On aina upea tunne, kun sattumalta tarttuu johonkin kirjaan ja huomaa löytäneensä todellisen helmen. Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus oli juuri tällainen kirja. Kirja on Adichien esikoisteos, mutta hän on Suomessakin jo tuttu aiemmin suomennetusta Puolikas keltaista aurinkoa -kirjasta.
Purppuranpunainen hibiskus kertoo nigerialaisesta rikkaasta ja arvostetusta perheestä, jonka isä on ankaran uskonnollinen. Äiti ja kaksi lasta rakastavat ja pelkäävät perheen isää, joka täyttää heidän koko maailmansa. Tarina kerrotaan perheen teini-ikäiseen tyttären Kambilan näkökulmasta. Lukijan on helppo eläytyä Kambilan tunteisiin – myötäillä sekä hänen rakkauttaan että pelkoaan isää kohtaan.
Vaikka tarina voisi olla julma ja vaikka tapahtuvat asiat ovat välillä raakojakin, on kirjassa koko ajan hyvin lämmin sävy. Se muistuttaa, että asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Ankara isä voi olla lapsen mielestä myös rakastava ja hellä, vaikka toisena hetkenä on kykenevä julmuuteen. Tämä kirjan jälkeen on ehkä helpompi ymmärtää, miksi ihmisten on vaikea lähteä väkivaltaisesta suhteesta tai miksi karismaattiset johtajat saavat ihmiset uskomaan mitä tahansa.
Teksti on sujuvaa, nopeasti etenevää ja täynnä tunnetta. Sen kautta lukija pääsee sujahtamaan helposti keskelle Afrikkaa, joka yrittää selviytyä menneisyyden ja uusien aatteiden ristiriitojen paineessa. Kambilan perhe on kuin vertauskuva kaikesta siitä, mitä Afrikassa tapahtuu. Tekstistä nousee kuitenkin esiin myös toivo. Lukija kokee suurta helpotusta, kun Kambila löytää vihdoin ilon ja naurun.
Adichien aikaisemmin suomennettu kirja, Puolikas keltaista aurinkoa, jäi minulta lukematta ihan siitä tyypillisestä (ja tyhmästäkin) syystä, että sitä hehkutettiin kaikkialla liikaa. Siitä tulee joskus sellainen vastareaktio, että alkaa hylkiä koko kirjaa. Mutta nyt kun ihastuin tähän kirjaan, on minun pakko lukea myös se toinen. Onnekas sattuma siis!
Lukunäyte sivulta 44:
Myöhemmin ilta-aterialla isä ilmoitti, että me rukoilisimme kuusitoista eri novenaa. Jotta äiti saisi anteeksi. Seuraavana sunnuntaina, joka oli ensimmäinen Kolminaisuuden jälkeinen sunnuntai, me jäimme messun jälkeen kirkkoon ja aloitimme novenat. Isä Benedict pirskotteli päällemme vihkivettä. Osa pisaroista lankesi huulilleni, ja tunsin rukoillessani veden ummehtuneen suolaisen maun. Jos isä huomaisi Jajan tai minun alkavan väsähtää ja harhailla kolmannentoista, pyhälle Juudakselle suunnatun pyynnön kohdalla, hän kehottaisi meitä aloittamaan uudelleen alusta. Meidän oli osattava kunnolla. Rukoillessani en kertaakaan miettinyt – en rohjennut edes ohimennen miettiä – mitä äidin olisi pitänyt saada anteeksi.
Adichie, Chimamanda Ngozi: Purppuranpunainen hibiskus (Purble Hibiscus, 2003). Suomentanut Kristiina Savikurki. Otava, 2010.
Purppuranpunainen hibiskus kertoo nigerialaisesta rikkaasta ja arvostetusta perheestä, jonka isä on ankaran uskonnollinen. Äiti ja kaksi lasta rakastavat ja pelkäävät perheen isää, joka täyttää heidän koko maailmansa. Tarina kerrotaan perheen teini-ikäiseen tyttären Kambilan näkökulmasta. Lukijan on helppo eläytyä Kambilan tunteisiin – myötäillä sekä hänen rakkauttaan että pelkoaan isää kohtaan.
