torstai 28. huhtikuuta 2011

Maggie Shayne: Hämärän muistot – Yön siivet 2

Maggie Shaynen Yön siivet -sarjan toisessa osassa, Hämärän muistoissa, tavataan Rhiannon, entinen Egyptin prinsessa ja nykyinen hemaiseva vampyyrinainen. Rhiannon on iskenyt silmänsä toisen vampyyriin, jo sarjan ensimmäisessäkin osassa vilahtaneeseen Roland-vampyyriin. Miehellä on kuitenkin salaisuus, joka estää häntä lankeamasta Rhiannonin viettelyksiin.

Hämärän muistot -kirjassa seikkailevat myös ensimmäisen kirjan päähenkilöt, Eric ja Tamara, sekä Jamey-poika. Myös vanha vihollinen on selvinnyt taisteluista ja vaanii jälleen vampyyreitä. Tällä kertaa asialla on yliluonnollisia asioita tutkivan järjestön lisäksi myös toinen uhkaaja. Suuri osa kirjaa on kuitenkin päähenkilöiden välistä rakkausdraamaa, kun ei osata ilmaista omia tunteita ja ymmärretään väärin kaikki, mitä toinen tekee.

Tämä kirja kuuluu siihen romanttiseen Nocturne-kirjojen luokkaan, jossa haikaillaan rakastetun perään ja epäillään tämän tunteita samalla, kun taistellaan vihollista vastaan. Toki Hämärän muistoissa on myös pari kuvailevaa sänkykohtausta ja yksi asia, joka sai kulmakarvani nousemaan vähän. Kirja oli hitaasta alusta huolimatta loppua kohden ihan mukavan vauhdikas, vaikka en noista teini-ikäisten tavoin käyttäytyvistä aikuisista vampyyreista varsinaisesti pidäkään. Lisäplussia tämä kirja saa minulta hienosta kannesta ja kirjassa esitellystä mustasta lemmikkipantterista.

Ennen Hämärän muistoihin tarttumista kannattaa lukea sarjan ensimmäinen osa, Ikiyön tarinoita, sillä se sisältää olennaista tietoa tämän kirjan taustoista, vaikka päähenkilöinä tässä kirjassa ovatkin eri vampyyrit. Yön siipien kolmas osa, Pimeyden taikuri, julkaistaan kesäkuun puolivälissä.

Lue myös arvosteluni sarjan ensimmäisestä osasta Ikiyön tarinoita.

Lukunäyte sivulta 20:
Rhiannonista tuntui kuin häntä olisi läimäytetty kasvoille, ja se kirveli kipeästi. Hänen suuttumuksensa heräsi nopeasti, mutta ei tarpeeksi nopeasti, ettei hän olisi ehtinyt tuntea tuskaa, joka tuli torjunnan myötä. Roland siis saattoi ahmia häntä katseellaan perin pohjin ja lähteä sen jälkeen noin vain tiehensä?

Hämärän muistot Harlequinin sivuilla.

Shayne, Maggie: Hämärän muistot – Yön siivet 2 (Twilight Memories – Wings in the Night 2, 1994) Suomentanut Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Mitäs sitten lukisi?

Otsikon kysymys on aika usein mielessä varmaan kaikilla kirjojen ystävillä. Kun sulkee loppuun luetun kirjan, nousee usein ihan heti mieleen ajatus siitä, minkä kirjan seuraavaksi voisi lukea. Usein näin saattaa käydä myös silloin, kun edellinen kirja on vielä kesken.

Teen harvoin tarkkoja suunnitelmia siitä, missä järjestyksessä tai mitä kirjoja aion seuraavaksi lukea. Minulla on koneella pari listaa kirjoista, jotka haluaisin mahdollisesti joskus lukea tai jotka haluan itselleni hankkia. Päivitän listoja erittäin satunnaisesti, mutta ne ovat kyllä ihan käyttökelpoisia. Viime aikoina olen alkanut kerätä kirjoja Adlibris-tilin toivelistalle. Se on kätevä lista, johon voi kerätä sekä jo julkaistuja että vasta tulossa olevia kirjoja. Tosin sitäkin pitäisi aina välillä siivota, että siitä olisi jotain iloa.

Lisäksi minulla on ihan konkreettinen luettavien kirjojen pino kotona. Siinä on uusia hankintoja, arvostelukappaleita ja jostain syystä pinoon jumiutuneita kirjoja. Tarkistin juuri eilen, että pisimmän aikaa pinossa ollut kirja taitaa olla Hal Duncanin Vellum, jolle tulee kohta vuosipäivä. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta viime kesänä. Aloitin lukemisen lentomatkalla, mutta en kuitenkaan pystynyt silloin keskittymään kirjaan, vaikka pidinkin siitä. Kun tuli aika palauttaa kirja kirjastoon, luovuin siitä ja ostin kirjan omaksi. Se on siitä asti ollut pinossa. Kirjastonkirjoille on vielä oma pinonsa, jolla on sitten ihan omat sääntönsä.

Välillä koen huonoa omatuntoa siitä, että saatan ohittaa pitkään lukuvuoroa odotelleen kirjan ja tarttua sen sijaan johonkin ihan uuteen tulokkaaseen. Joskus taas mikään lukupinossa tai listalla ollut kirja ei sovi, vaan on haettava kirjahyllystä jotain ihan muuta. Mutta lukemisessa on tärkeää myös ajoitus. Kaikki kirjat eivät aina sovi lukufiilikseen. Kun valitsee kirjan fiiliksen mukaan, voi välttää keskeyttämisen, josta onkin juuri nyt puhetta Jennin Koko lailla kirjallisesti -blogissa.

Se, miten milloinkin päätyy valitsemaan luettavan kirjan, on aikamoista salatiedettä, johon en osaa vastata. Pääasiassa valitsen tunteella. Joskus on hyvän kirjan jälkeen luettava jotain ihan toisenlaista ja joskus tekee mieli jotain sellaista luettavaa, josta taatusti pitää. Joskus taas tekee mieli lukea klassikoita, ja toisinaan kiireet tai opiskelupaineet ohjaavat valinnan köykäiseen suuntaan. Siksi en otakaan kovin suuria paineita siitä, että luettavien kirjojen pino on niin suuri. Onhan lukemisessa oltava valinnanvaraa. Luulen, että pino ei varmaan koskaan juurikaan pienene, sillä uusia kirjoja tulee aina luettujen tilalle.

Miten te päätätte seuraavan kirjanne? Onko teillä listoja ja pinoja tai ehkä omia hyllyjä luettaville kirjoille? Tuleeko koskaan tilannetta, että ei kerta kaikkiaan löydy mitään luettavaa? Minulle nimittäin tulee, vaikka kirjoja on kotona sekä luettuna että lukemattomina valtava määrä. Onneksi se tunne on mennyt kuitenkin aina ohi viimeistään seuraavana päivänä.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Luin jokin aikaa sitten jostain, että enkelit ovat fantasiakirjallisuuden seuraava suuri hitti. Nyt tämä väite on laskeutumassa, sillä enkeleistä kertovia kirjoja on sekä jo ilmestynyt että vielä ilmestymässä. Danielle Trussonin Enkelioppi julkaistiin alkukielellä vasta viime vuonna, mutta se ehti jo alkuvuodesta julkaisuun myös suomeksi.

Kirja kertoo Evangelinesta, joka on asunut suurimman osan elämästään luostarissa. Naisen elämä on täynnä rutiineja, jotka kuitenkin sekoavat, kun vanhoja kirjeitä etsivä Verlaine pyytää Evangelinen apua. Pian nainen huomaa, että on joutunut syvälle vaarallisiin enkelitutkimuksiin, joiden vuoksi hänen äitinsä murhattiin Evangelinen ollessa vasta lapsi. Koko Evangelinen suku on ollut enkelitutkijoita, ja nyt on vihdoin tullut aika paljastaa, mitä tutkijat piilottelevat.

Enkeliopissa on runsaasti kristillistä symboliikkaa ja myyttejä, jotka on kiedottu onnistuneesti ja saumattomasti enkelitutkijoiden teoriaan ja historiaan. Eniten tukea kirja hakee Raamatun enkeleistä ja siitä, miten Genesiksessä kerrotaan langenneiden enkelien ja ihmisten risteytyneen. Tästä sanotaan syntyneen maan päällä asuvat enkelien jälkeläiset, nefilit, joita vastaan enkelitutkijat ovat taistelleet iät kaiket.

Kirja on varsinaisen tiiliskiven kokoinen, ja vähän siirsinkin kirjan lukemista pituuden takia. Enkelioppi ei kuitenkaan ollut pitkästyttävä tai edes hidaslukuinen. Luinkin kirjan ihan muutaman päivän aikana, sillä juoni tempaisi mukaansa. Kirja on älykäs ja ihan huolella tehty. Tarinaa kerrotaan useista näkökulmista ja se sisältää myös erityylisiä tekstejä, kuten kirjeitä ja vanhoja käsikirjoituksia.

