 1994). Suomentanut Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Matt Haig: Radleyn perhe

Mitä saadaan, kun yhdistetään pidättäytyminen, naapurilähiö ja vampyyrit? Kannen perusteella jotain hyvin mielenkiintoista, joten sopivasti postiluukusta kolahtanut Matt Haigin Radleyn perhe sujahti juhannustavaroiden joukkoon.

Kirja kertoo Radleyn nelihenkisestä perheestä, joka asuu pienessä englantilaisessa kaupungissa ihan tavallisessa keskiluokkaisessa naapurustossa. Perheen vanhemmat ovat kunniallisia ja hoitavat sekä työn että harrastukset soveliaalla tavalla. Perheen lapset sen sijaan ovat koulun hyypiölistalla, sillä he ovat kalpeita, sairaita ja muutenkin ihan friikkejä. Kunniallisesta valepuvustaan huolimatta perheellä on tavallista suurempi salaisuus, Radleyt ovat nimittäin verenjuonnista pidättäytyviä vampyyreitä.

Radleyn perheen teemat ovat tuttuja jo monesta keskiluokkaista elämänmenoa tutkivasta kirjasta. Vampyyriys tuo kirjaan kuitenkin uudenlaisen käsittelytavan. Vampyyriperhe edustaa kaikkia keskiluokkaisuutta kohti pyrkiviä perheitä, joiden kaapeissa on luurankoja, addiktioita ja salaisuuksia. Sen avulla tutkitaan peribrittiläiseksi miellettyä tunteiden tukahduttamista ja hillittyä elämää, joka kuitenkin roikkuu koko ajan lähellä ratkeamista. Kirja on koottu maukkaista aineksista, ja se tarjoaa hiukan uudenlaista lähtökohtaa jo melko loppuunkalutulle aiheelle.

Kirjan alku oli varsin toimiva, mutta loppupuoli olisi kaivannut vähän enemmän särmää. Lopussa tuntui, että kirjailija päästi tarinan käsistään, sillä vaikka siitä kehittyikin hauska vampyyritarina, jäi kirjan yhteiskunnallinen piikki vajaaksi. Odotin koko ajan, että Radleyn perhe repäisisi oikein kunnolla, mutta se jäi kuitenkin vain sellaisen hauskan ja näppärän kirjan tasolle. Pienellä ylilyönnillä kirja olisi voinut nousta loistavaksi ja paljastavaksi tutkimukseksi ihmisluonnosta. Vampyyrit pääsivät kuitenkin lopulta aivan liian helpolla, toisin kuin esimerkiksi muita addiktioita sairastavat ihmiset, joihin kirjan vampyyreitä pakostakin tuli verrattua. Jäin miettimään, oliko kirjailijan tarkoitus sittenkin kuvata vain tarinaa vampyyreistä, vaikka alkupuolella lukijalle tarjottiin niin paljon mahdollisuuksia vertauskuvalliseen lukemiseen.

Vaikka Radleyn perhe ei siis noussutkaan kaiken potentiaalinsa tasolle, oli se mielestäni kuitenkin oikein viihdyttävä kirja pienellä terävyydellä maustettuna. Sitä voi suositella myös sellaisille, joille vampyyrikirjat eivät yleensä maistu. Vampyyrit tosiaan toimivat kirjassa vertauskuvana kaikille salaisuuksille ja epänormaaliuksille, joita ihmisiltä löytyy. Parhaimmillaan kirja onkin juuri silloin, kun joku sen henkilöistä kamppailee sovituista normeista poikkeavia halujaan vastaan. Aihetta käsitellään kuitenkin melko kevyellä tasolla, eli mitenkään rankka kirja Radleyn perhe ei ole, vaan sellaista mukavaa viihdettä. Sopii hyvin esimerkiksi lomalukemiseksi.

Lukunäyte sivulta 28:
Peter pysyttelee mahdollisimman lähellä pensasaitaa siellä, missä sitä vain on, saadakseen kaiken irti rajallisista varjopaikoista. Hän yrittää olla liikaa ajattelematta edessä olevaa päivää tai sitä äänetöntä voimainponnistusta, jota häneltä vaaditaan tästä perjantaista selviytymiseksi, päivästä joka on käytännöllisesti katsoen täsmälleen samanlainen kuin suunnilleen tuhat perjantaita sitä ennen. Niihin perjantaipäiviin ei ole sisältynyt minkäänlaista jännitystä sen jälkeen, kun he muuttivat Lontoosta Bishopthorneen luopuakseen vanhoista tavoistaan ja hillittömän, verisen unohduksen täyttämistä viikonlopuista.

Radleyn perhe Atenan sivuilla ja Adlibriksessä.

Haig, Matt: Radleyn perhe (The Radleys, 2010). Suomentanut Taina Wallin. Atena, 2011.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Hyvää juhannusta!


Blogi siirtyy nyt hetkeksi tähän asentoon. Mallia näyttää Sampo-mäyräkoira. Juhannuksen jälkeen onkin sitten taas luvassa kirja-asioita. Nyt on luettavana nimittäin oikein hyvä kirja, ja pino kesäkirjoja odottaa lukuvuoroaan.

Oikein hauskaa ja rentouttavaa juhannusta kaikille. Nostakaa jalat hallitusti kohti taivasta! :)

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Andy Mulligan: Roskaa

En oikein tiedä, miksi valitsin tämän kirjan luettavakseni. Ehkä siksi, että tiedän olevani vähän ennakkoluuloinen lukija ja mieluiten lukisin vain tietyntyyppisiä kirjoja. Tämän blogin lukijat varmaan kyllä osaavat päätellä, millaisia kirjoja ne ovat. En osannut oikein sijoittaa tätä Andy Mulliganin Roskaa-kirjaa mihinkään lokeroon, joten ajattelin, että se varmaan selviää, kun kirjan lukee. Takakannen tekstiä kummempaa ennakkotietoa ei minulla kirjasta ollut.

Roskaa kertoo kolmesta pojasta, jotka asuvat ja työskentelevät suurella kaatopaikalla etsien sieltä elantoaan. Eräänä päivän pojat löytävät jotain houkuttelevaa ja vaarallista, jota myös poliisit etsivät. Pojat päättävät kuitenkin pitää löydön itsellään ja alkavat ratkoa salaisuutta, joka saattaa heidät suureen vaaraan. He törmäävät rikollisiin poliiseihin ja mädännäiseen byrokratiaan, jossa rahalla saa mitä vaan, eikä ihmishenki ole minkään arvoinen.

