sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Tänään oli virallinen kirjamessupäivä

Tai siis ainakin meidän lukupiirin virallinen messupäivä. Meillä on ollut jo monta vuotta perinteenä käydä kirjamessuilla sunnuntaina – niin tänäkin vuonna. Kirjamessuista on ollut paljon juttua jo monessa blogissa, mutta tässä kuitenkin pari huomiota tämän vuoden messuista.

Ensinnäkin tänä vuonna tuntui olevan jotenkin vähemmän ohjelmaa kuin yleensä. Olen pitänyt eniten paneelikeskusteluista, mutta niitä ei ollut juuri ollenkaan. Kirjailijahaastattelutkin ovat ihan mielenkiintoisia, jos on kiinnostava kirjailija. Niihin on vaan aina niin kauhea tungos. Eikä siellä nyt sattunut olemaan ketään sellaista, joka olisi ollut pakko nähdä.

Toiseksi, halpoja kirjoja ei ollut lainkaan samassa määrin kuin ennen. Olimme myös liikkeellä ihan sulkemisaikaan, jolloin on yleensä saanut jopa puoleen hintaan kirjoja, mutta tänä vuonna näytti 20 % alennus olevan hyvin suosittu. Olisin lisäksi kaivannut enemmän sellaisia vanhojen kirjojen poistopöytiä, mutta monella isolla kustantamolla tuntui olevan teemana tänä vuonna esitellä vain uutuuksia. Ja olihan niitä ihan mukava katsella.

Parhaimman näköinen osasto oli ehdottomasti Teoksella, joka oli panostanut kodikkuuteen. Olisi tehnyt mieli jäädä sinne kirjoituspöydän äärelle lepäilemään ja hipelöimään vanhaa kirjoituskonetta.

Lisäksi huomasin, että Moreeni (entinen Multikustannus) on laajentanut kustannusrepertuaariaan ja julkaissut pari tyylikkään näköistä dekkaria. Vaikka en olekaan dekkarifani, David Hewsonin Kuoleman vuodenaika vaikutti kiinnostavalta jopa minun mielestäni.

En jaksanut kovin paljoa innostua messuista tänä vuonna. Siihen vaikutti varmaan sekin, että olen ollut flunssakierteessä monta viikkoa ja edelleen toipilas. Parasta messuissa oli ehdottomasti eilinen kirjabloggareitten tapaaminen. Ihanaa, että Avain järjesti sellaisen, vaikka kirjamessujen alla riittää muutakin puuhaa.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Tunnelmia kirjabloggaritapaamisesta

Tänään oli pieni tapaaminen kirjabloggarien kanssa messukeskuksessa kirjamessujen yhteydessä. Järjestäjänä oli Avain-kustantamo, joka on ottanut kirjabloggarit mahtavasti huomioon muutenkin. Ohjelmassa oli yleistä kirjabloggaushöpinää ja tapasimme myös Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen, jotka esittelivät uutta kirjoittamisopastaan Sata sivua. Elina kertoi myös Kauimpana kuolemasta -kirjastaan ja juttua riitti muutenkin paljon.

Oli mukava tavata muita kirjabloggareita, joista osa olikin jo tuttuja mutta suurin osa vielä tuntemattomia. Se on aina mukavaa, kun voi puhua kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta samanhenkisessä seurassa. Olen vähän pyörällä päästäni vielä kaikista uusista ihmisistä, mutta oli todella kivaa. Kiitos Avaimelle tapaamisen järjestämisestä ja muille kirjabloggareille mukavasta seurasta!

torstai 28. lokakuuta 2010

Brandon Mull: Iltatähden kilta – Myyttihovi II


Iltatähden kilta on Brandon Mullin kirjoittaman Myyttihovi-sarjan toinen osa. Myyttihovi on mystinen ja salainen luonnonpuisto, jossa asustaa valtava määrä erilaisia myyttisiä olentoja. Luonnonpuistosta pitävät huolta mummi ja vaari Sorenson, Sethin ja Kendran isovanhemmat.

Sarjan ensimmäisessä osassa Seth ja Kendra tutustuivat myyttiseen luonnonpuistoon ensimmäisen kerran. He saivat myös kuulla, että luonnonpuistoilla on vihollinen, Iltatähden kilta. Tässä sarjan toisessa osassa sisarukset joutuvat yhteenottoon killan kanssa. Samalla he pääsevät tutustumaan Myyttihoviin entistä paremmin. He tapaavat myös muita myyttisistä luonnonpuistoista tietäviä ihmisiä sekä pääsevät näkemään Myyttihovin vankityrmään vangittuja pelottavia olentoja.

Iltatähden kilta alkaa ehkä hiukan hitaasti, mutta pian päästään taas tuttuun vauhtiin. Seikkailut seuraavat toisiaan tiukassa tahdissa. Tässäkin sarjan osassa luottamus nousee tärkeäksi aiheeksi. Nuoret ovat kasvaneet ja muuttuneetkin edellisen kirjan jälkeen. Vaikka he ovatkin oppineet paljon, on Seth edelleen melko ajattelematon ja joutuu sen takia vaaroihin.

Myyttihovissa on sekä vanhanaikaista seikkailusarjojen viehätystä ja uudenlaista reippautta. Pidän siitä, miten sarjassa puhutaan asioista suoraan – olipa sitten kyseessä alastomuus, finnit tai vaikka demonin pökäleet. Kirjoissa on paljon kekseliäitä yksityiskohtia ja todella kummallisia olentoja. Sarja todellakin erottuu edukseen nuortenfantasian osastolla.

Esittely ensimmäisestä kirjasta löytyy täältä. Myyttihovi-sarjan seuraava osa, Varjoruton kosketus, julkaistaan ensi vuoden maaliskuussa. Sarjaa suomennetaan siis mukavassa vauhdissa.

Lukunäyte sivulta 81:
Vanessa kurvasi äkkiä sivulle ja auton heittelehdittyä rajusti renkaat sutien ja savuten he olivat vastakkain pökkelön olkiukon kanssa. Valtava olento raahusti heitä kohti. Vanessa painoi kaasua. Auto kiihdytti, kun ulvovat renkaat tarttuivat asvalttiin, mutta vinhaa vauhtia lähestyvän duillonin takia tilaa ei ollut tarpeeksi saada autoa kunnon vauhtiin.

Mull, Brandon: Iltatähden kilta – Myyttihovi II (Fablehaven: Rise of the Evening Star, 2007). Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY, 2010.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Steve Alten: Mayojen testamentti

Mayojen kalenteri päättyy talvipäivänseisaukseen vuonna 2012. Päivämäärä on saanut monet mielikuvitukset liikkeelle. Steve Altenin Mayojen testamentti kertoo yhden tarinan siitä, mitä viimeisinä hetkinä ennen sitä viimeistä päivää tapahtuu. Loppuuko maailma tuona päivänä?

