Siirry pääsisältöön

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Tämä kirja ei varmaan esittelyjä kaipaa, sillä lukuvuorossa oli Finlandia-palkinnon voittanut Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Se oli luettavana myös lukupiirissä – joskaan en ehtinyt kirjaa kokonaan lukea siihen mennessä. Kirja aiheutti paljon keskustelua, sillä se sai lukupiirissä aika ristiriitaisen vastaanoton.

Olen onnistunut väistelemään muita kirjasta tehtyjä arvioita aika hyvin, mutta jotain asioita olen kuitenkin kuullut muidenkin kuin lukupiirin lukukokemuksista. Nenäpäivä on jakanut mielipiteitä aika voimakkaasti. Kuten monet muutkin, olen sitä mieltä, että kirja olisi voinut olla lyhyempi. Minun lukemiseni alkoi nimittäin pahasti hyytyä puolivälin paikkeilla, vaikka olin siihen mennessä pitänyt kirjasta. Onneksi kirjaan tuli lopussa taas vauhtia, kun tapahtumat menivät absurdiuden puolelle.

En tiedä olenko jotenkin kiero tyyppi, sillä minusta kirja oli hauska. Se sai kunnian olla myös ensimmäinen kirja, joka on saanut minut purskahtamaan nauruun julkisella paikalla. Sen jälkeen minulle tuli kyllä hyvin irmamainen olo ja tuijottelin ympärilleni epäillen, että kaikki kyttäävät minua. Hauskuus syntyy ehdottomasti kielestä, joka on leikittelevää ja kokeilevaa ajatuksenvirtaa. Irman loputon ja katkeamaton yksinpuhelu suodattaa ulkopuolelle kaikki ne asiat, jotka eivät Irmaa kiinnosta.
 
Irma onkin kertojana täysin epäluotettava. Uskokoon jokainen mitä haluaa, mutta minun mielestäni Irma pisti tarinaan aika paljon omiaan varsinkin lopussa. Tietynlainen vainoharhaisuushan on ihan tuttua varsinkin paljon aikaa yksikseen viettäville vanhuksille. Aletaan miettiä ja märehtiä asioita, jotka kääntyvät sitten ihan miten sattuu.

Kielen leikittely ja tarinan traagisuus rakentavat kontrastia, josta syntyy Nenäpäivän vaikuttavuus. Irma on sisäisesti erittäin lahjakas kielenkäyttäjä, mutta hänen ulosantinsa on todella vajavaista. Samaa kontrastia syntyy siitä, että Irman ulkoinen maailma on voimakkaassa ristiriidassa hänen sisäisen maailmansa kanssa: ihmisiä karttavan naisen sisällä asuu ihmisten seuraa kaipaava nainen. Tästä yhdistelmästä on syntynyt varsin onnistunut kirja. Lopputulos on se, että minulle jäi kirjasta jotenkin ilahtunut olo.

Lukunäyte sivulta 51:
Seisoin hetken siinä rapussa ja imaginärisoin, niin kuin poika varmaan olisi sanonut, mahdollista asiakasta. Sukunimestä tuli mieleen lyhyenläntä ja vanttera, yltä päältä karvainen mies joka osaa kaataa metsää ja taloja ja naisia ja joka tykkää kyhnyttää kutiavaa selkäänsä männynrunkoa vasten.
Mistä lie kuva tullut, mutta väkevä se oli. Soitin joka tapauksessa kelloa, ja järkyttävän heti se aukesi, ovi, ja kuva meni rikki.

Rimminen, Mikko: Nenäpäivä. Teos, 2010.

Kommentit

  1. Ihanaa, positiivinen arvio kirjasta!! Epäluotettava kertoja kiehtoo, joten sillä mielin uskaltaudun tarttumaan tähän itsekin.

    -laiskaTomomi-

    VastaaPoista
  2. Tästä kirjasta ei kyllä yhtään pysty ennakolta arvaamaan, kuka siitä pitää ja kuka ei. :D

    VastaaPoista
  3. Millaiseltakohan Irman kerrontatyyli vaikuttaisi sijoitettuna johonkin aivan toisenlaiseen kirjallisuuden lajityyppiin? Esimerkiksi vaikkapa tuohon Smithin Korpinmustaan ... - Ei edes tarvitse toteuttaa käytännössä, pelkkä ajatuskin herättää hilpeitä mielikuvia.

    Tai vaikkapa jokin eroottissävytteinen romaani/novelli saattaisi olla riemastuttava rimmismäisellä otteella kuvattuna.

    VastaaPoista
  4. Penjami, aika hauska ajatusleikki! :D

    Aion tänään katsoa Pasilan (joka on mahtava sarja) sillä silmällä, että vertaan Repomiestä ja Irmaa. Ajatuksenvirta on heillä ihan samaa tasoa ja tyyppikin on itseasiassa aika samanlainen, sellainen vähän höppänä.

    Kolmas yhteys Irmasta syntyikin sitten Alastalon salin Pulkkilan (vai Pulkkisen) isäntään, joka on mielihahmoni kirjassa.

    VastaaPoista
  5. Pukkila. :) Kiva että joku tykkää kirjasta, olen onnistunut bongaamaan vain negatiivisia arvosteluja. Itse en ole vielä lukenut kirjaa kuin ensimmäiset 50 sivua tai jotain kirjaston lukupysäkissä, mutta sen perusteella pidän kirjasta. Ainoa ongelma saattaa tulla siitä että minulla on aivan käsittämättömän suuri myötähäpeän tunne, joka kattaa myös fiktiiviset hahmot :D.

    VastaaPoista
  6. Parista asiasta olen samaa mieltä. Siitä, että kirja oli vähän liian pitkä. Ja siitä, että se aiheuttaa hekottelukohtauksia julkisilla paikoilla ;)

    Sitten sinulla on tuo hauska ajatus, että Irma on kertojana epäluotettava ja pistää omiaan. En tullut ajatelleeksi tältä kantilta lainkaan, mutta näinhän se kyllä tarkemmin ajateltuna on. Hyvä huomio!

    VastaaPoista
  7. Sain tämän juuri eilen luettua itsekin. Jännä pointti Irmasta epäluotettavana kertojana! Lopussa minäkin hämmästelin sitä, miten siihen asti niin "normaalina" ja arkipäiväisenä säilynyt kirja muuttuikin yhtäkkiä toimintajännäriksi. :) Näin jälkikäteen ajateltuna, saattoi se Irma jotain siitä keksiäkin, tai ainakin suurenteli asioita suhteettomasti omassa päässään.

    VastaaPoista
  8. Irmallahan on aika lujaa laukkaava mielikuvitus, kuten tuosta lukunäytteestäkin voi huomata. :D

    Pasilan katsottuani tulin siihen tulokseen, että kyllä Irma ja Repomies ovat aika samanlaisia tyyppejä. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti