maanantai 31. lokakuuta 2011

Kirjamessuilla

Kirjamessut tulivat ja menivät, ja jäljelle jäi paljon hauskoja kokemuksia, mukavia ihmisiä ja hikistä tungosta. Olin messuilla kahtena päivänä, lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina oli Avain-kustantamon järjestämä kirjabloggaritapaaminen ja sunnuntaina oli lukupiirin kirjamessupäivä.

Parikymmentä kirjabloggaria kokoontui lauantaina kuulemaan kahta Avaimen käännöskirjailijaa. Kanadalainen Annabel Lyon on kirjoittanut Aleksanterin opettajan, jonka olenkin jo ehtinyt lukea. Belgialaisen Annelies Verbeken toinen suomennettu kirja on Kalanpelastaja. Se alkoi kiinnostaa minua nyt sen takia, että kirjan alku vaikutti juuri sopivasti koomisen synkeältä.

Kirjailijat kertoivat kirjoistaan ja olivat kivasti kiinnostuneita kirjabloggareista. Minua kiinnosti varsinkin Aleksanterin opettaja, jonka moderni kieli ja kirosanat ovat herättäneet huomiota. Lyon kertoi, että halusi nimenomaan asettaa kirjansa historialliseen kehykseen mutta nykyaikaisilla keinoilla. Hän myös kertoi, että kreikkalaisilla oli omat vastineensa v-sanoille ja muillekin, joten kiroilu ei ollut vierasta suurille filosofeillekaan. Olisin voinut kuunnella Lyonia enemmänkin, mutta ehkä sitten joskus toiste.

Myös Avaimen kustannuspäällikkö kertoi hiukan kustannusmaailman kuulumisia ja sen jälkeen meille bloggareille jäi vähän aikaa vaihdella omia kuulumisiamme. Aika kuitenkin loppui kesken ja bloggarit hajaantuivat omiin suuntiinsa. Minäkin kävin vähän kurkistamassa messuille ja ihmettelmässä tungosta. Oli hauska nähdä tuttuja ja saada lisää kasvoja bloggareille. Kiitos kaikille mukavasta seurasta, toivottavasti tavataan taas pian.

Sunnuntaina tapasimme sitten puolestaan lukupiirin kanssa ja sukelsimme hiukan rauhallisempaan messutunnelmaan. Tai ainakin minusta tuntui, että ihmisiä oli sunnuntaina vähemmän. Kuuntelimme Johanna Sinisalon haastattelua uuden Enkelten verta -kirjan tiimoilta. Tämä aiheutti minussa kuitenkin suurta harmistusta, sillä haastattelussa paljastettiin koko kirjan juoni, ja minulta meni lukukokemus piloille. Olen vasta lukemassa kirjaa ja nyt tekisi mieli jättää kirja kesken, sillä siitä katosi jännite. En olisi missään nimessä halunnut tietää kirjan juonta, ja uskon että Sinisalolla olisi ollut paljon muutakin kerrottavaa kirjasta – sen teemoista ja myyteistä kirjan takan. Kenkuttaa.

Onneksi sain lääkitä kenkutustani herkuilla, sillä British Fudge Companyn -karkkikauppa oli kuin suoraan Harry Potter -kirjoista. Valtavat toffeekokkareet odottivat poimimista! Makuja löytyi mitä mielikuvituksellisempia, ja on pakko tunnustaa, että minulla meni tälle pöydälle aika tavalla rahaa. Ostin messuilta myös palan ihanaa italialaista juustoa. Muuten messut olivat aikaisempaa sekavammat ja kaipasin selkeitä "katuja". Nyt tuntui, että jäi muutama soppi näkemättä, kun kaavoitus oli niin epämääräinen.

Ja mitä messuilta tuli sitten ostettua toffeen ja juuston lisäksi? Tein muutaman halvan löydön ja sitten panostin pienkustantamon kirjoihin. Tosin siinäkin meinasi tulla katastrofi, koska olin täysin unohtanut nostaa rahaa, eikä heillä ollut pankkikorttilaitetta. Onneksi messuilla oli sentään toinen pankkiautomaatti toiminnassa, joten jättipitkästä jonosta huolimatta sain onneksi rahaa, ja kirjat vaihtoivat omistajaa. Sain lisäksi pienen lisälahjan, kun tulin vielä takaisin, enkä tuhlannut rahoja matkalla automaatilta kojulle.

Uuteen kotiin pääsivät siis nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha, Thomas Glavinic: Toiveet, jotka toteutuvat ja Lena Huldén: Kuusijalkainen vihollinen sekä kaksi Kirjavan kirjaa: Patrick Rothfuss: Tuulen nimi ja Joe Abercrombie: Ase itse sekä ilmaiseksi saamani Raapaleantologia.

Kolme ensimmäistä löytyivät yhteensä kympillä. En ole niitä ennen lukenut, mutta PIJ:n kahdesta muusta kirjasta olen pitänyt. Glavinici puolestaan on blogeista tuttu. Tuo tietokirja sotiin vaikuttaneista ötököistä oli kolmas, joka piti löytää kympin nippuun, ja se vaikutti aika hauskalta. Kirjavan kirjat olivat normaalihintaisia, mutta päätin vihdoin ostaa ne, koska ne ovat olleet jo kauan ostoslistallani. Olen tyytyväinen ostoksiini, enkä tuhlannut mielestäni liikaa rahaa (paitsi ehkä toffeeseen). Hyvät messut sekavasta pohjaratkaisusta ja Enkelten veren spoilerista huolimatta.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Kirjamessujen huumaa

Olen vieläkin onnellisessa kirjasumussa eilen Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon saaneiden kirjabloggareiden puolesta. Minunkin blogissani vierailtiin eilisen päivän aikana ennätyspaljon; sivun katseluja kertyi yli 500. Tämä ennakoi hyvää kaikille kirjablogeille.

Loppuviikon aion viettää todellisessa kirjahulinassa, vaikka kirjamessuille pääsenkin vasta huomenna ja sunnuntaina. Sunnuntaina on virallinen lukupiirin messupäivä, eli silloin kierrämme lukupiiriläisten kanssa messuja ja ehkä kuuntelemme joitakin puheenvuoroja. Mitään virallista suunnitelmaa ei olla vielä tehty.

Kirjamessut ovat myös siitä mukava tapahtuma, että ne kokoavat paikalle suuren määrän muualta tulevia kirjabloggareita (ja toki muitakin kirjojen ystäviä). Otankin siitä nyt mahdollisimman paljon irti ja aion tavata kirjabloggareita kahtena päivänä. Tänään tapaan pienen bloggarijoukon divarikiertelyn ja syömisen merkeissä ja huomenna sitten vähän suuremman määrän kirjabloggareita Avaimen järjestämässä messutapaamisessa. Mutta siitä lisää sitten huomenna.

