Kirjamielellä

Kirjamielen ehdokkaat Blogistanian Globaliaan

2012-02-01T10:00:00.000+02:00

Mitä Suomi edellä sitä muu maailma perässä! Katja Kettu voitti Blogistanian Finlandian, ja aiheesta innostuneina perustimme myös toisen palkinnon, Globalian, joka jaetaan käännöskirjallisuudelle. Kilpailun säännöt ja muuta tietoa voi käydä lukemassa Kirjavassa kammarissa.

Mietin pitkään omia kriteereitäni kirjojen arvottamiseen, sillä yleensä jätän sen suosiolla tekemättä. Tämä on kuitenkin hyvin tärkeä palkinto, onhan se meidän kirjabloggareiden oma sellainen, joten päätin miettiä minulle tärkeitä kirjojen erinomaisuuden mittareita.

Nämä valitsemani kirjat ovat sellaisia, jotka ovat vaikuttaneet minuun. Olen nauttinut niiden lukemisesta sekä tarinan että kielen takia. Ne ovat minusta siis myös hyviä käännöksiä. Lisäksi niiden kääntäminen suomeksi on minusta tärkeää. Vain yksi kirjoista on uusi – ja kahden vanhemman kirjan suomentaminen on kulttuuriteko. Sattumalta ehdokkuudet menevät myös eri maihin. Kiitos siis näistä kirjoista!

Tässä ovat minun ehdokkaani Blogistanian Globalia 2011 -palkinnon saajiksi:

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta (Avain)

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Gummerus)

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY)

(Lista on esitetty siinä järjestyksessä, missä olen kirjat lukenut.)

Steph Swainston: Aika on lahjoista suurin

2012-01-31T21:53:00.000+02:00

Steph Swainstonin Aika on lahjoista suurin on Nelimaasta kertovan sarjan toinen osa. Sarja kertoo keisarin valvonnassa olevista kuolemattomista, jotka puolustavat Nelimaata ja valvovat maan oikeuksia. Pääosassa on Jant, ainoa lentokykyinen ihminen, joka toimii kuolemattomien Piirin sanansaattajana. Edellisen kirjan vihollinen on ainakin tilapäisesti pysäytetty, mutta rauha ei silti näytä pysyvän.

Pidin sarjan ensimmäistäkin osasta, mutta tämä Aika on lahjoista suurin ilahdutti minua varsinkin teemoillaan. Kirjassa on yllättävän paljon syvyyttä. Mukana on lisäksi todella mahtavia yksityiskohtia, jotka ilahduttavat ja hykerryttävät lukijaa. Monet asiat ovat olleet varmaan hankalia kääntää, esimerkiksi aikakärpänen, jonka avulla voi siirtyä ajassa taaksepäin. Ajatuksena aivan mahtava, mutta käännöksenä idea on hiukan hukassa.

Tämä kirja muistutti jollain tavoin tuota juuri arvioimaani Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekkaa, sillä tässäkin sarjan toisessa osassa paneuduttiin enemmän päähenkilön sisäiseen maailmaan. Huumeriippuvuus ja pelot tekevät kuolemattomasta sanansaattajasta yllättävän inhimillisen hahmon. Pidin Jantista Aika on lahjoista suurin -kirjassa paljon enemmän kuin ensimmäisessä.

Aika on lahjoista suurin on vetävä ja toimiva tarina, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Kirja alkaa totaalisen tylsällä maisemakuvauksella, jotka kirjan alussa ovat minulle aina tervanjuontia. Toinen outous on kirjan keskivaiheilla ilmestyvä harlekiinikohtaus, eli erittäin yksityiskohtaisesti kuvailtu lemmenleikki. Varsinkaan jälkimmäinen ei ollut kirjassa oikein omalla paikallaan. Mutta muuten pidin kirjasta oikein paljon.

Swainstonin sarja on jännä siitä, että se koostuu osasista, jotka eivät oikein tahdo sopia yhteen. Se on toisaalta häiritsevää mutta samalla se luo sarjaan outoa viehätystä. Kun kesken fantasiatarinan törmää pitsaan ja autoon, saa tehokkaan muistutuksen siitä, miten helposti sitä lukijana turtuu odottamaan tiettyjä lainalaisuuksia jopa fantasiakirjoista. Tällaiset herätykset ovat aina hyväksi kirjoissa. Suosittelen!

Lue myös arvioni sarjan ensimmäisestä kirjasta, Kuolemattomien kaarti.

Aika on lahjoista suurin on arvioutu myös Taikairjaimet-blogissa.

Lukunäyte sivulta 89:
Siemaisin terästettyä viiniäni ja katselin, kuinka Myrskylinnun vihreä vanavesi kaareutui kuin pitsi värttinästä. Taivaanranta loittoni: odotin ukkosenjyrähdystä tai jotain vastaavaa, kun se sulautui usvaan ja katosi. Tuijotin siihen suuntaan vielä kauan, painoin sijainnin mieleeni. Tunnissa Myrskylintu kuljettaisi minut liian kauan, jotta voisin lentää kotiin.

Aika on lahjoista suurin Liken sivuilla ja Adlibriksessä.

Swainston, Steph: Aika on lahjoista suurin (No Present Like Time, 2005). 448 sivua. Suomentaneet: Hannu Tervaharju ja Taina Rönkkö. Like, 2011.

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka – Noituri 2

2012-01-30T20:12:00.000+02:00

Loistava kirja on loistava kirja, vaikka sen lukemista vähän lykkäisikin. Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan toinen osa, Kohtalon miekka, on odotellut lukuvuoroaan jo jonkin aikaa. Nyt kaipasin lentokoneeseen hyvää luettavaa, joka tempaisisi taatusti mukaansa. Mikäpä siis parempi vaihtoehto kuin tämä?

Kohtalon miekka on episodirakenteinen kertomus, jonka keskeinen henkilö on Geralt, tunteettomaksi kasvatettu noituri, hirviöiden metsästä ja maankiertäjä. Edellinen kirja, Viimeinen toivomus, oli oikeastaan novellikokoelma, mutta tämä toinen kirja on rakenteestaan huolimatta kiinteämpi kokonaisuus.

Tärkeäksi osaksi kirjaa nousee Geraltin sisäinen elämä. Tarina paneutuu myös ruotimaan tarkemmin miehen suhdetta Yenneferiin, velhonaiseen. Kohtalon miekassa päästään toki painimaan kaikenlaisten vihamielisten hirviöiden kanssa, mutta yllättävän suureen osaan nousevat ne oliot, jotka eivät kuulu Geraltiin tiukaan hirviömuottiin. Niitä mies ei voi tappaa.

Tämä kirja oli asenteeltaan hiukan synkeämpi kuin odotin, eikä siinä ollut aikaisemman osan pimeää hulvattomuutta. Kohtalon miekka kasvaa syvemmälle Geraltin mieleen luodaten tunteettomuuden ja tunteiden rajaseutuja. Se herättää kysymyksiä siitä, mitkä reaktiot johtuvat tunteista, mitkä taas noudattavat pelkkää odotuksenmukaisuuden kaavaa. Nautin kirjan lukemisesta todella paljon.