Kuulostaa raadolliselta ja tärkeältä aiheelta, eikö? Mutta kirjan kerronta onkin oudon kevyttä. Hmmm, tämähän on nuortenkirja! No, sen olisi ehkä voinut arvata kyllä kannen kuvastakin. Jotkin kirjan kohdat ovat aika kauheita, esimerkiksi se kun poliisit roikottavat pikkupoikaa ikkunasta ja uhkaavat murskata tämän raajat. Tarina pysyy silti kovin pinnallisena – se ei oikeasti tule kirjasta lukijan sisälle. Mutta annan sen anteeksi, kun kyseessä on kuitenkin nuortenkirja. Roskaa on tavallaan kiehtova, mutta toisaalta ainakin minun mielestäni kovin epäuskottava.

En myöskään oikein pitänyt kirjan kerrontaratkaisusta, sillä siinä on useita minäkertojia, jotka myös kommentoivat omaa kertomustaan ja toistensa tekemisiä. Koska kerronta oli hajautettu näin moneen osaan, en saanut oikein kunnon otetta kenestäkään kertojasta. Se vaikutti myös selvästi siihen, ettei tarina muuttunut todentuntuiseksi. Lisäksi varsinkin kolmen pojan kerronta oli aivan liian samanlaista, mutta ehkä heidän jutusteleva tyylinsä vetoaa enemmän nuoriin lukijoihin.

En nyt oikein osaa kertoa tästä Roskaa-kirjasta mitään enempää. Se on todella ohut ja nopealukuinen, eli lukekaa ihmeessä se itse ja kertokaa minullekin, millaisia ajatuksia se teissä herättää. Olisi kiinnostavaa kuulla myös jonkun nuoren ajatuksia kirjasta. Epäilen, että tästä saattavat ainakin pojat pitää. Minulle kirja jäi oudosti roikkumaan kevyen seikkailun ja koskettavan draaman välimaastoon. Siitä on takakannen mukaan tulossa myös elokuva, ja uskonkin että elokuvana tarinasta tulee varmaan uskottavampi. Mutta nyt olen vähän kysymysmerkkinä, tai sitten vaan liian vanha.

Lukunäyte sivuilta 6–7:
Tekisikö mieli tulla katsomaa? Behalan voi haistaa jo kauas, ennen kuin sen näkee. Se on varmaan kahdensadan jalkapallokentän tai ehkä tuhannen koripallokentän kokoinen – en tiedä, joka tapauksessa se näyttää jatkuvan loputtomiin. En myöskään tiedä, miten suuri osa siitä on ulostetta, mutta huonona päivänä tuntuu, että suurin osa, ja me kahlaamme siinä, hengitämme sitä, nukumme sen vieressä – todellakin, ehkä sinä löydät jonain päivänä "jotain kivaa". Joopa joo.
Kunnes eräänä päivänä minä löysin sen.

Roskaa Adlibriksessä.

Mulligan, Andy: Roskaa (Trash, 2010). Suomentanut Ulla Selkälä. WSOY, 2011.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Alyson Noël: Punaiset tulppaanit – Kuolemattomat 1

Kun kirjamaailmassa jokin asia on muotia, sitä tuntuu pursuavan joka paikasta. Esimerkiksi nyt on käynnissä valtava yliluonnollisten romanssien buumi nuortenkirjallisuudessa. Tätä on nyt jatkunut jo jonkin aikaa, joten välillä tulee mietittyä, onko seuraava yliluonnollinen nuortenkirja enää lukemisen arvoinen. Mutta juuri, kun ajattelen, että tuskin enää ilahdun uusista samaan kaavaan tehdyistä kirjoista, tulee eteen poikkeus.  

Alyson Noëlin Punaiset tulppaanit on Kuolemattomat-sarjan ensimmäinen kirja. Se kertoo auto-onnettomuudessa perheensä menettäneestä Everistä, joka itsekin kävi lähellä kuolemaa. Ever kuitenkin pelastui ja sai yliluonnollisia kykyjä. Hän kuulee muiden ajatukset ja näkee ihmisten auroja ja kummituksia. Nämä taidot eivät kuitenkaan toimi koulun uuteen oppilaaseen, tolkuttoman komeaan Dameniin, jossa on kaiken lisäksi jotain muutakin hämärää.

Juoni on siis sitä samaa kaavaa, johon on jo ehditty totuttua. Eniten tämä kirja muistuttaa juoneltaan Becca Fitzpatrickin Langennutta enkeliä. Mutta vaikka juoni ei yllätä, on Punaiset tulppaanit muuten kuitenkin yllättävän raikas kirja. Se rakentaa jännitystä jättämällä asioita kertomatta, joten lukija ei oikein tiedä, mitä mieltä esimerkiksi henkilöistä lopulta on. Vaikka olen lukenut useita tämän tyyppisiä kirjoja, en silti ollut lainkaan varma siitä, mitä tulee tapahtumaan.

Tuoreen romanssin lisäksi kirja käsittelee nuorten ongelmia rehellisesti samalta tasolta. Siinä ei ole mitään holhoavaa tai opettavaista, vaikka Everin menetystä ja surutyötä käydään läpi koskettavasti ja lohduttavastikin. Everin toipumisen ja rakastumisen lisäksi Punaiset tulppaanit käsittelee muita nuorille tärkeitä asioita. Koulun hierarkia ja erilaiset klikit, yksinäisyys ja erilaisuus sekä hyväksytyksi tulemisen tarve ja rakkauden kaipaaminen ovat teemoja, jotka löytyvät tosin monesta muustakin nuortenkirjasta, mutta niiden käsittely on tässä onnistunut hyvin.

Vaikka Punaiset tulppaanit -kirjassa käsitellään vaikeitakin asioita, on sen ote tapahtumiin jopa hauska. Repliikit ovat nasevia ja osuvia, ja henkilöihin on helppo samaistua. Kirjan henkilöt ovat aidon tuntuisia, ja päähenkilö Ever on mielestäni varsin sympaattinen sankaritar angstistaan huolimatta. Kirjassa on sopivasti jännitystä, huumoria, romantiikkaa ja viisauttakin. Aika hyvä yhdistelmä siis!