Vaikka tarina voisi olla julma ja vaikka tapahtuvat asiat ovat välillä raakojakin, on kirjassa koko ajan hyvin lämmin sävy. Se muistuttaa, että asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Ankara isä voi olla lapsen mielestä myös rakastava ja hellä, vaikka toisena hetkenä on kykenevä julmuuteen. Tämä kirjan jälkeen on ehkä helpompi ymmärtää, miksi ihmisten on vaikea lähteä väkivaltaisesta suhteesta tai miksi karismaattiset johtajat saavat ihmiset uskomaan mitä tahansa.
Teksti on sujuvaa, nopeasti etenevää ja täynnä tunnetta. Sen kautta lukija pääsee sujahtamaan helposti keskelle Afrikkaa, joka yrittää selviytyä menneisyyden ja uusien aatteiden ristiriitojen paineessa. Kambilan perhe on kuin vertauskuva kaikesta siitä, mitä Afrikassa tapahtuu. Tekstistä nousee kuitenkin esiin myös toivo. Lukija kokee suurta helpotusta, kun Kambila löytää vihdoin ilon ja naurun.
Adichien aikaisemmin suomennettu kirja, Puolikas keltaista aurinkoa, jäi minulta lukematta ihan siitä tyypillisestä (ja tyhmästäkin) syystä, että sitä hehkutettiin kaikkialla liikaa. Siitä tulee joskus sellainen vastareaktio, että alkaa hylkiä koko kirjaa. Mutta nyt kun ihastuin tähän kirjaan, on minun pakko lukea myös se toinen. Onnekas sattuma siis!
Lukunäyte sivulta 44:
Myöhemmin ilta-aterialla isä ilmoitti, että me rukoilisimme kuusitoista eri novenaa. Jotta äiti saisi anteeksi. Seuraavana sunnuntaina, joka oli ensimmäinen Kolminaisuuden jälkeinen sunnuntai, me jäimme messun jälkeen kirkkoon ja aloitimme novenat. Isä Benedict pirskotteli päällemme vihkivettä. Osa pisaroista lankesi huulilleni, ja tunsin rukoillessani veden ummehtuneen suolaisen maun. Jos isä huomaisi Jajan tai minun alkavan väsähtää ja harhailla kolmannentoista, pyhälle Juudakselle suunnatun pyynnön kohdalla, hän kehottaisi meitä aloittamaan uudelleen alusta. Meidän oli osattava kunnolla. Rukoillessani en kertaakaan miettinyt – en rohjennut edes ohimennen miettiä – mitä äidin olisi pitänyt saada anteeksi.
Adichie, Chimamanda Ngozi: Purppuranpunainen hibiskus (Purble Hibiscus, 2003). Suomentanut Kristiina Savikurki. Otava, 2010.
Tulen vain tänne puolustamaan itseäni, että jahka saan lisättyä jo bloggerin uumenissa odottavaan kirjajuttuuni sitaatin, aion illalla julkaista Märta Tikkasen uudesta kirjasta arvion, joka alkaa melkein samoilla sanoilla kuin tämä sun arvio. Eli mä en matki sua, keksin tuon kuolemattoman ajatuksen ihan itse. :D
VastaaPoistaJuuri Tikkasen sukutarinan luettuani ja siihen suuresti ihastuttuani olisin valmis lukemaan tämän Hibiskuksenkin. Kuulostaa yllättävällä tavalla jopa vähän samantyyppiseltä kirjalta kuin Tikkasen Emma ja Uno. Ehkä se on niin, että ihmiset ovat kuitenkin aina samoja kaikkialla. Onneksi meillä on kirjailijoita, jotka osaavat pukea ihmisten tarinat hienoiksi kertomuksiksi.