Olen huomannut että minun kirjamessuni ovat muuten muuttuneet enemmän ystävien ja tuttavien tapaamisen suuntaan. Toki kirjoja tulee ostettua varmasti tänäkin vuonna ihan liikaa. Sillä kummallinen kirjahumala täyttää lukutoukan mielen kirjatapahtumissa. Mutta nykyään nautin eniten kirjoista puhumisesta muiden kirjojen ystävien kanssa.

Mahtavia kirjamessuja kaikille – siellä sitten törmäillään!

torstai 27. lokakuuta 2011

Rakkaudesta kirjaan – ja kirjablogeihin

Tänään on historiallinen päivä suomalaisille kirjablogeille. Helsingin kirjamessujen yhteydessä jaetaan joka vuosi Suomen messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto. Tänä vuonna palkintoraati päätti antaa palkinnon kirjabloggareille!

5000 euron palkinto jaettiin viiden kirjablogin kesken. Palkinnon saivat Hanna Kirjainten virrasta, Salla Sallan lukupäiväkirjasta, Penjami Jäljen äänestä, Hanna Morren maailmasta ja Jessica Bokbabbel-blogista. Viimeistä lukuun ottamatta kaikki palkitut blogit ovat minulle tuttuja blogeja, joiden parissa viihdyn. Onnea palkinnon saajille, olette sen ansainneet! Palkinnon perusteet voi lukea tiedotteesta täältä.

Edellä mainittujen kirjablogien lisäksi kaikki suomalaiset kirjablogit ovat mielestäni saaneet tänään mahtavan huomionosoituksen. Kirjabloggarit todella rakastavat kirjoja sekä niistä puhumista ja kirjoittamista. Siksi haluankin pihistää pienen osan kunniasta ihan kaikille kirjablogeille. Kirjat ovat rakastamisen arvoisia. Siispä lukemisiin!

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon ovat aiemmin saaneet:
2010: Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Toni Jerrman
2009: antikvariaattisen kirjakaupan K. Ervastin perustaja Kaarle Ervasti
2008: hämeenlinnalainen äidinkielen lehtori Hilja Mörsäri
2007: kuopiolainen kriitikko ja freelance-toimittaja Ritva Kolehmainen
2006: toimittaja ja kriitikko Ismo Loivamaa
2005: Voipaalan taidekeskuksen johtaja Maria Laukka
2004: kirjastonhoitaja Emmi Martin
2003: lasten ja nuorten valtakunnallinen Netlibris-kirjallisuuspiirien verkosto
2002: kirkkonummelainen kirjailija, sanetaideohjaaja ja kirjastoaktiivi Arja Puikkonen
2001: Putulan kyläkirjasto

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Lukupiirimme valitsi tällä kertaa luettavaksi Anna Kortelaisen Virginie!-kirjan. Se kertoo Albert Edelfeltin rakastajattaren tarinaa – sen verran, mitä siitä tiedetään tai arvaillaan. Osa lukupiiriläisistä oli kirjan jo lukenut aikaisemminkin, mutta kaikki halusivat sen kuitenkin nyt lukea uudestaan. Minä luin kirjan ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin usein ihaillut kirja kantta ja ajatellut, että se pitäisi lukea.

Tiedot Virginiestä ovat vähäisiä. Epäillään, että taiteilijalla oli Pariisissa tuon niminen malli ja rakastajatar, ja joidenkin lähteiden mukaan parilla oli kaksi lastakin. Mutta kuka Virginie todellisuudessa oli, ja voiko lapsien jälkeläisiä vielä löytyä jostain? Kirjan rakenne muodostuu Kortelaisen tutkimuksista ja pyrkimyksistä Virginien henkilöllisyyden selvittämiseen. Tutkijan mutkikas tie vie arkistoista Pariisin kaduille ja Ranskan maaseudulle.

Anna Kortelainen asettaa itsensä kirjan kertojan asemaan, ja muuttuu näin itsekin puolittain fiktiiviseksi hahmoksi. Kirjan historiantutkija-Kortelainen seikkailee ympäri Eurooppaa etsimässä Virginietä ja pohtii samalla suhdettaan tutkimuksensa aiheeseen ja omaan lapseensa. Välillä minusta tuntui kuin lukisin jännittävää trilleriä, jossa tutkija yrittää päästä vanhan salaisuuden jäljille. Välillä kerronta taas muistutti enemmän historian oppikirjaa, vaikka sama kertoja oli koko ajan läsnä.

Virginie!-kirjan avulla tuli aivan kuin huomaamatta kartutettua tietoa 1800-luvun Ranskasta ja naisen asemasta. Kirja antaa nimen monelle tuona aikana syntyneelle äidittömälle, isättömälle tai tunnustamattomalle lapselle. Se kertoo naimattomien köyhien naisten asemasta ja vähistä vaihtoehdoista kaupungistuvassa maailmassa. Myöskään taiteilijoiden mallien asema ei ole ollut kadehdittava, sillä he joutuivat kokemaan eriarvoisten suhteiden varjopuolet: hyväksikäyttöä, hylkäämistä ja esineellistämistä. Jälkipolville jääneistä maalauksista ei voisi arvata, millaisia suruja niihin kätkeytyy.

(Nyt tulee paljastus kirjan lopusta, eli älä lue, jos et halua tietää, miten kirjassa käy.) Koska Virginie! häälyi mielessäni koko ajan sekä trillerinä että historiankirjana, olo tuntui välillä vähän kärsimättömältä. Oli vaikea keskittyä historiallisiin faktoihin, kun olisin jo halunnut lukea, löytyykö Virginie vai ei. Pettymys olikin sitten suuri, kun asia ei ratkennutkaan. Kirja kyllä loppuu epäilyyn mahdollisesta henkilöllisyydestä, mutta perusteet ovat niin köykäiset, etteivät ne kestä päivänvaloa. Mutta vaikka olenkin pettynyt, ymmärrän kyllä, etteivät asiat todellisuudessa menen niin kuin kirjoissa tai elokuvissa. Historian tutkiminen on täynnä umpikujia.

Virginie! on mielenkiintoinen romaanimainen historiankirja, joka kertoo naisen asemasta 1800-luvulla ja siinä sivussa myös nykyajan naistutkijan arjesta Suomessa. Virginien olemassaolon arvoitus ei ole ratkennut, vaan se on jäänyt mietityttämään tutkijoita ja taiteenrakastajia. Helsingin Sanomista esimerkiksi löytyy artikkeli myöhemmistä tutkimuksistakin.