Kohtalon miekka on nokkela, hyvin kirjoitettu, syvällinen ja todella viihdyttävä. Lisäksi suomennos on raikas ja kekseliäs, ja siinä on hyödynnetty myös sanoja, jotka eivät ole niitä kaikkein tavanomaisimpia. Noituri-sarja on ehdottomasti fantasiakirjallisuuden kärkeä, ja odotan jo seuraavaa osaa. En usko, että sen lukemista pystyn lykkäämään, kun kerran takana on kaksi näin loistavaa osaa. Kolmas osa, Haltiain verta, ilmestyy kesällä, ja se on rakenteeltaan kokonainen romaani. Tulisipa jo kesä!

Lue myös arvioni sarjan edellisestä osasta, Viimeinen toivomus.

Kohtalon miekasta löytyy arviot myös ainakin näistä blogeista: Morren maailma, Taikakirjaimet ja Kadonneet kirjanmerkit.

Lukunäyte sivulta 7:
Valkotukkainen mies kumartui ja kampesi aukosta ylös oudon rohjakkeen, jonkin kummallisen muotoisen, pölyyn ja vereen tahriutuneen ruumiin. Mies piteli otusta sen pitkästä, liskomaisesta hännästä ja heitti sen sitten sanaakaan sanomatta oltermannin jalkojen juureen. Oltermanni hypähti taaksepäin niin että törmäsi sortuneeseen muurinpätkään ja jäi sitten tuijottamaan olion käyrää linnunnokkaa, kalvomaisia siipiä ja suomujen peittämistä jalkateristä törröttäviä siipimäisiä kynsiä. Pulleaa kaulaa, joka oli joskus ollut kirkkaanpunainen mutta oli nyt ruosteenruskea. Lasimaisia, syvälle painuneita silmiä.

Kohtalon miekka WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Sapkowski, Andrzej: Kohtalon miekka – Noituri 2 (Miecz Przeznaczenia, 1993). 404 sivua. Suomennos: Tapani Kärkkäinen. WSOY, 2011.

Levännyt kirjamieli

2012-01-28T10:27:00.000+02:00

Jos teistä on tuntunut siltä, että tämä blogi on ollut lomalla, se on aivan totta. Palasimme nimittäin eilen viikon reissulta Egyptistä, jonne menimme hakemaan aurinkoa ja laiskottelua. Minulle laiskottelu tarkoittaa tietysti kirjojen lukemista, joten kirjamieli on nyt oikein levännyt.

Kuvassa hiukan ennakkotietoa siitä, mitä lomalla tuli luettua. Pakkasin mukaan erityisesti kirjoja, joita pidin varmoina hyvinä lukukokemuksina mutta joiden lukeminen oli syystä tai toisesta lykkääntynyt. En pettynyt näistä kirjoista yhteenkään. Mukana oli myös yksi Egypti-kirja eli Naguib Mahfouzin Kairo-trilogian toinen osa. Arvioita kirjoista on tulossa piakkoin!

Rosa Liksom: Hytti nro 6

2012-01-16T20:45:00.000+02:00

En ollut etukäteen mitenkään innostunut uusimmasta Finlandia-voittajasta, sillä Rosa Liksomin Hytti numero 6 ei suuremmin kuulostanut minun kirjaltani. Toki pidän hyvästä kirjallisuudesta, ei siinä mitään, mutta kirjan aihe ja kirjan kerrontatapa eivät erityisesti houkutelleet. Mutta koska lukupiirimme lukee joka vuonna Finlandia-voittajan, tuli tämäkin kirja luettavaksi.

Hytti nro 6 ei ole juonivetoinen tarina. Lyhykäisyydessään kirja kertoo nimettömän tytön matkasta läpi Neuvostoliiton samassa hytissä vieraan venäläisen miehen kanssa. Pääosaan nousevat miehen tarinat, tytön muistot ja ikkunan takana vaihtuva maisema. Miehen mukana tyttö pääsee tutustumaan sellaiseen alueeseen venäläisyyttä, johon hänellä ei ehkä muuten olisi pääsyä.

Kirja on taidokas, hiottu ja viimeistelty – mutta minusta silti aika hengetön. Vaikka Hytti nro 6:n kieli on kaunista, en tavoittanut sen tunnelmaa, vaikka lauseet olivatkin kauniita. Epävarmat metsät ja violetit auringot työnsivät minua etäämmälle tarinasta, enkä löytänyt kirjasta tarttumapintaa. Tämä johtui varmasti osittain siitä, että venäläisyys on minulle niin vierasta.

Eniten minua kiinnostikin Hytti nro 6:ssa tuo venäläinen vieraus. On kiinnostavaa, miten yksi naapurimaa voikin olla niin outo, kun muut ovat niin tuttuja. Minulle oli kirjassa aina yllätys, mitä kaikkia ruokia mies esimerkiksi kaivoi laukustaan. Myös miehen arviot Neuvostoliiton eri kansoista olivat virkistäviä. Miehen hahmo oli muutenkin kiehtova, siinä Liksom on todellakin onnistunut.

Olisin toivonut Hytti nro 6:n antavan minulle vähän enemmän. Aluksi miehen ja tytön välinen jännite oli voimakas ja ahdistava. Tunnelataus kuitenkin laimeni ja kirjan loppu tuntui liian yllätyksettömältä. Olin kyllä ilahtunut joistakin lopun asioista, mutta käteen minulle jäi tunne, ettei mikään muuttunut. Tyttö oli lopuksi sama kuin alussa, samoin mies, ja vaikka maisema ikkunan takan oli eri, oli se kuitenkin sama.

Kuten arvelinkin, kirja ei ollut minun juttuni. Hytti nro 6:sta löytyy kuitenkin kehuvia arvioita ympäri nettiä, joten siitä vain googlettelemaan. Jos kirja on vielä lukematta, voi pidempään tekstinäytteeseen tutustua täällä.

Lukunäyte sivulta 29:
Tyttö katseli unissaan puuskahtelevaa miestä. Miehessä oli jotakin. Ehkä se oli hänen kaalikorvissaan. Hänen tavassaan pidellä veistä. Litteässä, lihaksikkaassa vatsassa. Tyttö tunsi kuinka läntiselle taivaalle ilmestyvä hohde väritti hetkeksi maailmankaikkeuden purppuraiseksi ja kuinka mustalle taivaalle syttyivät tähdet, yksi kerrallaan.

Hytti nro 6 WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Liksom, Rosa: Hytti nro 6. 188 sivua. WSOY, 2011.

Keväällä James Joycen Ulysseksen uuden suomennoksen kimppuun?

2012-01-12T14:08:00.000+02:00

Pitkään työn alla ollut James Joycen Ulysseksen uusi suomennos ilmestyy tämän vuoden toukokuussa Gaudeamukselta. Kääntäjä Leevi Lehto on tehnyt valtavan työn tämän klassikon kanssa, joten ehkä olisi syytä vihdoin ja viimein myös lukea paljon pelätty kirja.