Punaisten tulppaanien loppu oli mielestäni turhan sovinnainen, ja olin siihen aika pettynyt. Yleisfiilis kirjasta jäi kuitenkin paljon plussan puolelle, ja olen varma, että monet nuoret ihastuvat siihen. Tämä on ehkä sellainen sekoitus rikkaista teineistä kertovia tv-sarjoja ja Houkutusta. Kuolemattomat-sarjan seuraava osa, Sininen kuu, ilmestyy jo elokuussa. Kaikkiaan sarjaan kuuluu kuusi osaa, mutta loppujen suomentamisesta ei vielä ole tietoa.

Lukunäyte sivulta 11:
Suuntaan omalle paikalleni luokan takaosassa, väistän käsilaukkua, jonka Stacia Miller on tahallaan laittanut reitilleni ja jätän huomiotta jokapäiväisen "luuuu-seri"-serenadin, jota hän hiljaa hyräilee. Sitten liu'un tuolilleni, kaivan kirjan, muistikirjan ja kynän kassista, laitan kuulokkeet korviini, vedän hupun takaisin päähäni, pudotan reppuni vieressä olevalle tuolille ja odotan, että Robins, opettajamme, saapuu.

Punaiset tulppaanit Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

Noël, Alyson: Punaiset tulppaanit – Kuolemattomat 1 (Evermore – The Immortals 1, 2009). Suomentanut Sirpa Meripaasi. Otava, 2011.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Lomaa ja kesäkirjoja


Tänään on ensimmäinen virallinen lomapäiväni, joten julkaisen sen kunniaksi listan kesäkirjoistani. Kesäkirjalista on yksi lukupiirimme perinteistä. Kesällä tulee pieni tauko kokoontumisiin, joten päätimme joskus korvata yhden tapaamisen kesäkirjalistalla. Jokainen kokoaa listaan kirjoista, jotka haluaisi itse lukea tai jotka on jo lukenut, mutta suosittelee muille. Mitään varsinaisia kriteereitä kesäkirjoilla ei ole. Parasta näissä listoissa on se, että silloin tulee luettua vähän erilaisia kirjoja kuin ehkä muuten. Yritän lukea suurimman osan omista kirjoistani ja poimia muiden listoilta ainakin yhden kirjan per lista.

Tässä siis minun tämän kesän kesäkirjalistani: 
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Kyllä kesässä pitää yksi Murakami lukea. Viime kesänä lukuun pääsi Kafka rannalla, nyt siis lammasseikkaillaan.
Seija Vilén: Mangopuun alla
Pitkään lukulistalla ollut kirja, jota on kehuttu kovasti blogeissa, vaikka "virallisissa" arvosteluissa onkin tuomittu liian vaikeaksi.
Hal Duncan: Vellum – Kaikkeuden kirja I
Lukulistalla jo vuoden ollut kirja, jota yritin viime kesänä lukea lentokoneessa. Päätin antaa kirjalle parempaa aikaa, ja ilmeisesti sellaista ei tullut koko vuonna...
Claudie Gallay: Tyrskyt
Ihastuin Gallayn uusimpaan suomennokseen Rakkaus on saari, joten Tyrskyt on ehdoton kesäkirjani.
Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä
Uusi kirjalöytö, joka saa edustaa sekä tietokirjoja että elämäkertoja tänä kesänä.
Tove Jansson: Kesäkirja
Kesäkirja on myös pitänyt lukea jo pitkään, sillä se on kesäklassikko. Listalle siis viimeistään nyt!
Susan Fletcher: Noidan rippi
Monessa blogissa kehuttu kirja, joka pääsee listalle kiinnostavan aiheensa takia.

Kesäkirjalistani koostuu siis tällä kertaa pääosin kirjoista, jotka olen halunnut lukea jo jonkin aikaa. Kesähän on oivallista aikaa juuri tällaisille ilman omaa syytään lukulistalla pitkään pyörineille kirjoille. Lisäksi mukaan pääsi tuo uusi löytöni, Tove Janssonin elämäkerta. Osan kirjoista löysin valmiiksi kotoa, mutta osa pitää vielä lainata jostain. Kuvaa ei ole muuten manipuloitu yhtään, vaan yhtenäinen väriteema on puhdas sattuma. Hassua, että kirjapinosta muodostui noin oranssipainotteinen!

Kesällä luetut kirjat eivät tietenkään jää tähän, sillä arvioitavana on myös uutuuksia, eivätkä kirjat muutenkaan ole pulassa loppua. Listojen ohi kiilaa milloin mikäkin kirja, sillä lukeminen menee kuitenkin lopulta aina fiiliksen mukaan. Lisäksi Booksy keksi koostaa 101 spefin helmen listan, josta minulla on huolestuttavan monta lukematta. Päätinkin lukea listalta kaikki suomeksi saatavilla olevat kirjat. Kopioin listan jossain vaiheesa välilehdelle, ja kerron sitten edistymisestäni. Luettavaa siis riittää vaikka kuinka paljon.

Aikaisempien vuosien kesäkirjalistat löytyvät täältä: 2009 ja 2010. Oletteko lukeneet kirjoja listaltani? Sopivatko ne mielestänne kesäkirjoiksi?

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Terry Pratchett: Hirmurykmentti

Terry Pratchettin Kiekkomaailma-kirjoissa on ihan omanlaisensa tunnelma. Jo kirjaan tarttuessaan tietää suurin piirtein, mitä tuleman pitää. Kirjoissa on silti eroja. Hirmurykmentti oli siitä jännä kirja, että se oli pinnaltaan hauska, paljon hauskempi kuin viimeksi lukemani Yövartiosto, mutta silti pinnan alla sen juoni ei ollut minusta kovinkaan ihmeellinen.

Hirmurykmentti kertoo Pollysta, joka värväytyy piskuisen maansa armeijaan löytääkseen sodassa kadonneen veljensä. Koska naisen liittyminen armeijaan on mahdotonta, Polly pukeutuu pojaksi, vaikka sekin on paikallisen jumalan mielestä Iljetys. Muutkin alokkaat ovat varsin persoonallista porukkaa. Mukaan päätyy muun muassa vampyyri ja peikko. Sekalainen joukko alokkaita aloittaa marssinsa kohti sotaa ja kohtaa matkalla monenlaisia vastuksia ja yllätyksiä.