Ei kannata huolestua, ei me epäillä sua mistään laittomasta. Sen sijaan toi oli hyvä mainos, odotan innolla sun kirjoitustasi Emmasta ja Unosta. :)
VastaaPoistaOli hienoa lukea tämä arvostelu, koska aloitin juuri eilen lukea Puolikas keltaista aurinkoa-kirjaa. Minullakin se jäi aluksi osin samasta syystä kuin sinulla (eli liikaa hehkutusta siellä sun täällä), mutta se on tavattoman hieno, mukaansatempaiseva ja vaikuttavan oloinen kirja. Odotan jo iltaa, jolloin saa jatkaa sen lukemista :)
VastaaPoistaLumiomena, kiva kuulla! :) Jossain blogissa oli arvio, että vaikka tämä esikoinen olikin hyvä, ei se kuitenkaan vetänyt vertoja Keltaiselle auringolle. Odotan innolla sinun arviotasi kirjasta!
VastaaPoistaHihii, näköjään en tee muuta kuin odotan vain innolla koko ajan. ;)
VastaaPoistaTämä kirja kuuluu ehdottomasti niihin, jotka haluan lukea syksyn ja talven mittaan, jos vain kirjan saisi käsiin. On kirjastoissakin aika kysytty, mutta ehkä juuri tänään tärppää!
VastaaPoistaPuolikas keltaista aurinkoa on yksi lempikirjoistani ja ehdottomasti haluan lukea tämänkin jossain vaiheessa. Kirja, jossa on noin viehättävä kansi, ei voi varmasti olla huono!
VastaaPoistaKirja kyllä erottuu edukseen kannenkin perusteella. Tuolaiset kannet jäävät helposti mieleen. Toivottavasti saatte kirjan pian käsiinne! :)
VastaaPoistaMeitsi on varmaan vähän keskivaiheilta - Puolikas keltaista aurinkoa oli minusta ehdottomasti hyvä ja lukemisen arvoinen kirja, mutta ei minulla silti ole mitään pakkoa hyökätä heti lukemaan tätä Purppuranpunaista hibiskusta. Vaikka saattaapi olla että se tulee silti joskus luettua.
VastaaPoistaOlinkin täällä näköjään piipahtanut lokakuussa - ei mitään muistijälkeä... Aivan samoilla linjoilla olen tästä kirjasta. Se on helmi ja KIRJA, kuten itse kuvasin lukemisen jälkeistä tunnelmaa. Kambilin silmin katsottuna koin, että yksityisen kautta kuvataan laajaa yhteiskuntaa, mikrotasolta mennään makrotasolle ja päinvastoin. Yksilön kokemus tuo kirjaan aivan oman sävyn. Olisikohan tämä ollut yksi syy, miksi tämä Adichien kirja tuntui läheisemmältä kuin niin ikään upea Puolikas keltaista aurinkoa?
VastaaPoistaValkoinen kirahvi, olipa hauskaa muuten lukea itsekin tuo arvostelu nyt kun kirjan lukemisesta on jo aikaa ja välissä on lukenut muiden ajatuksia kirjasta. :) Olin ihan unohtanut, miten palvovasti Kambili puhui isästään... Minulle on jäänyt mieleen vain miehen julmuus.
VastaaPoistaMinä en ole vieläkään lukenut sitä Puolikasta, mutta kyllä luen sen vielä. Ajatuksesi yksilön kokemuksesta pitää varmasti paikkansa. Varsinkin kun päähenkilö on niin samaistuttava kuin tässä kirjassa.
Luulen muuten, että tämä kirja voi olla niitä, joita tulee luettua silloin tällöin uudestaan. :)
Totta, luulen että kirja kestäisi useammankin lukukerran. Moni symbolijuttu jäi ainakin huomaamatta. Ja olisi ehkä kiinnostavaa lukea kirja Nigerian historiaa ja vallankaappausta vasten. Entäpä uskonpuhidtus? Hoh, tässä on kyllä moneksi. Ja vielä esikoinen, huomaan että aina vain palaan sitä ihmettelemään.
VastaaPoistaJuuri niin! Miten voi esikoinen olla jo noin hyvä! Hämmentävää. :)
VastaaPoista