Yksin en tähän kuitenkaan pysty, joten olisiko teillä kiinnostusta lähteä kimpassa lukemaan tätä järkälettä? Myönnän, ettei urakasta varmaan tule helppo, ja saatan itsekin vähän hyytyä, sillä edellinen kimppaluku ei onnistunut minulta ollenkaan. Jos kuitenkin lupaudun vetämään luku-urakkaa täällä blogissani, saan ehkä kirjan myös itsekin luettua.

Jos Ulyssuksen selättäminen kiinnostaa, ilmoittaudu mukaan kimppalukuun kommenttiosiossa. Toki mukaan saa tulla myös vanhemmalla suomennoksella tai alkukieliselläkin kirjalla, jos niin haluaa. Kimppaluku alkaa tosin vasta sitten toukokuussa, kun uusi suomennos ilmestyy. Lisätietoja kirjasta saa Gaudeamuksen sivuilta.

Nyt mahdollisimman suuri kimppa kokoon, että saadaan kirja luettua!

Julie Kagawa: Rautakuningas – Rauta-saaga 1

2012-01-10T17:57:00.001+02:00

Mitä tulee, kun yhdistää Liisaa ihmemaassa, Narniaa ja Twilightia keitokseksi, jonka maustaa vielä Kesäyön unelmalla? Siitä syntyy oikein maukas kirja, eli Rautakuningas, joka aloittaa Julie Kagawan Rauta-saagan.

Rautakuningas kertoo Meghanista, syrjäkylillä asuvasta tytöstä, jonka pikkuveli yhtenä päivää katoaa. Tytön on astuttava maailmaan, jonka hän luuli kuuluvan vain satuihin. Mikämikässä hän joutuu kohtaamaan oikuttelevia haltijoita, julmia hirviöitä ja monenlaisia vaaroja. Yksi vaaroista on talvihovin jäinen ja kostonhimoinen prinssi, joka kuitenkin saa Meghanin sydämen sykkimään nopeammin.

Tämä kirja on aika erilainen kuin Nocturne-sarjan aiemmat kirjat. Rautakuningas onkin alunperin julkaistu Harlequin Teen -sarjassa, joten kohderyhmä on selvästi nuorempi. Romantiikkaa tässä kirjassa ei vielä ollut ihan Twilightin mitalla, mutta kyllä tässä selvästi kudottiin kolmiodraamaa ja romanttista jännitettä niin paljon, että vampyyriromantiikan fanit voivat hypätä suoraan tähän sarjaan.

Itse kirjan tarina on yllättävän oivaltava ja hauskakin. Vaikka Rautakuninkaalla on esikuvansa, se ei sorru kliseisiin vaan rakentaa vankkaa pohjaa kirjasarjalle. Minä nautin erityisen paljon pienistä viittauksista juuri Narniaan, vaikka tämän kirjan satyyreihin ei todellakaan halua törmätä ainakaan yksinään. Vaatekaappi on kuitenkin oiva tie toiseen maailmaan myös Rautakuninkaassa.

Kirjassa on paljon kiehtovia yksityiskohtia, jotka luovat siihen omaleimaisuutta. Myös lainauksia muista kirjoista on käytetty taitavasti. Suosikkihahmokseni nousi ehdottomasti Grimalkin-kissa, joka putkahtaa tarinaan kuin ihmemaassa konsanaan. Tämä persoonallinen kissa on juuri niin omahyväinen, juonikas ja itsetyytyväinen kuin tarinoiden kissat vain voivat olla. Se myös valloitti minut täysin.

Rautakuningas on viihdyttävä ja vauhdikas tarina, joka ei kuitenkaan ihan kokonaan saanut päätäni pyörälle. Tämä nousee silti kolmen kärkeen Nocturne-sarjassa. Seuraava osa on siis luettava mahdollisimman pian, ja Rautatytär onkin jo ehtinyt ilmestyä. Suosittelen sarjaa pehmeämmän romantiikan ystäville, jos sadut ja jännitys kiehtovat. Ja ehdottomasti myös vähän nuoremmalle lukijakunnalle!

Kirjasta löytyy arvio myös blogeissa Jos vaikka lukisi ja Luettuja maailmoja.

Lukunäyte sivulta 102–103:
Suoraan edessäni, alle kahden metsin päässä, lautasenpyöreät silmät avautuivat tyhjästä, ja sitten tuijotin valtavan harmaan kissan kasvoihin.
– No niin, se kehräsi ja katseli minua raukeilla keltaisilla silmillään. Sen turkki oli pitkä ja hienoinen ja maastoutui täydellisesti puuhun ja koko maisemaan. – Näetkö minut nyt?
– Sinä olet kissa, minä töksäytin typerästi, ja kissa oikeasti kohotti toista kulmaansa minulle.

Rautakuningas Harlequinin sivuilla.

Kagawa, Julie: Rautakuningas – Rauta-saaga 1 (The Iron King, 2010). 398 sivua. Suomentanut: Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

Hankinnassa e-kirjojen lukulaite – mutta millainen?

2012-01-09T09:16:00.001+02:00

Minun on alkanut kovasti tehdä mieli e-kirjojen lukulaitetta. Varastossa odottelee yksi e-kirjan arvostelukappale lukemista ja monet oppikirjoistakin saa jo sähköisessä muodossa. Tarkoitukseni oli lainata kirjastosta lukulaite ja testailla sitä, mutta nyt on tullut mieleen, että ostaisin sellaisen kuitenkin jo itselleni. Mutta sitten tuleekin pulma, eli mitä kannattaa ostaa ja miksi.

Haluaisin ehdottomasti E ink -näytön, mutta muita vaatimuksia minulla ei oikein ole. En tarvitse uutta tietokonetta, joten iPad tuntuu turhan tuhdilta kapistukselta. Eikä siinä ole sitä sopivaa näyttöäkään. Kindle minua kiinnostaisi eniten, mutta toisaalta en ole kuullut käyttökokemuksia muista lukulaitteista.

Käännynkin nyt viisaampien puoleen, eli kysyn teiltä. Onko teillä kokemuksia lukulaitteista? Tiedän, että aika monella kirjabloggarilla ainakin on, joten kertokaa ihmeessä laitteenne hyvät ja huonot puolet. Mitä ostaisitte nyt, jos vasta hankkisitte lukulaitetta? Oletteko tyytyväisiä e-kirjojen valikoimaan? Onko ostaminen helppoa?

Hyvää syntymäpäivää, professori Tolkien!

2012-01-03T09:45:00.000+02:00

Tänään on kulunut 120 vuotta J. R. R. Tolkienin syntymästä. Ajattelin juhlistaa päivää vaikka lukemalla jälleen kerran Hobitin, teoksen josta kaikki alkoi. Tolkienin kirjoista on minulle kuitenkin rakkain Taru sormusten herrasta, joka on muuttanut koko länsimaista käsitystä fantasiakirjallisuudesta.

Jos haluaa nostaa maljan professori Tolkienille, voi tehdä sen joko omassa seurassaan tai esimerkiksi yhdessä Suomen Tolkien-seuralaisten kanssa Tampereella Panimoravintola Plevnassa ja Helsingissä Oluthuone Kaislassa klo 23 tänä iltana. Hyvää syntymäpäivää!