Arkeologi Julius Gabriel on käyttänyt koko elämänsä ikiaikaisten salaisuuksien selvittämiseen ympäri maailmaa. Työ on tuhonnut hänen uransa ja lopulta vienyt hänet ennenaikaiseen hautaan. Miehen ainoa poika, Michael Gabriel, on joutunut mielisairaalaan väkivaltaisena ja vaarallisena potilaana. Michaelin ainoa toivo on uusi harjoittelija, joka voisi auttaa miestä pelastamaan maailman.

Mayojen testamentti yhdistelee vanhoja myyttejä ja kovaa tiedettä mielenkiintoiseksi sekoitukseksi. Tarina oli lisäksi sen verran jännittävä, että minua ei haitannut vaikka välillä asiat menivätkin melko teknisiksi. En jaksanut syventyä kovin tarkkaan sotataktiikkaan tai avaruudellisiin mittoihin. Sen sijaan oli kiinnostavaa lukea vanhojen myyttisten paikkojen tutkimisesta. Kirjassa on myös muutamia kuvia tutkimuksia värittämässä.

Tarinaan kuuluu myös poliittista juonittelua ja maailmanpolitiikkaa, joka ei anna kovin myönteistä tulevaisuudenkuvaa ihmiskunnalle. Lisäksi kirja pohtii elämän syntymistä maapallolla ja ihmisten kehittymistä nykyiseen pisteeseensä sekä hyvän ja pahan olemusta. En oikein pitänyt siitä ajatuksesta, että pahuus on tullut maailmaan jostain ulkopuolelta. Se on mielestäni vähän liian helppo tapa päästä itse vastuusta.

Kirjan tutkimukset olivat hyvin vakuuttavia ja ainakin minusta näyttivät hyvin aukottomilta. Tapahtumat etenivät vauhdilla ja kirja oli hyvin viihdyttävä. Se kannattaa ehdottomasti lukea ennen tuota mayojen kalenterin viimeistä päivää, sillä se lisää kirjaan pienen tulevaisuuslisän.

Lukunäyte sivulta 56:
Dominique tuijottaa Mickiä silmiin kun tämä latelee sanojaan kasvot vain muutaman sentin päässä hänen kasvoistaan. "Mick, päästä minut – " Hän sormeilee kynää.
"Kuuntele minua – sinä kysyit minulta, uskonko että ihmiskunta tuhoutuu neljän kuukauden kuluttua. Minun vastaukseni on kyllä – jos en saa tilaisuutta saattaa loppuun isäni työtä. Siinä tapauksessa me kaikki kuolemme."
Dominique napsuttelee kynää uudestaan ja uudestaan, hänen sydämensä hakkaa hurjasti ja hän on pelon vallassa.
"Dominique, ole niin kiltti – sinun täytyy saada minut ulos tästä sairaalasta ennen syyspäiväntasausta."

Alten, Steve: Mayojen testamentti (Domain, 2001). Suomentanut Laura Beck. Bazar, 2010.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Margaret Atwood: Herran tarhurit


Tämän syksyn uutuuskirjoista odotin eniten Margaret Atwoodin Herran tarhureita. Kyseessä on Oryx ja Crake -kirjan sisarteos, joka kertoo samasta Vedettömästä tulvasta, epidemiasta, joka tuhoaa lähes koko ihmiskunnan. Kirjat lomittuvat toisiinsa ja jatkavat toistensa tarinoita. Myös aika monet tutut henkilöt ovat siirtyneet tähän uuteen kirjaan. Kirja varmasti toimii yksinäänkin, mutta kannattaa ehkä kuitenkin lukea Oryx ja Crake ennen tätä kirjaa.

Herran tarhurit kertoo saman nimisestä uskonlahkosta, joka varautuu pahimpaan, eli ihmiskunnan loppuun. Lahko opettaa lapsiaan elämään ilman luonnon riistämistä kierrättämällä, keräämällä ja kasvattamalla. Se on heidän mielestään ainoa keino selvitä sitten, kun Vedetön tulva tulee ja yhteiskunta tuhoutuu. Tarhurit elävät suojassa omissa puutarhoissaan yhteiskunnan pohjasakan naapureina halveksittuina ja vihattuinakin.

Kirja rakentuu kahden naisen tarinan kautta. Toby, naisista vanhempi tulee tarhureiden luo vähän vahingossa. Epäilyistään huolimatta Toby nousee yhdeksi Eevoista, jotka opettavat lapsia ja johtavat lahkoa. Nuorempi naisista on arka Ren, joka tulee äitinsä mukana lahkoon Piiristä, parempien ihmisten suojatuista ympyröistä. Kirjan lukujen välissä on otteita Herran tarhureiden puheista ja virsiä, jotka löytyvät itse asiassa sävellettyinä Atwoodin nettisivuilta.

Kun Oryx ja Crake kertoi miesten tarinaa, on Herran tarhurit nimenomaan kertomus naisista. Seksuaalinen riisto ja väkivalta ovat asioita, joihin jokainen nainen törmää Atwoodin luomassa tulevaisuuden maailmassa, josta kaikki luonnollinen on lähes kadonnut. Luonnon loputon riistäminen, ekokatastrofit, geenimanipulaatiot ja suurten, maailmalaajuisten yritysten valta ovat jo Oryxistä ja Crakesta tuttuja teemoja.

Tärkeänä teemana tässä kirjassa on myös uskonto. Uskonnon piiriin saapuminen ja siitä lähteminen eivät koskaan ole täysin kivuttomia siirtymiä. Uskonnon kaikuja saattaa nousta syvältä mielestä vielä pitkään sen jälkeen, kun ihminen luulee jo jättäneensä ne asiat taakseen. Ja entä, jos jokin uskonto ei olekaan aivan sellainen kuin ihminen on luullut?

Aluksi olin hiukan hämmentynyt siitä, että kirjan tarina oli niin lähellä Oryxiä ja Crakea, mutta tarinan imu alkoi kuitenkin vaikuttaa pian. Myönnän, että ahmin kirjan liian nopeasti. Olisi pitänyt varmaan lukea hitaammin, mutta hyvillä kirjoilla on minuun sellainen vaikutus. Hyvä että saan luettua sivun loppuun, kun jo pitää pikaisesti siirtyä seuraavalle. Nyt tekisi mieli lukea Oryx ja Crake heti uudestaan. Margaret Atwood on juuri niin hyvä.

Lukunäyte sivulta 17:
Varokaa sanoja. Varokaa mitä kirjoitatte. Älkää jättäkö jälkiä.
Näin tarhurit opettivat, kun kasvoin lapsena niiden parissa. Ne kohottivat meitä turvaamaan muistiimme, koska mihinkään kirjoitettuun ei voinut luottaa. Henki kulkee suusta suuhun, ei esineestä esineeseen: kirjat voidaan polttaa, paperi hapertuu, tietokoneet voidaan tuhota. Vain Henki elää ikuisesti, eikä Henki ole esine.
Kirjoittaminen puolestaan on vaarallista, sanoivat Aatamit ja Eevat, sillä viholliset pääsevät sen avulla meidän jäljillemme, saavat meidät satimeen ja käyttävät meidän omia sanojamme hyväkseen tuomitakseen meidät.