Pratchettin huumori ei uppoa kaikkiin. Minua sen sijaan jaksoi naurattaa jokainen kirjan sukkavitsi (sukkakäärö on olennainen osa mieheksi pukeutuneen naisen valepukua) ja muutenkin nokkela kielenkäyttö. Kirjassa oli monia kutkuttavia yksityiskohtia, kuten kahvinpuutteesta sekoava vampyyri, jonka näyt ovat kovin tuttuja. Pieniä naurunpuuskahduksia pääsi satunnaisesti ilmoille kirjaa lukiessa niin bussissa kuin kotisohvallakin.

Huumori ja ironia toimivat Hirmurykmentissä tuttuun tapaan, eli niiden avulla tutkitaan jälleen tyypillisiä teemoja, kuten sotaa, uskontoja ja naisen asemaa. Mitään kauhean oivaltavaa kirjassa ei ole, mutta se oli silti nautittavaa luettavaa. Kirjan juoni jäi tosin aika kevyeksi, vaikka siinä olisi ollut rahkeita enempäänkin. Hauskaa leikittelyä sukupuolirooleilla kuitenkin – ja tuttua Pratchettiä.

Lukunäyte sivulta 143:
Marssijärjestys oli sama kuin edellisenäkin yönä, eli Maladict kulki kärjessä. Pilvet auttoivat pitämään ilman lämpimänä, mutta ne olivat myös tarpeeksi ohuita niin, että siellä täällä näkyi hieman kuun valoa. Pollylle öisessä metsässä ei ollut mitään pelättävää, eikä tämä ollut muutenkaan oikeaa villiä erämaata. Eivätkä he totta puhuen olleet oikeasti marssilla. Tämä oli pikemminkin yksittäin tai kaksittain suoritettua pikahiipimistä.

Hirmurykmentti Kariston sivuilla ja Adlibriksessä.

Pratchett, Terry: Hirmurykmentti (Monstrous Regiment, 2003). Suomentanut Mika Kivimäki. Karisto, 2011.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Stephenie Meyer: Houkutus – kuvitettu opas vampyyrisaagaan

Houkutus – kuvitettu opas vampyyrisaagaan on Stephenie Meyerin kirjoittama opas supersuosittujen vampyyrikirjojen maailmaan. Tartuin tähän opukseen melko epäilevin mielin, sillä jostain syystä ajattelin sen sisältävän kuvitusta Twilight-elokuvista. Olinkin ilahtunut, kun huomasin, että kirja ei sisällä yhtään kuvaa elokuvista vaan pelkästään piirroskuvitusta muun muassa Houkutus-sarjakuvien kuvittajalta Young Kimiltä. Kirjan loppupuolella on myös muutama fani päässyt näyttämään piirustustaitojaan.

Kirja alkaa haastattelulla, jossa Meyer juttelee kirjoittajaystävänsä kanssa. Haastattelu ei ole sille oikein kuvaava sana, sillä kyseessä on ennemminkin piinallista amerikkalaistyylistä ihailua. Itse haastattelutilaisuus on varmaan ollut mukava, mutta kirjoitettuna sitä on lähes mahdotonta lukea tuntematta myötähäpeää. Haastattelun sisällöstä osa on kuitenkin hyvinkin mielenkiintoista. Esimerkiksi Jacob on Meyerin mukaan kirjoitettu tarinaan alun perin vain siksi, että jonkun piti kertoa Bellalle, mikä Edward on.

Onneksi kerronnan tyyli muuttuu haastattelun jälkeen, kun päästään varsinaiseen asiaan, eli Houkutuksen vampyyreihin, ihmissusiin ja ihmisiin. Houkutus – kuvitettu opas vampyyrisaagaan esittelee vuorollaan kaikki kirjojen keskeiset vampyyriperheet ja niiden jäsenet. Henkilöhistoriat ovat pieniä tarinoita, joissa kerrotaan kyseisen henkilön muuttuminen vampyyriksi. Sen jälkeen käydään läpi ihmissudet ja ihmiset. Yksityiskohtiin on paneuduttu todella huolellisesti.

Houkutus – kuvitettu opas vampyyrisaagaan on kankeasta alustaan huolimatta tuhti tietopaketti Meyerin kirjojen ystäville. Se sisältää myös kaikenlaista hassua nippelitietoa, kuten kuvaukset kirjojen henkilöiden autoista ja kirjailijaa inspiroineet soittolistat. Kirjaa mainostetaan myös poistetuilla kohtauksilla, mutta niitä on todellisuudessa vain muutama. Olisin toivonut myös lisää esimerkkejä eri maiden kirjojen kansista, sillä monet niistä ovat aika hulvattomia. Suosittelen tätä kirjaa ehdottomaksi lukemiseksi sellaisille, jotka rakastavat Houkutus-kirjoja, mutta muiden ei kannata vaivautua. Paitsi jos haluaa brassailla esimerkiksi sukujuhlissa yksityiskohtaisilla tiedoilla Volturien vartioston jäsenistä.

Lukunäyte sivulta 303:
Kaikista quileuttiheimon jäsenistä ei voi tulla ihmissusia. Muodonmuutoksen mahdollisuus on synnynnäinen ominaisuus, ja periytyy vain niille, jotka ovat suoraan alenevassa polvessa sukua ensimmäiselle muodonmuuttajalle Taha Akille. Ensimmäinen muodonmuutos tapahtuu puberteetin alkamisen ja suunnilleen 25. ikävuoden välillä, ja siihen vaikuttaa kaksi tekijää: perinnöllisyys ja vampyyrien läheisyys.

Houkutus – kuvitettu opas vampyyrisaagaan WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Meyer, Stephenie: Houkutus – kuvitettu opas vampyyrisaagaan (The Twilight Saga: The Official Illustrated Guide, 2011). Suomentaneet Pirkko Biström, Hilla Hautajoki, Tiina Ohinmaa, Pirjo Ruti ja Marlene Sanoukian. WSOY, 2011.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset

Tiedättehän sen tunteen, kun aloittaa uuden kirjan ja huomaa, että se toimii juuri niin kuin pitääkin? Ja että voi rentoutua ja antaa mennä – voi luottaa siihen, että kirja vie juuri sinne, minne sen kuuluukin mennä? Tässä on sellainen kirja, tai oikeastaan Routasisarukset on kolmiosaisen kirjasarjan aloittava teos.

