perjantai 1. heinäkuuta 2011

Suzanne Collins: Nälkäpeli – Vihan liekit

Suzanne Collinsin Nälkäpelin lukeminen jatkuu kiivaana. Tämä toinen kirja, Vihan liekit, jatkaa lähes suoraan edellisen kirjan tapahtumista. Ensimmäinen kirja oli yksinkertaisesti loistava, joten minua mietitytti jonkin verran, miten tämä kirja pystyisi yltämään sen tasolle. En ollut onneksi kuullut tämän kirjan tapahtumista mitään, joten yllätyksiä oli luvassa.

Vaikka Vihan liekit jatkuu tilanteesta, jossa Nälkäpeli on ohi, ei Katniss saa kuitenkaan hengähtää. Median pyöritys jatkuu ja rooleja on pidettävä yllä jatkuvasti. Kun Katniss pakotti pelintekijät venymään tahtoonsa, hän ei arvannut, mihin se voisi johtaa. Capitol piti tytön esitystä kapinallisena ja Katniss joutui vallanpitäjien mustalle listalle. Kapina kytee syvällä vyöhykkeillä ja Katniss on ymmärtämättään joutunut keskelle sitä. Capitolin kosto onkin ennen näkemätön ja julma.

Vihan liekit on minusta synkempi kuin Nälkäpeli, sillä se osoittaa sen, että edes pelin voitto ei tuo onnea, saati sitten valtaa. Kirja esittelee joukon vanhoja voittajia, joista monet ovat henkisesti ja fyysisesti raunioina. Ystävyyssuhteet joutuvat kovalle koetukselle, ja Katnissin on taas kyettävä luottamaan ventovieraisiin. Kirja kuitenkin osoittaa, että ihmiset ovat totaalisen yksin, kun vallanpitäjät päättävät heidän kohtaloistaan. Tässä kirjassa on paikoin aika epätoivoinen tunnelma.

Kirja on samalla tavalla koukuttava kuin ensimmäinenkin osa. Painopiste siirtyy Vihan liekeissä voimakkaammin itse pelistä politiikkaan, joka totta kai on myös peliä. Nälkäpeli ei pääty areenalle. Katniss on minusta edelleen sympaattinen vihaisuudessaan ja äksyydessään. Hänestä on tietämättään tullut kapinaliikkeen keulakuva, vaikka tytön tarkoituksena ei ollut mitään sellaista. Se kuvaa minusta hienosti sitä, miten suurten aaltojen liikkuessa pienet ihmiset ovat aika voimattomia.

Ymmärrän että Vihan liekit ei kaikkien mielestä ole ehkä yhtä hyvä kuin ensimmäinen kirja, mutta minun on todella vaikea eritellä kirjoja toistaan, koska olen lukenut ne aivan peräjälkeen ja olen suoraan sanottuna ihan tarinan pauloissa. Kirjan loppupuolella aloin jo aavistella tulevia tapahtumia, mutta en silti ihan täysin osannut arvata tulevaa. Nyt en malta odottaa, että saisin kolmannen osan, Matkijanärhen, luettua.

Lue myös arvioni ensimmäisestä kirjasta, Nälkäpelistä.

Lukunäyte sivulta 62:
Olen jo oppinut yhden asian. Tämä paikka ei ole vyöhyke 12 isommassa koossa. Meidän raja-aitamme on vartioimaton, ja siinä on sähkövirta vain harvoin. Meidän rauhanvartijamme ovat ikäviä mutta eivät niin raakoja kuin täkäläiset. Meillä koettelemukset aiheuttavat pikemminkin uupumusta kuin raivoa. Vyöhykkeen 11 ihmiset kärsivät pahemmin ja ovat epätoivoisempia. Presidentti Snow on oikeassa. Yksi kipinä riittää sytyttämään heidät liekkeihin.

Kirjan alku löytyy digipaperina täältä.
Nälkäpeli WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Collins, Suzanne: Nälkäpeli – Vihan liekit (Catching Fire, 2009). Suomentanut Helene Bützow. WSOY, 2010.

3 kommenttia:

  1. Itse luin jokaisen Nälkäpelin osan niin, että kirjojen väliin tuli taukoja ja muita kirjoja. Näin ollen itse ainakin pidin tosiaan enemmän ensimmäisestä osasta, tämä toinen osa mielestäni toisti jo liikaa ensimmäistä, mutta mielestäni kolmas yllätti! Pidin sitä melkein ensimmäisen veroisena. Odotan mielenkiinnolla postaustasi Matkijanärhestä !

    VastaaPoista
  2. Tuo onkin sarjoja lukiessa parasta: että sarja onnistuu muodostamaan sellaisen kokonaisuuden että tarinaa ajattelee yhtenä isona kokonaisuutena eikä yksittäisinä kirjoina. Minäkin luin Katrin tapaan sarjan kirjat taukojen kera, joten tarina ei pysynyt ihan täysin yhtäläisenä. Todella hyvä sarja silti, yksi parhaimpia ikinä lukemiani:)

    VastaaPoista
  3. Katri, minäkin pidin Matkijänärhestä paljon. Olin vähän huolissani siitä, miten tarina menisi, mutta huoleni oli onneksi ihan turha. :)

    Sonja, kyllä tämä minunkin parhaiden lukukokemusten joukkoon meni kevyesti. :)

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...