Atwood, Margaret: Herran tarhurit (The Year of the Flood, 2009). Suomentanut Kristiina Drews. Otava, 2010.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Stephen R. Lawhead: Kuningas Korppi – Robin Hood I


Robin Hoodin taru on varmasti kaikille tuttu ainakin jossain muodossaan. Se ei kuitenkaan ole pelottanut Stephen R. Lawheadia, joka on tarttunut tuttuun aiheeseen ja siirtänyt sen uuteen ympäristöön. Lawhead on suomalalaisille vielä aika tuntematon kirjailija, mutta hän on kirjoittanut englanniksi suuren määrän myyttisestä historiasta kertovaa fantasiaa. Kuningas Korppi on Stephen R. Lawheadin Robin Hood -trilogian ensimmäinen osa.

Kirjan päähenkilö on Bran ap Brychan, brittiläisen kuninkaan poika. Tapahtumapaikkana ei ole Sherwoodin metsä vaan nykyisen Walesin alue vuoden 1100 tienoilla. Alueen brittiväestö on joutunut ahtaalle normannien vallatessa maita. Myös Bran menettää kotinsa ja kuningaskuntansa. Kestää kuitenkin pitkään, ennen kuin lapsellinen ja itsekäs nuori mies löytää itsestään sankarin, joka nousee vastustamaan valloittajia.

On oikeastaan aika turhaa verrata Kuningas Korppia siihen tuttuun Robin Hoodin taruun, koska tarina ainakin tässä trilogian ensimmäisessä osassa kulkee omia teitään. Se etenee alussa aika verkkaisesti tapahtumia pohjustaen. Kirja kuvaa hyvin yksityiskohtaisestikin maantieteellisiä ja sotilaallisia seikkoja tarinan tapahtuma-aikana. Suomentaja on lisännyt kirjaan jonkun verran alaviitteitä, joiden avulla tapahtumat on helpompi liittää historiaan ja sijoittaa esimerkiksi suhteessa nykyisiin kaupunkeihin.

Luen todella mielelläni Iso-Britannian varhaiseen historiaan sijoittuvia tarinoita. Kuningas Korpin kuvauksen avulla on hyvin helppo kuvitella, millaiselta siellä on näyttänyt, kun kaupunkeja vasta perustetaan ja metsät kasvavat vielä runsaina. Tarina ainakin tuntuu solahtavan erittäin hyvin Iso-Britannian historiaan, vaikka en sitä mitenkään yksityiskohtaisesti tunnekaan.

Kirjan henkilöt ovat hyvin inhimillisiä mutta eivät varsinkaan kirjan alussa kovin sympaattisia. Toki asiaan vaikuttaa se, että päähenkilö Bran on aika ärsyttävä koko kirjan alkupuolen. Onneksi kirjan loppupuolella muidenkin henkilöiden persoonat alkavat tulla paremmin esiin. Kiinnostavimpien hahmojen joukossa on muun muassa mystinen metsän nainen, Angharad, jolla tuntuu olevan yhteys sekä kristittyjen jumalaan että vanhaan mystiikkaan. Vaikka kirja alkoi vähän hitaasti, pidin siitä koko ajan enemmän. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaa sarjan seuraavaa osaa.

Lukunäyte sivulta 114:
Ikivanha metsä kumpuili hänen edessään suurena ja tummana, aivan kuin pohjoisen lumiseudun, Yr Wyddfan, syvien kalliojuurten peitoksi olisi heitetty suuri, pörröinen vuota. Hänen kurja ratsunsa jolkotti eteenpäin jonkinlaista ravintapaista käyntiä. Bran oli vielä jonkin matkan päässä lähimmistä puista, eikä hän jaksanut uskoa ehtivänsä metsään ennen kuin hänen täyttä laukkaa kiitävät takaa-ajajansa saavuttaisivat hänet.

Lawhead, Stephen R.: Kuningas Korppi – Robin Hood -trilogia I (Hood – King Raven Trilogy, 2006). Suomentanut Mika Renvall. Jalava, 2010.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

George Orwell: Eläinten vallankumous


Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niihin voi palata aina uudestaan ja ne tuntuvat silti jotenkin tuoreilta. Yksi tällainen kirja on George Orwellin Eläinten vallankumous. Olen nyt lukenut sen monen ikäisenä ja joka kerta olen löytänyt siitä jotain uutta. Päätin lukea kirjan taas uudestaan, kun huomasin että siitä oli tullut hauskan näköinen pokkaripainos.

Kirja kertoo maatilasta, jonka eläimet kyllästyvät huonoihin elinoloihinsa. Ne käynnistävät vallankumouksen ja saavat ajettua ihmiset pois maatilalta. Eläimille koittaa yltäkylläisyyden aika, kun työtä tehdään yhteiseksi hyväksi. Tätä ei kuitenkaan kestä kauaa, vaan pian ahneus ja vallanhimo voittavat. Ongelmat voidaan kiteyttää yhteen lauseeseen: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.”

Eläinten vallankumous on satiiri Venäjän vallankumouksesta, mutta vaikka siitä ei mitään tietäisikään, kirja toimii vertauskuvana vallasta yleensä. Ja ennen kaikkea vallan turmelevasta vaikutuksesta. Maatilan eläimet ovat ihmisten arkkityyppejä, joiden joukosta voi löytää myös itsensä. Lukiessaan voi miettiä, miten itse toimisi kyseisessä tilanteessa – olisiko turhamainen Mollie vai rehti Jysky.

Kirja ei anna kovin positiivista kuvaa poliitikoista, mutta ei kyllä tavallisesta kansastakaan. Siat käytävät häikäilemättömästi muita eläimiä hyväkseen, mutta silti nämä seuraavat ja tottelevat sikoja kiltisti kuin pässit narussa. Vallan voi ottaa se, joka sitä kehtaa eniten käyttää, ja vanhat ideologiat on aina helppo vaihtaa uusiin.

Suurista ajatuksista huolimatta kirja on todella nopealukuinen ja lyhyt. Pokkarinakin siinä on vain 126 sivua tekstiä. Myös kirjan esipuhe kannattaa lukea. Se kertoo lyhyesti Orwellin elämästä ja kirjan kirjoittamiseen johtaneista poliittisista pettymyksistä. Tämän sujuvampaa klassikkojen lukeminen ei oikein voi olla.

HUOM koululaiset ja opiskelijat: Ettehän kopioi tekstiä. Ja kannattaa muistaa, että teidän opettajanne osaavat käyttää googlea ihan yhtä hyvin kuin tekin.


