Harri István Mäki: Kraatterin lapset

Nyt osui käteen todella erikoinen kirja, mysteerisaduksi luokiteltu Kraatterin lapset. Vaikka olin kuuntelemassa, kun Harri István Mäki esitteli kirjaansa aika seikkaperäisestikin sen julkaisutilaisuudessa, oli kirja silti aivan erilainen kuin ajattelin.

Kraatterin lapset kertoo Varjosta, joka asuu ja harjoittelee tanssia Linnassa, tanssikoulussa salaperäisen kraatterin pohjalla. Linnaa vartioi pelottava Poppakuoriainen, ja keskinkertaiset tanssijat katoavat yksi toisensa jälkeen. Tanssijat pyrkivät totuuteen ja kauneuteen – katsottuina olemiseen. Unen ja todellisuuden maailmat ovat kirjassa erottamattomat. Kirjan juonesta onkin aika mahdoton kirjoittaa mitään sen enempää.

Kirja toimii esimerkkinä siitä, miten teksti on enemmän kuin siihen kirjoitettujen peräkkäisten sanojen ja lauseiden summa. Kraatterin lasten merkitys ei löydy sanoista eikä juonesta vaan siitä tunteesta, jonka teksti lukijassa herättää. Kaurismäkeläisen dialogin, vaikeasti määriteltävien merkitysten ja omituisten sattumusten ulkopuolelle alkaa hahmottua ahdistava kuva lapsuudesta ja nuoruudesta tanssisalin vankina.

Kraatterin lasten tanssijat pyrkivät täydellisyyteen ja etsivät kauneutta ja totuutta omasta vartalostaan. He törmäävät kuitenkin joka puolella valvoviin peileihin, joissa rumat ja tikkumaiset varjo-olennot tyhjinä tanssivat. Kasvaminen, seksuaalisuuden löytäminen ja epävarmuus nousevat lapsuuden peloista ja herättävät lukijassa epämääräisiä tunteita. Turvallisuuden tunnetta tuovat hetkellisesti tekstin toistot, jotka muistuttavat tanssiharjoitusten toistoa.

Tätä kirjaa on vaikea määritellä tai sijoittaa mihinkään, joten se varmasti tulee jakamaan mielipiteitä. Olin Kraatterin lasten kanssa aluksi täysin eksyksissä, kun en osannut sovittaa kirjan logiikkaa mihinkään valmiiseen malliin. Vasta kun aloin kuunnella kirjan tekstin ulkopuolista tasoa, ymmärsin ehkä mistä kirjassa on kysymys. Tai ehkä en – sillä epäilen, ettei kirja antanut minulle ihan kaikkea. Ehkä kivun ja kauneuden logiikkaa ymmärtää täysin vain sellainen, joka on harjoittanut tanssia tosissaan tarpeeksi pitkään.

Lukunäyte sivulta 96–97:
Miksi me oikein vierailimme näissä ruumissamme, jotka pettivät meidät peilien edessä, piruettien aikana? Ehkä me olimme vaeltajia, matkustajia ruumiissamme. Pyhiinvaellusmatka, oivalsin. Me olimme kärsimässä kuin marttyyrit, vaeltamassa matkalaukkujemme kanssa hetken näissä hahmoissa, joihin me olemme hetkeksi tutustuneet. Tanssi on tie, tanssijan arvoitus on olla tosi vain itselleen.
Oksensin vielä. En tiedä, miksi kiitin itseäni.

Kraatterin lapset Adlibriksessä ja Avaimen sivuilla.

Mäki, Harri István: Kraatterin lapset. Avain, 2011.