Mitä mieltä olette Tolkienin vaikutuksesta fantasiakirjallisuuteen? Oletteko lukeneet hänen kirjoja? Mikä niistä on mielestänne tärkein – vai onko mikään?

Kirjamielen Blogistanian Finlandia -ehdokkaat

2012-01-02T10:00:00.000+02:00

Elämme jännittäviä aikoja. Juuri tällä minuutilla kirjablogit ympäri Blogistaniaa julkaisevat omat Blogistanian Finlandia -palkintoehdokkaansa. Salla kerää ehdotukset, laskee äänet yhteen ja julkaisee lopputuloksen Lukupäiväkirjassaan illalla.

Kirjamielellä-blogin mielestä erityisesti seuraavat vuonna 2011 ilmestyneet kirjat ovat Blogistanian Finlandian arvoisia:

– Katja Kaukonen: Odelma
Kirjan taianomainen tunnelma on jäänyt leijumaan päähän pitkäksi aikaa.
– Eija Lappalainen ja Anne Leinonen: Routasisarukset
Paras viime vuonna lukemani kotimainen nuortenkirja.
– Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Taitava dystopia, joka kutoo yhteen monia ajankohtaisia teemoja, eikä sorru lepsuiluun.
– Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Kirjan runot puhuvat puolestaan.
– Jari Koponen ja Vesa Sisättö (toim.): Aivopeili – Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta
Tämä ei ehkä ole sääntöjen mukainen kirja, mutta ehdotan sitä silti, koska se on mielestäni niin tärkeä. ;)

Hyviä ehdokkaita riittäisi muitakin, mutta päädyin nyt näihin. Jännityksellä odotan, päätyykö jokin ehdotuksistani ihan kuuden parhaan joukkoon asti. Illalla se sitten nähdään!

Kirjablogin vuosi 2011

2012-01-01T19:07:00.002+02:00

Eilen esittelin tilastoja vuoden 2011 aikana lukemistani kirjoista. Tänään katselin puolestaan blogini tilastoja, eli asioita joita blogista on etsitty ja löydetty. Tällä kertaa mukana ei ole piirakkakuvioita, sillä jotkin asiat on helpompaa esitellä pelkillä sanoilla. Vuosi sitten blogissani suosituimmat teksti liittyivät vampyyreihin, ja erityisesti Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -kirjoihin. Entäs tänä vuonna?

Blogin luetuimmat yksittäiset sivut vuonna 2011 olivat:

1. Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli
2. L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 3 – Verivala
3. Alyson Noël: Punaiset tulppaanit – Kuolemattomat 1
4. George Orwell: Eläinten vallankumous
5. Jean M. Untinen-Auel: Maalattujen luolien maa
6. Steve Alten: Mayojen testamentti
7. L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat – Korpinmusta
8. Maggie Stiefvater: Häivähdys
9. Charlaine Harris: Veren imussa
10. L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 2 – Sielunkumppani

Suosituimpia sivuja peilaavat myös suosituimmat hakusanat:

1. kirjamielellä
2. eläinten vallankumous
3. mayojen testamentti
4. punaiset tulppaanit
5. langennut enkeli kirja
6. vampyyripäiväkirjat
7. sookie stackhouse kirjat
8. becca fitzpatrick
9. kirjamieli
10. maalattujen luolien maa

Suosituimpia aiheita blogissani ovat siis edelleen vampyyrit, vaikka enkelit ja ihmissudet pyrkivätkin mukaan kisaan. Peräti kolme L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjaa on kymmenen luetuimman tekstin listalla. Eläinten vallankumous porskuttaa mukana laiskojen koululaisten ansiosta, mutta Mayojen testamentin suosion syytä en oikein tiedä. Ehkä se johtuu tästä jo alkaneesta vuodesta?

Viime vuoden aikana blogiini tultiin 26 050 kertaa hakukoneiden avulla. Suuri osa hauista liittyi kirjoihin, mutta aina mukaan mahtuu myös hakuja, joissa etsitään tietoa esimerkiksi koristeellisista wc-pytyistä, pönttöuunin rakentamisesta ja naisten säärien katselusta junassa. Internet onkin ihmeellinen paikka, josta voi löytyä vastauksia monenlaisiin kysymyksiin. Tässä muutamia kysymyksiä, joista osaan ehkä on löytynyt vastaus blogistani, osaan varmaan ei.

– kuka lintu syöksyy tuuleen?
– kuinka rikas rick riordan on?
– miksi alexandra salmela sai nobeli?
– miksi taru sormusten herrasta tehtävä on niin tärkeä?
– missä ovat saattajat?
– miten erotetaan lasinpalat ja hiekka?
– miten odottavan aika on pitkä käännetään englanniksi?
– mitä haluaisin lukea?
– mitä kasvia vampyyrit vihaavat?
– mitä kuuluu?
– mitä sanoi zorbas?
– onko vampyyripäiväkirjat tv-sarjasta tehty kirjoja?
– onko kirjamessuilla hyviä?

Aivan kaikkeen ei edes kirjablogi pysty, kuten varmaan sai huomata seuraavan haun tehnyt ihminen:
lue teksti sähköposti mikolle.oiken vai väärin?kirjoita likea lause

Tässä vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa haluan myös toivottaa mahtavaa kirjavuotta 2012 kaikille blogin lukijoille, olitte sitten eksyneet tänne hakukoneen avulla tai suunnanneet ihan tarkoituksella. Toivottavasti löydätte blogista ainakin hyviä kirjavinkkejä, jos ei vastauksia kaikkiin kysymyksiin löydykään.

Lyhyt katsaus vuonna 2011 lukemiini kirjoihin

2011-12-31T20:00:00.000+02:00

Tarkoitukseni oli koota vuoden luetut kirjat ja blogin tilastoja samaan kirjoitukseen, mutta ihastuin Sallan tilastoihin niin paljon, että päätin jakaa aiheeni kahteen eri tekstiin. Tässä kirjoituksessa on siis pelkkää tilastotietoa vuoden aikana lukemistani kirjoista.

Luin tämän vuoden aikana 133 kirjaa, mikä on varmasti aikuisikäni ennätys. Mukana listassa on myös muutamia sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ihan kokonaan, esimerkiksi tietokirjoja. Kesken jätettyjä kirjoja en ole lisännyt, vaikka niistäkin kyllä saisi mielenkiintoista tilastotietoa. Vuoden aikana lukemani kirjat löytyvät tuosta yläpalkin sivulehdeltä.

Suurin osa lukemistani kirjoista oli kaunokirjallisuutta, 110 kappaletta eli 83 %. Tietokirjoja oli 19 eli 7 % kaikista lukemistani kirjoista. Sarjakuvat, runot ja elämäkerrat jäivät säälittävälle yhdelle prosentille. Elämäkerroiksi laskettavia kirjoja oli kaksi, mutta muita vain yksi. Joukossa oli paljon rajatapauksia sekä sellaisia kirjoja, jotka kuuluivat useampaan ryhmään. Olenkin mielivaltaisesti päättänyt niiden sijoittelusta taulukkoon sen mukaan, mikä minusta parhaalta tuntui. Pahoittelen muuten taulukoiden pientä tekstikokoa, en tajunnut suurentaa sitä ennen kuin tein siitä kuvan. Klikkaamalla näkee tarkemmin.