Myös Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni on juuri lukenut tämän kirjan.

Lukunäyte sivulta 24–25:
Virginietä esittäviä maalauksia ei pidetä muotokuvina. Niitä ei ole kukaan tilannut eikä kustantanut ja ennen kaikkea ne eivät tunnusta mallin henkilöllisyyttä. Hän on nimetön, kaunis pariisitar, vain lajityyppi. Toisaalta nyt kun olen ilmeisesti päättänyt etsiä Virginietä, häntä esittävät maalaukset ovat muuttuneet silmissäni. Mallin kuuluu olla vaiti, hänen ei tule häiritä taiteilijaa eikä rikkoa valittua ilmettä puhumalla. Tällä hetkellä minulla on hänestä "vain" maalauksia, joissa hän on edelleen liikkumatta ja vaiti aivan kuin ateljeessakin Edelfeltin maalatessa hänen piirteitään.

Virginie! Tammen sivuilla ja pokkarina Adlibriksessä.

Kortelainen, Anna: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Ulkoasu: Tuija Kuusela. Tammi, 2002.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Kiersten White: Paranormaali

Taasko yksi ihmistyttö on joutumassa yliluonnollisen pojan komeuden valtaan? Ennakkokäsitykseni tästä Kiersten Whiten Paranormaalista oli aika tavalla tuon suuntainen, mutta kirja oli onneksi jotain muuta. Onhan tässä rakkautta ja jonkinlainen kolmiodraamakin, mutta ei kuitenkaan sitä samaa, johon on nuortenkirjallisuudessa viime aikoina saanut tottua.

Paranormaali kertoo teini-ikäisestä Eviestä, jonka huoltaja ja työnantaja on Kansainvälinen paranormaalien hallintavirasto, eli outojen olentojen tutkimuslaitos. Virasto jäljittää, rengastaa ja uudelleensijoittaa kaikenlaisia mystisiä olentoja ihmissusista vesinoitiin. Evie pystyy näkemään olentojen naamioiden taakse ja on siksi tärkeä apu paranormaalien kiinniottamisessa. Vaikka laitos on täynnä outoa porukkaa, on tytön elämä aika yksinäistä. Asiat mutkistuvat, kun olentoja alkaa kuolla ja Evie tutustuu ulkonäköään muuttavaan poikaan.

Kirjassa on valtava määrä erilaisia outoja olentoja, joiden ominaisuuksista ja persoonallisuuksista oli hauska lukea. Ilkeät keijut ja säälittävät vampyyrit olivat ehdottomia suosikkejani. Pääosaan Paranormaalissa nousevat kuitenkin Evien kasvukivut, kun tytön maailmankuva avartuu. Kirja pohtii oman paikan löytämistä ja sitä, miten suuresti menneisyytemme ja perimämme vaikuttaa valintoihin, joita teemme. Kumpi oikeastaan on merkittävämpää minuutemme kannalta, se mistä tulemme – vai se minne haluamme mennä?

Paranormaalissa on niin paljon imua, että minun oli todella vaikea keskeyttää kirjan lukemista. Illalla olisi tehnyt mieli jatkaa lukemista pikkutunneille, mutta onneksi järkevyys voitti. Aamulla jatkoin kirjaa bussissa, ja sitten sen tapahtumat meinasivat jäädä koko työpäiväksi pyörimään päähän. Kirjan teho perustuu siihen, että sen tapahtumia ei voi täysin arvata ennakkoon. Suurimmaksi arvoitukseksi nousee se, mikä Evie on, ja mikä on hänen osuutensa tapahtumissa.

Kirjan takakannen teksti oli muuten myös erinomainen, sillä se ei paljastanut juonta juuri ollenkaan. Inhoan sitä, jos takakannessa kerrotaan liikaa kirjan tapahtumista. Tosin takakansi kyllä ehkä vähän johti minua harhaan, jos ajattelee ennakkokäsitystäni Paranormaalista. Yleensä yritänkin välttää takakansien lukemista, sillä en halua muodostaa kirjoista vahvoja mielikuvia ennen lukemista. Tietysti silloin voidaan kysyä, että millä perusteilla sitten valitsen kirjat luettavaksi. Mutta ehkä kirjoitan siitä ihan oman tekstin jonain päivänä.

Paranormaaliin on tulossa myös jatkoa, sillä se aloittaa samannimisen sarjan. Kirja on arvioitu myös ainakin Saraseeenin maailmassa ja Kirjapinoissa.

Lukunäyte sivulta 57:
Selviytyisin kyllä yhdestä vampyyrista. Hitto vieköön, selviytyisin luultavasti jopa viidestä vampyyrista yhtä aikaa – kun ottaa huomioon, miten kuihtuneita niiden ruumiit ja lihakset olivat. Mutta kaksikymmentä vampyyria? Mahdollisuuteni eivät näyttäneet hyviltä. Mitä oli tekeillä? Vampyyrit pysyttelivät yleensä omissa oloissaan. Tämä oli omituista. Ja erittäin, erittäin huono juttu.

Paranormaali Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

White, Kiersten: Paranormaali (Paranormalcy, 2010). 350 sivua. Suomennos: Terhi Leskinen. Gummerus, 2011.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Leivän juurilla – yli 80 monipuolista leipäohjetta

Olen taas pienen tauon jälkeen innostunut leipomisesta. Olen vähän kuriton leipoja ja yleensä kaadan taikinaan kaikkea kaapista löytyvää. Silloin tällöin käykin niin, että taikina ei nousekaan tai maut eivät ole ihan kohdillaan. Onneksi leipä kuin leipä on tuoreena ja lämpimänä niin ihanaa, että aina ne leipomukset ovat silti kaupaksi menneet.

Koska olen myös armoton keittokirjahamsteri, on minulle kertynyt monenlaisia leipäkirjoja vuosien mittaan. Hassua kyllä, yksi suosikeistani on myös yksi vanhimmista kirjoistani, sillä siinä on hyviä ja yksinkertaisia ohjeita. Kirja on nyt kuitenkin saanut haastajan tästä Charlotte Jenkinsonin kirjasta Leivän juurilla – yli 80 monipuolista leipäohjetta. Tässä on nimittäin minulle ihan uudenlaisia leipäreseptejä. Kuka nyt haluaisikaan samoja ohjeita uusissa kansissa?

Olen kokkaillut Leivän juurilla -kirjan ohjeilla muun muassa sämpylöitä ja vehnätortilloja. Jälkimmäiset olivat elämäni ensimmäiset paistinpannussa kypsennettävät leivät. Ekologisuudestaan huolimatta paistinpannukokkailuun meni kyllä minun makuuni vähän turhan paljon aikaa. Olisi niin paljon yksinkertaisempaa vain työntää pelti uuniin. Mutta kyllä noita tortilloja silti tulee toistekin leivottua. Ja kirjasta löytyy pari muutakin paistinpannuleivän ohjetta.