Lukunäyte sivulta 29:
– Mitä kaikelle tuolle maidolle tapahtuu? muuan kysyi.
– Jones sekoitti sitä joskus vähäsen meidän ruokaamme, yksi kanoista sanoi.
– Älkää piitatko maidosta, toverit! Napoleon huusi ja asettui sankojen eteen. – Siitä pidetään kyllä huoli. Heinänteko on tärkeämpi. Toveri Lumipallo johtaa teitä. Minä tulen perässä parin minuutin kuluttua. Eteenpäin, toverit! Heinä odottaa.
Niinpä eläimet marssivat heinäpellolle aloittaakseen heinänteon, ja kun ne illalla palasivat, huomattiin maidon kadonneen.

Orwell, George: Eläinten vallankumous (Animal Farm, 1945). Suomentanut Panu Pekkanen. 11. painos. WSOY, 2010.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Martti Haavio ja Aleksander Lindeberg: Kalevalan tarinat


Kalevalan tarinat on uusi laitos vuonna 1966 ilmestyneestä kirjasta. Kirjan on suorasanaisesti kertonut Martti Haavio ja sen on kuvittanut Aleksander Lindeberg. Kalevalan tarinat on varmasti monelle sellainen nostalginen teos, jonka kuvat ovat jääneet mieleen jo lapsuudessa.

Kirjassa on aika paljon vieraita sanoja ja outoja sanontoja, mutta teksti soljuu ääneen luettuna kauniisti. Siinä on tallella Kalevalan henki. Kirjan kuvat puolestaan antavat aika sotaisan ja maskuliinisen kuvan Kalevalasta. Toisaalta kuvien ansiosta kirja voisi kiinnostaa erityisesti poikia ja aikuislukijasta ne ainakin ovat upeita.

Päätin kokeilla, mitä nykyaikaisiin satuihin tottunut lapsi pitää Kalevalan tarinoista. Koeyleisönä minulla oli 4-vuotias Adessa, joka totta puhuen oli vielä turhan pieni tälle kirjalle. Katselimme kirjan kuvia ja luin lyhyitä pätkiä kuviin liittyen ja selostin loput tapahtumista (vähän kyllä kaunistellen). Vaikka olin ennakkoon ajatellut, että kuvat ovat liian pelottavia, ne tuntuivat vielä menevän vähän ohi, eikä Adessa edes huomannut esimerkiksi luita Tuonelan joen rannalla.

Yllättäen kaikkein jännittävimmiksi nousivat kirjan eläimet. Suuri härkä oli kaikkein pelottavin, koska "se oli niin suuli ja sillä oli telävät salvet". Jotain hyvääkin härässä oli, sillä siitä riitti ruokaa kaikille. Myös nainen, joka muuttui linnuksi oli aika hurja – samoin kuin hai (hauki), jonka Väinämöinen saalisti. Välillä kirja piti laittaa pois, kun se oli niin jännittävä, mutta kohta se taas otettiin esiin ja jatkettiin kuvien katselua.

Adessa halusi myös kertoa kirjan kuvien mukaan oman tarinansa, joka oli aika epäkalevalamainen. Siinä seikkaili runsaasti prinssejä (kaikki nuoret miehet, joilla oli miekka), sotureita (muut nuoret miehet), lohikäärme (Hiiden hirvi), vihainen joulupukki (Väinämöinen) ja äitipuoli (Pohjolan emäntä).

Kirjasta riitti siis iloa pitkäksi aikaa, vaikka minulla taisi olla hauskempaa seuratessani Adessan reaktioita kirjaan. Toivottavasti luemme tätä vielä uudestaan sitten, kun koeyleisöni on vähän vanhempi.

Lukunäyte sivuilta 46–47:
Kerron myös Ilmarisesta. Hän ajoi hääpitoihin mustalla orhilla. Kuusi kultaista sirkkulaista kukkui hevosen luokassa. Hänen silmänsä eivät olleet siniset eivätkä punaiset. Ne olivat valkoiset kuin vaahto, ruskeat kuin ruoko, kauniit kuin meressä kaisla. Hän istui ylimmällä sijalla pitopöydän ääressä.

Haavio, Martti ja Lindeberg, Aleksander: Kalevalan tarinat. WSOY, 2010.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Haluatko tavata fantasiakirjailijoita?

Helsingissä järjestetään Fantasiailta perjantaina 29.10.2010 kello 18–20. Tapahtumassa pääsee tapaamaan Angie Sagen, Septimus Heap -sarjan kirjoittajan, sekä kotimaisia fantasiakirjailijoita, kuten Päivi Honkapään, Viivi Hyvösen, Eija Lappalaisen, Anne Leinosen ja Seita Parkkolan.

Tapahtuman järjestävät British Council, Risingshadow.net ja WSOY. Lisätiedot ja ilmoittautumisohjeet löytyvät WSOY:n sivuilta.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Liity nettilukupiiriin!

Oletko halunnut joskus liittyä lukupiiriin, mutta sopivaa ei ole löytynyt? Jenni, Tomomi ja Sara ovat perustaneet virtuaalisen lukupiirin, eli Lukupiiri-blogin. Sen tarkoituksena on koota kirjanystäviä samalle sivulle lukemaan ja keskustelemaan kuukauden kirjasta.

Ensimmäisenä kirjana lukipiirissä on Doris Lessingin Kultainen muistikirja. Epäilen etten itse ehdi sitä lukea, mutta aion silti seurata, mitä muut siitä sanovat. Parasta tällaisessa nettilukupiirissä on se, että siihen voi osallistua ihan sen verran kuin itse tahtoo ja ehtii. Luvassa on varmasti hyvää keskustelua laidasta laitaan. Toivottavasti mahdollisimman paljon kirjanystäviä tulee mukaan.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät


Sain viime yönä luettua Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuuskirjan Harjukaupungin salakäytävät. Kirjasta kertoo paljon se, että jossain vaiheessa iltaa päätin lukea sen loppuun asti, vaikka tiesinkin maksavani valvomisesta seuraavana päivänä. Jotkut kirjat vain ovat sellaisia, ettei niitä voi laskea kädestään. Tämä kirja veti sitä syvemmälle, mitä pidemmälle sitä luki. Jossain vaiheessa huomasin myös kamppailevani siitä, ahmiako kirja välittömästi loppuun vai lukeako sitä maistellen ja rauhassa.

Kirja kertoo keski-ikäisestä Olli Suomisesta, jonka keskiluokkainen elämä yllättäen muuttuu. Muutoksen sysää alkuun Ollin liittyminen Facebook-palveluun. Menneisyys ja sinne jääneet ihmiset tulevat yhtäkkiä lähelle. Olli huomaa pian haaveilevansa Kertusta, nuoruudenrakastetustaan, josta on tullut suosittu kirjailija. Kerttu kirjoittaa kirjaa Jyväskylän maagisista paikoista, joiden valtaan Ollikin taas pian joutuu. Ja lukija seuraa perässä.

