Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki

Nyt seuraa niin paljon ylistystä ja lähes kohtuutonta henkilöpalvontaa, että lienee parasta kertoa heti alkuun, että kyseessä on arvostelukappaleena saatu teos, ettei lipsahda vallan mainostamiseksi.

Harhakaupunki on Ursula K. Le Guinin kolmas kirja ja samalla Hainilaisen sarjan kolmas osa. Päätin jokin aika sitten lukea kaikki sarjan suomennetut osat järjestyksessä. Vaikka olen pitänyt noista sarjan edellisistäkin osista, vasta tässä kirjassa alkaa Le Guinin nerous todella alkaa loistaa. Kirja on kirjoitettu vuonna 1977, ja seuraavana vuonna kirjailija julkaisikin jo upean Maameren velhon.

Kirja jatkaa sarjan teemoja tutkimalla ihmisyyttä ja kuljettamalla Harhakaupungin päähenkilöä inhimillisyyden raunioilla. Tässä kirjassa näyttämönä toimii tulevaisuuden Maa, jonne ilmestyy outosilmäinen muukalainen vailla muistoja tai menneisyyttä. Falkiksi kutsuttu mies lähtee lopulta etsimään itseään ainoasta paikasta, josta voi löytää totuuden tai pelkkiä valheita.

Vaikka Harhakaupunki on itsenäinen kirja, on se selkeästi sidoksissa edelliseen kirjaan, Maanpakolaisten planeettaan. Sarjan lukeminen kirjoitusjärjestyksessä antaakin tarinaan lisää syvyyttä. Kirjat muodostavat melkein parin, peilikuvan toisistaan, joka tosin aukeaa vasta ihan kirjan lopussa. Kirjassa on niin paljon ajatuksia, että niitä tuntuu mahdottomalta edes toistaa. Yksi jatkuvasti toistuva teema on eristäytyminen, ja myös sukupuolisuutta pohditaan hiukan. Teema nousee vahvemmin esille kuitenkin vasta seuraavassa kirjassa.

Harhakaupungin alkupuoli on antropologinen matka läpi oudon maailman, ja se ei erityisen sykähdyttävä. Loppuosa sen sijaan on juuri sitä, mitä Le Guinilta tämän jälkeen on totuttukin odottamaan. Kirjailija onnistuu luomaan monisäikeisen ja yllättävän juonirakennelman, joka leikittelee totuuden ja valheen käsitteillä. Tarinakuvio on lopussa niin ehjä ja hieno, että viimeisillä sivuilla melkein itketti sen takia, että kirja loppui.

Tuo lukunäytteeksi valitsemani teksti ei ole kirjan parhaita, ja kaiken lisäksi se alkaa aika onnahtavasti. Halusin kuitenkin nostaa sen esille siksi, että siitä pilkahtaa Le Guinin terävän älykäs huumori. Sitä ei ole kirjoissa kovinkaan paljoa, mutta ehkä juuri siksi se tuntuu osuvan niin tarkasti. Hainilainen matka jatkuu minun kohdallani nyt yhteen suosikkikirjaani, eli Pimeyden vasempaan käteen. Odotan suuresti, millaiselta se näyttää, kun taustalla ovat nämä kolme uusinta suomennosta.

Koska Avain lopettaa kaunokirjallisuuden kustantamisen, Hainilaisesta sarjasta jää nyt harmillisesti yksi kirja kääntämättä, novellikokoelma Four Ways to Forgiveness. Esitänkin vienon toiveen, että esimerkiksi Le Guinia paljon julkaissut WSOY tarttuisi siihen ja samalla ottaisi uudet painokset sarjan aiemmista julkaisuistaan. Haluaisin kovasti Osattomien planeetan itselleni, mutta en viitsisi maksaa siitä sentään ihan niin paljon kuin harvoista liikkeellä olevista kappaleista tällä hetkellä pyydetään.

Lue myös arvioini sarjan aiemmista osista, Rocannonin maailma ja Maanpakolaisten planeetta.
Harhakaupunki on arvioitu myös Puolisilmä-blogissa.

Lukunäyte sivulta 41:
Falk seisoi hetken paikoillaan, ja vielä kääntyessään lähtemään piti asetta valmiudessa. Hänen kätensä vapisi yhä. Hän oli kuulut vanhoja tarinoita puhuvista pedoista, mutta Zoven talon ihmiset olivat pitäneet niitä vain pelkkinä taruolentoina. Hän tunsi pahoinvoinnin aallon pyyhkäisevän ylitseen, mutta samassa hän halusi jo nauraa ääneen. "Parth", hän kuiskasi, sillä hänen oli puhuttava jollekin, "sain juuri etiikan oppitunnin villisialta. Voi Parth, pääsenkö minä koskaan tästä metsästä? Loppuuko se koskaan?

Harhakaupunki Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Le Guin, Ursula K.: Harhakaupunki (City of Illusions, 1967). 253 sivua. Suomennos: Jyrki Iivonen, kansi Samppa Ranta. Avain, 2012.