Leivän juurilla on siis ilahduttanut minua ennakkoluulottomilla ohjeillaan. Minua harmittaa suuresti, että raparperiaika on jo ohi, sillä olisin ehdottomasti halunnut leipoa raparperileipää. Siihen tulisi raparperin lisäksi rosmariinia, jota minulla on vielä iso pensas parvekkeella. Nyt pitää odottaa kevääseen, eikä rosmariinia silloin kyllä enää saa omasta pensaasta. Olen kyllä jemmannut pakastimeen pienen erän raparperia, joten ehkä uhraan sen tähän leipään. Eikö kuulostakin aika jännältä?

Kirjassa on myös näkkileipien ja erilaistan hapanleipien ohjeita. En ole vielä edes kuvitellut leipovani hapanleipää Leivän juurilla -kirjan ohjeilla, sillä sitä pitää kahtena päivänä väkertää. Olen myös vähän kärsimätön leipoja. Mutta ties mihin tässä talven pimeinä iltoina vielä innostuukaan. Itse tehty leipä on nimittäin kyllä ihan omaa luokkaansa. Olen vähän kateellinen veljelleni, joka pääsee leipomaan leivinuunissa. Kyllä, leipominen kulkee meillä suvussa.

Leivän juurilla on muuten aika mukavan tuntuinen kirja, sillä siinä on kiva muovimainen pinta, jonka alla on kerros jotain joustavaa. Pinta on pysynyt puhtaana huolimatta siitä, että leipuri on käsitellyt sitä vähän huolimattomasti. Myös taitto ja kuvat ovat kauniita. Pidän kirjasta todella paljon, ja se on ollutkin ahkerassa käytössä, sillä minusta on hauska myös vain suunnitella leipomista. Kokeiluun menevät piakkoin ainakin basilikasämpylät ja puolukkapatongit.

Leivän juurilla WSOY:n sivuilla ja Adibriksessä.

Jenkinson, Charlotte: Leivän juurilla – yli 80 monipuolista leipäohjetta (Baka bröd, 2010). 160 sivua. Suomentaja: Sirkka Hirvonen. WSOY, 2011.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Haasteellista ja tunnustuksellista

Sain tämän A Blog With Substance -tunnustuksen ja haasteen Sonjalta Lukuhetkistä ja Nafisanilta Yöpöydän kirjat -blogista. Kiitos molemmille!

Tunnustukseen kuuluu siis kertoa itsestään kahdeksan asiaa ja laittaa haaste sitten eteenpäin.

Tässäpä siis tunnustuksia:
1. Olen tänään viettänyt päivää sisätiloissa, sillä sain eilen käsiini juuri ilmestyneen uuden PS3-pelin Ratchet & Clank – All 4 One. Ratchet ja Clank -pelit ovat ihan parhaita! Mieltymyksestäni voidaan syyttää ainoastaan avomiestäni ja hänen tyttäriään, sillä he ovat minut tutustuttaneet tähän maailmaan. Kun aloitin pelaamisen, mäiskin viemärihirviöitä yksinäni tuntitolkulla ja opettelin kaikkien nappuloiden ja vempainten toiminnan. Vasta sitten uskalsin poistua viemäristä.

2. Olen innostunut kasvien kuivattamisesta. Minulla on uusi kasvikuivuri, ja olen kuivattanut siellä kilokaupalla omenoita. Tällä hetkellä kuivuri hurisee sisällään aronian marjoja. Ne ovat vaatineet yllättävän paljon aikaa kuivuakseen.

3. Tiedän aika paljon jalkapallosta. Siitäkin saan kiittää avomiestäni. Tällä hetkellä meillä katsotaan Englannin Valioliigan ottelua Liverpool–Norwich. Minä tosin kannatan joukkeita, jotka tulevat kivoista kaupungeista ja joilla on kivanväriset peliasut, kuten Glasgow Celtic. Katsokaa nyt kuinka söpöt asut ja logo!

4. Ostan punaviiniä ainoastaan luomuna. Olenkin ilahtunut siitä, että valikoimaa on tullut valtavasti lisää viime vuosina. Yleisesti pidän eniten espanjalaisista viineistä, mutta suosikkiviinini on kadonnut kaupoista. Nykysuosikkini on chileläinen 35 South Wild Ferment Merlot.

5. Minun pitäisi tehdä graduani suomen kielestä, mutta en ole saanut juuri mitään aikaiseksi koko syksynä. Plääh.

6. Jos nyt aloittaisin vasta opintojani, valitsisin todennäköisesti ainakin sivuaineekseni elokuva- ja televisiotutkimuksen. Se on alkanut kiinnostaa minua viime aikoina todella paljon. En kuitenkaan voi nyt ottaa ylimääräisiä kursseja, sillä haluaisin saada pääaineeni kurssit tehtyä.

7. Rakastan koiria. Meidän ei ole mahdollista pitää koiraa, mutta onneksi koiria on lähipiirissämme paljon.

8. Luen eniten kirjablogeja, mutta hyvänä kakkosena tulevat lemmikkieläinblogit. Joukossa on myös muutama lifestyle-/muotiblogi, ruokablogi ja kirjailijoiden blogeja sekä vielä joitain muitakin blogeja. Listassani on tällä hetkellä 237 blogia, ja luen kaikista niiden postauksista ainakin alun.

Tämä tunnustus pitäisi laittaa eteenpäin kahdeksalle blogille, mutta taidan jättää tämän tähän vapaasti noukittavaksi tällä kertaa. Olen niin myöhäinen näiden vastusteni kanssa, että tunnustus on kiertänyt jo monissa blogiessa. Haluan kuitenkin kiittää kaikkia 237 lukemaani blogia siitä, että olette tarjonneet minulle monenlaista luettavaa jo niin pitkään. Suuri kiitos! Ja jos ette ole vielä tunnustusta saaneet, olkaapas hyviä ja ottakaa se tästä.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Veera Laitinen: Surunsyöjät

Tämän kirjan myötä tulee nyt paljon ensimmäisiä. Veera Laitisen Surunsyöjät on ensimmäinen lukemani – ja kaiketi myös kirjoitettu – suomalainen kirja paranormaalin romantiikan lajissa. Lisäksi tämä on ensimmäinen lukemani Ivan Rotta & Co. -kustantamon kirja ja kirjan takana on todennäköisesti nuorin lukemani kirjailijakin. Jälkimmäisestä en kuitenkaan nyt mene takuuseen.

