Herta Müller oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen kuin hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Päätin kuitenkin kokeilla jotain hänen kirjaansa ja varasin kirjastosta Ihminen on iso fasaani -kirjan ihan vain nimen perusteella. Ajattelin, että kirja, jolla on noin hassu nimi, ei voi olla ainakaan mitäänsanomaton.
Kirja kertoo pienen romanialaisen saksalaiskylän ihmisistä ja siitä, miten he haluavat lähteä pois kylästä. Passien saanti ei ole helppoa, käytännössä sellaisen saa vain papin sängyn kautta. Jos oma vaimo on liian ruma ja vanha siihen hommaan, pitää laittaa tytär asialle. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, jotka harppovat historian ja nykyhetken välillä.
En oikein lämmennyt kirjalle, sillä aihe oli raskas ja tunnelma kovin toivoton. Müller onnistuu kyllä hienosti kuvaamaan kylän pysähtynyttä tilaa ja ihmisten ahdinkoa maassa, jossa omenapuu syö itse omat hedelmänsä ja lapset opetetaan koulussa rakastamaan maan äitiä ja isää, Ceausescuja. Myös kirjan kieli vaati totuttelua - lähes pelkistä päälauseista koostuvan tekstin rytmiin oli varsinkin aluksi hankala päästä. Paikoitellen tuli vähän kaurismäkeläinen fiilis.
Parasta kirjassa on se vähäeleisyys, jolla Müller kuvaa tapahtumia. Kirjan tunnelma syntyy niukkuudesta, ja on pakko ihailla kirjailijaa, joka pystyy luomaan niin voimakasta tunnelmaa niin vähillä sanoilla. Ei kuitenkaan tullut sellaista oloa, että haluaisin lukea kirjailijan muitakin teoksia. Nyt kaipaan jotain vähän iloisempaa luettavaa.
Lukunäyte sivulta 25:
Windisch istuu keittiössä ikkunan edessä. Hän ajaa partaansa. Levittää sudilla kasvoihinsa valkoista vaahtoa. Vaahto narskuu hänen poskillaan. Windisch silittää sormenpäillään vaahtoa suun ympärille. Hän katsoo peiliin. Näkee siinä keittiönoven. Ja omat kasvonsa.
Windisch näkee levittäneensä liikaa vaahtoa kasvoilleen. Näkee suunsa vaahdon keskellä. Tuntee ettei pysty puhumaan, kun sieraimet ovat vaahdossa ja kun leuka on vaahdossa.
Herta Müller: Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt). Suomentanut Raija Jänicke. Tammi 1990. Kuva on uudemmasta painoksesta.
Olin jo aikeissa kommentoida, että eikö Müller ole kuullut pilkuista, mutta olihan siellä yksi. Vähän hakkaavan oloista kieltä, vaikka periaatteessa yksinkertaisesta kielenkäytöstä pidänkin.
VastaaPoistaTosiaan toivottoman kuuloinen kirja. Marraskuisen ankea. (Huomaa müllermäisen lyhyt kirjoitustyyli.) Jossain vaiheessa kuvittelin, että ehkä tätä voisi lukea, mutta nyt olen taas sitä mieltä, ettei voi. Kirjan aihe on tärkeä, mutta ei silti kuulosta kirjalta, joka veisi mukanaan tai edes suuremmin koskettaisi kirjana. Harmi.
Kiitos Marjis. Taitaapa jäädä tämä päälause-taide nyt tällä erää väliin. ;)
VastaaPoistaOlen ihan tyytyväinen, että tuli tämä luettua, mutta ei ole kuitenkaan mun juttu. Kirja oli kuitenkin positiivisen lyhyt. ;)
VastaaPoistaSelailin divarissa Matalaa maata, ja ainakin sen summittaisen vilkuilun perusteella kerronta näytti sen verran surrealistiselta, että totesin "ei kiitos". Tuo tekstinäyte on huomattavasti selkeämpi, vaikkei tyyli muuten saakaan heti ryntäämään kirjaa hankkimaan... :)
VastaaPoistaMatalaan maahan en olekaan lainkaan tutustunut. Sydäneläin kuulostaa kiinnostavalta mutta myös kauhean raskaalta. Ehkä sitten joskus... ;)
VastaaPoista