Kaunokirjallisuuden kohdalla minua kiinnosti myös se, paljonko luin kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta. Itselläni on ollut sellainen käsitys, että suomalainen kirjallisuus jää koko ajan ulkomaisen jalkoihin. Ilahduinkin huomatessani, että sitä oli kuitenkin hiukan yli neljäsosa lukemistani kirjoista. Suurin osa kotimaisista kirjoista oli nuortenkirjoja, joten voin olla niiden osalta tyytyväinen.

Kirjablogeissa on aika-ajoin ollut keskustelua siitä, minkä maalaisia kirjoja bloggarit lukevat. Ennakkoaavistukseni oli, että minun osaltani suurin kirjamaa on Yhdysvallat fantasiakirjojen painotuksen mukaan. Niin kävikin, että jopa 59 tänä vuonna lukemaani kirjaa tuli Yhdysvalloista. Yksi suuri syy tähän määrään on Harlequin-kirjat, joita luin vuoden aikana 24. Toisella sijalla komeilee Suomi ja kolmannella odotetusti Iso-Britannia. Lopussa on pari kirjaa, joiden kotimaata en oikein osannut päätellä, joten merkitsin molemmat ylös.

Koska kotimaa ei ole sama asia kuin kieli, tein vielä taulukon kirjoja alkukielistä. Alkukielissä jyrää odotetusti englanti 83 kirjalla ja 62 %:lla. Toisena tulee suomi ja ilokseni ruotsi kapusi kolmanneksi. Luin tänä vuonna kuusi ruotsista käännettyä kirjaa, kolme Ruotsista ja kolme Suomesta. Vähemmistössä ovat saksa, ranska ja japani. Ainoa ongelmakirja tässä ryhmässä oli Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu, joka toki on japaninkielinen mutta on käännetty suomeen englannista. Jätin sen alkukieleksi kuitenkin japanin.

Tältä näyttivät siis tämän vuoden tilastot luettujen kirjojan osalta. En ole varsinaisesti yllättynyt mistään, paitsi ehkä suomalaisten kirjojen melko kiitettävästä osuudesta. Tilastojen tekeminen rakkaasta harrastuksesta oli todella hauskaa, joten tällaisia pikkupiirakoita tulee blogiin varmaan toistekin.

Käytän kirjojen listaamiseen LibraryThing-sivustoa, johon listaan sekä lukemani että omistamani kirjat. Tilastojen tekeminen luetuista kirjoista oli helppoa, sillä sivuilla pystyy lisäilemään avainsanoja kerralla useampiinkin kirjoihin. Sain tehtyä tilastoja sellaisistakin asioista, joissa minulla ei aiemmin ollut avainsanoja.

Sally Muir ja Joanna Osborne: Muotovaliot – Neulo oma koira

2011-12-30T16:46:00.001+02:00

Varokaa hullua koiranaista! Olen saanut ärhäkän koirapureman, jonka seurauksena meillä saattaa olla pian useita erirotuisia koiria. Onneksi kyseessä ovat kuitenkin tällaiset kohtuukokoiset neulotut lemmikit, joten eivätköhän ne tänne meidän asuntoomme mahdu. Tämä mäyräkoira viihtyy ainakin varsin hyvin nojatuolin selkänojalla.

Koiravillitys alkoi siitä, kun sain joululahjaksi Sally Muirin ja Joanna Osbornen hauskan Muotovaliot – Neulo oma koira -kirjan, jossa on ohjeet 25 eri koirarodun neulomiseen. Minä kokeilin tietysti ensimmäiseksi mäyräkoiran tekemistä, sillä nehän ovat koirista parhaita, vaikka tämä onkin täysin puolueellinen mielipide.

Muotovaliot on aika helppotajuinen kirja, ja ohjeet olivat paljon ymmärrettävämpiä kuin etukäteen arvelin. Koirista on myös useita kuvia, joista voi tarkistaa millaiselta lopputuloksen pitäisi näyttää. Koiran neulominen oli nopeaa, kunnes tulin päälaelle. Siinä kohtaa en oikein ymmärtänyt ohjetta. Usean yrityksen jälkeen päätin vain pyrkiä pitämään silmukkamäärän oikeana ja jatkaa eteenpäin. Muodosta tuli ainakin suurin piirtein oikeanlainen.

Lankana minulla oli Seitsemän veljestä ja puikot numero 4. Puikot olisivat voineet olla vähän pienemmät, sillä en voinut täyttää koiraa pumpulilla, koska valkoinen olisi näkynyt läpi. Sen sijaan sulloin täytteeksi mustaa lankaa. Koiran pituus täytettynä on noin 25 cm + häntä, ja korkeus on noin 14 cm, eli hiukan enemmän, mitä kirjassa sanotaan.

Jouduin tekemään Muotovaliot-kirjan malliin muutamia muutoksia, jotta mäyräkoirasta tuli oikean näköinen. Lisäsin rintakehään hiukan kokoa, pienensin korvia ja tein jämäkämmän ja pidemmän hännän. En ole nähnyt yhdelläkään mäykyllä tuollaista alaspäin roikkuvaa töpöhäntää. Sen sijaan lainasin mallia whippetin hännästä. Koiran korvat jäivät ehkä vielä aavistuksen liian isoiksi ja kaulasta tuli liian paksu – koira näytti ennen korvien liittämistä hylkeeltä. Omasta mielestäni onnistuin silti tekemään paremman mäyräkoiran kuin kirjan kuvassa. Lisäsin vielä lasihelmet silmiksi tuomaan elävyyttä.

Eikös olekin aivan valloittava nappisilmä? Näitä voisi tehdä vaikka kuinka paljon. Vaikka koirarotujen kokoelma Muotovalioissa on rajattu, on ohjeita varmaan aika helppo muokata ja suunnittelinkin jo muokkaavani huskysta harmaan norjanhirvikoiran. Näistä neulekoirista ei saa tarpeekseen!

Muotovaliot Kariston sivuilla ja Adlibriksessä.

Muir, Sally ja Osborne, Joanna: Muotovaliot – Neulo oma koira (Best in Show – Knit your own dog, 2010). 176 sivua. Suomentanut: Kati Lampela. Karisto, 2011.

Kirjallisia joululahjoja

2011-12-28T15:26:00.001+02:00

Joulu on nyt ohi, ja se tulikin vietettyä melko vaihtelevassa säässä. Muutaman päivän aikana tuli koettua vesisadetta, lumisadetta, pelottavaa myrskyä ja auringonpaistetta. Onneksi vanhempieni talossa on puuhella, joten aamukahvia ja lämmintä ruokaa saatiin tapaninpäivän sähkökatkosta huolimatta ja myrskytuhoiltakin säästyttiin.