Joka tapauksessa kaikki nuo edellä mainitut asiat herättivät kiinnostukseni ja päätin kokeilla Surunsyöjiä. Myönnän, että minulla oli kirjasta epäilykseni varsinkin kirjoittajan iän takia. Laitinen on nimittäin vain 14-vuotias. Mutta toisaalta tämän lajin kirjallisuudessa nuori ikä ei välttämättä ole mitenkään haitaksi.

Surunsyöjät kertoo 17-vuotiaasta Hopesta, joka on luonteeltaan aika levoton ja ajattelematonkin. Hopen kouluun tulee uusi poika, hirmuisen komea Victor, joka tuntuu Hopesta kovin tutulta. Poika käyttäytyy kuitenkin oudon tympeästi ja alkaa muutenkin vaivata Hopen ajatuksia. Romantiikkaa on kuitenkin luvassa, mutta samalla Victorista alkaa paljastuu outoja asioita. Kirjan esikuvat ovat siis helposti löydettävissä.

Kirja kärsii valtavasti siitä, että tässä viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt jo useita käännöksiä samasta aihepiiristä. Jos en olisi juuri lukenut Vampyyripäiväkirjoja, Punaisia tulppaaneita ja Langennutta enkeliä, olisin varmasti ollut avoimempi kirjan juonelle. Nyt se tuntui valitettavan tutulta. Onneksi Surunsyöjissä on kuitenkin oma mytologiansa, joten kirja tarjoaa uuttakin, vaikka sen peruskuvio koulun uudesta pojasta onkin jo tuttu.

Kirjoittajan kokemattomuus näkyy Surunsyöjien kielestä, joka on paikoitellen aivan tukahduttavan täynnä kuvailua ja adjektiiveja. Kun on lukenut riittävän monta kertaa komistuksen merenvihreistä silmistä, alkaa se jo häiritä lukijaa. Kunhan kirjoittaja pääsee eroon näistä kömpelyyksistä, ei kielessä ole suurempaa vikaa. Kertojan ääni on monessa kohtaa miellyttävän naseva ja itseironinen; se tarkastelee itseään ja kommentoi tekemiään tyhmyyksiä hauskastikin. Sellaista toivoisin lukevani enemmänkin.

Veera Laitinen kirjoittaa tällä hetkellä kirjaan jatkoa, kyseessähän on siis kirjasarja. Kirjailijan haastattelun (juonipaljastuksia) voi lukea kustantamon blogista, josta löytyy myös toinen lukunäyte kirjasta.

Lukunäyte sivulta 31:
Heti kun olin sulkenut suuni, aloin katua. Voi paska. Tämä juuri oli minussa niin ärsyttävää: en ajatellut sanojani tarpeeksi. Lauoin kaiken suustani miettimättä sen enempää. Sanani puskivat eteenpäin kuin härkä, ja pahimmassa tapauksessa tuo härkä saattoi kaataa muita tieltään ja loukata.

Surunsyöjät Ivan Rotta & Co. -kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä.

Laitinen, Veera: Surunsyöjät. 252 sivua. Ulkoasu: Kalle Pyyhtinen. Ivan Rotta & Co., 2011.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Rhyannon Byrd: Suden arvet – Veren viemät 3

Rhyannon Byrdin Suden arvet päättää kolmiosaisen Veren viemät -sarjan. Mielenkiintoista nähdä, mitä uutta luettavaa Nocturne-kirjat seuraavaksi tarjoavat. Toivottavasti jotain piristävää, sillä Rachel Vincentiä lukuun ottamatta muut viimeaikaiset kirjat eivät ole olleet ihan parhaasta päästä.

Suden arvissa pääosiin nousevat arpinaamainen lunastajasusi Brody ja Michaela, aiemmista kirjoista tutun Torrencen paras ystävä. Pariskunnalla alkaa olla vipinää, joka kärjistyy, kun Michaela joutuu vaaraan ja tarvitsee itselleen vartijaa ja puolustajaa. Brody lupautuu hommaan sekä vastahakoisena että innokkaasti. Sitten alkaakin kuuman puuron kiertely.

Koska Suden arvet on sarjan päätös, siinä viedään loppuun myös edellisissä kirjoissa pohjustettu juonikuvio. Lunastajat saavat vihdoin selville, kuka murhaa vaaleita naisia ja kuka laumanvanhimmista on heidän toinen vastustajansa. Olin arvannut kuvion jo edellisessä kirjassa, joten ratkaisu ei ollut minulle yllätys. Myös lopputaistelu oli vähän väsähtänyt soppa, eikä sekään kauheasti jaksanut innostaa.

Sarja alkoi lupaavasti, mutta ei jatkunut enää yhtä kiinnostavasti. Silti, kuten aikaisemminkin olen todennut, tämä on sellaista keskinkertaista Nocturne-tasoa. Ison plussan Suden arvet – ja koko Veren viemät -sarja – saa siitä, että siinä sentään tapahtuu kaikenlaista, eikä koko aika mene pelkästään lemmenkipeydessä kiemurteluun. Tapahtumia oli tässä kirjassa onneksi ihan riittävästi, ja varsinkin Brody oli kiinnostava hahmo arpineen päivineen.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista Suden taisto ja Suden ylpeys.

Lukunäyte sivulta 47:
Vastasyntynyt susi kohosi takajaloilleen, ja valtava rintakehä kohoili olennon huohottaessa raollaan olevien leukojen välistä. Huulet paljastivat pitkät, hyytävän terävät raateluhampaat. Sinisenä loistavat silmät, jotka hehkuivat kuin kaasuliekki, tähyilivät katsojajoukkoa, kunnes susi löysi sen, mitä etsi. Brody kiristi otettaan, kun susi otti kömpelön askelen kohti Michaelaa, mutta Lycan-vartijat kiskoivat jo olennon kaulan ympärille kiedottua pitkää kettinkiä ja pitivät sen paikoillaan.

Suden arvet Harlequinin sivuilla.

Byrd, Rhyannon: Suden arvet – Veren viemät 3  (Last Wolf Watching, 2008). 349 sivua. Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Tähystäjäneito – Kuparisaari 1

Tuntuu, että nyt on todella hyvä vuosi suomalaisessa nuorten fantasia- ja scifikirjallisuudessa. Ja mikä parasta, kaikki lukemani kirjat ovat olleet omaperäisiä, toisin kuin käännöskirjat, joissa mennään pääosin suosittujen mallien vanavedessä. Yksi onnistuneista nuortenfantasiakirjoista on juuri lukemani Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Tähystäjäneito, joka aloittaa Kuparisaari-trilogian.

