Kirjamielellä

En erityisemmin pidä tästä pimeästä vuodenajasta, mutta jotain hyvää siitäkin sentään löytyy. Pimeä taivas nimittäin mahdollistaa tähtien tiirailun. Minulla oli nuorena usein tapana maata sängyssä pimeässä huoneessa ja katsella tähtitaivasta. Täällä Helsingissä tähtien katselu ei onnistu aivan yhtä helposti, sillä valosaastetta on ihan liikaa. Onneksi ne kaikkein kirkkaimmat tähdet näkyvät myös kaupunkialueilla. Jos olet miettinyt, mitä kaikkea tähtitaivaalla liikkuu, kannattaa tutustua Markus Hotakaisen kirjaan Pohjoinen tähtitaivas . Se on helppotajuinen ohjekirja, jonka avulla voi tutustua tähtitaivaaseen myös ilman aiempaa tietoa. Pohjoinen tähtitaivas opastaa lähes kädestä pitäen taivaalle tähyilyn salaisuudet. Kirjan alussa on perustietoa avaruudesta, tähdistä ja tähtikarttojen lukemisesta. Sen jälkeen paneudutaan tähdistöihin, planeettoihin ja lopuksi vielä kerrotaan tähtien tarkkailuun tarvittavista välineistä. Minua viehättää Pohjoinen tähtitaivas - kirjassa erityisest...

Heti alkuun kerrottakoon, että Susan Krinard on minusta huonoin tähän mennessä lukemani Nocturne-sarjan kirjailija. Toinen tämän tekstin kirjoista jäi minulta kesken, mutta koska olin aiemmin päätänyt kirjoittaa kaikista vuoden aikana ilmestyvistä Nocturne-kirjoista, päätin ympätä myös kesken jääneen kirjan tähän samaan arvioon. Minulta jäi siis kesken jo jokin aikaa sitten ilmestynyt Pimeä kuu . Se kertoo 1920-luvulla New Yorkissa asuvasta reportterista, Gwen Murphysta. Nainen sotkeutuu vampyyrien juttuihin, ja lisäksi hänellä on ärsyttävän sovinistinen miesystävä. En tiedä miten tarina päättyy, mutta epäilen, että sovinistinen miesystävä saa kenkää ja tilalle astuu vampyyrirakastaja. Pimeä kuu taitaa olla jonkinlaista jatkoa jollekin aiemmalle kirjalle, sillä tarinasta tuntui puuttuvan jotain. Yritin muistella, liittyvätkö tapahtumat jotenkin aiemmin lukemaani Pimeällä puolella -kirjaan, mutta sekään ei ollut mitenkään mieleenjäävä lukukokemus, joten en muistanut. Kirja oli ...

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kirjanystävien kevät alkaa jo reilun kuukauden päästä. Tammikuussa nimittäin julkaistaan jo ensimmäisiä kevätsesongin kirjoja. Olin eilen Gummeruksen järjestämässä "kevätjuhlassa", jossa pääsi ääneen keväällä julkaistavien kirjojen kirjoittajia. Minusta on aina hauska kuulla, mitä kirjailijat kertovat kirjoistaan. Lisäksi on jännittävää nähdä, miten he suhtautuvat haastatteluihin. Toisia kauhistuttaa ja toiset taas ovat kuin syntyneet lavalle. Eilisen illan kirjaesittelyt otti parhaiten haltuunsa nuori esikoiskirjailija Matias Riikonen , joka sai yleisön nauramaan kertomalla Nelisiipinen lokki -kirjansa kirjoitusprosessista (kirjan esittely Adlibriksessä ). Minua kiinnostaa tällä(kin) kertaa eniten Gummeruksen käännösfantasia. Esimerkiksi paljon tykkäämälleni Kiersten Whiten Paranormaalille on tulossa jatko-osa Yliluonnollisesti ja Charlaine Harrisin Sookie Stackhousen suomentaminen jatkuu jo seitsemännellä osalla, Pahaa verta ...

