Siirry pääsisältöön

J. G. Ballard: Uponnut maailma

J. G. Ballardin Uponnut maailma kertoo tulevaisuudesta, jossa maapallon lämpeneminen ja sulaneiden jäätiköiden kuljettamat maamassat ovat muokanneet maailmankartan uuteen uskoon. Euroopan alavat maat ovat uponneet ja päivälämpötilat ovat paahtavalla tasolla. Ihmiskunnan rippeet ovat muuttaneet napa-alueille, mutta muutamat tutkijat ja seikkailijat vielä kuljeksivat kasvillisuuden valtaamissa ja puoliksi veden alle jääneissä kaupungeissa. Uponnut maailma kuulostaa siis todella kiehtovalta ja ajankohtaiseltakin.

Valitettavasti Uponneen maailman lukeminen töksähti heti toiseen lauseeseen: Kello oli vähän yli kahdeksan, ja Kerans katseli hotellin parvekkeelta, miten aurinko nousi neljänsadan jaardin päässä, laguunin itäpuolella, esiin hylättyjen tavaratalojen katoilla kasvavien, jättimäisten paljassiemenisten tiheikön takaa. Anteeksi, mitä? Ei siis auttanut muu kuin lukea lause uudelleen ja yrittää jäsentää sitä päässään. Teksti jatkui eteenpäin samanlaisina raskaina merkityskokonaisuuksina ja pilkkujen liikakäyttönä. Teki mieli ravistella yli-innokasta pilkuttajaa, joka oli ripotellut niitä omituisiin paikkoihin.

Kirjan kieli häiritsi todella paljon pääsyä tarinan sisään. Pilkut katkaisivat ajatukset kesken lauseiden, jotka olivat muutenkin jo valmiiksi monimutkaisia. Lisäksi tarinassa on runsaasti outoja tieteellisiä käsitteitä, joten hankala kieli ei auttanut niidenkään ymmärtämistä. Myös Uponneen maailman henkilöt jäivät kovin etäisiksi – enkä saanut otetta varsinkaan kirjan keskeisimpään henkilöön, Keransiin, vaikka tapahtumia kerrottiinkin hänen näkökulmastaan.

Jotta tämä arvio ei nyt jäisi ihan negatiiviseksi, täytyy myös kertoa, että Uponneessa maailmassa oli joitain erittäin kiinnostavia ajatuksia siitä, miten evoluutio kääntyy toisin päin, ja myös ihmiskunta alkaa kulkea kohti jotain esihistoriallista versiota itsestään. Aika hyvin vuonna 1962 kirjoitetulta kirjalta. Tähän liittyvät asiat eivät kuitenkaan oikein riittäneet henkilöiden motiiveiksi, vaan tapahtumien syyt jäivät liian hatarien lankojen varaan.

Kirjassa on myös sellaista nostalgista viehätystä. Se johtuu ehkä siitä, että kirjassa on vanhanaikaisia hassuja epäloogisuuksia, kuten yhden henkilön harrastama auringonotto. Luulisi nimittäin, että se olisi viimeinen harrastus maailmassa, joka on radioaktiivinen ja paahtavan kuuma. Luontokuvaus oli myös varsin kiehtovaa ja tukahduttavan kostea ilmasto oli helppo kuvitella. Se ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan kirjaa, vaan Uponneesta maailmasta jäi päällimmäiseksi tunteeksi pettymys.

Lukunäyte sivulta 19:
Kuudenkymmenen jalan syvyydessä veneen alapuolella kulki suora, harmaa, rakennusten reunustama ura, entinen valtakatu, jonka jalkakäytävillä näkyi yhä pysäköityjen autojen kyttyräselkäisiä, ruostuvia kuoria. Monien keskikaupungin laguunien ympärillä oli ehjien rakennusten piiri ja niissä oli sen vuoksi vain vähän lietettä. Koska niissä ei juuri kasvanut vesikasveja, joitain ajelehtivia ruskolevälauttoja lukuun ottamatta, niin kadut ja kaupat olivat säilyneet melkein entisellään, ikään kuin järven pinnalle olisi jäänyt kuvajainen jostain, jota ei enää ollut olemassa.

Uponnut maailma Jalavan sivuilla ja Adlibriksessä (näköjään vielä nimellä Hukkunut maailma).

Ballard, J. G.: Uponnut maailma (The Drowned World, 1962). Suomentanut Mika Renvall. Jalava, 2011.

Kommentit

  1. Uponnut maailma ei uponnut minullekaan, vaikka joitain hienosti kuvattuja kohtauksiakin löytyy. Kirjassa oli paljon epäloogisuuksia ja tieteellinen puoli ei vakuuttanut lainkaan. Tulipahan luettua. Ehkä Ballardilta olisi löytynyt parempaakin käännettävää...

    VastaaPoista
  2. Harmillinen pettymys, kun on noin hieno kansi! Vikaa on mitä ilmeisimmin ainakin käännksessä, mutta mysö itse kirjassa. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea Margaret Atwoodia, esim. Herran tarhurit. Et pety, ainakaan samoista syistä!

    VastaaPoista
  3. Tuosta lukunäytteestä tuli mieleen yksi kirja, jota yritin lukea muutama vuosi sitten ja jonka nimeä en enää muista. Kirjailija oli nimittäin intoutunut käyttämään adjektiiveja aivan liian paljon. Seurauksena oli luonnollisesti hurja määrä pilkkuja ja pitkiä lauseita, joiden kyydissä ei tahtonut pysyä.

    VastaaPoista
  4. Raija, vilkaisin pikaisesti äsken, mitä olit kirjoittanut kirjasta, ja olin sama mieltä. Mä annan usein tieteellisten epäselvyyksien mennä ohi silmien/aivojen, mutta jos jokinmuukin ärsyttää, tulee tartuttua niihinkin.

    Kirsi, tuo kansi on muuten ihan suomessa tehty ja maalauksenkin oli tehnyt joku suomalainen. Mulla ei ole kirjaa nyt tässä, joten en voi tarkistaa kuka se on. Mutta se on kyllä hieno! Herran tarhurit olen toki lukenut, kuten myös Oryxin ja Craken ja monia muitakin Atwoodeja. Ne vasta ovat kirjoja. :)

    Maija, se on harmillista, sillä hyväkin kirja voi kaatua kömpelöön ja mutkikkaaseen kieleen. :/

    VastaaPoista
  5. Tulipahan mieleen, että Edgar Rice Burroughs kirjoitti jo vähän vastaavanlaisen tarinan 1900-luvun alussa, jossa Englanti oli jäänyt villipetojen erämaaksi, ja vain muutamia ihmisiä oli jäljellä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti