Matt Haig: Radleyn perhe

Mitä saadaan, kun yhdistetään pidättäytyminen, naapurilähiö ja vampyyrit? Kannen perusteella jotain hyvin mielenkiintoista, joten sopivasti postiluukusta kolahtanut Matt Haigin Radleyn perhe sujahti juhannustavaroiden joukkoon.

Kirja kertoo Radleyn nelihenkisestä perheestä, joka asuu pienessä englantilaisessa kaupungissa ihan tavallisessa keskiluokkaisessa naapurustossa. Perheen vanhemmat ovat kunniallisia ja hoitavat sekä työn että harrastukset soveliaalla tavalla. Perheen lapset sen sijaan ovat koulun hyypiölistalla, sillä he ovat kalpeita, sairaita ja muutenkin ihan friikkejä. Kunniallisesta valepuvustaan huolimatta perheellä on tavallista suurempi salaisuus, Radleyt ovat nimittäin verenjuonnista pidättäytyviä vampyyreitä.

Radleyn perheen teemat ovat tuttuja jo monesta keskiluokkaista elämänmenoa tutkivasta kirjasta. Vampyyriys tuo kirjaan kuitenkin uudenlaisen käsittelytavan. Vampyyriperhe edustaa kaikkia keskiluokkaisuutta kohti pyrkiviä perheitä, joiden kaapeissa on luurankoja, addiktioita ja salaisuuksia. Sen avulla tutkitaan peribrittiläiseksi miellettyä tunteiden tukahduttamista ja hillittyä elämää, joka kuitenkin roikkuu koko ajan lähellä ratkeamista. Kirja on koottu maukkaista aineksista, ja se tarjoaa hiukan uudenlaista lähtökohtaa jo melko loppuunkalutulle aiheelle.

Kirjan alku oli varsin toimiva, mutta loppupuoli olisi kaivannut vähän enemmän särmää. Lopussa tuntui, että kirjailija päästi tarinan käsistään, sillä vaikka siitä kehittyikin hauska vampyyritarina, jäi kirjan yhteiskunnallinen piikki vajaaksi. Odotin koko ajan, että Radleyn perhe repäisisi oikein kunnolla, mutta se jäi kuitenkin vain sellaisen hauskan ja näppärän kirjan tasolle. Pienellä ylilyönnillä kirja olisi voinut nousta loistavaksi ja paljastavaksi tutkimukseksi ihmisluonnosta. Vampyyrit pääsivät kuitenkin lopulta aivan liian helpolla, toisin kuin esimerkiksi muita addiktioita sairastavat ihmiset, joihin kirjan vampyyreitä pakostakin tuli verrattua. Jäin miettimään, oliko kirjailijan tarkoitus sittenkin kuvata vain tarinaa vampyyreistä, vaikka alkupuolella lukijalle tarjottiin niin paljon mahdollisuuksia vertauskuvalliseen lukemiseen.

Vaikka Radleyn perhe ei siis noussutkaan kaiken potentiaalinsa tasolle, oli se mielestäni kuitenkin oikein viihdyttävä kirja pienellä terävyydellä maustettuna. Sitä voi suositella myös sellaisille, joille vampyyrikirjat eivät yleensä maistu. Vampyyrit tosiaan toimivat kirjassa vertauskuvana kaikille salaisuuksille ja epänormaaliuksille, joita ihmisiltä löytyy. Parhaimmillaan kirja onkin juuri silloin, kun joku sen henkilöistä kamppailee sovituista normeista poikkeavia halujaan vastaan. Aihetta käsitellään kuitenkin melko kevyellä tasolla, eli mitenkään rankka kirja Radleyn perhe ei ole, vaan sellaista mukavaa viihdettä. Sopii hyvin esimerkiksi lomalukemiseksi.

Lukunäyte sivulta 28:
Peter pysyttelee mahdollisimman lähellä pensasaitaa siellä, missä sitä vain on, saadakseen kaiken irti rajallisista varjopaikoista. Hän yrittää olla liikaa ajattelematta edessä olevaa päivää tai sitä äänetöntä voimainponnistusta, jota häneltä vaaditaan tästä perjantaista selviytymiseksi, päivästä joka on käytännöllisesti katsoen täsmälleen samanlainen kuin suunnilleen tuhat perjantaita sitä ennen. Niihin perjantaipäiviin ei ole sisältynyt minkäänlaista jännitystä sen jälkeen, kun he muuttivat Lontoosta Bishopthorneen luopuakseen vanhoista tavoistaan ja hillittömän, verisen unohduksen täyttämistä viikonlopuista.

Radleyn perhe Atenan sivuilla ja Adlibriksessä.

Haig, Matt: Radleyn perhe (The Radleys, 2010). Suomentanut Taina Wallin. Atena, 2011.