Eihän siinä mikään auttanut. Oli pakko lukea tämä Miina Supisen uusi Apatosauruksen maa melkein heti Liha tottelee kuria -kirjan jälkeen, vaikka se sitten etuilikin muita luettavien kirjojen pinossa odottavia kirjoja. Edellisestä jäi sen verran hyvä fiilis, että päätin ahmia tämänkin. Syön aina kaikki suklaatkin kerralla, vaikka sitten ällöttäisikin. Onneksi kirjoista ei kovin usein tule ällötystä, tai ei tästä ainakaan.Apatosauruksen maa on kokoelma lyhyitä tarinoita. Niitä yhdistää ohikiitävien hetkien tunnelma. Hetket voivat olla tärkeitä tai ei ollenkaan tärkeitä – tai sellaisia, jotka eivät tapahtumahetkellä tunnu miltään, mutta jotka myöhemmin muistaa tarkemmin kuin muut. Kirja sisältää sekä surullisia, kauheita että onnellisia tarinoita, jotka voisivat ehkä tapahtua kenelle tahansa. Tarinat ovat hyvässä balanssissa ja kuljettavat lukijan tunteita ylös tai alas, ihan oman mielensä mukaan.
Koska tällä kertaa tiesin, mitä odottaa, kirjan tyyli ei päässyt yllättämään. Se ei kuitenkaan heikentänyt kirjan tehoa ollenkaan. Vähän väliä huomasin, että vaikka kirjassa tapahtui kauheita, minua vain nauratti. Suurimman osan ajasta taisin istua kirja kädessä mielipuolinen virne naamassani. Ei voi mitään, Supinen on järkyttävän hauska.
Jos tätä Apatosauruksen maata pitäisi verrata Supisen esikoiseen, sanoisin että tämä on harkitumpi kirja. Liha tottelee kuria oli totaalista ilotulitusta, mutta tämä on ehkä enemmän sellainen juhannuskokko. Vähän pienempi ja vähemmän räiskyvä, mutta toisaalta myös inhimillisempi ja hyvällä tavalla arkinen. Kun Liha tottelee kuria oli kuin absurdia tv-sarjaa, Apatosauruksen maa tuntuu todelliselta elämältä, mutta jollain absurdilla mausteella ryyditettynä.
Seuraava katkelma kertoo mielestäni kokoelmasta kaiken. Ja sen viimeinen lause on se kohta, jossa kirja vakuutti minut mahtavuudestaan. En malta odottaa Supisen seuraavaa kirjaa.
Lukunäyte sivulta 29:
En sano tätä siksi, että usuttaisin teitä tekemään lampunvarjostimia ihmisistä. Se on monella tapaa laitonta ja moraalitonta, ja ongelmallista tekijällekin, mutta en näe mitään syytä olla nauttimatta jo olemassa olevista lampunvarjostimista; nehän eivät palaudu ihmisten päälle.
Katso myös arvioni kirjasta Liha tottelee kuria ja Miina Supisen blogi Sokeripala.
Supinen, Miina: Apatosauruksen maa. WSOY, 2010.
Hauskaa, että satuit kirjoittamaan arvostelusi tästä vain pari tuntia ennen kuin minä omani :)
VastaaPoistaJori, joo huomasin! :D On hauskaa lukea toisten arvioita samasta kirjasta, jonka on itse just lukenut. Siinä tulee miettineeksi sellaisiakin asioita, joita ei itse ehkä kiinnittänyt niin paljon huomiota. :)
VastaaPoistaIhana arvio! Kuvastaa Supista todella hyvin. Nauratti toi juhannuskokko - kiinnostava vertailu, mulla oli esikoisen lukemisesta niin kauan, että en muistanut siitä enää paljon muuta kuin että oli älyttömän hauska.
VastaaPoistaMä haluisin ehdottomasti tehdä muutamista ihmisistä lampunvarjostimia :)
VastaaPoistaKyllä, tämä oli hauska ja piristi täysin mustaa ja harmaanmustaa marraskuun päivää, vaikka alku olikin hieman jähmeä. Olisi kiinnostavaa tietää, mitkä olivat suosikkinovellisi? Iskivätkö samat asiat? Luin kirjan eilen ;D
VastaaPoistaIna, kiitos. :D Kirjoitin arvostelun heti, kun olin sulkenut kirjan, joten olin ehkä vähän lennokkaalla tuulella.
VastaaPoistaKipa, mäkin tunnen sellaisia. Tosin en kyllä haluaisi katsella niitä edes lampunvarjostimina. :D
Mari, taisin jo Jorin blogiin ehtiä kommentoida, että suosikkini olivat Kitkerä - aistimellinen teos ja Apatosauruksen maa. :)