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen yhteisvoimin kirjoittama Routasisarukset on dystopia tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta elää suuren katastrofin jälkeistä aikaa. Tapahtumasta on jo vuosia, joten elämä on sopeutunut omiin uomiinsa teknologian ja primitiivisyyden sekamelskassa. Käsittelyyn nousevat muun muassa teemat syntyvyyden säännöstelystä, ihmisen eliniän keinotekoisesta pidentämisestä ja varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta. Ote tapahtumiin ei kuitenkaan ole synkkä tai ahdistava.

Kirjan päähenkilöt ovat Utu ja Marras Routa, jotka ovat kasvaneet sisaruksina yhdessä uuden Euraasian kylässä. Marras on kuitenkin lähtenyt jo pois, ja pian Utu seuraan häntä uuteen maailmaan. Tapahtumia kerrotaan molempien näkökulmasta. Kirjan kerrontaa rytmittävät myös tarinat Rego Matkaajasta, jonka seikkailuista kerrotaan lapsille. Minusta on aina vähän riskialtista laittaa tarinan sisälle tarinoita, mutta Routasisarusten lyhyet tarinat liittyvät kiinteästi itse kirjan tapahtumiin ja nousevat tärkeiksi silloiksi historiaan.

Routasisarukset onnistuu pitämään lukijan mielenkiinnnon yllä erinomaisesti. Tapahtumat kietoutuvat auki vähitellen, ja mielikuvitusta kutkuttelevia yksityiskohtia pudotellaan tarinaan hallitusti. Oman kiehtovuutensa kirjaan tuo jatkuvasti muuttuva ennustus, jonka rooli tapahtumiin jäi vielä melko auki tässä sarjan ensimmäisessä osassa. Kirja herätti minussa aitoa ihailua ja ihmetystä, sillä se on kaikella tapaa taitava ja upea kirja. Miten kummassa jaksan odottaa ensi vuoteen, jolloin seuraava osa ilmestyy?

On myös huojentavaa lukea suomeksi kirjoitettua laadukasta scifiä, sillä liian usein on joutunut pettymään käännöskirjallisuuden kieleen. Tässä kirjassa on esimerkiksi keksitty mahtavia uudissanoja, kuten kääpijä ja tiinetär. Toivoisin oikeasti, että kirjassa käytetty kämmentietokoneiden nimitys kämmekkä tulisi ihan yleiseen käyttöön, sillä se on niin nokkela. Routasisaruksissa on minusta selvä henkinen yhteys Margaret Atwoodin uusimpiin kirjoihin, esimerkiksi Herran tarhureihin. Enkä jaa tätä kehua todellakaan helposti.

Genreä pelkääviä voin lohduttaa sillä, että en suoraan sanottuna tiedä, onko tämä Routasisarukset luetteloitavissa puhtaasti scifiin. Siinä on kyllä teknologiaan pohjaava maailmankuva, mutta siinä vaikuttaisi kuitenkin olevan myös yliluonnollisia elementtejä. Nämä asiat ovat kuitenkin vain keino kirjan teemojen tutkimiseen. Kirja on kai myös jossain luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta mielestäni se ei ole puhtaasti sitäkään. No, tiukat genrerajathan ovat vain kehityksen esteitä, joten onneksi nykykirjailijat eivät jää niiden sisälle ihmettelemään. Routasisarukset on loistava kirja, lukekaa ihmeessä!

Lukunäyte sivulta 52:
Kaatopaikan jätteiden keskellä möyriessä mietin, mikä oli minun osani maailmassa, ja mitä voisin tehdä aikuistuttuani. Halusin jättää jälkeni tulevaisuuteen, muovata ympäristöäni, olla jotakin muutakin kuin vain Laakson Utu, perheenäiti ja aurinkopaneelien korjaaja.

Routasisarusket WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Lappalainen, Eija ja Leinonen, Anne: Routasisarukset. WSOY, 2011.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Mainos Tove Jansson -faneille

Olen tällä viikolla ajellut ahkerasti Keski-Suomen ja Helsingin väliä, mikä ei näin helteellä ole ollut kovinkaan mukavaa. Onneksi tienvarsien pysähdyspaikoista löytyy kaikenlaisia piristäviä kauppoja, joissa voi virkistää itseään. Löysinkin todellisen aarteen, sillä Kirjapörsseissä on nyt myynnissä Tove Janssonin elämäkertaa, Sanat, kuvat, elämä, tosi halvalla. Hinta taisi olla vain 12,90. Eli poimikaa se talteen, jos ajelette lähiaikoina pitkin Suomea. Elämäkertaa on kehuttu, mutta en vielä ehtinyt paneutua siihen itse. Onko joku teistä lukenut kirjaa?

Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä
Esittely Schildtsin sivuilla, arvostelu KSML:n sivuilla ja Kirsin Pihan lukupiirissä.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Melissa Marr: Ilki ihana

Kiinnostuin Melissa Marrin Ilki ihanasta aika hassulla tavalla. Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista ei pitänyt kirjasta ollenkaan, mutta koska hänen kirjoituksensa aiheesta oli niin hauska, päätin ehdottomasti lukea kirjan. Epäilin nimittäin jo silloin, että voisin olla kirjasta toista mieltä. Lisäksi minulle tarjoutui mahdollisuus kirjoittaa kirjasta myös yhteen artikkeliin, joten enempää lukuinnostusta en tarvinnut.

Ilki ihana kertoo Aislinnistä, lukiotytöstä, joka elää vallan toisenlaisessa maailmassa kuin muut ihmiset. Hänellä on nimittäin kyky nähdä kaikkialla ihmisten ympärillä liikkuvat keijut. Keijut eivät olekaan mitään kilttejä satukirjan haltioita, vaan ne ovat väkivaltaisia ja julmia olentoja, jotka terrorisoivat heikompiaan, irstailevat ja häiriköivät kaikin mahdollisin tavoin. Ei siis ihme, että Aislinn on keijuja nähdessään aika hermona.