En tänä vuonna esittänyt ollenkaan kirjatoiveita joulupukille, mutta sen sijaan paketoin joulupukin apurina ennätysmäärän kirjoja muiden paketteihin – taisi olla yhteensä 16 kirjaa. Se näköjään kannatti, sillä sain itsekin ihan mahtavia kirjalahjoja.

Keittokirjakeräilijä minussa alkaa aina kehrätä, kun se saa käsiinsä uusia tai vanhoja keittokirjoja, joita omasta hyllystä ei vielä löydy. Tällainen keitto-opus löytyikin yhdestä paketista. Täytyy kyllä sanoa, että kirjan keitot houkuttelevat näin jouluruoan jälkeiseen ähkyoloon joutunutta.

Sain myös kaksi koira-aiheista kirjaa, James Herriotin iki-ihanan Elämäni koirat sekä käsityötaidot koville laittavan kirjan Muotovaliot – neulo oma koira. Herriotin kirjan olen lukenut viimeksi joskus lapsena, joten se oli erittäin tervetullut myös omaan kirjahyllyyn. Muotovaliot-kirjasta piti tarkistaa ensimmäiseksi, löytyykö sieltä mäyräkoira, ja löytyihän toki! Villainen mäykky pääseekin ensimmäiseksi kokeiluun.

Lisäksi ainakin osittain kirjalliseksi lahjaksi voidaan laskea True Bloodin kolmas tuotantokausi. En ole pitänyt sarjan viimeisimmistä tuottiksista yhtä paljon kuin ensimmäisistä, mutta sen verran kuitenkin, että haluan nekin omaan hyllyyn. Näiden kirjallisten lahjojen lisäksi tuli muutamia käsin tehtyjä, tuoksuvia tai hyödyllisiä lahjoja. Oli oikein mukava joulu!

Tunnelmallista joulua!

2011-12-24T16:19:00.001+02:00

Vaikka lunta ei ole maassa täällä Länsi-Suomessakaan, jonne olemme tulleet joulun viettoon, joulutunnelma onneksi syntyy muistakin asioista.

Yksi meille tärkeä jouluperinne on kuvan tonttujen kaivaminen esille. Olen askarrellut tontut omin päin ja yksinäni eräänä marrakuun päivänä, kun pikkuveljeäni otettiin vastaan synnytysosastolla ja 3-vuotias minä olin hoidossa mummulassa.

Rauhallista joulua kaikille blogin lukijoille! Rakentakaa paljon joulumuistoja ja perinteitä tänäkin jouluna.

Joululahjavinkkejä: terveyttä ruoasta

2011-12-20T22:15:00.000+02:00

Tämän joulun viimeinen joululahjavinkkini sisältää kolme kirjaa, joissa kerrotaan terveyttä edistävistä ruoista ja mausteista. Superruokaintoilu menee varmasti ohi, mutta ehkä siitä jää jäljelle tieto siitä, ettei ole ihan sama, mitä suuhunsa pistää. Tässä on siis lahjavinkkejä ruoan terveysvaikutuksista kiinnostuneille.

Tonia Reinhard: Superruokaa – maailman terveellisimpiä ruoka-aineita
Tämä runsaasti kuvitettu superruokaopas esittelee 200 terveellistä ruoka-ainetta. Pääpaino on kasviksissa, mutta kirjassa on luvut myös lihasta ja kalasta sekä ravintolisistä. Periaatteessa kirjan raaka-aineilla pystyy kokoamaan kokonaisia aterioita, sillä siinä esitellään niin monenlaisia ruokia.

Jokaiselle Superruokaa-kirjan ruoalle on varattu sivu tai kaksi, mutta tilasta suuren osan vievät kuvat. Tieto on jaettu yleisesittelyyn ja terveysvaikutuksiin. Asioita on helppo myös silmäillä, sillä osa tiedosta on laitettu käteviin laatikoihin. Kuvat ja ilmava taitto antavat kirjalle ajankohtaisen ja raikkaan ilmeen.Kirjassa on miellyttävä yleisilme, joka kutsuu selaamaan ja tutustumaan.

Superruokaa-kirjan kieli on neutraalia ja asiapitoista. Käännöskirjojen tapaan tässäkin pistää muutama asia silmään, kuten se mitä kasveja voi kirjan mukaan kasvattaa kotona. Kirja on kuitenkin erittäin hyvä opas superruokaan hurahtanelle. Tämän kirjan avulla oppii, etteivät pelkästään raakasuklaa ja goji-marjat ole superruokaa, vaan sitä ovat myös tutut kaura ja mustikka.

Reinhard, Tonia: Superruokaa – maailman terveellisimpiä ruoka-aineita (Superfoods, The Healthiest Foods on the Planet, 2010). Suomennos: Nora Ahtola. 255 sivua. Tammi, 2011. Tammen sivuilla ja Adlibriksessä.

Sinikka Piippo: Elinvoimaa mausteista – terveelliset maustekasvit ja niiden käyttö
Suomalaista osaamista kasvien ja terveyden saralla esittelee jälleen Sinikka Piippo. Tällä kertaa hän on paneutunut maustekasveihin ja niiden terveysominaisuuksiin kirjassaan Elinvoimaa mausteista. Kirja sisältää todella valtavasti tietoa maustekasveista ja niiden sisältämistä aineista.

Kirjassa nautittavinta on se tarkkuus ja yksityiskohtaisuus. Jokaisen mausteen sisältämät vaikuttavat aineet tulevat esitellyiksi haihtuvista öljyistä happoihin ja kivennäisaineisiin. Mukana on tietysti myös varoituksia, jotka tällaisten paljon tehoja sisältävien kasvien kanssa pitää ottaa huomioon.

Elinvoimaa mausteista on erittäin kattava tietokirja mausteista. Jokainen mauste on käsitelty huolella ja tarkkaan. Mukaan on otettu terveysvaikutusten lisäksi tietysti myös maustekäyttöä ja historiaa. Jos minun tulisi valita näistä kolmesta kirjasta suosikkini, se olisi tämä kirja. Kannattaa tutustua myös Piipon edelliseen kirjaan Suomalaiset marjat.

Sinikka Piippo: Elinvoimaa mausteista – terveelliset maustekasvit ja niiden käyttö. 336 sivua. Minerva, 2011. Minervan sivuilla ja Adlibriksessä.

James A. Duke: Parantavien ruokien opas – Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan
Parantavien ruokien oppaassa on hiukan erilainen lähtökohta ruoka-aineisiin kuin noissa kahdessa ylemmässä kirjassa, joissa edettiin ruokien perusteella. Tämä kirja lähestyy ruokia vaivojen kautta, eli ruoat on jaettu kirjassa niiden tautien ja vaivojen alle, joihin niillä on vaikutusta.

Parantavien ruokien opas ei ulkoasullaan komeile, sillä kirjassa ei ole lainkaan kuvia. Tämä tekee kirjan ulkoasusta vähän ankean, mutta lyhyet luvut ja runsaat väliotsikot keventävät lukukokemusta ja ilmettäkin. Minua hiukan häiritsee kirjan tapa puhutella lukijaa, mutta minä pidänkin enemmän sellaisista tietokirjoissa, joiden kertojaa ei huomaa ollenkaan.

