Jyrki Vainosen Tornit lumosi minut heti alkusivuilla. En ole tutustunut Vainosen aikaisempaan tuotantoon, mutta aion ehdottomasti lukea myös hänen aikaisemmat teoksensa.
Kirjassa on useita tasoja. Taustalla on äidin ja pojan suhde, sisarusten välinen kateus ja äidin tarve saada tietää, mitä hänen tyttärelleen tapahtui. Tämän päälle Vainonen on rakentanut monitahoisen, kummallisen ja erittäin omaperäisen tarinan päähenkilön matkasta läpi muistojen ja unen.
Kirjaa lukiessa tuntui kuin katselisi ahdistavaa painajaista, josta kuitenkin nauttii eikä halua herätä. Toisaalta pelkäsin lukea tekstiä eteenpäin, koska en halunnut tietää, mitä menneisyydestä saattaisi paljastua, mutta samalla teksti koukutti minut täysin, enkä malttanut lopettaa lukemista. Tarinassa on kummallista vetoa. Sen hahmot ovat kuin eroottisista unelmista, saduista tai mielen pimennosta nousseita perversioita.
En väitä ollenkaan, että olisin ymmärtänyt, mitä kaikkea Vainonen haluaa kirjalla sanoa. Mutta en usko, että ymmärtäminen on edes tarpeen. Kaikki sanomatta jääneet asiat ja tarinan aukot lisäävät mielestäni vain kiinnostavuutta. En jäänyt kaipaamaan sitä, että langat olisi lopussa solmittu yhteen. Tarina jää mysteeriksi, mutta siinä juuri piilee mielestäni suuri osa sen viehätystä.
Lukunäyte sivuilta 21−22:
Kurkistan ikkunasta. Lasia juovittavat pisaroiden vanat. Ulkona on hämärää kuin yöllä. Puutarhan yksityiskohdat erottuvat vain, koska tiedän niiden olevan siellä. Jossain tuolla äiti huuhtoutuu sateen mukana alas jokeen. Maan alla, palasina. Hänen jalkansa, kätensä, lantionsa. Hänen lihansa, jota halut ja hermot eivät enää käskytä. Hänen silmämunansa kelluvat ulos merelle ja näkevät yhtä aikaa taivaan ja maan, pilvet ja merenpohjan. Ne näkevät paljon sellaista, mitä Madame H ei koskaan nähnyt. Silmien sisällä lymyää koteloitunut sielu ja odottaa, valmiina aloittamaan alusta. Vasemmalla silmällään äiti luotaa syvyyksiä, oikealla näkee taivaan.
Jyrki Vainonen: Tornit. Tammi, 2009.
Kommentit
Lähetä kommentti