Harjukaupungin salakäytävät liikkuu menneisyyden ja nykyisyyden välillä muistoissa ja unien muistoissa. Silti tarina pysyy koko ajan täysin hallinnassa. Minua hämmästyttää myös kerronnan tarkkuus – miten se siirtyy niin vaivattomasti Ollin yksityiskohtaisten tylsien päivien kuvauksesta unien rikkaaseen ja latautuneeseen tunnelmaan. Paikoitellen kirja on jopa pelottava, vaikka pohjimmiltaan siinä onkin kyse rakkaudesta.

Kirja sisältää otteita myös Kerttu Karan kirjoista Maaginen kaupunkiopas ja Elokuvallinen elämänopas. Ne istuvat kirjaan saumattomasti, mutta vaikuttavat silti itsenäisiltä teoksilta. Myös niitä leimaa tarkkuus ja yksityiskohtaisuus, joiden kautta lukijan on helppo löytää oppaiden sisäinen logiikka. Jos Jääskeläinen kyllästyy fiktion kirjoittamiseen, hän voisi luoda imperiumin opaskirjojen avulla, niin uskottavaa tee-se-itse-psykologiahömppää hän kirjoittaa.

Kun lukija on päässyt kirjan loppuun, voi hän käydä Atenan sivuilta lukemassa toisen mahdollisen lopun kirjalle. Kirjoja on painettu molemmilla lopuilla, joten lukija ei tiedä, kumman hän saa. En ole varma, oliko tarpeellista, että kirjalla oli kaksi loppua. Kirja olisi varmasti toiminut ilman sitä toistakin. Toisaalta kirjalla olisi voinut olla myös loputtomasti loppuja, jos aktivoidaan kaikki Mitä jos? -kysymykset.

Täytyy vielä loppuun toistaa itseään ja sanoa, että kirja oli todella vaikuttava, niin kaunis ja julma samaan aikaan. Kun kirjan maailma on niin maaginen kuin tässä, muuttuvat tavalliset asiat pelottaviksi. Niin kuin esimerkiksi se, kuka pyytää sinua kaverikseen Facebookissa. Ihailen Jääskeläisen taitoa koukuttaa lukija niin, että tämä on koko ajan tiukemmassa otteessa – on vain ryömittävä eteenpäin kuin yhdessä maagisen Jyväskylän pimeistä salakäytävistä.

Lukunäyte sivulta 48:
Hän avaa silmät ja kääntyy. Tytön suu on auki. He hengittävät samaa ilmaa, joka käy vuorotellen kummankin sisällä ja kuumenee. Olli katsoo huulia ja leukaa ja kaulaa ja olkapäätä. Silmiä hän ei vielä tohdi katsoa, ettei sydän kiihtyisi liikaa.
Hän koskettaa päärynäkuvioista mekkoa ja antaa kätensä liukua sitä pitkin. Kankaan läpi tihkuu kuumuus.
Häntä kauhistuttaa henkäys, joka karkaa punatuilta huulilta ja korventaa ihoa, sillä siinä on aistittavissa heitä molempia suurempi nälkä.

Jääskeläisen blogiin voi tutustua täällä ja Harjukaupungin salakäytävien Facebook-ryhmään täällä.

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät. Atena, 2010.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Ihana löytö!

Voi millaisen ihana löydön tein kirjaston kierrätyshyllystä! Sinne saa siis viedä omia kirjoja ja sieltä voi ilmaiseksi myös ottaa kirjoja. Selaan hyllyn jokaisella kirjastokäynnillä. Tällä kertaa törmäsinkin yhteen lapsuuden kirjasuosikeistani. Kirjailija tai kirjan nimi eivät sanoneet minulle mitään, mutta kun näin kirjan kannen, kaappasin sen heti kainalooni. Eikö olekin mahtava kansi?


Liisa Karakorven Noidan kummityttö kertoo Pihla-noitatytöstä, josta pitäisi tulla isona jääkuningatar. Pihla ei kuitenkaan halua jäädyttää maata ja ryhtyä kuningattareksi, vaan hänen pitää rikkoa noitien lakia muuttaakseen kohtaloaan.

En oikein kunnolla muista, miten tarinassa käy – enkä vielä ehtinyt lukea sitä, mutta ehkäpä tänä iltana pääsen nostalgiamatkalle. Kirja on ohut, joten sen lukemiseen ei kauaa aikaa mene. En malta odottaa, ihanaa!

maanantai 11. lokakuuta 2010

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

On aina upea tunne, kun sattumalta tarttuu johonkin kirjaan ja huomaa löytäneensä todellisen helmen. Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus oli juuri tällainen kirja. Kirja on Adichien esikoisteos, mutta hän on Suomessakin jo tuttu aiemmin suomennetusta Puolikas keltaista aurinkoa -kirjasta.

Purppuranpunainen hibiskus kertoo nigerialaisesta rikkaasta ja arvostetusta perheestä, jonka isä on ankaran uskonnollinen. Äiti ja kaksi lasta rakastavat ja pelkäävät perheen isää, joka täyttää heidän koko maailmansa. Tarina kerrotaan perheen teini-ikäiseen tyttären Kambilan näkökulmasta. Lukijan on helppo eläytyä Kambilan tunteisiin – myötäillä sekä hänen rakkauttaan että pelkoaan isää kohtaan.

Vaikka tarina voisi olla julma ja vaikka tapahtuvat asiat ovat välillä raakojakin, on kirjassa koko ajan hyvin lämmin sävy. Se muistuttaa, että asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Ankara isä voi olla lapsen mielestä myös rakastava ja hellä, vaikka toisena hetkenä on kykenevä julmuuteen. Tämä kirjan jälkeen on ehkä helpompi ymmärtää, miksi ihmisten on vaikea lähteä väkivaltaisesta suhteesta tai miksi karismaattiset johtajat saavat ihmiset uskomaan mitä tahansa.

Teksti on sujuvaa, nopeasti etenevää ja täynnä tunnetta. Sen kautta lukija pääsee sujahtamaan helposti keskelle Afrikkaa, joka yrittää selviytyä menneisyyden ja uusien aatteiden ristiriitojen paineessa. Kambilan perhe on kuin vertauskuva kaikesta siitä, mitä Afrikassa tapahtuu. Tekstistä nousee kuitenkin esiin myös toivo. Lukija kokee suurta helpotusta, kun Kambila löytää vihdoin ilon ja naurun.

Adichien aikaisemmin suomennettu kirja, Puolikas keltaista aurinkoa, jäi minulta lukematta ihan siitä tyypillisestä (ja tyhmästäkin) syystä, että sitä hehkutettiin kaikkialla liikaa. Siitä tulee joskus sellainen vastareaktio, että alkaa hylkiä koko kirjaa. Mutta nyt kun ihastuin tähän kirjaan, on minun pakko lukea myös se toinen. Onnekas sattuma siis!