Hartaasti odottamani Maggie Stiefvaterin Ikuisuus ilmestyi juuri, enkä malttanut pitkittää lukemista yhtään. Kirja on trilogian päätösosa ja jatkaa Samin ja Gracen sekä koko ihmissusilauman tarinaa. Rakastunut pari joutui erilleen viime kirjassa, Väristyksessä , joten olin malttamaton saamaan selville, miten tarina jatkuu. Rakkaussuhteiden lisäksi luvassa on menneisyyden tapahtumien korjaamista ja aikuistumista, vastuun ottamista itsestä ja lähimmäisistä. Minua häiritsi jonkin verran se, että Samin ja Gracen äänet alkoivat muistuttaa tässä kirjassa liikaa toisiaan. Ehkä sutena oleminen toi Gracen järkevään olemukseen niin paljon romantiikkaa, että se alkoi kuulua läpi kaikesta. Olisin myös kaivannut ääneen enemmän Isabelia, jonka osuudet tuntuivat jäävän muiden jalkoihin. Ikuisuudessa nähtiin kuitenkin ensimmäistä kertaa Isabel ihan pelkkänä itsenään, puhtaana ja rikkinäisenä. Ikuisuus oli minusta myös ehkä aavistuksen liian pitkä. Voi olla että se johtui suurelta osin kyllä sii...

Tietokirjat ovat vähemmistössä kirjablogeissa, ja syytkin ovat ihan selviä: tietokirjojen lukeminen on hidasta ja sisäistäminen vaikeampaa kuin kaunokirjallisuuden. Tai nuo ovat ainakin minun syyni. Lisäksi tietokirjoista on vaikea kirjoittaa, kun ei voi olla ihan varma, onko sisäistänyt kirjan sanoman kokonaan. Tuntuu myös hassulta poimia kirjasta esille vain joitain yksityiskohtia. Tietokirjoista saa kuitenkin harvoin samanlaisia lukukokemuksia kuin kaunokirjallisuudesta. Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa jotain yhdestä erittäin mielenkiintoisesta mutta myös aika hankalasta kirjasta. Kyseessä on kotimainen tietokirja kertomusten tutkimuksesta, Mari Hatavaran , Markku Lehtimäen ja Pekka Tammen toimittama Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia . Tunnustan, että en ole lukenut kirjaa kannesta kanteen, vaan lukemiseni on ollut hyppelyä, silmäilyä, palaamista ja uudelleenlukua. Se on minun tyylini silloin, kun luen tietokirjaa omaksi ilokseni. Ke...

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Aravind Adigan kehuttu Valkoinen tiikeri , mutta se on aina jäänyt muiden kirjojen jalkoihin – tuttu tilanne kaikille kirjojen ystäville. Nyt kävikin sitten niin, että tulin lukeneeksi ensin tämän Adigan uutuuden, Viimeisen miehen . Viimeinen mies kertoo mumbailaisen Vishram-talon asukkaista. Talossa asuu monenlaisia perheitä ja yksineläjiä, jotka toimivat yhdessä kuitenkin saumattomasti. Uusi aika ja sen vaatimukset ovat nyt hiipimässä Mumbaihinkin, joten vanhat rakennukset saavat poistua uusien luksusasuntojen tieltä. Visramin asukkaat saavat talostaan avokätisen ostotarjouksen, joka takaisi kaikille asukkaille aivan uudenlaisen tulevaisuuden. Kaikki eivät kuitenkaan halua hyväksyä tarjousta. Yhdeksi Viimeisen miehen keskeisimmäksi hahmoksi nouseekin yksinäinen, hiljattain leskeksi jäänyt Masterji. Entisenä opettajana hän nauttii yhteisön arvostusta ja opettaa talon lapsia vaikka eläkkeellä onkin. Kun asioita aletaan päättää Masterjin puolesta...

Joskus tekisi mieli kirjoittaa jostain kirjasta vain, että se on yksinkertaisesti ihana. Ja se riittäisi arvioksi. Voisin kirjoittaa nyt vain, että Aulikki Oksanen on ihana. Ja Aulikki Oksasen Kolmas sisar on ihana. Sillä molemmat lauseet pitävät paikkansa. Pohdiskelin jo jokin aikaa sitten, että Aulikki Oksasen tapaaminen herätti minussa uinuvan runotytön. Runotyttö ei ole päässyt kokonaan valtaan, mutta tunnistan sen itsessäni. Olen löytänyt monia tunnelmia, joihin Kolmannen sisaren runot sopivat. Ne lohduttavat surullisina hetkinä, rauhoittavat ja ilahduttavat. Ne sopivat oikeastaan milloin tahansa. Kolmas sisar -kokoelman runot ovat sellaisia, että niihin on helppo päästä mukaan. Rytmi on vahva ja piirroskuvat tukevat tarinoita. En osaa analysoida runoja, mutta osaan kyllä lukea niitä. Ja näitä luen mielelläni. On kovin helppoa solahtaa runojen tunnelmiin, ja nautiskella siitä, mitä eteen tulee. Usein edessä odottaa jotain vähän yllättävää, jopa riemastuttavaa, kuten tuossa all...