Asiat menevät kuitenkin vielä huonompaan suuntaan, kun ihmiseksi naamioitunut keijujen kesän kuningas kiinnostuu Aislinnista. Tyttö joutuu pian keskelle keijujen valtakunnan juonitteluja. Kesän kuningas on nimittäin varma, että Aislinnistä tulee hänen vaimonsa, eikä välitä vaikka tämä onkin asiasta toista mieltä. Aislinn joutuu tekemään tärkeän valinnan kahden erilaisen maailman välillä.

Melissa Marr on onnistunut luomaan erikoisen ja kiehtovan maailman, jossa keijut ja ihmiset elävät rinnan, vaikka jälkimmäinen ei keijuista tiedäkään. Ilki ihana ei noudata totuttuja kaavoja vaan luo rohkeasti omaa tarinaansa. Kirja leikittelee myös ajatuksella naisen rooleista, joten siitä se saa ison plussan minulta. Lisäksi kirjan päähenkilö ei ole mikään onneton nyhverö, vaan omatahtoinen nuori nainen, joka kehittyy kirjassa vielä vahvemmaksi.

Ilki ihana oli yllättävän positiivinen lukukokemus, ja voin suositella sitä kaikille niille, jotka uskovat pitävänsä hieman totutusta poikkeavista keijuista. Tämä on siis hyvä esimerkki siitä, että huonoksikin arvioitu kirja kiinnostaa aina jotakuta. Ja välillä voi löytää tälläkin tavalla jokin kirjan, josta oikeasti pitää. Kiitos siis Jennille, joka jaksoi kirjoittaa Ilki ihanasta, vaikka se olikin hänen mielestään kauhea. 

Lukunäyte sivulta 15:
Oli kaduilla kuitenkin väkeä: ihmisiä jotka hoitivat asioitaan, kävivät ostoksilla, kävelivät, nauroivat. Heillä oli helppoa, sillä he eivät nähneet sinistä keijua, joka oli ahdistanut joukon siivekkäitä keijuja loukkuun likaisen ikkunan taakse, eivätkä he nähneet leijonanharjaisia keijuja, jotka loikkivat pitkin voimajohtoja, pomppivat toistensa yli ja hyppäsivät pitkän vinohampaisen naisen niskaan.

Ilki ihana Adlibriksessä ja WSOY:n sivuilla.

Marr, Melissa: Ilki ihana (Wicked Lovely, 2007). Suomentanut Kaisa Kattelus. WSOY, 2010 (2008).

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Guillermo del Toro ja Chuck Hogan: Lankeemus

Viime päivinä on tullut luettua niin paljon kevyttä ja mukavaa luettavaa, että teki mieli jotain raskasta eikä ollenkaan iloista. Siihen löytyikin helposti juuri sopiva opus, sillä keväällä ilmestyi Lankeemus, toinen osa Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin vampyyritrilogiassa.

Trilogian ensimmäinen osa, Vitsaus, esitteli viruksen, joka muuttaa kantajansa vampyyreiksi. Se leviää hirvittävällä nopeudella rakkaidensa luokse pyrkivien kuolleiden levittämänä. Viruksen takana on ikivanha vampyyri, Mestari, jonka suunnitelmat maailman valtaamiseksi paljastuvat Lankeemuksessa nyt tarkemmin. Vampyyri on hautonut suunnitelmiaan jo pitkään. Mestari ei ole kuitenkaan ainoa vampyyri maailmassa, vaan ikivanhoja verenimijöitä on enemmänkin.

Hajanainen joukko sattumalta yhteen päätyneitä ihmisiä yrittää taistella Mestaria ja tämän loputtomia vampyyriarmeijoita vastaan. Tarinaa kerrotaan vuorotellen eri ihmisten näkökulmasta. Kerronta poikkeaa myös vähän väliä satunnaisille urille, kun tarinaa luodataan jonkun sivuhenkilön kautta. En pitänyt tästä kovinkaan paljon, sillä tuntui vähän uuvuttavalta paneutua uuteen hahmoon, joka sitten kuitenkin kuoli melkein heti.

Päähenkilöitä Lankeemuksessa on sekä hyvisten että pahisten puolella. Hyvien joukkoon kuuluu esimerkiksi Abraham Setrakian, holokaustista selvinnyt tutkija, joka törmäsi Mestariin ensimmäistä kertaa jo keskitysleirillä. Natsien perintö nivoutuukin kirjan tarinaan niin henkilöinä, tapahtumina kuin henkisenä taakkanakin. Eph Goodweather puolestaan on tutkija, joka ensimmäisenä ymmärsi, mistä viruksessa on kyse. Myös Ephin poika Zack ja tämän kuollut äiti ovat edelleen läsnä tarinassa. Pahojen puolella mielenkiintoisin hahmo on mielestäni vampyyriksi pyrkivä sairaalloinen ja yltiörikas Eldritch Palmer.

Lankeemus on synkkä, mustanpuhuva ja ja lohduton kuva ihmiskunnasta vampyyrien ja korruptoituneen kapitalismin uhrina. Trilogia vaikuttaakin erittäin lupaavalta kokonaisuudelta. Kirja kärsii hieman trilogian kakkoskirjan roolista, sillä varsinkin aluksi kerronta tuntuu vähän hitaanlaiselta. Olin myös unohtanut jo osan kirjan henkilöistä ja tapahtumistakin, joten sekin vaikeutti lukemista. Kirjassa nimittäin on todella paljon molempia, joten olisi ehkä pitänyt kerrata ja lukea Vitsaus uudestaan. Lankeemuksen loppu oli sen verran katastrofaalinen ja yllättävä, joten odotan todella paljon kolmannesta kirjasta.

Lue myös lyhyt arvioni Vitsauksesta.

Lukunäyte sivulta 28:
Olento roikkui jollain ilveellä kiinni talon ulkoseinässä. Sen ruumis oli luonnottoman notkea ja raajat vääristyneet, sen punaiset silmät olivat selällään ja niiden katse korvensi. Tukka näkyi lähtevän päästä, hiukset olivat käyneet ohuiksi ja kalpeiksi, ja opettajan asu oli repeytynyt toiselta olalta, niin että lian tahrima iho paistoi näkyvillä. Kaulan lihakset olivat turvoksissa ja epämuodostuneet, ihon alla kiemurteli verimatoja poskien ja otsan poikki.
Äiti.
Hän oli tullut. Niin kuin Zack tiesi käyvän.