Aloitin Tähystäjäneidon lukemisen eilen illalla ja minun oli todella vaikea päästä tarinalta nukkumaan. Ilman tätä flunssan aiheuttamaa väsymystä olisin todennäköisesti valvonut kirjan kanssa aamuun asti. (Yövalo ei olisi edes haitannut avomiestäni, sillä hän valvoi aamuyön tunneille Tuomas Vimman Raksan parissa.) Väsymys kuitenkin vaati pitämään nukkumistauon, mutta jatkoin kirjaa heti herättyäni.

Tähystäjäneito kertoo 17-vuotiaasta Amayasta, joka on Sarmatian valtion tähystäjäneito, eli kuninkaallisen parin tytär. Merenkulkumaan valtiolliset nimityksetkin ovat merellisiä; maata johtaa ruorinainen ja tämän puolison nimitys on perämies. Amaya lähtee ensimmäiselle edustusmatkalleen kuninkaallisiin hautajaisiin naapurimaahan Khalkokseen. Valtiollisten suhteiden ylläpitäminen maiden välillä on tärkeää, sillä Sarmatia tarvitsee Khalkoksen kuparia. Amaya ei kuitenkaan osaa arvata, mikä häntä odottaa ankeassa naapurimaassa.

Odotin tarinan olevan sellainen tyypillinen ja yleinen fantasiakirjan peruskuvio, mutta yllätyinkin iloisesti. Tähystäjäneito on raikas tarina, joka seisoo vankasti omilla jaloillaan – kuten tekee kirjan päähenkilökin. Amaya onkin yksi syy, miksi pidin kirjasta niin paljon. Hän ei ole mikään ressukka vaan iloinen, taitava ja itsensä hyvin tunteva nuori nainen, jolla pysyvät myös ohjat kädessä. Kirja on täynnä vahvoja ja omapäisiä naisia, jotka eivät häpeile itseään tai halujaan. Tällaisia naisia fantasiakirjallisuus tarvitsisi enemmänkin!

Kirjasarjan maailma avautuu kirjassa juuri sopivasti. Maantietoa ja politiikkaa ei tuputeta lukijalle, vaan asiat nousevat esille tapahtumien myötä. Saan aina ärsytystä siitä, jos kirja alkaa historialla tai valtiollisten suhteiden esittelyllä, sillä se on minusta kaikkein kauhein tapa aloittaa kirja. Tähystäjäneito ei tähän sorru, vaan päästää lukijan ensimmäiseksi tutustumaan Amayaan ja tämän sisareen Snezanaan. Pikkuhiljaa asiat sitten valkenevat niin lukijalle kuin Amayallekin. Ei silti, ei Tähystäjäneidon maantiedossa ja politiikassa mitään vikaa ollut. Kirjojen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja jäi vielä sen verran piilon, että seuraavaa kirjaa ei malta odottaa.

Tähystäneito onkin ihastuttava kirja. Sen kerronta on kepeää ja sujuvaa, vaikka syvemmältä paljastuukin vakavampia juonteita. Pidin varsinkin Sarmatian valtiosta, sillä siinä on kutkuttavasti käännetty fantasiatarinoiden sukupuolirooleja ylösalaisin. Sarmatian miehet ovat turhamaisia ja tunteidensa vallassa olevia höpsöjä, kun taas naiset johtavat maata ja laivoja rautaisella taidolla. Kirja sopii ehkä parhaiten varhaisnuorille, mutta siinä on sellaista taikaa, joka puhuttelee myös paljon vanhempiakin lukijoita. Toivottavasti seuraava osa ilmestyy pian.

Lukunäyte sivulta 15:
Amaya otti saapaat ja painoi niiden pehmeää nahkaa poskeaan vasten. Krasimira pyöritti silmiään:
– Vaateesi ovat hienot, koska edustat Sarmatiaa. Sinut puetaan kalliisti äidinmaasi vuoksi, ei itsesi takia. Takki, housut, saappaat ja korut ovat viesti khalkkideille. Ne kertovat sarmatialaisten hienostuneesta mausta, korkeasta käsityötaidosta ja vauraudesta. Kun laivamme saapuu Niccolumin satamaan punakeltaiset purjeet loistaen, sanonpa vain, että khalkkidit tuijottavat sitä niin, että nielurisat ruskettuvat!

Kuparisaari-sarjaan ja sen syntyyn voi tutustua myös kirjasarjan omilla sivuilla.
Tähystäjaneito Kariston sivuilla ja Adlibriksessä.

Kanto, Anneli ja Rannela, Terhi: Tähystäjäneito – Kuparisaari 1. 237 sivua. Kansi: Anu Sallinen. Karisto, 2011.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Helsingin kirjamessut lähestyvät

Vuoden 2009 Helsingin kirjamessujen satoa.
Lokakuu on alkanut minun osaltani melko vähäsivuisissa tunnelmissa, sillä ensin veronsa voi flunssa, sitten työkiireet ja flunssan jälkeinen väsymys. Tällä viikolla avomieheni nuorempi tytär on myös asunut meillä, joten iltaisin olen "joutunut" katsomaan tv:stä True Bloodin kakkoskautta. Ja perustuuhan sekin kirjoihin... eh. Mutta siis asiaan.

Vaikka alkukuu ei olekaan ollut kovin kirjallinen, on kirjoja onneksi luvassa jatkossa enemmän. Kuun lopussa on nimittäin Helsingin kirjamessut. Kirjatapahtuman teema kiinnostaa minua tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna, sillä tämän vuoden teemamaa on Viro. Kyselin blogissani virolaisen kirjallisuuden perään reilu vuosi sitten, mutta suomennettua kirjallisuutta ei tuntunut kovin paljoa löytyvän. Nyt näyttää siltä, että messujen innoittama uutta kirjallisuutta Virosta on saatavilla enemmän myös suomeksi.

Tällaista kertoo myös Viron Kustannusyhdistyksen tiedote: "Messuille saapuu lähes viisikymmentä eri alojen vaikuttajaa presidentti Toomas Hendrik Ilveksestä alkaen. Mukana on lukuisia kirjailijoita, nykykirjallisuuden kärkinimiä, älymystön raskasta sarjaa, bestseller-kirjailijoita ja show-miehiä. Voi sanoa, että tämä vuosi Suomessa on Viron kirjallisuuden vuosi. Kevään ja syksyn aikana julkaistaan suomeksi ennätysmäärä virolaista kirjallisuutta, yli kaksikymmentä teosta." Samoilta sivuilta löytyy myös tietoa virolaisesta kirjallisuudesta ja messuille saapuvista kirjailijoista.