Kirjan sisältö kärsii vähän siitä, että se painottuu niin voimakkaasti Yhdysvaltoihin. Parantavien ruokien opas on onneksi tarkistettu Suomessa, joten sen tietojen pitäisi olla toimivia myös täällä. Kirjan hyviä puolia on taas helppokäyttöisyys ja helppotajuisuus.

Duke, James A.: Parantavien ruokien opas – Luonnonmukaisia hoitokeinoja yli 80 yleiseen vaivaan (The Green Pharmacy. Guide to Healing Foods, 2008). 415 sivua. Suomentaneet: Joel Kontro ja Tarja Kontro. Otava, 2011. Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

Joululahjavinkkejä: historiaan hurahtaneille

2011-12-19T22:14:00.000+02:00

Tässä loppuvuonna on ilmestynyt kaksi todella mahtavaa tietokirjaa historiasta. En ole kumpaakaan vielä ehtinyt lukea kuin pätkissä, mutta olen tutustunut niihin kuitenkin jo niin paljon, että voin suositella niitä joulupakettiin historiaan hurahtaneille. Olisi nimittäin sääli, jos näin mahtavat kirjat eivät päätyisi mahdollisimman monen lukijan käsiin.

Jaakko Hämeen-Anttila ja Inka Nokso-Koivisto: Kalifien kirjastossa – arabialais-islamilaisen tieteen historia
Yksi suomalaisia suosikkikirjailijoitani on ehdottomasti Jaakko Hämeen-Anttila, joka on kirjoittanut monta kiehtovaa tietokirjaa ja vielä kääntänyt Tuhat ja yksi yötäkin uudestaan. Tällä kertaa hän on tarttunut Inka Nokso-Koiviston kanssa arabialaisen tieteen historiaan. Se linkittyy niin voimakkaasti sekä kreikkalaiseen tieteen kehitykseen että keskiajan länsimaiseen tieteen perinteeseen, että ymmärtääkseen yhtä pitää ymmärtää myös muita.

Kalifien kirjastossa jakaantuu kahteen osaan, joissa ensin sijoitetaan arabialainen tiede oikeaan kontekstiin ja tutustutaan siihen maailmankuvaan, joka vaikutti tieteiden syntyyn. Kirjan toisessa osassa käydään läpi eri tieteenalat aina matematiikasta humanistisiin tieteisiin. Välillä vieraillaan nykyään pseudotieteiksi luokitelluissa tieteenaloissa, jotka kuitenkin olivat tärkeä osa tuon ajan tiedettä.

Tässä on siis oiva yleiskirja tieteenhistoriasta. Kalifien kirjastossa on kirjoitettu hyvin yleistajuisesti, joten kirjaa on helppo lukea, vaikkei olisikaan aiheeseen perehtynyt. Tämä on erittäin kiehtova ja helposti lähestyttävä kirja, joka sopii myös esimerkiksi lääketieteen, musiikinteorian ja maantieteenkin historiasta kiinnostuneille.

Hämeen-Anttila, Jaakko ja Nokso-Koivisto, Inka: Kalifien kirjastossa – arabialais-islamilaisen tieteen historia. 283 sivus. Avain, 2011. Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Paavo Castrén: Uusi antiikin historia
Kunnioitusta herättävä Paavo Castrénin Uusi antiikin historia kattaa koko kreikkalais-roomalaisen antiikin historian. Se on tuohon yllä olevaan kirjaan verrattuna oppikirjamaisempi, ja uskonkin, että sille on käyttöä myös alan opiskelijoiden keskuudessa. Sen vuoksi kirja sopii joululahjaksi vaikka lukiolaiselle, joka suunnittelee opiskelevansa antiikin historiaa.

Uuden antiikin historian rakenne on täysin kronologinen, eli siinä ei olla eroteltu toisistaan erilaisia kulttuureita. Mielenkiintoisen siitä tekee varsinkin se, että siinä tuodaan esille myös aikakauden kulttuuria. Kirjassa on niukasti kuvia mutta kuitenkin sen verran, että ne elävöittävät kirjaa. Myös karttoja ja piirroksia on jonkin verran. Ulkonäöllään kirja ei siis hurmaa, mutta sisältö on täyttä asiaa.

Tämä on hyvä kirjalahja oikeasti historiasta kiinnostuneelle, olipa lahjansaaja sitten opiskelija tai jo vanhempi antiikinystävä. Uusi antiikin historia on painava ja kattava teos, jonka koko ja oppikirjamainen ulkonäkö saattavat hiukan torjua lukijaa. Kirja on kuitenkin kirjoitettu sujuvasti, eikä sitä ole ollenkaan hankala lukea. Lisäksi kirjan laajuus jaksaa hämmästyttää minua aina vaan. Upea kirja lahjapakettiin!

Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia. 639 sivua. Otava, 2011. Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

Linkkivinkki: Kirjalahja kehitysmaan lapsille

2011-12-19T09:22:00.002+02:00

Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista vinkkasi aivan ihanasta joululahjaideasta. Käykääpä katsomassa Saran blogista, miten voi ilahduttaa kehitysmaan lapsia tänä jouluna ja antaa heille lahjan, josta on iloa pitkään. Minä ainakin aion osallistua!

Joululahjavinkkejä: lukemista kirjojen ystäville

2011-12-18T18:44:00.000+02:00

Kävin tänään pikaisesti postissa ja lähimarketissa, jonka kirjaosastolla näytti olevan aikamoinen kuhina. Ja hyvä niin, kirjathan ovat parhaita lahjoja. Itsekin poimin mukaani muutaman kirjan vielä joulua varten, vaikka suurin osa lahjoista onkin jo hankittu nettikaupoista. Lastenkirjoja on kuitenkin netin kautta niin vaikea ostaa, kun pitää päästä oikeasti katsomaan niiden sisälle.

Jos lahjavinkkejä vielä uupuu, löytyy tästä pari kirjavinkkiä kirjojen ystäville. Lukutoukille on joskus vaikea ostaa kirjoja, jos ei ole ihan varma lahjansaajan kirjamausta. Kirjoista kertovat tietokirjat ovat yksi idea, jolla onnistuu ehkä tämän välttämään. Niitä on aina hauska omistaa, ja ne voi myös lukea monta kertaa.

Jacques Bonnet: Kirjaston henget
Tämä on sympaattinen pieni kirja täynnä lukemisen riemua ja kirjojen omistamisen onnea. Jacques Bonnetin Kirjaston henget sisältää valtavan määrän hauskaa kirjoihin liittyvää pohdintaa esimerkiksi kirjastoista, lukemisesta ja ylipäätään kirjoista. Kirjaston henget saa lukijansa, kirjojen ystävän, hyvälle tuulelle. Hän huomaa, ettei ole kirjarakkautensa kanssa yksin.

Kirjaston henget lohduttaa sitä, joka tuskailee lukemattomien kirjojen määrää omassa kirjahyllyssä. Joskus kirjojen lukemiseen voi mennä vuosiakin, sillä se riippuu niin monesta asiasta. Kirjojen keräilijä löytää kirjasta myös itsensä, oli sitten haalija, keräilijä tai kiihkeä lukija. Siinä pohditaan myös kirjaston järjestystä. Se on aihe, josta riittää puhuttavaa aina kirjojen ystävien kokoontuessa.