Pidin varsinkin Enkeliopin alkuasetelmasta, jossa kaikki aloitettiin puhtaalta pöydältä ilman ennakkoasenteita esimerkiksi siitä, kuka henkilöistä on hyvä ja kuka paha. Vierastan ajatusta siitä, että paha tulee jostain ihmisyyden ulkopuolelta, vaikka tässä kirjassa asetelmaa olikin vähän viilattu tekemällä langenneiden enkelien jälkeläisistä epäinhimillisiä, ahneita ja raakoja – siis jotain sellaista, mihin ihmiset todellisuudessa pystyvät ihan itsekin. Kirjassa on kuitenkin myös mielenkiintoinen ajatus siitä, että enkelien geenejä, eli siis pahuutta, voi olla jopa niissä kaikkein parhaimmissakin ihmisissä.

Enkelioppi on melko taitavasti kirjoitettu ja kiehtova romaani, joka ei ollut kuitenkaan niin jännittävä tai vauhdikas, mitä ennakkoon odotin. Kirjaa lukiessa tuli silti sellainen kutkuttava tunne, kun samalla halusin selvittää mysteerin enkä silti olisi halunnut, että kirja loppuu. Kirjassa on riittävästi omaperäisiä ajatuksia pitämään lukijan varpaillaan. Enkeleiden fysiologia sekä enkelimyytit ja -tarinat viehättivät minua erityisesti.

Lukunäyte sivulta 51:
Ensimmäiset sairauden merkit olivat ilmenneet kymmenen vuotta sitten, kun siipisulkien ruotien juureen ja ensimmäisiin höytyviin oli tullut hienonhienoa sienimäistä härmää, fosforinhohtoistqa vihreää hometta joka muistutti kuparin patinaa. Hän oli pitänyt sitä pelkkänä vaarattomana tulehduksena. Hän oli puhdistuttanut ja harjauttanut siipensä, tähdentäen että jokainen sulka oli suittava hoitavilla öljyillä, mutta vaiva ei ollut hellittänyt. Muutamassa kuukaudessa hänen siipienvälinsä oli kutistunut puoleen. Terveiden siipien kultainen säihke himmeni.

Enkelioppi Adlibriksessä ja Tammen sivuilla.

Trussoni, Danielle: Enkelioppi (Angelology, 2010). Suomentanut Sirkka Aulanko. Tammi, 2011.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi

Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaanien lukeminen on edennyt sarjan kolmanteen kirjaan, joka on Kylmäveristen klubi. Tämä onkin toistaiseksi viimeinen sarjan suomennoksista, mutta lisää kirjoja on tulossa tänä vuonna vielä kolmin kappalein.

Kylmäveristen klubissa Sookie joutuu kamppailemaan sekä yliluonnollisten että arkisten asioiden kanssa. Rahat ovat tiukalla, ja poikaystävä, vampyyri-Bill, salailee jotain ja lähtee matkoille valehdellen matkakohteensa. Pian selviää, että Bill on kidnapattu ja Sookien pitää lähteä etsimään miestä. Avukseen Sookie saa kaksi yliluonnollista komistusta, jo aiemmista kirjoista tutun Eric-vampyyrin ja uuden tuttavuuden, Alcide-ihmissuden. Jälkimmäinen saa Sookien miettimään elossa olevan poikaystävän etuja.

Ericin lisäksi Sookie tutustuu Kylmäveristen klubissa paremmin myös Pamiin, Ericin naispuoliseen apulaiseen, joka vaikuttaa yllättävän huumorintajuiselta vampyyriltä. Sookiella ei ole juurikaan ystäviä, joten Pam on hyvä lisä naisen tuttavakaartiin. On kiva huomata, miten Sookie on muuttunut verrattuna ensimmäiseen kirjaan. Hänestä alkaa selvästi kehittyä vähemmän naiivi ja enemmän itsenäinen nuori nainen. Onneksi hän on kuitenkin edelleen sympaattisen epätäydellinen ja teräväpäinen.

Tämä kirja on edeltäviin verrattuna todella väkivaltainen, ja putosin jo kärryiltä kuinka monta kertaa Sookie joutuu tässä kirjassa hyökkäyksen uhriksi. Hieman vähempikin väkivalta olisi kyllä riittänyt, sillä on vaikea kuvitella, että edes Sookien kaltainen omatoiminen nainen pysyisi moisen jälkeen toimintakykyisenä. Kylmäveristen klubi on aika rankka kirja muutenkin, sillä väkivallan lisäksi Sookie joutuu kohtaamaan murheita myös henkisellä puolella.

Onneksi seuraava, sarjan neljäs kirja tulee olemaan rauhallisempi ja Sookie saa lohtua uudelta taholta. Veren imussa on ilmoitettu julkaistavaksi jo toukokuun lopussa. 

Lukunäyte sivulta 40–41:
Eric olisi tuskin voinut saada minua hyppäämään ylös sängystä yhtään sen rivakammin. Kuuma suihku tuntui taivaalliselta kylmällä ihollani, ja sisälläni kiehuva raivo lämmitti sisuskaluni. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Eric oli yllättänyt minut kotonani. Minun täyttyisi perua hänen kutsunsa luokseni, jolloin hän ei voisi enää astua talooni. En ollut ryhtynyt niin äärimmäisiin toimiin aiemmin – enkä ryhtynyt nytkään – sillä jos olisin joskus avun tarpeessa, saattaisin päästä hengestäni ennen kuin ehtisin huutaa "Käy sisään!".

Lue myös arvioni sarjan aikaisemmista osista Veren voima ja Verenjanoa Dallasissa.
Kylmäveristen klubi Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä. Tulossa myös pokkarina.

Harris, Charlaine: Verenjanoa Dallasissa (Club Dead, 2003). Suomentanut Sari Kumpulainen. Gummerus, 2010.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Mary Webb: Pieni suuri neulekirja – 300+ modernia ja perinteistä mallineuletta

Vaikka teenkin aika paljon käsitöitä, en silti yleensä ole lukenut käsityökirjoja. Minua epäilyttää kirjan hankkiminen parinkymmenen ohjeen takia, sillä silloin tuntuu, että kirja menee tavallaan hukkaan. Toisaalta minulla on kyllä kymmeniä keittokirjoja, joista en välttämättä ole tehnyt yhtään ruokaa, joten tunnustan ristiriitaisen ajatteluni.

Kun neulekirja lupaa yli 300 neulemallia, en kuitenkaan voi olla kokeilematta. Mary Webbin Pieni suuri neulekirja – 300+ modernia ja perinteistä mallineuletta saa toimia neulekirjojen koekaniinina. Näppärän kokoinen kirja vaikuttaakin heti lupaavalta. Ohjeet eivät ainakaan lopu kesken.

Pienen suuren neulekirjan alussa opetetaan neulomisen perustekniikat kuvien ja ohjeiden avulla. Sen jälkeen käydään läpi neulomisen vaiheet silmukoiden luomisesta viimeistelyyn ja kappaleiden liittämiseen. Tämän jälkeen esitellään erilaisia neulepintoja yksinkertaisista malleista vaikeisiin pitsikuvioihin. Mallineuleet on vielä jaettu vaikeustason mukaan. Ohjeet neuleisiin on annettu ruutupiirroksilla.

Tämän kirjan avulla on helppo tutustua neulomiseen ja erilaisiin neulepintoihin. Monimutkaisten valmiiden neuletöiden tekeminen ei tämän Pienen suuren neulekirjan ohjeilla kuitenkaan onnistu, sillä siinä ei ole ohjeita valmiisiin töihin. Jos haluaa esimerkiksi tehdä villapaidan jollakin kirjan neulekuviolla, joutuu ohjeen etsimään muualta ja soveltamaan sitten mallineuleeseen. Yksinkertaiset neuleet onnistuvat tietysti pelkästään kirjankin ohjeilla.

Kokeilin yhtä kirjan mallia keväthuiviini. Kuvassa on goottilaisen pitsin ohje ja valmista neuletta. Ohje on siitä hankala, että ohjetta on pakko pitää auki vieressä, sillä useat erilaiset kerrokset eivät pysy mielessä. Onneksi Pieni suuri neulekirja on niin pieni, että sitä kantaa helposti mukana vaikka automatkoilla, jolloin parasta ajankulua onkin mielestäni juuri neulominen.

Voin suositella kirjaa ihan kaikenlaisille käsityöihmisille – sekä aloittelijoille että sellaisille, joille hankalammatkin pitsineuleet ovat jo tuttuja. Yllättävän harva käsityökirja tarjoaa näin paljon mahdollisuuksia monen tasoisille neulojille. Pienestä suuresta neulekirjasta on siis iloa pitkäksi aikaa. Ja luulen, että taidan tästä lähtien suhtautua käsityökirjoihin vähän avoimemmin mielin.

Pieni suuri neulekirja Adlibriksessä ja Minerva Kustannuksen sivuilla.