Lankeemus Tammen sivuilla ja Adlibriksessä.

Del Toro, Guillermo ja Hogan, Chuck: Lankeemus – Toinen kirja (The Fall). Suomentanut Risto Raitio. Tammi, 2011.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Lukunurkka kertaa kaksi

Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista haastoi kirjabloggarit esittelemään omat lukunurkkansa jo jokin aika sitten. Onkin ollut todella hauskaa lukea ja katsella kuvia muiden kirjanystävien lukunurkkauksista.

On siis vastavuoroisesti esiteltävä oma lukunurkkani, tai oikeastaan kaksi. Kesällä nimittäin parveke kutsuu lukemaan aina, kun lämpötila vain siihen riittää. Nyt viime päivinä on todellakin riittänyt niin, että välillä on pitänyt tulla sisälle vilvoittelemaan.

Olohuoneen sohva on ympärivuotinen lukunurkkani, jossa myös päivitän blogia tälläkin hetkellä. Ergonomia on jotain aivan kauhistuttavaa, mutta toisaalta se myös estää liiallisen netissä roikkumisen. Pakko myös kehuskella vähän, sillä tuossa sohvan käsinojalla on itse kangaspuilla kutomani viltti, joka oli ahkerassa käytössä talvella. Nyt se on siinä vain näön vuoksi.

Toinen lukunurkkaukseni on parvekkeella. Parvekkeelle paistaa aurinko keskipäivän aikaan, joten siellä riittää lämpöä. Harmi kyllä aurinko on ehtinyt siirtyä sieltä jo silloin, kun tulen töistä kotiin, mutta näin vapaapäivinä yritän oleskella siellä mahdollisimman paljon.

Korituolit ovat ikivanhat ja vähän liian korkeat mukavaan löhöämiseen. Jalat nostankin tuolle jakkaralle, jonka olen muuten itse maalannut, samoin kuin tuon pirttipenkin, joka tuli asunnon ja miehen mukana.

Taustalla näkyy kääpiöpaju ja rohtokataja sekä vielä kovin vähissä lehdissä oleva piippuköynnös. Ne ovat monivuotisia ja ovat kestäneet hyvin pakkasta jo muutaman vuoden. Matalat kasvit ovat salaatin alkuja ja toisella puolella parveketta on myös yksi monivuotinen köynnös ja yrttiruukkuja.

Lukunurkka-haasteen siirrän eteenpäin kaikille bloggareille, jotka eivät vielä ole omaa lukunurkkaansa esitelleet. Uteliaana odotan lisää lukunurkkapaljastuksia!

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Sekalainen kirjoitus kirjastoista, paranormaalista romantiikasta ja blogipäivityksestä

Tästä tulee nyt varsinainen sekapostaus, sillä ymppään tähän pienen aasinsillan kautta pari asiaa ja lisäksi kerron vielä muutamasta uudistuksesta blogissa.

Ensiksi kuitenkin asia, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa, eli mainostusta uudelle blogille. Kyseessä on blogi kaikille fantasiakirjojen ystäville, ja varsinkin niille, jotka asuvat pääkaupunkiseudun kirjastojen läheisyydessä. Espoon Fantasia on Espoon kaupunginkirjaston fantasiavalintaryhmän blogi, jossa Espoon kirjastojen fantasia-, kauhu- ja scifikirjahankinnoista päättävät henkilöt kertovat tekemistään kirjavalinnoista ja työstään. Blogin alku ainakin vaikuttaa todella kiinnostavalta, ja sieltä löytyy varmasti luettavaa, vaikka oma kirjasto sijaitsisikin jossain muualla.

Espoon Fantasian uusimassa blogimerkinnässä oli uutta tietoa paranormaalin romantiikan ystäville. Helmet-sivuillehan voi tehdä hankintaehdotuksia, ja kirjastolta oli pyydetty Harlequin Nocturne -kirjoja myös lainattavaksi. Toistaiseksi kirjoja ei ole ollut saatavilla muuten kuin ostamalla. Toive on nyt toteutumassa, sillä Nocturne-kirjoja on tulossa myös kirjastoon. Kannattaa siis esittää toiveita kirjastolle! Hankintaehdotussivulle pääsee tuosta Helmetin etusivulta. En tiedä, mikä tilanne on muualla Suomessa, mutta jos kirjastoissanne on tuollainen palvelu, käykää ihmeessä esittämässä sinne toiveita.

Sitten niihin vähemmän tärkeisiin aisoihin, eli blogipäivitystä. Tein nimittäin blogiin pieniä lisäyksiä, eli tuolla oikeassa palkissa on nyt namiska, jonka avulla kaikki uudet blogimerkinnät voi tilata suoraan omaan sähköpostiin. Lisäksi jokaisen blogimerkinnän lopussa on nyt jakomahdollisuuksia ja tykkää-nappula. Vaikka kommentteja on aina ihana saada, tiedän, ettei aina jaksa tai ehdi kommentoida. Eikä aina ole mitään järkevää sanottavaakaan. Klikkailkaa tuota nappia, jos tykkäätte. Toivottavasti joku kuitenkin vielä käyttää myös kommentointimahdollisuutta. ;)

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Charlaine Harris: Dead Reckoning

Viime vuonna tuoreinta Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -kirjaa sai odottaa kirjastoon todella kauan, mutta tänä kesänä pääkaupunkiseudun kirjastot olivat nopeampia. Sain uusimman Sookie-kirjan, Dead Reckoningin, luettavaksi jo nyt. Kirjoja on Helmetin tietokannassa vain kuusi, mutta eipä varauksiakaan ole tällä hetkellä kuin 27 kappaletta.

Dead Reckoning on kovin tutun oloinen kirja. Sookie Stackhouse on jälleen vaarassa, kun joku yrittää tuhota Merlottesin, baarin jossa hän työskentelee. Sookielle kaunaa kantava hullu on vapaalla jalalla, ja vampyyrien hierarkia hiertää Sookien ja tämän rakastetun, Eric-vampyyrin, välejä. Kaiken lisäksi Eric salaa jotain naiseltaan. Kyllä, kuulostaa turhankin tutulta.