Lukunäyte sivulta 44:
Myöhemmin ilta-aterialla isä ilmoitti, että me rukoilisimme kuusitoista eri novenaa. Jotta äiti saisi anteeksi. Seuraavana sunnuntaina, joka oli ensimmäinen Kolminaisuuden jälkeinen sunnuntai, me jäimme messun jälkeen kirkkoon ja aloitimme novenat. Isä Benedict pirskotteli päällemme vihkivettä. Osa pisaroista lankesi huulilleni, ja tunsin rukoillessani veden ummehtuneen suolaisen maun. Jos isä huomaisi Jajan tai minun alkavan väsähtää ja harhailla kolmannentoista, pyhälle Juudakselle suunnatun pyynnön kohdalla, hän kehottaisi meitä aloittamaan uudelleen alusta. Meidän oli osattava kunnolla. Rukoillessani en kertaakaan miettinyt – en rohjennut edes ohimennen miettiä – mitä äidin olisi pitänyt saada anteeksi.

Adichie, Chimamanda Ngozi: Purppuranpunainen hibiskus (Purble Hibiscus, 2003). Suomentanut Kristiina Savikurki. Otava, 2010.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

J.R.R. Tolkien: Satujen valtakunta


J.R.R. Tolkienin Satujen valtakunta nousee ehdottomasti yhdeksi tämän syksyn suosikkikirjoistani. Teos sisältää kokoelman jo aiemminkin suomeksi julkaistuja itsenäisiä tarinoita. Kirjan on kuvittanut Alan Lee, tunnettu Tolkienin tarinoiden kuvittaja. Pelkästään kannen kuvakin on niin upea, että sitä voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan.

Pisin kirjan tarinoista on satu Roverandom. Se kertoo pienen mustavalkoisen Rover-koiran seikkailuista. Koira sattuu puraisemaan velhoa, jolloin velho suuttuu ja muuttaa tämän pieneksi lelukoiraksi. Rover joutuu mahtaviin seikkailuihin ja pääsee tutustumaan kaikenlaisiin outoihin otuksiin, kuten Kuu-ukkoon ja tämän lentävään koiraan.

Kirjassa on myös kolme lyhyempää satua: Maamies ja lohikäärme, Seppä ja satumaa sekä Niukun lehti. Sokerina pohjalla kirjan lopussa on Tolkienin kirjoittama essee Saduista, jossa hän pohdiskelee satujen kirjoittamista ja mielikuvituksen voimaa. Se on mielenkiintoista luettavaa kaikille satujen ystäville. Alkuperäiseen englanninkieliseen teokseen, Tales from the Perilous Realm, kuuluu myös suomentamaton osuus Tom Bombadilista, mutta se jätetty tästäkin kirjasta pois.

Kirjan sadut tuovat esiin varsinkin Tolkienin tarinankertojan lahjat. Kertoja on teksteissä hyvinkin näkyvä hahmo, joka välillä kommentoi kertomaansa tarinaa ja antaa esimerkiksi varoituksia tulevasta. Sadut muistuttavatkin ehkä eniten Hobitti-kirjaa. Sen takia ne soveltuvat myös vähän pienemmille satujen ystäville. Toisaalta Saduista-esseestä nauttivat eniten vähän vanhemmat lukijat.

Kuvitusta ei Satujen valtakunnassa kaiken kaikkiaan ole kovin paljoa. Eniten mustavalkoisia piirroksia on Roverandomissa, mutta muissa saduissa kuvia on vain alku- ja loppusivuilla. Saduista-esseessä kuvia ei ole lainkaan. Kirja on kuitenkin kaunis paketti satujen lumoa. Sen pariin voi palata aina vain uudestaan. Ja vaikka jouluun on vielä aikaa (yllättävän vähän itse asiassa), voin suositella tätä mahdollisemman moneen joulupakettiin.

Lukunäyte sivulta 31 (Roverandom):
Metsä oli täynnä hopeakelloja ja ne soivat suloisesti kun Rover näki ne ensi kerran. Korkeat mustat puunrungot kohosivat korkealle kuin kirkot ja kattona oli vaaleansinisiä lehtiä jotka eivät koskaan varise, niin ettei maan pisinkään teleskooppi ole koskaan nähnyt noita pitkiä runkoja tai niiden alla nuokkuvia hopeakelloja. Syksymmällä puut puhkeavat vaaleankullanvärisiin kukkiin, ja koska kuussa on metsää loputtomiin, näyttää kuu silloin toisenlaiselta maasta katsottuna.

Tolkien, J.R.R.: Satujen valtakunta (Tales from the Perilous Realm). Suomentaneet Kersti Juva, Panu Pekkanen ja Vesa Sisättö. WSOY, 2010.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Paul Auster: Näkymätön


Paul Auster sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa, että "hyvä kirjallisuus vie myös aina ihmisen epämukavuusalueelle". Kirjailijan uusin kirja, Näkymätön, ei kuitenkaan vienyt minua millekään epämukavuusalueelle. Onko se siis huonoa kirjallisuutta? Vai onko Auster väärässä?

Uskon, että hyvä kirja voi viedä epämukavuusalueelle mutta se voi myös olla viemättäkin. Epämukavuusalueelle voi päätyä myös huonon kirjan kyydissä. En väitä olevani viisaampi kuin Auster, mutta kirjallisuus on niin subjektiivinen kokemus, että on aika vaarallista tehdä yleistyksiä siitä, millaista on hyvä kirjallisuus.

Mutta sitten asiaan. Luvussa oli siis Austerin uusin Näkymätön-kirja. Se on taattua, taidokasta Austeria niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja kertoo viehättävän pienieleisesti päähenkilön, Adam Walkerin, elämästä. Mies tutustuu sattumalta erikoiseen pariskuntaan ja joutuu pian määrittelemään koko elämänsä uudelleen. Paljon enempää tästä juonesta ei uskalla kertoa, koska  se on voimakkaasti sidoksissa itse kirjan muotoon. Pidin kirjan pienestä leikittelystä kerronnan tasoilla ja siitä miten kirja oikeastaan rakentui vasta sitä lukiessa.

Auster on taitava kirjoittaja, joka ymmärtää, mistä lukijat pitävät. Kirja on harkitun taidokas niin kielellisesti kuin rakenteellisestikin. Tässä piilee myös pieni ongelma, sillä pieni rosoisuus voisi tehdä kirjalle hyvää. Seksisuhde sisarusten välillä ei tuo kaipaamaani säröä kirjaan vaan kaihertaa kirjan uskottavuutta. Minusta olisi ollut kiinnostavampaa lukea enemmän Walkerin veljen kuoleman vaikutuksesta mieheen, sillä se antoi enemmän lisävaloa hänen persoonaansa ja sen kehitykseen kuin mahdollinen seksisuhde siskon kanssa.

Kirja on mietityttänyt minua enemmän kuin moni viime aikoina lukemani kirja. Minua ihmetytti kovin tuo epärealistiselta vaikuttava sisarusten välinen seksisuhde, joka tuntui alusta asti päälle liimatulta. Onko Auster niin nerokas kirjailija, että hän on tarkoituksella jättänyt suhteen paperinohueksi, jotta lukija voi tehdä siitä omat johtopäätöksensä?