Webb, Mary: Pieni suuri neulekirja – 300+ modernia ja perinteistä mallineuletta. Suomentanut Pirjo Aho. Minerva Kustannus, 2011.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa

Olen jatkanut Sookie Stackhouse -sarjan lukemista tiiviisti nyt pääsiäisvapaina. Olen vähän tällainen, että aivoni jäävät kiinni kirjasarjoihin, enkä voi siirtää seuraavien osien lukemista johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen. Kirjat on luettava heti. Charlaine Harrisin Verenjanoa Dallasissa tuli siis lukuvuoroon heti sarjan ensimmäisen osan, Veren voiman, jälkeen.

Sookie joutuu tässä kirjassa yhä syvemmälle vampyyrien maailmaan. Nyt, kun hänen telepaattiset kykynsä ovat vampyyrien tiedossa, haluavat nämä Sookien apua ongelmiensa ratkomisessa. Sookie ei voi kieltäytyä auttamasta, sillä määräykset tulevat alueen johtajalta, Ericiltä, joka on Sookien poikaystävää korkeammalla vampyyrien hierarkiassa. Lisäksi Eric on vaarallisen kiinnostunut Sookiesta myös muilla tavoilla. Verenjanoa Dallasissa vie Sookien telepaattisiin tehtäviin Dallasiin, jossa hän joutuu tietysti pahaan pulaan – mutta saa myös apua odottamattomalta taholta.

Yllätyksekseni pidin tästä Verenjanoa Dallasissa -kirjasta enemmän kuin sarjan ensimmäisestä osasta. Kieli on selvästi napakampaa, eikä suomennoskaan käynyt ihmeemmin nyppimään. En muista yhtään, pidinkö myös alkukielisestä kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä osasta, mutta toisaalta luin silloin kolme ensimmäistä kirjaa yhteisniteestä yhteen putkeen, joten en juurikaan eritellyt kirjoja toisistaan.

Verenjanoa Dallasissa esittelee lisää vampyyreitä sekä muita yliluonnollisia otuksia, kuten ihmissusia, muodonmuuttajia ja mainadin, joka kulkee ympäri maita vaatimassa uhreja. Koska vampyyri-Bill on minusta aivan ällö tyyppi, oli kiva lukea Ericin ja Sookien suhteen pienestä lämpenemisestä. Muutenkin kirjassa oli vähän enemmän Ericiä, mikä on tietysti vain iso plussa. Kirja on vauhdikas ja jännittävä, ja luin sen melkein yhdeltä istumalta huolimatta siitä, että tarina olikin minulle tuttu.

Lukunäyte sivulta 38:
"Oliko sinulla jotain asiaa minulle?" kysyin naiselta. Kun käännyin häneen päin, huomasin että hän oli tullut monta metriä lähemmäksi. Näin hänen kasvonsa nyt hieman selvemmin, eikä se ollut yhtään huojentavaa. Naisen suun ympärillä oli tahra, ja kun hän avasi suunsa ja puhui, näin tummaa myös hänen hampaissaan: tämä mystinen daami oli syönyt jonkin eläimen raakana. "Huomaan, että olet jo syönyt päivällistä", lipsautin hermostuksissani ja olisin voinut läimäyttää itseäni.

Lue myös arvosteluni sarjan ensimmäisestä osasta Veren voima.
Verenjanoa Dallasissa Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä. Tulossa myös pokkarina.

Harris, Charlaine: Verenjanoa Dallasissa (Living Dead in Dallas, 2002). Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. Gummerus, 2010.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Markku Partinen ja Maarit Huovinen: Unikoulu aikuisille – Opi selättämään unettomuus

Uni on mielenkiintoinen asia. Se on myös asia, jota ei usein osaa arvostaa silloin, kun nukkuminen on normaalia. Unettomuus on kuitenkin yllättävän yleistä ja varmasti kaikki ihmiset ovat joskus elämässään kärsineet edes tilapäisestä unettomuudesta. Vaikka tästä blogista ei olekaan tulossa mitään terveysblogia, ajattelin nostaa esille Markku Partisen ja Maarit Huovisen kirjan Unikoulu aikuisille – Opi selättämään unettomuus.

Unikoulu aikuisille sisältää uusinta tietoa unettomuudesta ja sen hoidosta. Lisäksi kirja on helposti lähestyttävä ja helppotajuinen. Se on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen osa sisältää runsaasti tietoa nukkumisesta ja unettomuudesta. Kirjan toisessa osassa pureudutaan unettomuuden syiden selvittämiseen ja unettomuuden hoitoon. Kolmas osa sisältää lähteitä ja liitteitä, joiden joukossa on myös apuvälineitä oman unettomuuden tutkimiseen.

Kirja painottuu sellaisiin asioihin, joita jokainen voi tehdä itse parantaakseen untaan. Unikoulu aikuisille antaa ohjeita esimerkiksi oikeanlaisesta ruokailusta ja liikunnasta. Unihuolto opastaa muun muassa nukkumisergonomiaan ja siihen, millaisissa oloissa uni parhaiten tulee. Näistä asioista onkin apua myös sellaiselle, joka ei unettomuudesta kärsi. Aina omin voimin tehtävä unihuolto ei kuitenkaan riitä, joten kirja neuvoo myös, milloin pitää kääntyä ammattilaisten puoleen.

Kirja koostuu useista lyhyistä osioista, joita vielä rikkovat erilliset Unikortti- ja Unikoulu-osiot. Näitä lyhyitä alueita on helppo lukea ja silmäillä, vaikka samalla niistä syntyy vähän sekava vaikutelma. Lyhyet kappaleet tukevat kuitenkin kirjan opasmaisuutta, sillä Unikoulu aikuisille on nimenomaan opas käytännön elämään – myös niille, joille unettomuus on vain tilapäistä.

Lukunäyte sivulta 35:
Yleensä huonosti nukutun yön jälkeen nukkuu hyvin, mutta unettomilla tämä mekanismi ei toimi. Uneton kehittää toimintamalleja, jotka tuottavat unettomuutta sen sijaan, että ne toisivat tarvittavan levon. Tällaisia ovat "hyvissä ajoin" vuoteeseen meno, huomion keskittäminen uneen, unettomuuden pelko ja unen saannin yrittäminen. Ne myös tuottavat unettomuuden noidankehän: tunnetilan noustessa uni estyy ja katoaa.

Unikoulu aikuisille Adlibriksessä ja WSOY:n sivuilla.

Partinen, Markku ja Huovinen, Maarit: Unikoulu aikuisille – Opi selättämään unettomuus. WSOY, 2011.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Charlaine Harris: Veren voima

Olen empinyt näiden Sookie Stackhouse -kirjojen lukemista suomeksi, koska olen ne kaikki jo englanniksi lukenut. En myöskään vakuuttunut ensimmäisestä suomennoksen näytetekstistä, joten jätin asian hautumaan. Tänä keväänä minua alkoi kuitenkin houkuttaa tutustuminen Sookieen myös suomeksi, joten luettavien kirjojen pino kasvoi kaikilla kolmella jo julkaistulla Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjalla, joista ensimmäinen on tämä Veren voima.

Veren voima kertoo Yhdysvaltojen eteläosassa sijaitsevassa pikkukaupungissa asuvasta Sookiesta, jonka elämä pyörii pienissä ympyröissä. Sookie kuulee muiden ihmisten ajatukset, joten hän ei voi tehdä ihan samoja asioita kuin muut nuoret naiset. Luvassa on kuitenkin muutos, kun Sookie tutustuu vampyyriin, jonka takia nainen joutuu monenlaisiin vaaroihin ja tapaa muitakin verenimijöitä. Vampyyrit ovat nimittäin astuneet julkisuuteen keinoveren keksimisen myötä. Luvassa on jännityksen lisäksi tietysti myös romantiikkaa.

Oli yllättävän hauska palata Veren voimaan, vaikka mistään maailmanluokan kirjallisuudesta ei olekaan kyse. Kirja tuo esille ihmisten pahimpia puolia vieraiden asioiden edessä. Ennakkoluulot, pelot ja hyödyn tavoittelu leimaavat monien ihmisten suhdetta vampyyreihin. Toisaalta myöskään vampyyrit eivät suhtaudu ihmisiin kovinkaan neutraalisti. Tähän ristiriitaiseen maailmaan tutustuva Sookie on ehdottoman hyvää seuraa, ja hänen nasevia ajatuksiaan ja viatonta intoaan ja uteliaisuuttaan on mukava lukea. Kirjaa lukiessa tulee vähän suojeleva olo, kun tietää, millaisia vaikeuksia Sookiella on edessä.

En ole edelleenkään vakuuttunut tästä suomennoksen kielestä, koska minusta se on enemmän teinikieltä kuin alkuperäinen teksti. Tosin en ole englannin asiantuntija, joten voi hyvin olla, etten vain havaitse kaikkia alkukielen vivahteita. Monessa kohtaa englanti näkyy myös liian paljon suomennoksen lauserakenteissa – sekin on kovin yleistä käännöskirjallisuudessa nykyään.