Kirja kärsii mielestäni koko ajan tuosta tuttuudesta. Aluksi olin huolissani, että eikö Harris ole keksinyt kirjaan mitään uutta. Onneksi jotain kuitenkin ilmaantuu, ja Dead Reckoningissa paljastetaan ensimmäistä kertaa esimerkiksi Sookien telepaattisuuden alkuperä. Lisäksi Sookien suvun historiaa valaistaan entisestään. Kirjan lopussa on muutamia yllätyksiä ja tehokasta toimintaa, mutta jotenkin tämä on minusta vähän, noh, munaton kirja. Edellisestä Dead in the Family -kirjasta on siirtynyt tähänkin sellainen pohdiskeleva taso, sillä Sookie tuntuu katsovan itseään ja suhteitaan rehellisemmin kuin ennen. Olisin silti kaivannut juuri tuon viime kirjan jälkeen vähän hauskempaa ja vauhdikkaampaa tarinaa.

Dead Reckoning tuntuukin välikirjalta, jossa pohjustetaan tulevaisuuden tapahtumia. Keijujen maailman ulkopuolelle jääneet yksilöt hautovat jotain suunnitelmia ja vampyyrisuhteisinkin taitaa olla tulossa jotain muutoksia. Minusta vaikuttaa myös siltä, että Sookien suhde Ericiin on loppumassa, mutta en ole siitä pahoillani. Olihan se hauskaa luettavaa ainakin aluksi, mutta pidin kyllä Ericistä enemmän silloin, kun hän vasta yritti pyydystää Sookieta.

Monet kiinnostavat sivuhahmot puuttuvat kirjasta kokonaan. Dead Reckoningissa ei taidettu mainita esimerkiksi Arlenea kertaakaan, eikä Fellowship of the Sun päässyt myöskään ääneen.  Kirjasarjassa on nyt niin paljon sivupolkuja, että niiden käsitteleminen yhdessä kirjassa taitaa olla mahdotonta. Olisikin sarjalle hyväksi, jos joitain niistä haarautumista voitaisiin lopettaa kokonaan ja keskittyä olennaisiin. Kirja oli siis lievä pettymys, ei voi mitään.

En muuten tykkää yhtään tuosta kannesta, joka on ihan erilainen kuin minkään aikaisemmin lukemani Sookie-kirjan. Kaikki tuo keltaisuus ei tuo mieleen yhtään vampyyrikirjaa. Pidän eniten näistä piirretyistä kansista, joissa on jotain sadunhohtoa.

Kirjan ensimmäisen kappaleen voi lukea lukunäytteenä Charlaine Harrisin sivuilta.

Arvioni sarjan edellisestä kirjasta, Dead in the Familystä, löytyy täältä.
Dead Reckoning Adlibriksessä

Harris, Charlaine: Dead Reckoning. Gollanz, 2011.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Gena Showalter: Pimeyden kuiskaus – Manalan valtiaat 4

Gena Showalterin Manalan valtiaiden neljännen kirjan, Pimeyden kuiskauksen, päähenkilönä on Sabin, Epäilyksen demonia kantava soturi. Epäily kuiskii epävarmuutta niin Sabinin kuin hänen lähellään olevien ihmistenkin mieleen. Tästä syystä Sabin on elänyt yksin, sillä hänen viimeinen rakastettunsa teki itsemurhan epäilysten takia.

Manalan valtiaat paljastavat Pimeyden kuiskauksessa Metsästäjien kammottavan juonen, jolla he ovat luoneet erikoistaidoilla varustettuja lapsia kasvatettavaksi Metsästäjien uudeksi sukupolveksi. Samalla soturit vapauttavat vangitun Gwenin, joka on harpyijan ja enkelin jälkeläinen. Kun nainen menettää itsensä hallinnan, tapahtuu väkivaltaisia kuolemia. Sabin ei voi päästää naista silmistään, vaikkei osaa päättää haluaako naisen itselleen vai vain avuksi sodan voittamiseen.

Pidin taas tästäkin Manalan valtiaat -sarjan osasta tosi paljon. Gwen on todella kiinnostava hahmo, joka voi siirtyä äärimmäisestä pelkuruudesta totaaliseen väkivaltaan silmänräpäyksessä. Naisen sisäiset kamppailut ovatkin mielenkiintoisia seurata. Pimeyden kuiskauksessa pohditaan muutenkin hyvän ja pahan olemusta, sillä muka hyvien puolella taistelevien Metsästäjien metodit ovat kovin kyseenalaisia.

Romantiikan ratas tuntuu nyt pyörähtäneen isolle vaihteelle, sillä yliluonnollisia naisia putkahtelee tässä kirjassa näkyviin lisääntyvää vauhtia. Supernaiset saavat viimeistenkin sinkkusotureiden päät pyörälle. Pimeyden kuiskauksessa pedataankin jo seuraavia tapahtumia, sillä Sabinin lisäksi muutamalla muullakin soturilla on jonkinlaista vipinää menossa. Ainakin toistaiseksi romanttiset suhteet ovat olleet riittävän yksilöllisiä, joten odotan mielenkiinnolla seuraavia tapahtumia. Seuraavaa kirjaa ei kuitenkaan vielä näy Harlequinin sivuilla, joten jatkoa pitää odottaa ainakin elokuulle asti.

Lue myös arvioni Manalan valtiaiden edellisistä osista: Yön kirous, Pimeyden suudelma ja Nautinnon kirous

Lukunäyte sivulta 33:
Gwenin katse käännähti viheliäiseen ihmiseen, joka oli vastuussa kaikesta ahdistuksesta ja tuskasta, jota hän oli kestänyt vuoden ajan. Puhumattakaan siitä, mitä tämä oli tehnyt hänen vankitovereilleen. Hänen kyntensä pitenivät partaveitsenteräviksi. Pienet, harsomaiset siivet tunkeutuivat ulos hänen selästään repien puuvillatopin rikki ja räpyttelivät kiivaasti. Veri oheni hänen suonissaan ja syöksyi hänen lävitseen kohisten, ja infrapunanäkö sai värit katoamaan.

Pimeyden kuiskaus Harlequinin sivuilla.

Showalter, Gena: Pimeyden kuiskaus – Manalan valtiaat 4 (The Darkest Whisper– Lords of the Underworld 4, 2009). Suomentanu Hanna Arvonen. Harlequin Nocturne, 2011.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...