Katja Kaukonen: Odelma

Katja Kaukosen Odelma on lumoava kirja. On hämmentävää ja niin kovin ilahduttavaa, kun tällainen valmis ja eheä kirja osuu kohdalle ilman, että sitä kohtaan on mitään odotuksia. Minuun vetosi ensin kaunis kansi ja kirjan esittelyteksti. Niiden lupaus piti täysin paikkansa.

Kirja kertoo naisesta, Odelmasta, joka nousee joesta. Kuten monet muutkin kylän naiset, hän on paennut sinne joitain aikoja sitten. Nainen palaa taloon, joka on ollut hänen kotinsa köyhän pellon ja ankean kylän lähistöllä. Nainen kokoaa itseään ja asettuu taloksi. Hän kohtaa myös miehen, Freydmanin. Talo piilottaa heidät muilta ihmisiltä.

Monet kirjan tapahtumat jäävät hämärään, mutta kirja ei silti jää liian epämääräiseksi. Odelma on täynnä mystiikkaa ja outoja asioita. Jos jokin asia on kirjan maailmassa mahdollista, se on myös totta. Lukija joutuu pohtimaan myös parisuhteen ongelmia – kuten sitä, miten kaksi ihmistä on aina kaksi ihmistä, vaikka he yhdessä muodostaisivatkin parin. Kirjassa on myös muuten kaunein sikiäminen, jonka muistan missään lukeneeni.

Odelma on kehitystarina, joka sai minut miettimään, kuka tai mikä oikeastaan kehittyi. Kehittyikö Odelma kuitenkaan vai voisiko ajatella, että kaikki muut asiat Odelman ympärillä kehittyivät? Odelma on tavallaan se ankkuri, jonka ympäri maa, vesi, kylä ja Freydman kiertävät ja loksahtavat paikoilleen. Toki Odelmallakin on kirkkaat hetkensä ja suvantonsa, joissa asiat näyttävät oikeilta. Todellisen rauhan nainen saa kuitenkin vasta, kun ympärillä olevat asiat asettuvat paikoilleen.

Kirjan kieli on aivan uskomattoman koskettavaa. Kaukonen käyttää erilaisia veteen, luontoon, kankaisiin ja kudelmiin liittyviä vertauskuvia kekseliäästi. Tuntuu kuin Odelman jokainen lause olisi täynnä syvempiä merkityksiä. Samalla lukija voi kuitenkin iloita tekstin keveydestä, sillä merkitykset eivät tee siitä raskasta. Odelma on upea kirja, joka ihastuttaa ja ihmetyttää.

Lukunäyte sivulta 20:
Nyt hän oli talossa, jota kutsui kodikseen, ja paleli yhä. Hän nousi istumaan, kietoi käsivarret ympärilleen ja katseli kalpeaa, hilseilevää ihoaan. Hopeiset suomut varisivat, kun hän kuljetti kättään kylmää säärtä pitkin. Ne leijuivat hitaasti lattialautojen rakoihin, alas maahan, jäivät sinne lepäämään, kuroutumaan kokoon, ehkä odottamaan. Sellaiselle vaatteelle olisi aina tarvetta, parempi oli pysyä piilossa. Hän ei ajatellut sitä nyt enempää vaan katseli hopean alta paljastunutta, uutta ihoaan. Se oli valkoinen, koskematon maa, kevätarka.

Kaukonen, Katja: Odelma. WSOY, 2011.