Hyvä puoli käännöksessä on se, että Sookie on minusta saman tuntuinen kuin aiemminkin, eli oman arvonsa tunteva nuori, näpsäkkä nainen. Ainoastaan paikallinen murre jää puuttumaan. Juuri Sookien persoona tekee tästä kirjasarjasta niin mahtavan. Veren voima onkin oikein hauskaa ja jännittävää luettavaa huumorilla ja romantiikalla maustettuna.

Seuraavaksi lukuvuoroa odottelevat sarjan toinen ja kolmas osa, Verenjanoa Dallasissa ja Kylmäveristen klubi. Tämän vuoden aikana julkaistaan vielä kolme seuraavaa Sookie Stackhouse -kirjaa, joista ensimmäinen, Veren imussa, ilmestyy jo toukokuussa ja Verta sakeampaa sekä Veren perintö myöhemmin tänä vuonna. Gummeruksen Charlaine Harris -sivulla on linkit kaikkiin kirjoihin.

Lukunäyte sivulta 126:
"Hei, sinä komea kammotus", nainen lausui äänellä, jonka toivoi olevan viettelevä. Hän koputti Billin veripulloa tummanpunaiseksi maalatulla kynnellä. "Minulla on aitoa ainetta." Nainen siveli vielä kaulaansa tehdäkseen asian selväksi.
Vedin syvään henkeä hillitäkseni itseni. Minä olin kutsunut Billin tänne, hän ei ollut kutsunut minua. En voinut valittaa, päätti hän tehdä mitä tahansa, vaikka mielessäni välähti hämmästyttävän kirkas kuva siitä miten läimäytin tuon hutsun kalpeaa, pisamaista poskea niin, että siihen jäi punainen jälki.

Veren voima Adlibriksessä, tulossa myös pokkarina.

Harris, Charlaine: Veren voima (Dead Until Dark, 2001). Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. Gummerus, 2010.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Rick Riordan: Punainen pyramidi – Kanen aikakirjat 1

Rick Riordan on tuottelias nuortenkirjailija, jonka tunnetuin kirjasarja on 5-osainen Percy Jackson -sarja. Siinä tutustuttiin antiikin jumaliin, mutta nyt Riordan on päättänyt valjastaa myös egyptiläiset jumalat kirjoihinsa Kanen aikakirjat -sarjassa. Sarjan aloittaa tämä Punainen pyramidi.

Punainen pyramidi kertoo sisaruksista, Carter ja Sadie Kanesta, jotka menettävät arkeologi-isänsä museossa sattuvassa räjähdyksessä. Räjähdyksen syy on yliluonnollinen, ja kohta sisarukset joutuvat kummalliselle seikkailulle ympäri maailman egyptiläiset jumalat kintereillään. Luvassa on taisteluita ja sukellus egyptiläiseen mytologiaan.

Punainen pyramidi ei nouse nuortenkirjasuosikkieni joukkoon, mutta varsin kiinnostava se kuitenkin on. Egyptin mytologia on yhdistetty aika kiehtovasti nykyaikaan. Parhaimmillaan se toimii erittäin hyvin ja luo kiinnostavia kontrasteja, kun esimerkiksi egyptiläinen kaislavene lipuu nykyaikaiseen New Yorkiin. Välillä Egyptin historian kertaus vähän kyllästytti minua, mutta uskon, että nuorille lukijoille sillä on enemmän annettavaa. Kirjan avulla voi jopa oppia jotain historiasta.
 
Kirjassa oli myös yksi erittäin ärsyttävä piirre. Sisarukset kertovat tarinaa vuorotellen, ja Sadien kerrontavuoroissa on päälle liimattua puhekielisyyttä, joka riipi pahasti kielikorvaani. Puhekielisyys kirjoissa on ihan toimivaa, kunhan sitä käytetään säännönmukaisesti koko ajan, eikä lätkäistä vain satunnaisesti sinne tänne puhekielimäisyyttä kuvaamaan. Lisäksi näin uudessa kirjassa pitäisi olla käytössä nykynuorten käyttämää kieltä eikä vähän sinne päin. En nimittäin tunne yhtään nuorta joka käyttäisi sanaa meikäreikä, ja kreisikin menee jo teennäisyyden puolelle.

Minulle tuli vähän sellainen tunne, että Punainen pyramidi taitaa olla enemmän poikien kuin tyttöjen kirja. Toki siinä on myös ripaus romantiikkaa, mutta enimmäkseen kirja on vauhdikasta menoa mäiskinnällä ja huumorillakin kuorrutettuna.

Punainen pyramidi Adlibriksessä ja Otavan sivuilla.

Lukunäyte sivulta 31–32:
Kun tulin tajuihini, kuulin ensimmäiseksi naurua, hirvittävää, vahingoniloista naurua, ja siihen sekoittuneena museon varashälyttimen tööttäyksiä.
Minusta tuntui kuin olisin jäänyt traktorin alle. Nousin pökerryksissäni istumaan ja sylkäisin suustani Rosettan kiven sirun. Sali oli raunioina. Lattialla lepatti liekkejä siellä täällä lammikoissa. Valtavia patsaita oli kaatunut. Sarkofageja – kiviarkkuja – oli pudonnut jalustoiltaan. Rosettan kiven sirpaleita oli lentänyt räjähdyksessä sellaisella voimalla, että niitä oli juuttunut pylväisiin, seiniin ja patsaisiin.

Riordan, Rick: Punainen pyramidi – Kanen aikakirjat 1 (The Red Pyramid – The Kane Chronicles 1, 2010). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Otava, 2011.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Rachel Vincent: Kissatyttö – Kissojen kesken 1

Ihmissudet saavat nyt väistyä ja ihmiskissat puolestaan nousta muodonmuuttajien kärkikaartiin. Rachel Vincentin Kissatyttö aloittaa Kissojen kesken -sarjan, josta on englanniksi ilmestynyt jo kuusi osaa.

Kissatyttö kertoo Faythesta, joka on ihmiskissojen sukua. Faythe opiskelee yliopistossa vastoin perheensä toiveita. Naaraskissat ovat harvinaisia, ja heidän toivotaan pariutuvan nopeasti ja tuottavan jälkeläisiä. Tämä ei kuitenkaan sovi Faythelle, joka seurustelee ihmismiehen kanssa ja suunnittelee toisenlaista tulevaisuutta. Faythe joutuu törmäyskurssille sukunsa kanssa, kun naaraspuolisia kissoja alkaa kadota, ja suku haluaa Faythen turvaan.

Tarinassa on tarjolla runsaasti käänteitä ja jännitystä. Kissatyttö on aika väkivaltainen kirja, ja siinä on muutama erittäinkin ällöttävä kohta, mutta ei niin paljon vipinää vällyissä kuin monissa muissa Harlequin Nocturne -kirjoissa. Toista ääripäätä taitaa edustaa Manalan valtiaat -sarja, jota julkaistaan ainakin nyt samaan aikaan Kissojen kesken -sarjan kanssa. Kissatytön tarina on hyvin pohjustettu, ja oli erittäin mielenkiintoista lukea ihmiskissojen reviireistä ja tavoista. Tämä kirja nousee ehdottomasti Nocturne-suosikkieni joukkoon, sillä siinä on juuri sopivasti sitä, mitä näiltä kirjoilta odotan – huumoria unohtamatta.

Pidän paljon myös kirjan päähenkilöstä, sillä hän on minun makuuni sopivan rempseä ja rohkea. Haluan, että lukemieni kirjojen sankarittaret osaavat suojella itseään, eivätkä juokse miesten helmoihin heti, kun jokin uhkaa heitä. Faythe ei kuitenkaan ole liian kova tai tunteeton, vaan hänessä on kaiken kapinan alla herkempikin puoli. Kissatytössä valmistellaan Faythelle jo suurempaa roolia, joten jonkinlaista kasvua varmasti on luvassa. Jään mielenkiinnolla odottamaan sarjan seuraavaa suomennosta, joka julkaistaankin nimellä Saalistaja jo toukokuun puolivälissä.

Lukunäyte sivulta 16:
Syöksyin takaisin kujalle päin ja sieppasin reppuni maasta. Kulkukissa juoksi perässäni. Tiukensin otetta repustani ja pyörähdin ympäri reppuani heilauttaen. Se mäjähti hänen vasempaan korvaansa ja sai hänen päänsä heilahtamaan sivuun. Hänen nenästään alkoi vuotaa entistä vuolaammin verta. Hän tömähti istualleen asvaltille ja piteli toisella kädellä päätään tuijottaessaan minua typertyneenä. Minä nauroin. Shakespearen kootut teokset oli painavaa tekstiä.

Kirjan on arvioinut myös Salla lukupäiväkirjassaan.
Kissatyttö Harlequinin sivuilla.