Vaikka messujen teemamaa ei kiinnostaisi, löytyy kirjamessuilta joka vuosi samat houkutteet: kirjoja, keskusteluja, kirjoja, kirjailijoita, kirjoja, esittelyjä, kirjoja ja kirjoja. Minulle messut ovat olleet myös aina ystävien tapaamista, ja uskon että tänäkin vuonna tulen näkemään messuilla ainakin lukupiiriläisiä, kirjabloggareita ja muita kirjallisia ystäviäni sekä kustantamoiden väkeä. Mukaan tarttuu toivottavasti myös (vain muutamia) hyviä kirjoja ja paljon hyvää mieltä.

En ole vielä kovinkaan tarkasti tutustunut ohjelmaan, mutta olen kuitenkin jo bongannut sieltä muutamia kiinnostavia puhujia ja aiheita. Joka vuosi kirjojen ystävä törmää kyllä ohjelman kanssa samaan ongelmaan: Liikaa mielenkiintoisia juttua ja liian vähän aikaa. Miten osaan valita juuri ne oikeat ohjelmat, joita menen katsomaan?

Oletteko tulossa kirjamessuille? Mitä odotatte messuilta eniten? Kiinnostako teitä teemamaa vai hamuatteko lähinnä uusia kirjoja ja messutunnelmaa? Minua kiinnostaa tällä kertaa kaikki messutunnelmasta teemaan. Odotankin messuja jo innolla. Ohjelmaan voi muuten tutustua Helsingin kirjamessujen sivuilla.

torstai 6. lokakuuta 2011

Kuluttajavirasto ja kirjablogit

Kirjablogit ovat pikkuhiljaa kiipeämässä muoti- ja ruokablogien rinnalle sekä lukevien ihmisten tietoisuuteen. Bloggarit ovat vaikuttajia, joiden mielipiteillä on merkitystä. Sen ovat huomanneet myös kustantajat. Viime syksynä lähetin kokeeksi ensimmäisen arvostelukappalepyynnön yhteen kustantamoon ja suureksi yllätyksekseni sainkin kirjan pian postissa.

Olen koko blogini ajan ajatellut tekeväni kirja-arvosteluja, en niinkään pitäväni lukupäiväkirjaa. Olen rinnastanut kirjabloggarit ammattikriitikoiden kanssa samaan rintamaan, vaikka kummallakin on tietysti omat tehtävänsä. Molemmat kuitenkin arvioivat lukemiaan kirjoja julkisesti. En ole tainnut juurikaan mainita lukemieni kirjojen alkuperää, koska olen ajatellut, ettei sillä ole lukijoille merkitystä.

Havahduin asiaan vasta, kun Ilse nosti arvostelukappaleet ja piilomainonnan esille omassa blogissaan. En ollut suoraan sanottuna ajatellut, että kustantamon lähettämiä kirjoja voitaisiin mieltää lahjoiksi tai palkkioiksi, sillä arvosteltavaksihan ne on tarkoitettu. Asia alkoi kuitenkin vaivata minua niin paljon, että päätin kysyä asiasta Kuluttajavirastosta. Myös siellä ollaan viime aikoina mietitty bloggareita ja bloggareiden yrityksiltä saamia lahjoja. Tulossa onkin linjaus asiasta mahdollisesti vielä tämän vuoden puolella.

Sain kuitenkin jo joitain vastauksia Kuluttajaneuvonnasta nimenomaan kirjablogien kannalta. Kysyin siis, onko tarpeen kirjoittaa jokaisen arvostelun yhteyteen, onko kirja arvostelukappale – vai riittäisikö, jos blogissa olisi jossain kohtaa kerrottu yleisemmin siitä, millaisilla periaatteilla kirjabloggari valitsee kirjoja luettavakseen ja kirjoittaa niistä. Tässä muutama ote saamastani vastauksesta. Kuluttajaviraston lakimies arvioi näin: " tilanteessasi, jossa arvostellaan kirjoja, riittäisi, että kerrot jossakin kohtaa, että osa kirjoista voi olla kustantajilta saatuja, mutta että sinänsä se ei vaikuta siihen, kuinka kirja arvostellaan."

Kuluttajaviraston kannalta ongelmallisempia ovat blogit, "joiden kirjoittajat kehuvat kaikkia saamiaan tuotteita (kertomatta että ne ovat lahjoja) ja saavat näin lukijat uskomaan, että kyse olisi kirjoittajan henkilökohtaisesta (puolueettomasta) mielipiteestä – kun taustalla voi kuitenkin vaikuttaa kirjoittajan motiivi saada lisää tuotteita jos niitä kehutaan." "Kirjoittajan tulee siis kertoa, miten yhteistyö vaikuttaa tuotteiden esittelyyn ja arvioihin. Kuluttajilla on aina oikeus tietää, milloin heihin vaikutetaan kaupallisesti."

Läpinäkyvyys on siis olennaista, mutta ainakaan toistaiseksi ei jokaisen kirja-arvion kohdalla ole tarvetta kertoa, onko se ilmainen arvostelukappale vai ei. Asia voi tietysti muuttua, kunhan Kuluttajavirasto saa blogiaiheisen linjauksensa valmiiksi. Sitä odotellessa olen kuitenkin jo lisännyt blogiini välilehden, josta löytyy tietoa minusta, blogistani ja siitä, miten arvostelen lukemiani kirjoja.

Blogimaailma on vielä aika epämääräistä aluetta, joten on hyvä, että asiaan on tulossa selvitystä. Kiitos siis Kuluttajaneuvonnalle vastauksista; yhteisillä säännöillä bloggauskin on paljon hauskempaa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Rachel Vincent: Kaappaus – Kissojen kesken 4

Olen kärvistellyt kotona flunssan kourissa, mutta onneksi minulla oli jemmassa juuri sopivaa luettavaa. Syyskuussa ilmestyi nimittäin uusi osa Rachel Vincentin Kissojen kesken -sarjaan, joka on tämän hetkinen Nocturne-suosikkini. Kaappaus on sarjan neljäs osa, joten loppua kohti ollaan menossa; sarjassa on ilmestynyt englanniksi kuusi osaa.

Edellinen kirja, Syytetty, päättyi ikävästi, kun Faythen poikaystävä karkotettiin laumasta. Myös Kaappauksessa Faytheltä vaaditaan kuuliaisuutta laumaa kohtaan, mutta tällä kertaa nainen ei koe sitä rasitteena, vaan hän ymmärtää toimia laumansa ja perheensä parhaaksi. Valitettavasti se ei riitä, sillä kissalaumojen välit rakoilevat ja vaikuttaa siltä, että sota on tulossa. Sen lisäksi Faythelle tärkeät ihmiset ovat reviirikiistojen pelinappuloina.

