Wendela: Elisabet

Ensimmäiset suomalaiset naisten kirjoittamat romaanit julkaistiin 1800-luvun puolivälin tienoilla. Ensimmäiseksi ehti Fredrika Wilhelmina Carstens romaanillaan Murgrönan (Muratti) vuonna 1840. Se sai murska-arviot, mutta avasi kuitenkin oven muillekin naisten kirjoittamille tarinoille. Wendla Randelinin Den Fallna (Elisabet) julkaistiin vuonna 1848 salanimellä Wendela. Tuohon aikaan julkaistiin kaikki romaanit nimimerkillä tai nimettöminä. Molemmat näistä mainituista kirjoista on suomennettu vasta viime aikoina, sillä ne – ja monet muut naisten kirjoittamat tarinat – unohdettiin pitkäksi aikaa.

Wendelan Elisabet kertoo avioliiton ulkopuolisesta rakkaudesta, joten syntiin lankeaminen ja siitä maksaminen ovat tärkeitä teemoja kirjassa. Kirjan päähenkilö on Elisabet, nuori ja kaunis vaimo, joka rakastuu miehensä hyvää ystävään Rudolfiin. Heidän rakkautensa on kuvattu kovin puhtaaksi eikä sen lihallisesta puolesta puhuta ollenkaan. He joutuvat kuitenkin maksamaan synnistään ja tuhoavat samalla myös täysin viattomia ihmisiä.

Kirjan juoni on aika uskalias, vaikka se kerrotaankin vähän varoittavalla äänensävyllä. Kirjailija näyttää melko lennokkaastikin, mihin aviorike voi johtaa. Toisaalta kirja painottaa myös anteeksiantoa ja jumalan armoa. Vaikka Elisabet on sortunut, hänellä on mahdollisuus puhdistua uskon avulla. Kertoja ei syytä, vaan kuvaa tapahtumia ymmärtäväisesti. Kirja kertoo myös sitä, että virheiden ja jopa menetyksien jälkeen on mahdollista rakentaa onnellisuus uudestaan.

Wendela on ollut selvästi perillä ajankohtaisista asioista ja kulttuurista, sillä hän on liittänyt niitä kirjaankin. Hän ottaa esimerkiksi kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja esittää mielipiteitään muun muassa siitä, onko naimisissa olevan naisen syytä tanssia valssia muiden kuin aviomiehensä kanssa. On hienoa päästä kurkistamaan lähes 200 vuotta sitten syntyneen naisen ajatuksiin ja moraalikäsityksiin.

Kirjaa oli aika raskas lukea, sillä runsaat adjektiivit ja pitkät kuvailut olivat vähän uuvuttavia. Samoin minua nykylukijana ärsytti kirjan henkilöiden täydellisyys. Kirjan juoni on aika melodramaattinen ja paikoin vähän hassukin – harvoin kukaan kuitenkaan oikeasti kuolee särkyneeseen sydämeen. Parasta kirjassa on se hienovireisyys, jolla kertoja kuvaa Elisabetin mieltä. Hän pystyy tavoittamaan sellaisen päättämättömyyden, katumuksen ja kaipauksen ristiriidan, jollaisten kanssa ihmiset oikeasti kamppailevat.

Lisää tietoa Wendla Randelinista löytyy esimerkiksi täältä.

Lukunäyte sivulta 37–38:
Kun ensimmäiset virvokkeet oli tarjottu, sai orkesteri luvan aloittaa. Musiikki virisi. Orkesteri soitti yhtä Straussin valsseista, yhtä noista kuohuttavista ja huumaavista sävelmistä, joita yksikään sielu ei voi lumoutumatta kuunnella. Nuoret neidit loivat kaipaavia katseita herroihin, jotka olivat ryhmittyneet ovien luokse ja keskilattialle. Äkkiä Rudolf lähestyi Elisabetia nopein askelin. Pienellä kumarruksella hän kutsui tämän kanssaan valssiin. Elisabet nousi, laski joutsenuntuvapuuhkan viereensä ja ojensi hänelle kätensä. Rudolf kietoi kätensä hänen hoikalle uumalleen, ja he liitelivät kepeästi kuin tuulenhenkäys yli sileän lattian. He tanssivat kumpikin poikkeuksellisen hyvin, ja nuoria ja terveitä kun olivat, eivät malttaneet lopettaa vaan jatkoivat tanssin toisensa perään.

Wendela: Elisabet (Den Fallna, 1848). Suomentanut Kati Launis. WSOY, 1999.