Vincent, Rachel: Kissatyttö – Kissojen kesken 1 (Stray – Shifters 1, 2007). Suomentanut Virpi Kuusela. Harlequin, 2011.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Kaisa Häkkinen ja Terttu Lempiäinen: Aaloesta öljypuuhun – suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan

Luen mielelläni sekä kasvi- että kielikirjoja, joten voitte varmaan arvata riemuni, kun huomasin tämän sekä kasveja että suomen kielen historiaa käsittelevän kirjan. Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen Aaloesta öljypuuhun – suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan paneutuu nimensä mukaan vanhoihin mainintoihin kasveista ja tutkii sekä nimien että kasvien alkuperää. Kaisa Häkkinen on minulle ennestään tuttu kirjailija, sillä olen lukenut monia hänen kirjoittamiaan kirjoja suomen kielen historiasta.

Aaloesta öljypuuhun -kirjaan on kerätty vanhimpia suomen kirjakielessä mainittuja kasveja, joita Suomen kirjakielen isä, Agricola, on esitellyt teoksissaan. Monet kirjan kasveista on mainittu Agricolan vuonna 1544 ilmestyneen Rucouskirian alkuosan kalenterissa, johon Agricola on koonnut terveysohjeita eurooppalaisesta kansanperinteestä. Yhteensä Agricola mainitsee kaikissa teksteissään nimeltä vajaat 80 kasvia.

Kirjan alussa on lyhyt esittely kirjan aineistosta ja kasvien ryhmittelystä. Siinä pohditaan muun muassa sitä, millaisia valintoja Agricola on tehnyt muokatessaan Raamatussa mainittuja kasveja suomalaisten ymmärrykseen sopiviksi. Erittäin mielenkiintoinen osuus siis! Tämän jälkeen kasvit esitellään tarkemmin erikseen. Kasveja tarkastellaan ensin niiden nimen alkuperän kautta, ja sitten on paneuduttu kasvien tarkempaan esittelyyn muun muassa niiden ominaisuuksien ja käyttötapojen kautta.

Kasvit on jaettu ryhmiin niiden alkuperän ja käyttötarkoituksen mukaan: mauste- ja rohdoskasvit, eksoottiset puut ja pensaat, koristekasvit, kotimaiset hyötykasvit ja ulkomaiset hyötykasvit. Alkuperä on olennainen jakoperuste, koska Aaloesta öljypuuhun on myös kielitieteellinen teos. Monet kotimaisten kasvien nimet saattavat nimittäin olla vanhoja, yleisesti tunnettuja suomalaisia nimiä, kun taas eksoottisten kasvien nimet ovat yleensä lainasanoja, jotka ovat tulleet kieleen kasvien mukana.

Agricola antaa Rukouskirjansa kalenterissa ohjeita sekä terveyteen että hyvään ruokavalioon. Esimerkiksi helmikuussa Agricola kehottaa lisäämään juomiin maarianverijuuren ja sellerin siemeniä, ja vetoaa Hippokrateen tietoihin. "Tällä kuulla syömän pitää (niin kuin Ipokras sanoopi) lämmintä ruokaa ja agrimonian ja appiumin siemenitä juomassa nauttiman." (s. 38) Kuten esimerkistä näkee, tekstit on mukautettu nykyiseen kirjoitusjärjestelmään, joten niitä on helppo lukea.

Aaloesta öljypuuhun on mielenkiintoisen sisältönsä lisäksi upean näköinen kirja. Kirjan taitto on väljä ja rauhallinen, ja kasvien piirroskuvat ovat tunnelmallisia. Kuvat onkin kerätty Agricolan aikaisista teoksista, joten ne tukevat tekstin esimerkkejä erinomaisesti. Vaikka kuvat ovat vanhoja, ovat ne edelleen käyttökelpoisia ja tarkkoja mallinnuksia kasveista.

Olen aivan hurmaantunut tästä kirjasta, ja mieleni tekee hipelöidä ja lueskella sitä koko ajan. Kirja on upea lisä sekä kasvi- että kielikirjojen joukkoon. Luulen, että tämä on minulle se tämän kevään ykköskirja.

Lukunäyte sivulta 91:
Agricola mainitsee teoksissaan myrtin kahdesti, ja molemmilla kerroilla hän käyttää siitä latinankielistä nimitystä mirtus. Tämä osoittaa, ettei kasvilla vielä 1500-luvulla ollut ainakaan yleisesti tunnettu suomenkielistä nimeä. Aito myrtti (Myrtus communis) on nykysuomalaisille tuttu huonekasvina, mutta Agricolan aikana elävien kasvien tuominen asuinhuoneisiin oli Suomessa aivan vieras ajatus.

Aaloesta öljypuuhun Adlibriksessä ja Teoksen sivuilla.

Häkkinen, Kaisa ja Lempiäinen, Terttu: Aaloesta öljypuuhun – suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Teos, 2011.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Risto Ihamuotila: 300 kasvia Suomen luonnossa

300 kasvia Suomen luonnossa kuuluu Suomen luonnossa -sarjaan, jossa on useita osia erilaisista luonnoneliöistä ja -ilmiöistä. Kirjan kirjoittaja, Risto Ihamuotila, on luontoharrastaja, jolle kasvit ovat pitkäaikainen kiinnostuksenkohde. Tämä kirja on siis kasviharrastajan kirjoittama, mikä tuo siihen hiukan erilaisen otteen verrattuna tyypillisimpien kasvikirjojen ammattimaiseen näkemykseen.

Kirja on jaettu osiin sen mukaan, millaisessa ympäristössä kasvit kasvavat. Näin luonnossa kulkija voi etsiä tuntemattomia kasveja helposti kasvupaikan mukaan. Silloin toki väärään kasvupaikkaan päätynyt kasvi voi jäädä löytymättä kirjasta. Eikä kirjassa tietenkään ole kaikkia kasveja, vaan siihen on koottu Etelä- ja Keski-Suomen yleisimpiä kasveja.

On mielenkiintoista huomata, miten helposti tunnistan tiettyjen kasvualueiden kasvit, esimerkiksi mänty- ja kuusimetsän lajit. Sen sijaan lehtojen ja niittyjen kasvien tunnistaminen onkin vaikeampaa. Asuinpaikka vaikuttaa näköjään hyvin paljonkin siihen, millaisia asioita luonnosta painaa mieleensä. Olen asunut ja liikkunut metsän laidoilla suuren osan lapsuuttani, joten niiden kasvitkin ovat jäänet mieleeni.

Jos kaipaa tarkkoja kasvikuvauksia ja tieteellistä otetta, ei tämä kirja ole silloin paras vaihtoehto. 300 kasvia Suomen luonnossa sopii satunnaiselle kasvibongarille ja sellaiselle luonnossa liikkujalle, joka ei ennestään tunne kasveja kovin tarkkaan. Sen lajikuvaukset ovat lyhyitä ja sisältävät satunnaista knoppitietoa kasveista. Toki kuvauksissa kerrotaan perustiedot kasveista, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi. Tuossa alla olevassa lukunäytteessä on kukinta-aikaa lukuun ottamatta kaikki siankärsämöstä kerrotut tiedot.

Kasvien tunnistus kirjassa jää pitkälti kuvien varaan. Myös kuvat ovat Ihamuotilan omaa käsialaa, ja ainakin minun mielestäni ne ovat juuri sopivia tällaiseen kasvikirjaan. 300 kasvia Suomen luonnossa kulkee helposti mukana, sillä se ole liian suurikokoinen. Kirjaa on hauska myös selailla, ja sen avulla voi tunnistaa kasveja näinkin, kun maa on vielä osittain lumen peitossa. Usein moni kasvi on tuttu ulkonäöltään, mutta vieras nimeltään. Tällaisen helposti lähestyttävän kirjan kanssa onkin hauska opetella niiden ulkonäöltä tuttujenkin kasvien nimiä.

Lukunäyte sivulta 71:
Siankärsämö on yleinen keskikesän kukkija. Sen valkoiset kukkamykeröt ovat tiheässä huiskilossa. Joskus kukat voivat olla myös vaaleanpunaisia. Siankärsämön lehdet ovat erittäin liuskoittuneet, ja kasvin tieteellisen nimen jälkiosa millefolium tarkoittaakin tuhatlehtistä. Siankärsämöstä on aikoinaan puristettu öljyä, jota on käytetty mm. haavojen hoitoon. 

 300 kasvia Suomen luonnossa Adlibriksessa ja Otavan sivuilla.

Ihamuotila, Risto: 300 kasvia Suomen luonnossa. Otava, 2011.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

M. A. Jeskanen: Perkele – Myytillisiä tarinoita

Tässä blogissa ei ole vielä arvosteltu ainuttakaan sarjakuvaa. Asia hämmästytti itseänikin, vaikka sarjakuva onkin minulle aika vieras taiteen muoto. Ei siis auttanut kuin tarttua härkää sarvista – tai tässä tapauksessa itse perkelettä. En nimittäin voinut vastustaa kiusausta, kun huomasin tämän M. A. Jeskasen Perkele – Myytillisiä tarinoita -sarjakuvakirjan.

