Vedenaliset kertoo Mirjasta, joka elää lapsuutensa saaressa kalastajavanhempiensa kanssa. Mirjan lapsuus on yksinäistä ja Mirja muuttuu itsekin saareksi. Hän ajelehtii eksyneenä ja arkana läpi ihmisten ja katujen. Lopulta Mirja löytää itselleen uuden lauman ja muuttuu sen osaksi.
Kirjan tunnelma on unenomainen, välillä jopa painajaismainen. Peura käyttää sanoja voimakkaasti luoden outoja mielikuvia. Minulle tulee kirjasta mieleen Tiina Raevaaran Eräänä päivän tyhjä taivas ja ehkä jopa Maarit Verrosen Pimeästä maasta. Tosin en kutsuisi tätä kirjaa kasvutarinaksi, sillä päähenkilö ei mielestäni kehity lainkaan. Hän vain vaihtaa saaren yksinäisyyden toisenlaiseen suojattuun yksinäisyyteen.
Kirjaa ei voi lukea nopeasti, vaan se vaatii keskittymistä. Välillä jouduin palaamaan takaisinpäin, kun en ollut varma olinko ymmärtänyt jonkun asian. Parasta kirjassa on ehdottomasti kieli ja sen runollisuus. Juuri kielen takia kirja jää vaivaamaan ajatuksia.
Lukunäyte sivulta 99:
Susi ulvoi nälkäänsä unen sisällä. Se ahmi rannassa kalanperkeitä, repi kynsillään rikki muikkuverkkoja. Kalastajaisä kieltäytyi heräämästä. Pian oli hengenvaarassa kalastajalauma. Verkot oli kytketty isän verisuoniin. Kun ne menivät solmuun, tukkeutuivat kalastajaisän suonet, muutoin niin notkeat, kalanrasvan vuoraamat, hereästi verta juoksuttavat. Hengissä säilyäkseen tuli verkoista huolehtia, tunkeilijoita vastaan tuli käydä pelotta.
Maria Peura: Vedenaliset. Teos, 2008.
Hui, tuollainen vaatii todella keskittymistä! Vaikka periaatteessa ihailenkin hienoa ja erikoista kielenkäyttöä, tuollaisten isän verisuoniin kytkettyjen verkkojen kanssa tuppaa silti menemään hermot. Novelleissa ja runoissa tuollainen toimii paremmin kuin ainakaan pidemmissä romaaneissa.
VastaaPoistaMutta mielenkiintoisen, erilaisen kuuloinen kirja!
Kirjan kappaleet olivat aika lyhyitä, jotkut vain sivun mittaisia. Se auttoi paljon lukemista. Kirjaan meni silti yllättävän paljon aikaa, vaikka onkin niin ohut. Kannati kuitenkin lukea! :)
VastaaPoista