Vai onko tarkoituksena vain viedä lukija keinolla millä hyvänsä sinne epämukavuusalueelle, jolloin Auster ei olisikaan niin nerokas, vaan suhteen kuvaus olisi lattea ja epäonnistunut? Miten muuten olisi mahdollista, ettei kumpikaan osapuolista tuntisi siitä pienintäkään katumusta? En tiedä vastauksia, mutta kuulisin mielelläni muiden näkemyksiä asiasta.

Austerin haastattelun voi lukea Hs.fi-sivuilta.

Lukunäyte sivulta 16–17:
Bornin sikari, sitten roolini hänen tulevana elämäkerturinaan, mutta myös muistikuva Margot'sta, joka kosketti kasvojani oikealla kädellään ja kuiskasi: Ole itsellesi lempeä. Kaikki tämä sijoittuu varmaan illan loppuvaiheeseen, jolloin teimme lähtöä tai olimme jo alakerrassa, paitsi etten muista lähtöämme saati hyvästien heittoa. Kaikki ne jutut ovat pyyhkiytyneet pois, ikään kuin neljänkymmenen vuoden kumittamina. He olivat kaksi ventovierasta, jotka tapasin meluisissa bileissä nuoruuteni New Yorkissa, siinä New Yorkissa, jota ei enää ole, siinä kaikki. Saatan olla väärässä mutten muista, että olisimme vaivautuneet edes vaihtamaan puhelinnumeroja.

Auster, Paul: Näkymätön (Invisible, 2009). Suomentanut Erkki Jukarainen. Tammi, 2010.

torstai 7. lokakuuta 2010

Kirjallisuuden Nobel-palkinto on taas jaettu

Tänään jaettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto, ja se meni ainakin minulle suurena yllätyksenä perulaiselle Mario Vargas Llosalle. Miksi ei vieläkään Margaret Atwoodille? Myös Haruki Murakamin voiton olisin ymmärtänyt.

Lukupiirimme luki juuri muutama kuukausi sitten Vargas Llosalta Tuhma tyttö -teoksen. Se oli mielestäni ihan hyvä, mutta ei aiheuttanut suurempaa ihastusta. Toisin kuin esimerkiksi Margaret Atwoodin teokset, jotka olisivat todellakin palkintojen arvoisia. Mutta koska en ole lukenut tältä tuoreelta Nobel-voittajalta enempää kuin yhden kirjan, nielen loput ihmettelyt. Palaan mahdollisesti aiheeseen joskus myöhemmin, jos luen häneltä jotain muutakin. Onnitelut palkinnosta Peruun!

Hesarin nettisivulta löytyy tietoa ja pohdintaa aiheesta.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kirjahyllyelämää

Sain Valkoiselta kirahvilta haasteen kertoa elämästäni kirjahyllyn avulla. Koska olin tämän haasteen tehnyt joskus aikaisemminkin, mutta en jostain syystä ole tuonut sitä tänne blogiin (ja koska olen laiska), käytän nyt samoja vastauksia. Tässä siis elämäni kirjahyllystä luettuna.

Oletko mies vai nainen?
Nainen paikallaan

Kuvaile itseäsi.
Siniset silmät, musta tukka

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Elämää metsässä

Kuinka voit?
Elämän kirkas keskipäivä

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Surun ja ilon kaupunki

Mihin haluaisit matkustaa?
Yli veden

Kuvaile parasta ystävääsi.
Tytöistä parhain

Mikä on lempivärisi?
Magian väri

Millainen sää on nyt
Enimmäkseen harmiton

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Tähdetön yö

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Välttämätön hulluus

Millainen parisuhteesi on?
Ainoa oikea

Mitä pelkäät?
Keskiyön kansaa

Päivän mietelause?
Maailmanloppuihin tottuu

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Kirjallisuus on virhe     ;)

Miten haluaisit kuolla?
Toscanan auringon alla

Välitän haasteen ihan jokaiselle tämän kirjoituksen lukijalle, koska tämä on oikeasti hauska ja sen voi tehdä vaikka pelkästään omaksikin iloksi. Toki minusta olisi kiva lukea niitä teidänkin vastauksianne, joten laittakaa kommenttilaatikko täyteen viestejä.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Dekkarifaneille menoja

Suomenkielinen rikoskirjallisuus viettää 100-vuotisjuhlaa. Dekkarien ystävät pääsevät juhlatunnelmaan Suomen dekkariseuran järjestämässä tapahtumassa Helsingin yliopistolla lauantaina 9.10.

Juhlavuoden kunniaksi voi päästä myös kuulemaan suosikkikirjailijoitaan, sillä marraskuussa alkavalla Miten rikoskirjani ovat syntyneet -luentosarjalla on kuuluisia puhujia.

2.11. Tapani Bagge ja Eppu Nuotio
9.11. Outi Pakkanen ja Juha Numminen
16.11. Jarkko Sipilä ja Tuula Mai Salmela
23.11. Staffan Bruun ja Sirpa Tabet
30.11. Leena Lehtolainen ja Harri Nykänen
7.12. Totti Karpela ja Seppo Jokinen
14.12. Taavi Soininvaara ja Pirkko Arhippa
18.1.2011 Hannu Vuorio ja Marianne Peltomaa
25.1. Markku Ropponen ja Antti Tuomainen
1.2. Marko Kilpi ja Matti Rönkä

Lisätietoja löytyy Suomen dekkariseura ry:n sivuilta.

Laura Gallego García: Vastarinta, Idhunin kronikat I

Idhunin kronikoiden ensimmäinen osa, Vastarinta, on kiinnostava nuorten fantasiakirjasarjan aloitus. Laura Gallego García on espanjalainen kirjailija, joka on saanut kotimaassaan suurta suosioita tällä kirjasarjalla. On erittäin piristävää lukea suomeksi jotain muutakin kuin alunperin englanninkielistä fantasiakirjallisuutta.

Vastarinta kertoo Idhun-nimisestä maailmasta, joka on joutunut julman hallitsijan valtaan. Monet myyttiset olennot ovat paenneet Maahan, mutta yksi toisensa jälkeen ne on murhattu. Pieni vastarinta yrittää taistella Maassa vihollista vastaan, mutta ryhmä on melko voimaton. Vastarintaan liittyy myös kaksi ihmisnuorta ja pian syntyy vihan, rakkauden ja välttämättömyyden kolmiodraama, jossa piilee avain koko Idhunin säilymiselle.

Kirjailijaon tuonut sarjaan fantasiakirjallisuudesta usein puuttuvaa feminiinisyyttä. Tämä ilmenee kirjasta niin tekstin tasolla kuin sen sisäisessä logiikassakin. Vastarinnassa on esimerkiksi kiinnostavia käsitteitä, kuten melko äidilliseltä vaikuttava Sielu, joka vartioi vastarinnan piilopaikka ja kuljettaa ihmisiä maailmojen välillä.