Perkele – Myytillisiä tarinoita sisältää kuusi sarjakuvanovellia, jotka sijoittuvat 1600-luvun Suomeen ja Ruotsiin. Tarjolla on siis taikauskoa ja myyttejä sekä kaikenlaisia koiruuksia aiheuttavia piruja ja tietysti noitia. Sarjakuvakirja on muuten lisäksi todella juhlallisen näköinen laitos.

Noitaoikeudenkäynneistä kertova Blåkulla-sarjakuva on ehkä suosikkini näistä Perkele-kirjan sarjakuvista. Se kertoo siitä, miten noitaoikeudenkäynneissä syyttely leviää ympäri kylää, kun kuka tahansa saattaa joutua syytteeseen vain yhden ihmisen todistuksen perusteella. Sarjakuvassa on hauskoja ja hirtehisiä yksityiskohtia paholaisen hovista ja noidiksi syytettyjen kokemuksista siellä.

Perkele – Myytillisiä tarinoita -sarjakuvissa on vahvaa kuvakieltä. Mustan ja valkoisen kontrastilla ja kekseliäillä kuvakulmilla on saatu aikaan vaihtelevaa ja eloisaa kerrontaa. Paikoitellen kuvat muistuttavat vanhoja karuja piirroksia, joissa pirut riivaavat ihmisparkoja. Esimerkkejä voi etsiä vaikka tuosta kannen kuvasta. Täytyy sanoa, että toimii todella hyvin.

Pidin tästä sarjakuvakirjasta todella paljon, sillä se yhdistää huumoria roisiin kuvakerrontaan. Kuvat toimivat, tarinat toimivat ja kieli on hauskaa. Lopputulos on hykerryttävä. Kokemukseni sarjakuvien lukemisesta ovat ehkä vajaat, mutta tämän sarjakuvakirjan jälkeen haluan ehdottomasti tutustua sarjakuviin enemmänkin.

M. A. Jeskasen sivuilta löytyy näytteitä kokoelman sarjakuvista.

Perkele – Myytillisiä tarinoita Adlibriksessä ja WSOY:n sivuilla.

Jeskanen, M. A.: Perkele – Myytillisiä tarinoita. WSOY, 2011.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Enid Blyton: Viisikko pulassa

Viime lukupiirissä kirjana oli Enid Blytonin elämäkerta ja siihen samaan yhteyteen sai vielä lukea jonkin Blytonin kirjoittaman kirjankin. Seikkailu-sarja on ollut suurin suosikkini Blytonin kirjoituksista, mutta toki Viisikkokin oli suuressa kulutuksessa lapsena. Se on myös unohtunut muististani Seikkailua tehokkaammin, sillä Seikkailu-kirjoja olen lukenut moneen kertaan vielä myöhemminkin. Siksi valitsinkin tällä kertaa luettavaksi Viisikko-kirjan.

Olisin halunnut lukea sen ihan ensimmäisen Viisikon, mutta kirjastossa ei ollut juurikaan valinnanvaraa, joten päädyin valitsemaan Viisikko pulassa -kirjan. Olin muuten siinä luulossa, että Viisikkoja olisi suurin piirtein 40–50 kappaletta, mutta eihän niitä olekaan kuin 21 kirjaa. Kirjastossa niitä oli silloin lapsena aina niin monta paikalla, että määrä tuntui loputtomalta.

Viisikko pulassa kertoo lasten pyöräretkestä, joka päättyy tietysti seikkailuun. Viisikko tapaa matkalla rikkaan ja hemmotellun Richard-pojan, joka lyöttäytyy heidän seuraansa. Pian viisikon Dickiä luullaan rikkaaksi Richardiksi ja hänet kidnapataan. Muut viisikon jäsenet seuraavat kidnappaajia syrjäiseen kartanoon, johon myös he jäävät vangiksi.

Luin kirjaa tarkoituksella hieman normaalia tarkempaan, sillä halusin selvittää kirjan asenteita. Varsinkin kirjan alussa niitä tuntui riittävän, sillä kiltti Anne-tyttö esimerkiksi kokkaa pojille aamupalaa, kun nämä käyvät uimassa ja tulevat sitten valmiiseen pöytään. Myös rikolliset ovat säännöstään ikävän näköisiä tyyppejä. Toisaalta kirjassa on myös paljon positiivisia asenteita. Viisikko pulassa kannustaa lapsia liikuntaan ja luonnon ihailuun sekä pitää rehellisyyttä ja reippautta tavoiteltavina ominaisuuksina.

Oli mukava lukea tällainen kirja pitkästä aikaa. Olen huomannut, että kirjailijoiden elämäkerroistakin saa enemmän irti, kun lukee myös jonkin niissä esillä olevan teoksen. Enid Blytonin elämäkerran lopussa esimerkiksi pohdittiin kirjojen sopivuutta lapsille, koska niissä voidaan nähdä nykyään vanhanaikaisina pidettyjä asenteita. Ainakin tämän Viisikko pulassa kirjan luettuani olen kuitenkin varma, että Viisikot ovat asenteistaan huolimatta hyviä ja helppolukuisia lastenkirjoja. Ja kyllä niissä syötiin ihan niin paljon kuin muistinkin.

Lukunäyte sivulta 19:
Sinä iltana heillä oli hauskaa. Puoli kuuden ajoissa he joivat teetä ja ostivat sitten illallis- ja aamiaistarvikkeita: tuoreita sämpylöitä, anjovispasteijaa, pahvirasiaan pakatun suuren pyöreän hedelmäkakun, appelsiineja, sitruunamehua, suuren salaatinkerän, muutamia kinkunviipaleita – valikoima oli todella runsas.

Enid Blytonin elämäkerrasta kirjoittamani arvio täällä ja Viisikko pulassa Tammen sivuilla.

Blyton, Enid: Viisikko pulassa (Five Get into Trouble, 1946). Suomentanut Heidi Järvenpää. Tammi, 2006.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

L. M. Montgomery: Sara ja kultainen tie

Sara ja kultainen tie on L. M. Montgomeryn aiemmin suomentamaton jatko Sara, tarinatyttö -kirjalle. Se vie lukijan jälleen Prinssi Edwardin saarelle, jossa Tarinatyttö jatkaa kertomuksiaan saaren asukkaista, sukulaisista ja kenestä vain, josta saa hyvä tarinan aikaiseksi. Tässä kirjassa ääneen pääsevät myös muut edellisestä kirjasta tutut lapset, sillä he perustavat yhdessä sanomalehden, jossa julkaistaan jokaisen kirjoituksia.

Sara ja kultainen tie on täynnä tarinoita lasten elämästä iloineen ja suruineen. Nyt lapset ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, joten heidän huolensakin ovat hieman erilaisia kuin edellisessä kirjassa. Itsepintaiset kosijat kiusaavat ja turhamaisuuteenkin langetaan monta kertaa. Kirjassa tuntuu myös koko ajan kasvava lapsuuden lopun surumielinen tunnelma. Kirjan tunnelma liikkuu sujuvasti hassun ja haikean välillä.

Kertojan tässäkin Sara ja kultainen tie -kirjassa on aikuinen mies, joka kertoo lapsena sukulaistensa ja ystäviensä kanssa viettämästä ajasta. Montgomeryn huumorintaju kurkistaa välillä näkyviin tekstistä tarkkanäköisenä ja saa lukijan hymyilemään. Jotkin asiat eivät muutu edes sadassa vuodessa. Välillä kertoja innostuu taas moralisoimaan, mikä tuo tekstiin viehättävää vanhanaikaisuutta.

Minua hämmästytti vähän se, että teksti oli paikoitellen aika hankalaa. Toki tämä johtuu varmasti suurelta osin siitä, että alkuteoskin taitaa olla aika koukeroista ja kuvailevaa kieltä. Välilä kertoja nimittäin yltyy hyvinkin runolliseksi. Hankalat ja pitkät lauserakenteet tekivät lukemisesta paikoin aika töksähtelevää, sillä oli palattava lukemaan lauseita uudestaan, jotta ymmärsi, mistä niissä puhuttiin. Tuli välillä vähän sellainen vaikutelma, että kirja on kiireessä toimitettu, mutta onneksi näitä kohtia ei ollut montaa.

Olen hyvin iloinen siitä, että Minerva Kustannus on julkaissut tämänkin Montgomeryn aarteen nyt suomeksi. Oli kyllä aikakin, sillä Sara ja kultainen tie -kirjan kirjoittamisesta on kohta sata vuotta. Aikamoinen kulttuuriteko siis. Nyt taitaakin jo saada suomeksi lähes jokaisen Montgomeryn kirjan. Vai tietääkö joku, onko vielä kirjoja kääntämistä vailla?

