Virpi Hämeen-Anttilan Kolmastoista lapsi jätti minut aika pettyneeksi. Hämeen-Anttila kyllä kirjoittaa hyvin, siitä ei ole epäilystäkään. Teksti on mukaansa tempaavaa tässäkin kirjassa – mutta muuten tuntuu, että kirja on tyhjää täynnä.
Kolmastoista lapsi kertoo rikkonaisesta perheestä, jonka äiti, Tea, on kuuluisia muusikko. Aikuiset lapset Johanna ja Joakim painivat omien ongelmiensa ja epäilyjensä kanssa. Perhettä pitää jollain tavoin koossa Tean entinen rakastaja, Ilkka. Kirjan päähenkilöksi nousee Johanna, joka kirjan aikana kokee jonkinlaista kehittymistä, irtautumista menneisyydestä ja huonojen äidinmallien otteesta.
Kirjan henkilöhahmot ovat jotenkin ohuita ja onttoja. Ainoastaan keski-ikäinen biologi, Ilkka, vaikuttaa kiinnostavalta. Olisin kaivannut tarkempaa tutustumista varsinkin Teaan, joka ei tartu mihinkään tai kanna vastuuta mistään. Hahmon tyhjyys jää harmittamaan, sillä hänen kauttaan olisi koko tarina saanut ehkä erilaisen merkityksen.
Juoni muuttuu varsinkin loppua kohden uskomattomaksi ja asiat lutviutuvat lopulta liian helposti. Minua ärsyttivät myös sivupoluille rönsyilevät tapahtumat, jotka eivät liittyneet juoneen mitenkään tai edes johtaneet mihinkään. Tuntuu, että kirjaan on pitänyt upottaa kaikki mahdollinen Itämeren tilasta ihmiskauppaan, kun oikeastaan olisin kaivannut vaan henkilöiden syvempää luotaamista.
Lukunäyte sivulta 63:
Johanna käy keskiviikkoaamuna katsastamassa Eilan saadakseen pari seuraavaa päivää tyhjäksi. Kotona hän yrittää kirjoittaa mutta ei onnistu. Illan konsertti hermostuttaa häntä. Musiikki on yksi asia, ja sitten Tea. Oliko viisasta lupautua? Mutta Tea oli eilen ollut harvinaisen hyvällä tuulella.
Hän saapuu Finlandia-talolle ennen seitsemää ja ostaa käsiohjelman. Mendelssohnin Uskonpuhdistussinfonia, Mozartin divertimento ja pianokonsertto A-duuri. Niihin ei liity mitään ikävää. Suurta, tasaista, turvallista musiikkia.
D-duuri-konsertto on ollut Tean bravuurinumero
- Johanna, sinäkö se olet?
Hän kääntyy. Tea, tumman violetissa iltapuvussa, helminauha kaulalla. Kauhistuneen näköisenä. – Mitä sinulla on oikein päälläsi?
Virpi Hämeen-Anttila: Kolmastoista lapsi. Seven, 2008. Nidotun laitoksen seitsemäs painos.
Olen lukenut kaikki Virpi Hämeen-Anttilan romaanit ja aion lukea jatkossakin. Pidin Suden vuodesta ja olen sen jälkeen lukenut muutkin. Hämeen-Anttilan sujuva ja sivistynyt kirjoitustapa viehättää, vaikka joissakin kirjoissa on ollut todella epäuskottavia hahmoja ja juonenkäänteitä.
VastaaPoistaNäin erityisesti Kolmastoista lapsi -teoksessa. Muistan, että luin sitä ällistyneenä: miten H-A on kirjoittanut tällaista? Ei siis todellakaan hänen paras kirjansa. Kirjasta ei jäänyt edes oikein mieleen mitään muuta kuin tyrmistys huonosta kirjasta.
Kuitenkin H-A tarjoaa minusta hyvää, varmaa viihdettä. Vaikka kirjat ovat osin heppoisia ja ainakin hyvin nopealukuisia ja sikäli kepeitä, huomaa, että H-A näkee vaivaa niiden eteen. On hienoa, että saa ujutettua esim. paljon eri alojen tietoja "helppoon" kirjaan. Minua jotenkin viehättää myös H-A:n persoona, hän vaikuttaa sympaattisella tavalla vaatimattomalta, ja se, että akateemisen sivistynyt yliopistoihminen kirjoittaa rakkauskertomuksia. A.S. Byattin Riivauksessa oli ko. kirjan esittelyteksti, jossa sanottiin, että muualla maailmassa on paljon yleisempää ja hyväksytympää, että yliopistotutkijat voivat olla myös (viihde)kirjailijoita, ja kumpaakin uskottavasti.
Vielä yksi juttu: H-A on todella nopea kirjoittaja, kun saa aikaiseksi romaanin vuodessa yliopistotyön ja mm. kolumnistin hommien lisäksi!
Mä olen lukenut aikaisemmin vain Alastonkuvia, mutta siitä on niin kauan, etten muista kirjasta mitään. Olen nyt ostanut pokkareina pari muutakin H-A:n kirjaa ja aion ne lukea joka tapauksessa, vaikken tästä pitänytkään.
VastaaPoistaMinulla on myös se Tarujen kirja, joka on hieno ja hyvin kirjoitettu. Hän on kyllä monitaitoinen ihminen. Kummallista, miten voi riittää aikaa kaikkeen. Ja käsittääkseni hän myös lukee tosi paljon! :)