Kaappaus ei ollut minusta ihan yhtä hyvä kuin sarjan aikaisemmat kirjat. Tämä oli vähän sellainen välikirja, jossa vielä siivottiin edellisen kirjan tapahtumia ja pohjustettiin tulevaa. Toki kirjassa tapahtui muutama erittäin merkittäväkin asia, mutta silti tämä ei ollut kovinkaan mieleen jäävä kirja. Tulevaa kissojen välistä sotaa pedattiin kuitenkin nyt siihen malliin, että luvassa taitaa olla aikamoinen välienselvittely.

Kirja oli muuten myös selvästi siistimpi ja siveämpi kuin aiemmat osat – tai nämä Nocturnet yleensäkin. Kaappaus-kirjassa ei juuri ketään kidutettu eikä makuuhuoneleikkejäkään kuvailtu ollenkaan. Myös ällötysosastolla pysyttiin ihan puhtoisella tasolla. Eli siinäkin suhteessa kirja jäi edeltäjiensä varjoon. Siitäkin huolimatta sarja jatkaa edelleen suosikkinani ja odotan innolla seuraavaa osaa. Seuraavaksi julkaistaan kuitenkin lisää Susan Krinardia (plääh) ja Maggie Shaynea (ok), joten odotus jatkuu. (Missä muuten viipyy seuraava Manalan valtiaat -kirja!?!)

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista, Kissatyttö, Saalistaja ja Syytetty.

Lukunäyte sivulta 38–39:
Valmistauduin uuteen iskuun, mutta vastustajani iski terävät kyntensä farkkukankaan läpi polveeni. Kipu vihloi jalkaani, ja tunsin veren hajun ja märän kosteuden. Raivo lisäsi pontta potkuihin ja lapioniskuihini, ja tyydytyksekseni vastustajani nilkutti pois pahemmin loukkaantuneena kuin minä, naukuen kuin vastasyntynyt kissanpoikanen.
Miau itsellesi, paskiainen!

Kaappaus Harlequinin sivuilla.

Vincent, Rachel: Kaappaus – Kissojen kesken 4 (Prey – Shifters 4, 2009). 445 sivua. Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2011.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

En tiedä, onko minulle koskaan ennen käynyt niin, että kirja pitää keskeyttää hetkeksi, koska se on niin hyvä – eli siis kauhea. Mutta tämä John Ajvide Lindqvistin uusin Kultatukka, tähtönen piti laittaa hetkeksi tauolle, sillä se tuntui osuvan niin tarkasti kaikkeen siihen, millaisia asioita on uutisiin viime aikoinakin noussut.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahden tytön kasvamisesta täysin erilaisissa oloissa. Ensimmäisen tytön elämä on loppua heti alkuunsa, sillä tuntemattomasta syystä hänet hylätään metsään. Tyttö päätyy kuitenkin asumaan erään pariskunnan kellariin, eikä hänellä ole mitään yhteyttä muuhun maailmaan. Toinen tytöistä, Teresa, puolestaan elää normaalia elämää, tosin epäsuosittuna ja kiusattuna hylkiönä. 14-vuotiaina tytöt kohtaavat ja löytävät vihdoin merkityksen elämäänsä. Seuraukset ovat kauhistuttavat.

En voi muuta kuin kehua tätä kirjaa. Kultatukka, tähtönen on moninkertaisesti taitava kirja. Sen kerronta tuntuu paikoin jopa liiankin todelliselta. Varsinkin väkivallan kuvaukset voivat hirvittää heikompia. Olen aina vähän tarkkana, kun aikuinen mies puhuu nuoren naisen suulla, mutta tässäkin kirjailija on onnistunut. Varsinkin Teresan maailma ja kokemukset ovat täysin samaistuttavia – ja siksi niin surullisia. John Ajvide Lindqvist on minusta parasta, mitä Ruotsista tulee tällä hetkellä.

Kultatukka, tähtönen ei varsinaisesti ole pelottava, mutta se on todella kauhea. Ensin ajattelin, että kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat jotenkin ulkopuolisia. Olin kuitenkin väärässä. Kirja kertoo nimittäin järkyttävän tarkasti siitä, että kaikki ihmiset ovat ulkopuolisia. Kirjan henkilöt eivät ole varsinaisesti pahoja, vaikka he tekevätkin pahoja tai pahoiksi luokiteltavia asioita. Pidin todella paljon siitä, että Ajvide Lindqvist ei kuitenkaan arvota kirjan henkilöiden tekoja vaan ainoastaan kertoo ne.

Yksi kirjan kantavista teemoista on musiikkiteollisuus ja miten se riistää nuoria tähdiksi pyrkiviä artisteja. Kultatukka, tähtönen esittelee yhden niljakkaan tuottajan, jolla on selkeä saalistuskäytäntö nuorten tyttösten varalle. Tämän lisäksi riistämistä tapahtuu myös abstraktimmalla tasolla. Erityiset kyvyt ja taidot nielaistaan ja tuotteistetaan monella kulttuurin alueella. Tosin aina voi miettiä, onko se hyväksi vai pahaksi. Kirjassa on myös paljon, paljon muutakin, esimerkiksi ajatuksia elämästä netin keskustelupalstoilla.

Ensimmäinen spontaani ajatukseni kirjan suljettuani oli, ettei kirjassa ole mitään liikaa. Se on harvinaista tällaisessa lähes 600-sivuisessa järkäleessä. Kirjaa todellakin ahmii, vaikka se on paikoin aika karmaisevaa luettavaa. Toinen ajatukseni oli se, että maailma on pahassa pulassa, jos kaikki kiusatut ja pelokkaat tytöt löytävät itselleen karismaattisen johtajan. Heillä ei nimittäin ainakaan omasta mielestään ole enää mitään hävittävää.

Lukunäyte sivulta 76:
Huhtikuussa tyttö sai ensimmäisen hampaansa. Muuten tuntui kuin hänen kehityksensä olisi pysähtynyt. Hän ei yrittänyt kontata eikä ryömiä. Hän ei välittänyt piiloleikeistä eikä kuurupiilosta. Hän ei jäljitellyt tekoja eikä liikkeitä, hän päästeli ainoastaan ääniä ja säveliä, melodioita.
Lennart vei hänet toisinaan puutarhaan öisin. Muutaman kerran Laila sai viedä hänet. Silloin hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kuiskutteli ja jutteli tytölle niin paljon kuin pystyi. Hän ei saanut ääntäkään vastaukseksi.

 Kultatukka, tähtönen Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Ajvide Lindqvist, John: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna, 2010). 575 sivua. Suomentanut Jaana Nikula, kansi Sanna-Reeta Meilahti. Gummerus, 2011.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...