Lukunäyte sivulta 16:
"Eräänä päivänä, yli sata vuotta sitten, Ursula Townley odotti Kenneth MacNairia suuressa pyökkimetsässä, jossa ruskeita pähkinöitä putoili pensaista ja lokakuun tuuli sai lehdet tanssimaan maassa pikkuisten leprekaunien tavoin."
"Mitä ovat leprekaunit?" tiedusteli Peter unohtaessaan että Tarinatyttö ei pitänyt keskeytyksistä.
"Hys", kuiskasi Cecily. "Varmaan vain yksi Ujon miehen runollisia yksityiskohtia."

 Sara ja kultainen tie Adlibriksessä ja Minerva Kustannuksen sivuilla.

Montgomery, Lucy Maud: Sara ja kultainen tie (The Golden Road, 1913). Suomentanut Sisko Ylimartimo. Minerva Kustannus, 2011.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Jouni Laaksonen: Retkeilijän kansallispuistot

Nyt kun lumet alkavat vihdoin sulaa, on hyvä aika suunnitella kesän retkiä ja matkoja. Suomi on siitä ihanteellinen maa, että ei tarvitse kotoa kauhean kauas lähteä, kun on jo keskellä upeaa kansallispuistoa. Nyt kansallispuistoihin voi tutustua myös Jouni Laaksosen tavallisen retkeilijän näkökulmasta kirjoitetun Retkeilijän kansallispuistot -kirjan avulla.

Tänä keväänä ilmestynyt Retkeilijän kansallispuistot esittelee Suomen ympäri maata sijaitsevat 35 kansallispuistoa. Minua ilahduttaa varsinkin se, että Etelä- ja Keski-Suomen kansallispuistot ovat kattavasti mukana. Harvoin täältä etelästä tulee kuitenkaan kauhean pitkälle lähdettyä, joten on hyvä huomata, miten paljon kansallispuistoja on täälläkin suunnalla.

Retkeilijän kansallispuistoissa Suomi on lohkottu muutamiin maantieteellisiin osiin, joiden kansallispuistot esitellään ryhmänä. Kaipasin tähän jotain hieman selkeämpää logiikkaa, mutta rehellisyyden nimessä on sanottava, etten sellaista keksinyt kyllä itsekään. Jos suunnittelee matkaa vaikka Itä-Suomeen ja haluaa käydä jossakin kansallispuistossa, voi lukea läpi joko koko alueen kansallispuistojen esittelyt tai tutkia ensin kirjan ensimmäisillä sivuilla olevaa karttaa. Sen jälkeen lupaavan puiston voi etsiä vaikka sisällysluettelosta.

Kansallispuistojen esittelyt on huolella tehty. Niistä näkee, ettei tietoa ole kerätty vain netistä ja kirjoista, vaan Laaksonen on todella käynyt tutustumassa puistoihin paikan päällä. Retkeilijän kansallispuistot esittelee ensin jokaisen alueen luontoa ja kulttuurihistoriaa ja antaa sitten seikkaperäisiä ohjeita paikalle saapumisesta aina erilaisiin reitteihin ja retkiin asti. Lisäksi esittelyn lopussa on vielä kerrottu, mistä voi etsiä lisätietoja alueesta. Kuvat ja kartat auttavat hahmottamaan kansallispuistoja hyvinkin konkreettisesti. Kirjassa on esitelty laajasti mahdollisuuksia sekä lyhyisiin päiväretkiin että pitkiin vaelluksiin.

Retkeilijän kansallispuistot sopii myös nojatuolimatkailuun, vaikka ei muuten retkeilyä harrastaisikaan. Kauniit kuvat ja kiehtovat paikat pistävät mielikuvituksen juoksemaan. Millainen paikka on Joutenjärvi tai Pahapuron lenkki? Mistä on saanut nimensä Spitaalijärvi? Kirjan lukeminen voi siis johtaa retkeilykuumeeseen. Ainoa miinus kirjassa on se, ettei siinä ole hakusanaluetteloa. Jos joku nyt haluasi tietää, missä sijaitsee tuo mainittu Pahapuron lenkki, ei se onnistuisi muuten kuin kirjaa selailemalla. Retkeilijän kansallispuistot on joka tapauksessa inspiroiva ja taidolla tehty opas Suomen kansallispuistoihin.

Lukunäyte sivulta 32:
Korteniemen tila on itsessään kesäisen päiväretken arvoinen kohde. Siellä voi tutustua tilan vanhaan rakennuskantaan, kuunnella oppaan tarinointia entisajan elämästä ja päärakennuksen esineistä, pyörittää tahkoa, ruokia kanoja – ja käydä Liesjärven hiekkarannan nuotiopaikalla syömässä eväitä ja uimassa.

Lisäksi Korteniemestä lähtee kolme erilaista rengasreittiä, joista voi muokata mieleisensä mittaisen patikkalenkin. Lyhin kierros on Sammalmetsän luontopolku, joka kiertää Ahonnokan sammaleisessa aarnimetsässä.

Retkeilijän kansallispuistot Adlibriksessa ja Otavan sivuilla.

Laaksonen, Jouni: Retkeilijän kansallispuistot. Otava, 2011.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Harri István Mäki: Kraatterin lapset

Nyt osui käteen todella erikoinen kirja, mysteerisaduksi luokiteltu Kraatterin lapset. Vaikka olin kuuntelemassa, kun Harri István Mäki esitteli kirjaansa aika seikkaperäisestikin sen julkaisutilaisuudessa, oli kirja silti aivan erilainen kuin ajattelin.

Kraatterin lapset kertoo Varjosta, joka asuu ja harjoittelee tanssia Linnassa, tanssikoulussa salaperäisen kraatterin pohjalla. Linnaa vartioi pelottava Poppakuoriainen, ja keskinkertaiset tanssijat katoavat yksi toisensa jälkeen. Tanssijat pyrkivät totuuteen ja kauneuteen – katsottuina olemiseen. Unen ja todellisuuden maailmat ovat kirjassa erottamattomat. Kirjan juonesta onkin aika mahdoton kirjoittaa mitään sen enempää.

Kirja toimii esimerkkinä siitä, miten teksti on enemmän kuin siihen kirjoitettujen peräkkäisten sanojen ja lauseiden summa. Kraatterin lasten merkitys ei löydy sanoista eikä juonesta vaan siitä tunteesta, jonka teksti lukijassa herättää. Kaurismäkeläisen dialogin, vaikeasti määriteltävien merkitysten ja omituisten sattumusten ulkopuolelle alkaa hahmottua ahdistava kuva lapsuudesta ja nuoruudesta tanssisalin vankina.

Kraatterin lasten tanssijat pyrkivät täydellisyyteen ja etsivät kauneutta ja totuutta omasta vartalostaan. He törmäävät kuitenkin joka puolella valvoviin peileihin, joissa rumat ja tikkumaiset varjo-olennot tyhjinä tanssivat. Kasvaminen, seksuaalisuuden löytäminen ja epävarmuus nousevat lapsuuden peloista ja herättävät lukijassa epämääräisiä tunteita. Turvallisuuden tunnetta tuovat hetkellisesti tekstin toistot, jotka muistuttavat tanssiharjoitusten toistoa.

Tätä kirjaa on vaikea määritellä tai sijoittaa mihinkään, joten se varmasti tulee jakamaan mielipiteitä. Olin Kraatterin lasten kanssa aluksi täysin eksyksissä, kun en osannut sovittaa kirjan logiikkaa mihinkään valmiiseen malliin. Vasta kun aloin kuunnella kirjan tekstin ulkopuolista tasoa, ymmärsin ehkä mistä kirjassa on kysymys. Tai ehkä en – sillä epäilen, ettei kirja antanut minulle ihan kaikkea. Ehkä kivun ja kauneuden logiikkaa ymmärtää täysin vain sellainen, joka on harjoittanut tanssia tosissaan tarpeeksi pitkään.

Lukunäyte sivulta 96–97:
Miksi me oikein vierailimme näissä ruumissamme, jotka pettivät meidät peilien edessä, piruettien aikana? Ehkä me olimme vaeltajia, matkustajia ruumiissamme. Pyhiinvaellusmatka, oivalsin. Me olimme kärsimässä kuin marttyyrit, vaeltamassa matkalaukkujemme kanssa hetken näissä hahmoissa, joihin me olemme hetkeksi tutustuneet. Tanssi on tie, tanssijan arvoitus on olla tosi vain itselleen.
Oksensin vielä. En tiedä, miksi kiitin itseäni.

Kraatterin lapset Adlibriksessä ja Avaimen sivuilla.

Mäki, Harri István: Kraatterin lapset. Avain, 2011.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Deborah Schneebeli-Morrell: Yrttitarha ruukussa

Minun on nykyään aivan pakko lukea lähes jokainen löytämääni ruukkuviljelystä kertova kirja, sillä olen jo usean vuoden ajan kasvattanut kasveja parvekkeella. Ruukkuviljely parvekkeella ei ole helppoa, sillä kuivuminen ja ötökät kiusaavat parvekekasveja enemmän kuin muualla. Olen pikkuhiljaa oppinut valitsemaan parvekkeellemme sellaisia kasveja, jotka sinne parhaiten sopivat. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö joka vuosi suunnittelisi sinne jotain uutta.

