Margaret Atwood: Herran tarhurit

Tämän syksyn uutuuskirjoista odotin eniten Margaret Atwoodin Herran tarhureita. Kyseessä on Oryx ja Crake -kirjan sisarteos, joka kertoo samasta Vedettömästä tulvasta, epidemiasta, joka tuhoaa lähes koko ihmiskunnan. Kirjat lomittuvat toisiinsa ja jatkavat toistensa tarinoita. Myös aika monet tutut henkilöt ovat siirtyneet tähän uuteen kirjaan. Kirja varmasti toimii yksinäänkin, mutta kannattaa ehkä kuitenkin lukea Oryx ja Crake ennen tätä kirjaa.

Herran tarhurit kertoo saman nimisestä uskonlahkosta, joka varautuu pahimpaan, eli ihmiskunnan loppuun. Lahko opettaa lapsiaan elämään ilman luonnon riistämistä kierrättämällä, keräämällä ja kasvattamalla. Se on heidän mielestään ainoa keino selvitä sitten, kun Vedetön tulva tulee ja yhteiskunta tuhoutuu. Tarhurit elävät suojassa omissa puutarhoissaan yhteiskunnan pohjasakan naapureina halveksittuina ja vihattuinakin.

Kirja rakentuu kahden naisen tarinan kautta. Toby, naisista vanhempi tulee tarhureiden luo vähän vahingossa. Epäilyistään huolimatta Toby nousee yhdeksi Eevoista, jotka opettavat lapsia ja johtavat lahkoa. Nuorempi naisista on arka Ren, joka tulee äitinsä mukana lahkoon Piiristä, parempien ihmisten suojatuista ympyröistä. Kirjan lukujen välissä on otteita Herran tarhureiden puheista ja virsiä, jotka löytyvät itse asiassa sävellettyinä Atwoodin nettisivuilta.

Kun Oryx ja Crake kertoi miesten tarinaa, on Herran tarhurit nimenomaan kertomus naisista. Seksuaalinen riisto ja väkivalta ovat asioita, joihin jokainen nainen törmää Atwoodin luomassa tulevaisuuden maailmassa, josta kaikki luonnollinen on lähes kadonnut. Luonnon loputon riistäminen, ekokatastrofit, geenimanipulaatiot ja suurten, maailmalaajuisten yritysten valta ovat jo Oryxistä ja Crakesta tuttuja teemoja.

Tärkeänä teemana tässä kirjassa on myös uskonto. Uskonnon piiriin saapuminen ja siitä lähteminen eivät koskaan ole täysin kivuttomia siirtymiä. Uskonnon kaikuja saattaa nousta syvältä mielestä vielä pitkään sen jälkeen, kun ihminen luulee jo jättäneensä ne asiat taakseen. Ja entä, jos jokin uskonto ei olekaan aivan sellainen kuin ihminen on luullut?

Aluksi olin hiukan hämmentynyt siitä, että kirjan tarina oli niin lähellä Oryxiä ja Crakea, mutta tarinan imu alkoi kuitenkin vaikuttaa pian. Myönnän, että ahmin kirjan liian nopeasti. Olisi pitänyt varmaan lukea hitaammin, mutta hyvillä kirjoilla on minuun sellainen vaikutus. Hyvä että saan luettua sivun loppuun, kun jo pitää pikaisesti siirtyä seuraavalle. Nyt tekisi mieli lukea Oryx ja Crake heti uudestaan. Margaret Atwood on juuri niin hyvä.

Lukunäyte sivulta 17:
Varokaa sanoja. Varokaa mitä kirjoitatte. Älkää jättäkö jälkiä.
Näin tarhurit opettivat, kun kasvoin lapsena niiden parissa. Ne kohottivat meitä turvaamaan muistiimme, koska mihinkään kirjoitettuun ei voinut luottaa. Henki kulkee suusta suuhun, ei esineestä esineeseen: kirjat voidaan polttaa, paperi hapertuu, tietokoneet voidaan tuhota. Vain Henki elää ikuisesti, eikä Henki ole esine.
Kirjoittaminen puolestaan on vaarallista, sanoivat Aatamit ja Eevat, sillä viholliset pääsevät sen avulla meidän jäljillemme, saavat meidät satimeen ja käyttävät meidän omia sanojamme hyväkseen tuomitakseen meidät.

Atwood, Margaret: Herran tarhurit (The Year of the Flood, 2009). Suomentanut Kristiina Drews. Otava, 2010.