Kirja on myös nuorten kasvutarina. Epätavallisista tapahtumista huolimatta kirjan nuoret joutuvat kohtaamaan ihan tavallisia nuorten ongelmia. Vaikka he esittävät olevansa rohkeita, ovat he kuitenkin oikeasti epävarmoja ja pelkäävät omia tunteitaan. Toisaalta tätä epävarmuutta tarkastellaan kirjassa ehkä vähän liikaakin, joten ainakin aikuislukija toivoo sille hiukan nopeampaa käsittelyä.

Odotan kiinnostuneena, miten sarja kehittyy, sillä se kuvaa myös hyvin lupaavasti hyvän ja pahan taistelua ihmisten sisällä. Usein fantasiakirjallisuudessa on jumiuduttu siihen jo kliseeksi muuttuneeseen jakoon hyviin ja pahoihin tyyppeihin. Toki tässäkin kirjassa on näitä ääripäitä, mutta minua kiinnostaa varsinkin se, miten seuraavissa kirjoissa käsitellään niitä henkilöitä, joiden sisällä taistelee sekä ihminen että peto.

Lukunäyte sivulta 88:
Hän ei tiennyt miksi oli niin varma itsestään, mutta päätti luottaa vaistoonsa, eikä Alsan väittänyt vastaan. He ottivat Shailin uudelleen kantaakseen ja veivät tämän pois huoneesta. Oli työn ja tuskan takana kantaa tämä ulos ja sitten metsään. Victoria laski nuorukaisen puron varressa kasvavan valtaisan pajun juurelle ja veti syvään henkeä. Hän tunsi maagisen elämänvoiman väreilevän ilmassa ja koki kaikkien aistiensa olevan siihen yhteydessä. Jo hivenen levollisemmin hän asetti kätensä Shailin haavalle ja yritti välittää siihen kaiken ympärillään huokuvan energian.

Gallego García, Laura: Vastarinta, Idhunin kronikat I (La resistencia, Memorias de Idhún, 2004). Suomentanut Satu Ekman. Bazar, 2010.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Syyskuun suosituimmat

Minusta on kiinnostavaa seurata, mitä blogistani luetaan. Bloggerin uusien tilastojen avulla tätä onkin nyt hauska ja helppo seurata. Tässäpä siis pari pientä tilastoa syyskuulta.

Hakukoneilla blogiini on päädytty syyskuussa eniten näillä hakusanoilla:

1.  kirjamielellä
2.  korallivaras
3.  nukkuu lapsi viallinen
4.  enni mustonen
5.  justin cronin

Syyskuun suosituimmat sivut blogin pääsivun lisäksi ovat olleet:

1.  Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen
2.  Kiinnostaako venäläinen kirjallisuus?
3.  Avaimen kirjasyksyä katsomassa
4.  Agatha ja minä
5.  Charlaine Harris, Maggie Shayne, Marilyn Tracy: Pimeyden olennot

Kiitos kaikille lukijoilleni, sekä blogiani seuraaville että satunnaisille googlettelijoille.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian


Jani Saxellin Unenpäästäjä Florian ei ole helppo kirja. Siinä monia teemoja, jotka eivät ensin tunnu sopivan mitenkään yhteen. Saxell onnistuu kuitenkin pitämään käsissään moneen suuntaan pakenevat ihmiskohtalot ja yhteiskunnalliset aiheet, vaikka kirjassa säilyykin koko ajan vähän häiriintynyt tunnelma. Sitä lisää myös se, että kertoja häilyy välillä unissa ja menneisyydessä, vaikka pääpaino onkin päähenkilössä.

Kirjan päähenkilö on Romaniasta Suomeen muuttanut romani, Florian, jolla on harvinainen taito. Hän osaa laukaista ihmisissä unen näkemisen kyvyn, joka on katoamassa koko Euroopasta. Florian tarttuu tietysti mahdollisuuteensa saavuttaa menestystä ja rahaa. Se ei kuitenkaan ole helppoa, kun kaikkea valvotaan ja poliisikin on kiinnostunut Florianin toimista.

Lukijan ensireaktio kirjasta on huomio sen ajankohtaisuudesta. Se on kuitenkin myös tutkimus omasta kulttuurista vieraantumisesta sekä tiedostamatta että tarkoituksellisesti. Irrallisuus ja juurettomuus luovat kirjaan lopullista ja ahdistavaakin tunnelmaa, joka korostuu, kun Florian vierailee vanhassa kotimaassaan ja huomaa kadottaneensa myös äidinkielensä.

Unenpäästäjä Florian hyödyntää historiaa ja sekoittaa siihen maagista realismia, jolloin syntyy vahvasti mielipiteitä herättävä tarina. En oikein osaa sanoa pidinkö kirjasta. Kirjan kieli on kuin jatkuvaa musiikkivideon kuvavirtaa. Siinä on minun makuuni aivan liikaa tapahtumia, ilmiöitä ja ihmisiä. Minua myös aina vähän ärsyttää, kun kirja kiinnittyy niin tiukasti nykyhetkeen, että se tuntuu alleviivatulta. Kirja on kuitenkin ehdottomasti mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen.

Jos lukija kiinnostuu aiheesta tarpeeksi, voi hän tutustua kirjan lähteinä ja inspiraationa toimineisiin teoksiin, jotka on lueteltu kirjan lopussa. Minusta on aina hienoa, kun myös kaunokirjailijat laittavat lähteet kirjoihinsa, vaikka se ei olekaan kovin tavallista. Niiden avulla lukijan on kuitenkin mahdollista löytää tietoa – ja ennen kaikkea ne kertovat kirjailijan suuresta työmäärästä kirjaa kirjoittaessaan.

Lukunäyte sivuilta 15–16:
Rouva Kaunelan surut piti vetää muistoviemäriin muutamalla mieltä ylentävällä. Ei haitannut, jos siinä meni jokunen omakin muisto. Tai ilmiselvä kysymys, sellainen, joiden pakoilusta ja mitätöinnistä oli liki jokaisen ihmisen arkipäivä tehty. Jos sattui olemaan unenpäästäjä ja suomalaistuneeksi maailmankansalaiseksi naamioitunut romanianromani, tietyt tunteet puskivat erityisen pahasti päälle: tarkoituksettomuus, itsepetos ja kodittomuus kaikkialla.
Florianin hengitys rahisi pakkasessa. Missään ei saanut enää polttaa – kohta edes omaan ikkunalautaansa nojaten, tai umpipihan piirissä. Ja erkkeri-ikkunaisessa asunnossa ei remontin jälkeen viitsinyt.
Vapautta? Ehkäpä. Pohjoismaalaista mentaalihygieniaa, siis sietämätöntä kontrollia ja painostusta. Transilvanialaiskorsteenit eivät saaneet päivän lehteä auki tai autoa korttelin ympäri ilman piraatti-Kentiä tai Marlboroa hammaskatoisessa huulessa.

Saxell, Jani: Unenpäästäjä Florian. Avain, 2010.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...