Deborah Schneebeli-Morrellin Yrttitarha ruukussa sopii siis minun kevätsuunnitelmiini enemmän kuin hyvin. Kaikki kirjan yrtit kasvavat erilaisissa ruukuissa, jos siis ruukun käsitettä käytetään laajasti. Kirjan kirjoittaja on nimittäin käyttänyt yrttiruukkuina esimerkiksi vanhoja kattiloita ja naulakkoa. Schneebeli-Morrell kertoo tässä Yrttitarha ruukussa -kirjassa omista kokemuksistaan yrttien kasvattamisessa.

Kirjan alussa on perustietoa yrttien kasvattamisesta ja valinnasta sekä erilaisten istutusruukkujen mahdollisuuksista ja valmistelemisesta. Ruukuissa kasvatettavat yrtit on jaettu karkeasti kolmeen osaan: mausteyrtteihin, terveysyrtteihin sekä koristeellisiin ja tuoksuviin yrtteihin. Yrtit esitellään yksittäin samalla, kun kerrotaan, millaiseen ruukkuun ne on istutettu. Runsaasti käytetyt, havainnolliset ja tunnelmalliset kuvat näyttävät konkreettisesti istutuksen eri vaiheita ja valmiita lopputuloksia. En olisi uskonut, että oikeilla yrteillä täytettynä vanha haalistunut muoviämpärikin voisi näyttää näin hyvältä.

Tämä Yrttitarha ruukussa ei ole kaiken kattava opaskirja yrttien kasvattamisesta vaan ennemminkin sellainen fiilistelykirja, jota on ihana katsella ja josta löytyy oivaltavia ideoita. Kirjan sanoma taitaa olla, että puutarhanhoidossa saa ja pitää käyttää luovuutta. Toinen tärkeä huomio on myös se, että kaiken ei tarvitse olla uutta. Kierrätyskeskuksista ja vastaavista paikoista voi löytää paljon hauskoja ja hyödyllisiä asioita myös puutarhaan. Pitää vain kyetä näkemään esineiden alkuperäisen käyttötarkoituksen ohi.

Yrttitarha ruukussa -kirjan parasta antia onkin mielestäni ideoiden antaminen – ja kesän kaipuun kasvattaminen. Se saa kaipaamaan niitä kuumia kesäpäiviä, kun parvekkeelle mennessään osuu piparmintun oksaan ja ihana tuoksu leviää ilmoille. Se tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta, vaikka aikaisimmissa parvekekasveissa näkyykin jo parin sentin vihreät silmut.

Lukunäyte sivulta 48:
Löysin tämän vanhan emalikattilan, pidin sen muodosta ja väristä ja saatoin näin jatkaa samaa teemaa basilikan istutusta metalliastioihin. Onneksi sen pohjaan oli ruostunut reikä, eikä minun tarvinnut tehdä sitä itse. Istutin basilikan seuraksi pienen chilipaprikan, thai-basilikan (koska niitä käytetään niin paljon yhdessä) ja purppuralehtisen basilikan, jota en voinut vastustaa sen kukkien vuoksi.

Yrttitarha ruukussa Adlibriksessä ja WSOY:n sivuilla.

Schneebeli-Morrell, Deborah: Yrttitarha ruukussa (Grow Your Own Herbs in Pots, 2010). Suomentanut Aretta Tiilimäki. WSOY, 2011.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa – Maan lapset 6

Pidin teini-ikäisenä aivan tolkuttoman paljon Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan ensimmäisistä osista Luolakarhun klaani ja Hevosten laakso. Varsinkin jälkimmäinen oli minusta mahtava, koska se kertoi yksinäisen tytön selviytymisestä jääkautisessa maailmassa kesyttämiensä eläinten kanssa. Sarjan kaksi seuraavaa osaa, Mammutin metsästäjät ja Tasangon vaeltajat, eivät olleen minusta niin hyviä, mutta toki luin nekin useaan kertaan.

Jonkin kirjan esipuheessa kerrottiin, että Maan lapset -sarja on suunniteltu kuusiosaiseksi, joten en missään vaiheessa luopunut toivosta, että loput kaksi osaa vielä julkaistaisiin. Vaikka en enää fanittanutkaan sarjaa teini-iän jälkeen, luin tietysti Luolien suojatit heti, kun se julkaistiin, ja niin tein myös tämän juuri ilmestyneen sarjan viimeisen osan, Maalattujen luolien maan kanssa.

Maalattujen luolien maa jatkaa Aylan ja Jondalarin sekä heidän tyttärensä tarinaa, vaikka pääpaino onkin Aylassa ja tämän hengellisessä koulutuksessa. Zelandoniksi valmistautuva Ayla tutustuu opettajansa kanssa esimerkiksi Etelä-Euroopan maalattuihin luoliin. Ne ovat minusta kiinnostavia, ja niissä olisi mahtava joskus käydä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niissä kaikissa olisi tarvinnut piipahtaa tämän yhden kirjan aikana, sillä luolat alkoivat pian muistuttaa toisiaan.

Muutenkin Maalattujen luolien maa tuntuu toistavan aika paljon itseään ja edellisistä kirjoista tuttuja teemoja. Mustasukkaisuus, ristiriidat klaanin ja muiden välillä sekä ihmettely Aylan erikoisista kyvyistä ja taidoista ovat mukana kirjassa. Olen jopa yllättynyt siitä, miten identtisesti kirja noudattaa aiempia tapahtumia. Mitään täysin uutta kirja ei esittele, vaikka heimojen hengellisten johtajien tietoja esitelläänkin tässä kirjassa aiempaa tarkemmin.

Maalattujen luolien maa on siis tolkuttoman pitkä ja yksityiskohtainen – mielestäni jopa enemmän kuin sarjan pari viimeistä osaa. Kirjassa on haettu sellaista totuudenmukaisuutta, joka ei olisi tarpeen, kun kyseessä on kuitenkin täysin spekulatiivinen tarina. Pitkät selostukset puuduttavat lukijaa, mutta suoraan sanottuna sillä ei ole niin kauheasti merkitystä. Kyllä jokainen tähän kirjaan tarttuva tietää jo ennakkoon, mitä tuleman pitää. Mutta silti kirja on luettava, onhan se tämän klassikkosarjan viimeinen teos.

Minulle tuli kirjaa lukiessa vähän nostalginen olo, mutta ei silti lainkaan surullinen fiilis siitä, että sarja päättyi. Maan lapset on hyvä päättää tähän Maalattujen luolien maa -kirjaan, sillä minulle ainakin tuli selväksi, että tarinaan ei voi tulla enää mitään uutta. Ayla jäi tässä kirjassa jo niin etäiseksi, että jäähyväiset eivät tunnu haikeilta. Luulen, että vielä joskus palaan kuitenkin ainakin noihin sarjan ensimmäisiin osiin.

Lukunäyte sivulta 69:
Ayla hymyili. Hänestä oli hauskaa päästä näkemään uusia paikkoja, kunhan matka ei ollut liian pitkä. Pitkiä etäisyyksiä hän oli matkustanut riittämiin. Hän muisti nähneensä juuri Heinän ja Harmon, ja hänen mieleensä juolahti ajatus, joka tekisi Ensimmäisen kanssa matkustamisesta helpompaa. »Jos käytämme hevosia, voimme kulkea nopeammin.»

Maalattujen luolien maa Adlibriksessä ja WSOY:n sivuilla.

Untinen-Auel, Jean M.: Maalattujen luolien maa – Maan lapset 6 (The Land of Painted Caves – Earth's Children, 2011) Suomentanut Hilkka Pekkanen. WSOY, 2011.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Kolme Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjaa tulossa tänä vuonna

Risingshadow-foorumilla on tieto, että Gummerus julkaisee tänä vuonna kolme Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjaa. Ja tämä ei ole aprillipila, sillä tiedot kirjoista tulivat jo 30.3.

Tulevien kirjojen nimet ja julkaisupäivät ovat:
Veren imussa: 26.5.2011
Verta sakeampaa: 15.7.2011
Veren perintö: 11.11.2011

En vielä löytänyt tietoa Gummeruksen sivuilta, mutta viimeksikin se taisi tulla sinne aika myöhään. Tarkempaa tietoa kirjoista tulee varmasti tänne Risingshadown Charlaine Harris -sivulle, kunhan sitä vain julkaistaan. Eli Sookie-faneille on tiedossa rutkasti luettavaa.

Olen itse lukenut kirjat vain englanniksi, mutta olen pohtinut, että pitäisikö minun tutustua myös suomennoksiin. Toistaiseksi en ole kuitenkaan niihin tarttunut. Ehkä ne voisivat olla sopivia lomakirjoja vielä joskus. Toisaalta hyviä kirjoja on niin paljon, että lukemista riittää kyllä muutenkin. Mitä mieltä olette, pitäisikö kirjat lukea myös suomeksi?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...