Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Yksi kirjablogien mahtavimmista puolista on se, että löytää kirjoja, joista on blogeissa ihan vastakkaisia mielipiteitä. Se saa minut aina pohtimaan niitä pieniä asioita, jotka erottavat meidät lukijoina. Voin olla jonkun bloggarin kanssa täysin samaa mieltä jostain kirjasta ja seuraavasta sitten taas ihan eri mieltä. Ja niin hassua kuin se onkin, tämä Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar paljastui juuri tuollaiseksi mielipiteenjakajaksi.

Valkoinen kuningatar on romanttinen tarina nuoren lesken, Elisabet Woodvillen, noususta Englannin kuninkaan Edvard IV:n kuningatarpuolisoksi 1400-luvun puolivälin jälkeen. Pariskunnan välinen rakkaus kukoistaa, vaikka liitto ei saakaan koko kansan suosiota. Kuningasperheen elämä on kaikkea muuta kuin rauhallista, sillä sodat ja vallantavoittelijat horjuttavat kruunua.

Kirja oli minusta todella viihdyttävä ja kiehtova. Pidin erityisesti Valkoisen kuningattaren päähenkilöstä, joka muuttuu melko naivista, joskin juonikkaasta nuoresta naisesta kylmähermoiseksi poliitikoksi ja lopulta vallanhimoiseksi hirviöksi. No, tuo jälkimmäinen on eniten omaa tulkintaani, mutta kirjan loppupuolella tuntui, että kruunu oli ainoa tavoittelemisen arvoinen asia Elisabetin elämässä.

Tarina perustuu vankasti tosiasioihin, joita Gregory on kuorruttanut lisäämällä mukaan vähän mystiikkaa ja ripauksen yliluonnollisia elementtejä. Elisabet ja hänen äitinsä hallitsevat niin rakkautta kuin kruunuakin noituudella, joka on kuitenkin vaarallinen ja epävarma työkalu. Myrskyä on vaikea laannuttaa, kun sen kerran on nostattanut. Fantasian elementti on Valkoisessa kuningattaressa aika vähäinen, joten se ei häiritse pelkästään historiallista viihdettä etsivää lukijaa.

Valkoinen kuningatar on täydellistä luettavaa lomalle ja romantiikannälkään. Se ei kuitenkaan ole liian kevyttä, sillä esimerkiksi Elisabetin lasten kohtalot ovat aika hurjia. Kirja kuvaa kuninkaallisia inhimillisesti ja tuttavallisesti. Minun olikin sen jälkeen pakko vähän selvitellä kuningassukujen kohtaloita, ja lisäksi iski halu matkustaa Lontooseen. Elisabet Woodvillestä voi lukea lisätietoja vaikka heti Wikipediasta, josta löytyy myös maalaus hänestä.

Ja sitten niihin vastakkaisiin arvioihin. Morre, jonka kanssa olen monesti samaa mieltä fantasiasta, ei innostunut Valkoisesta kuningattaresta ollenkaan. Sen sijaan kirjaa pitää aivan mahtavana Kata, jonka kanssa olen myös usein samaa mieltä kirjoista. Aina ei siis voi ennakkoon arvata edes luottobloggarien mielipiteiden perusteella, mitä jostain kirjasta tulee pitämään.

Kuulin muuten huhun, että lisää Philippa Gregoryä on tulossa ensi syksynä. Lukulistalle menee aivan varmasti!

Lukunäyte sivulta 42–43.
Odotan vielä seitsemän yötä ja seitsemän päivää, kuin torniin suljettu neito sadussa, kuin metsän lähteessä kylpevä Melusina, joka odottaa ritarin ratsastavan tiettömiä teitä häntä rakastamaan. Joka ilta vedän rihmaa silmukan verran lähemmäs, kunnes kahdeksantena päivänä metalli helähätää kiveä vasten ja näen veteen kurkistaessani kullan välkähdyksen. Kumarrun vetämään esineen ylös. Se on kultainen sormus, yksinkertainen ja kaunis. Toinen reuna on sileä, mutta toinen on pakotettu sakaroiksi, niin kuin kruunussa. Lasken sen kämmenelleni, sille mihin kuningas jätti suudelmansa, ja se näyttää pikkuruiselta otsarivalta.

Valkoinen kuningatar Bazarin sivuilla ja Adlibriksessä.

Gregory, Philippa: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009). 476 sivua. Suomentanut: Natasha Vilokkinen. Bazar, 2011.