Juri Nummelin (toim.): Verenhimo – suomalaisia vampyyritarinoita

Juri Nummelinin toimittama Verenhimo on suomalaisten kirjailijoiden vastaus nykyiselle vampyyribuumille. Sen tarkoituksena on nostaa esiin se vampyyreiden rumempi puoli, joka on nykyään vähemmistönä kirjallisuudessa. Kokoelmassa on 22 novellia, joiden kautta syntyy kattava kuva suomalaisista vampyyritarinoista.

Ensimmäiseksi kuitenkin jupinaa esipuheesta: Toisin kuin esipuheesta annetaan ymmärtää, Stephenie Meyerin Twilight-sarja ei tullut ennen L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjoja ja Darren Shanin nimeä kantavaa vampyyrisarjaa. Vampyyripäiväkirjat on kirjoitettu jo 1991 ja Darren Shan -sarja vuonna 2000, ja se on suomennettukin jo 2001. Toki kirjat tulivat ainakin Suomessa suosituiksi Twilightin (2005) vanavedessä, mutta esipuheesta saa sen käsityksen, että ne olisi myös kirjoitettu sen jälkeen. Lisäksi haluan korjata, että Yön talo -sarjalla on kaksi kirjoittajaa, eli Kristin Castin kanssa kirjoja kirjoittaa hänen äitinsä P. C. Cast. Enkä minä kutsuisi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjoja seksuaalivähemmistöjen syrjintää käsitteleväksi sarjaksi. Jupina päättyköön kuitenkin tähän, oli vain pakko vähän napista.

Ja sitten asiaan. Verenhimo on monipuolinen kokoelma ja sisältää monenlaisia novelleja. Vanhimmissa teksteissä on jo ajan patinaa, jonka huomaa esimerkiksi kielenkäytöstä. Mukana on myös muutama hauska teksti, kuten hillitön Rene Kidan Vampyyrin lauantai, jossa on oivallusta ja makaaberia huumoria. Kirjassa on monenlaisia vampyyreitä, eivätkä ne kaikki edes ime verta.

Jotkut novelleista saivat minut kaipaamaan lisää, kuten Tiina Raevaaran hyvin taustoitettu teksti, joka onkin kokoelman parhaita. Pidin paljon myös Verenhimon aloittavasta Anne Leinosen novellista, joka jätti kutkuttavasti asioita pimeään. Kaikki novellit eivät yltäneet ihan samalle tasolle, mutta kirja on varsin toimiva kokoelma. Yllätyksekseni en pitänyt kovinkaan paljon ennakkoon odottamastani Johanna Sinisalon novellista, jonka ajatus tuntui varsin käytetyltä, vaikka olikin hyvin kirjoitettu.

Verenhimo ei ollut mielestäni pelottava, vaikka sitä sellaiseksi mainostettiinkin. Sen sijaan Verenhimo on rujo ja kekseliäs, paikoin myös aika ällöttäväkin. Hyvää vampyyriviihdettä siis. Lähimmäs kauhun ydintä pääsi Heikki Nevala Juotikkaat-novellillaan, jossa oli jotain hyvin alkuvoimaisen karmaisevaa ja todentuntuista. Siinä oli myös joitain kielellisesti kiinnostavia rakenteita, joihin oli pakko vähän pysähtyä tunnustelemaan tekstiä.

Jos haluat vampyyrisi kauniina ja seksikkäinä, ei tämä ehkä ole sinun juttusi. Mutta jos et kaihda rumuutta, pimeyttä ja ruumiiden hajua, suosittelen Verenhimoa. Ja jos pidät tästä, kannattaa lukea ainakin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus sekä Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. Niissäkään ei pahemmin kaunistella asioita.

Lukunäyte sivulta 228:
Kumisaappaat hörppäävät vettä heti, kun astun joentapaiseen. Pohja on pehmeä, ruskean suolietteen peitossa. Se antaa painoni alla myöten kuin nuori iho. Samean veden läpi näen pohjassa odottavien verijuotikkaiden väistävän askeltani. Otteensa irrottaneet leijuvat kauemmas heikossa virrassa, loput huojuvat yhä paikoillaan, pohjasta kiinni pitäen, suurina ja tummina ja paksuina kuin litteät sormet. (Heikki Nevala: Juotikkaat)

Verenhimo Teoksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Nummelin, Juri (toim.): Verenhimo – suomalaisia vampyyritarinoita. Kirjoittajat: Leo Anttila, Harri Erkki, Harry Etelä, Jarmo Karonen, Jussi Katajala, Rene Kita, Juha-Pekka Koskinen, Petri Laine, Anne Leinonen, Asta Leppä, Harri István Mäki, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Petri Salin, Tuomas Saloranta, Johanna Sinisalo, M. G. Soikkeli, Miina Supinen, Jari Tammi, Christine Thorel ja Mika Waltari. Teos, 2011.