Susan Fletcher: Noidan rippi

Joskus tulee ihan hassu tunne, kun huomaa lukevansa jotain kirjaa täysin vääränä vuodenaikana. Näin minulle kävi Susan Fletcherin  Noidan rippi -kirjan kanssa. Olin valinnut kirjan yhdeksi kesäkirjoistani, mutta se ei tuntunut sopivan ollenkaan kesän tunnelmiin. Onneksi kirja oli kuitenkin niin hyvä, ettei se haitannut liikaa.

Noidan rippi kertoo skotlantilaisessa vankilassa viruvasta Corragista, jota odottaa polttaminen noitana. Nainen on otettu kiinni epäselvissä oloissa Glencoessa tapahtuneen joukkomurhan jälkeen. Naista tulee haastattelemaan pappi, joka haluaa naisen vahvistavan epäilykset siitä, että murhan on hyväksynyt Stuartit valtaistuimelta syrjäyttänyt kuningas Vilhelm III Oranialainen (William, Prince of Orange). Kirjan tapahtumat perustuvat oikeaan vuonna 1692 tapahtuneeseen Glencoen verilöylyyn.

Kirjan kerronta vuorottelee Corragin kertomien muistojen ja naista kuuntelevan papin vaimolleen kirjoittamien kirjeiden välillä. Kerronnoista muodostuva ristiriita nostaa Noidan ripin jännitettä ja saa lukijan koukuttumaan tarinaan. Corragin kerronta on kuvailevaa, polveilevaa ja surumielistä, kun taas papin kirjeet ovat jyrkkiä ja tuomitsevia. Odotin koko ajan, eikö pappi ollenkaan lämpene Corragin surulliselle menneisyydelle. En kerro tässä kuitenkaan tarkemmin, mitä tapahtuu, ettei kenenkään lukukokemus mene piloille.

Miksi sitten minusta tuntui kuin lukisin Noidan rippiä väärän vuodenaikana? Kirjassa on minusta todella surullinen tunnelma. Corragin elämä on ollut yksinäinen, ja tuntuu, että nainen on tyytynyt kovin vähään. Onhan hänen elämässään ollut toki  kauneuttakin, mutta enemmän ehkä kaikkea muuta. Parhaimmillaan kirja on ehkä silloin, kun siinä kuvataan talvea ja kylmyyttä. Silti minusta kirja olisi ehkä sopivin syyskirjaksi.

Tämä kirja nosti myös ikävän Skotlantiin. Olen nimittäin käynyt juuri tuolla Noidan ripin tapahtumapaikoilla ja ihaillut upeita vuoria, varsinkin Kolmea sisarta, joiden välisessä solassa kirjan Corrag asuu. Tuo yllä oleva kuva on muistaakseni juuri siitä Kolmen sisaren kupeesta. Onneksi Googlen karttapalvelun avulla voi ajella pitkin Skotlannin teitä ja ihailla maisemia edes vähän.

Pidin Noidan ripistä yllättävän paljon, vaikka en oikeastaan odottanut siltä juuri mitään. Olen lukenut kolmisen vuotta sitten myös Fletcherin Meriharakat, mutta kirjasta ei ole jäänyt ihmeempää muistikuvaa. Siitä näkee, että aina pitäisi kirjoittaa kaikki lukukokemukset blogiin, että niistä jäisi edes jonkinlainen mielikuva.

Lukunäyte sivuilta 18–19:
Se ei suinkaan ollut pimeä paikka. Ei alkuunkaan.
Sitä sai oikein etsiä – sitä pimeyttä. Piti työntää kiviä sijoiltaan ja hakeutua luoliin. Kesäyöt olivat joskus niin valoisia, niin täynnä valoa, että minä käperryin kerälle kuin hiiri ja peitin silmät kädellä, jotta nukkumapaikka pimenisi edes vähän. Ja niin minä nukun vieläkin – sykkyrällä.
Näitä asioita minä ajattelen. Kun elämäni päättyy. En muistele musketinlaukauksia tai Achnaconissa leijunutta hajua. Enkä kaikkea sitä verta.

Noidan rippi  Liken sivuilla ja Adlibriksessä.

Glencoen verilöyly Wikipediassa.

Fletcher, Susan: Noidan rippi (Corrag, 2010). 400 sivua. Suomentanut Jonna Joskitt, kansi Tommi Tukiainen. Like, 2011.