Suojaan metsän siimekseen on kertomus sisaruksista, jotka elävät keskellä sivilisaation hajoamista Pohjois-Amerikassa. Yhteiskunta murenee tyttöjen ympärillä, mutta nämä elävät suhteellisen suojassa kaukana kaupungista sijaitsevassa kodissaan.
Kirja on melko naiivi verrattuna muihin maailmanlopusta kertoviin kirjoihin, joita olen viime aikoina lukenut. Jotenkin kirja tuntui liian selitetyltä ja löyhästi kirjoitetulta. En tiedä oliko kirjailija tarkoituksella kuvastanut tyttöjen kasvamista myös tyylin keinoin, mutta loppua kohden kirja kuitenkin parani. Kirja päättyy lähes myyttiseen tunnelmaan, kun tytöt murtautuvat pois kaikesta tutusta.
Mielenkiintoisinta kirjassa on ehkä tyttöjen suhde luontoon. Aluksi metsä on tytöille leikkipaikka, sitten turva ja lopulta koti. Tyttöjen äiti varoitti lapsia aina syömästä mitään metsästä, koska se oli hänen mielestään vaarallista. Kestää pitkään ennen kuin tytöt ymmärtävät, että luonto tarjoaa heille kaiken elämiseen tarvittavan.
Alun turhautumisesta huolimatta pidin kirjasta, kun sain sen luettua loppuun. Loppu pelasti mielestäni koko kirjan. Ei tämä parhaiden maailmanloppukirjojen joukkoon pääse, mutta ihan kelpo kirja kuitenkin.
Lukunäyte sivulta 37:
Ainut jäljellä oleva saippuamme on ohut lastu, jota me säästämme riemullista kaupunkiin patikoimista varten, kun vihdoin voimme täyttää tyhjän bensakanisterin ja aloittaa elämämme alusta. Siitä huolimatta kylpeminen on yksi niistä harvoista iloista, joista me voimme täysin rinnoin nauttia, sillä nykyinen kylpymme on laimea versio kylvystä sellaisena kuin me sen muistamme, mutta se on myös uusiutuva huvi. Niin kauan kuin lähde täyttää vesitankin ja vesi jaksaa liristä tankista putkien kautta taloon, niin kauan kuin tuli voi lämmittää kattilallisen vettä, päivän päätteeksi voi aina ottaa kylvyn johon voi yrittää liottaa painajaiset ja josta tulee niin raukea olo, että minä joudun melkein ryömimään pimeyden halki kamiinan ääreen patjalleni Evan patjaa vastapäätä.
Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen (Into the Forest). Suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Otava, 1998.
Tämä kirja herätti minussa aikoinaan vastustamattoman halun kerätä talteen tammenterhoja :D Paitsi että koska täällä ei tammia ole, niin jäi terhotkin keräämättä :)
VastaaPoistaSilloin aikoinaan pidin tästä kovasti, mutta nyt haluaisin lukea uudestaan. Huomaisinkohan naiiviuden tällä kertaa?
En muista enää ollenkaan tammenterhoja. :D Sen sijaan muistan yllätävän hyvin kirjan tunnelman, joten kyllä tämä selvästi teki minuun jonkinlaisen vaikutuksen. :)
VastaaPoista