Bonnet, Jacques: Kirjaston henget (Des bibliothéques pleines de fantômes, 2008). 157 sivua. Suomennos: Jyrki Kiiskinen, kansi: Markko Taina. Tammi, 2011. Tammen sivuilla ja Adlibriksessä.

Matti Suurpää: Parnasso 1951–2011 – Kirjallisuuslehden kuusi vuosikymmentä
Edellistä kirjaa tuhdimman määrän asiaa sisältää tämä Matti Suurpään kirjoittama Parnasso-lehden historiikki. Parnasso 1951–2011 on paksu opus, jossa riittää lukemista vielä pitkälle joulunpyhien jälkeenkin. Se käy läpi koko Parnasson historian aina lehden syntyprosessista nykyhetkeen, kun kritiikki pohtii olemassaoloaan internetin ja blogien paineessa. Mikäpä siis olisikaan parempi aika tutustua kirjallisuuskritiikin historiaan kuin tämä hetki? Ilman Parnassoa Suomen kirjallisuuden ja myös muun taiteen kenttä olisi ehkä aivan erilainen.

Parnasso 1951–2011 on jaettu kappaleisiin lehden päätoimittajien mukaan. Oman osuutensa saavat myös muut Parnassossa huomioidut taiteenlajit, joista näkyvimmät ovat teatteri, televisio ja elokuva. Mukana on myös kuvaliite, jossa esitellään lehtien kansia eri vuosina. Minä olisin kaivannut tähän kirjaan enemmänkin kuvia, sillä niistä näkyy niin voimakkaasti eri vuosikymmenten henki. Tämä on upea lahjakirja kirjojen suurkuluttajalle, joka arvostaa myös kritiikkiä.

Suurpää, Matti: Parnasso 1951–2011 – Kirjallisuuslehden kuusi vuosikymmentä. 559 sivua. Kansi: Jarkko Hyppönen. Otava, 2011. Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

Leif Mannerström: Perinteistä joulupöytään

2011-12-16T10:30:00.000+02:00

Perinteet ovat mahtavia varsinkin jouluna. Nostalgian ja upean kansikuvan houkuttelemina päädyin tutustumaan ruotsalaisen huippukokin Leif Mannerströmin kirjaan Perinteistä joulupöytään. Kirjassa on reseptien ohella tunnelmakuvia ja kokin lapsuudenmuisteloita.

Kirjan avatessani luulin ensin, että kyseessä onkin uusintapainos jostain paljon vanhemmasta kirjasta, sillä se näyttää juuri siltä. Varsinkin kirjan taitto on melkoista retroa. En myöskään innostunut kirjan kuvista, vaikka tuo kannen kuva onkin aivan mahtava. Monista kuvista puuttuu hienoista rekvisiitoista huolimatta kokonaan raikkaus ja valo, ja niissäkin on vähän vanhanaikainen ote. Tämä saikin minut miettimään, että onko kirjan ilme tehty tarkoituksella tällaiseksi, koska aiheena on kuitenkin perinteinen joulu. Minusta kuvat vaikuttavat kuitenkin pääosin liian tunkkaisilta, eivätkä ruoat tule niistä kovin hyvin esille.

Perinteistä joulupöytään -kirjan ruokalajit on jaettu useaan osaan. Adventtikattauksen jälkeen tulee viisi erilaista joulukattausta ja lopuksi vielä lisäkkeet. Leivonnaisista kirjassa on eniten erilaisia pikkuleipiä. Kalaruokia on paljon, mutta esimerkiksi kasvisruokia on vain muutamana lisäkkeenä. Liharuokia taas löytyy porsaankyljistä erilaisiin sylttyihin. Tässä vaiheessa minua alkoi jo mietityttää, kannattaako kaikkia perinteitä ylläpitää.

Parasta kirjassa on ehdottomasti kalaruokien osuus. Perinteistä joulupöytään oli minulla jonkin aikaa työpöydän kulmalla, koska halusin kuulla ammattikuvaajan mielipiteen kuvista. Eräs kalaruokien ystävä melkein kuolasi kirjan sivuille kalasivuja selatessaan. Esimerkkeinä voi mainita vaikka tilli-viinagraavatun tai seesamipaahdetun lohen, kannen lasimestarinsillin tai portviinisillin. Myös kalaruokien kuvat ovat minusta kaikkein onnistuneimpia.

Perinteistä joulupöytään -kirjaa ei ole siis sovitettu nykyaikaan tai Suomen oloihin, vaan kirjassa on sellainenkin eksoottinen ruoka kuin keitetyt porsaansorkat. En usko, että niitä saa Suomesta juuri muualta kuin suoraan tuottajalta ostettuna. Tuskin niitä Ruotsistakaan on silti sen helpompaa löytää. Minun jouluruokahaluni menee kyllä tästä ruokalajista täysin, joten ei siitä sen enempää.

Tämä kirja ei ole minua varten, vaikka sen lukeminen aiheuttikin välillä nostalgiaa. Muistan esimerkiksi syöneeni hiekkahentusia lapsena, mutta en miellä niitä kyllä mitenkään jouluun. Ne siis ovat tällaisia leivoksia. Myös monet kalaruoat ovat minulle jo lapsuudesta tuttuja. Eniten minua taitavat kiinnostaa tämän kirjan ohjeet viinalla tai konjakilla maustetuista juustoista ja jotkin leivonnaiset.

Erilaisen arvion Perinteistä joulupöytään -kirjasta voi käydä lukemassa Leena Lumen blogista. Lyhyt arvostelu ja pari reseptiä kuvineen löytyy myös Aamulehdestä.

Perinteistä joulupöytään WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Mannerström, Leif: Perinteistä joulupöytään (Mannerströms julkokbok, 2010). Valokuvat: Tomas Yeh, suomennos: Sirkka Hirvonen. WSOY, 2011.

Charlaine Harris: Veren perintö

2011-12-15T15:21:00.000+02:00

Tähän loppuvuoteen on mahtunut niin paljon kaikenlaista, gradun tekoa ja opiskelua, pitkiä työpäiviä ja tonttutouhuja, että lukeminen on jäänyt vähän hunningolle. Onneksi olen sentään ehtinyt lukea edes jotain, kuten tämän uusimman Charlaine Harrisin Sookie-kirjan Veren perintö. Minulla on myös haaveena, että jouluna ehtisin lukea paljon, vaikka tiedän jo valmiiksi, etten kuitenkaan ehdi. Mutta haaveilla saa aina.

Veren perintö on siitä vähän erikoinen kirja, että sen tapahtumat nojaavat osittain Harrisin kirjoittamaan novelliin. Sen tapahtumat ovat puolestaan ajallisesti tämän ja edellisen Sookie-kirjan välissä, joten lukija joutuu kestämään muutamia aukkoja. Luin tämän kirjan englanniksi ennen novellia ja muistan olleeni vähän häkellyksissä siitä, missä oltiin menossa. Jos haluaa pysyä täysin kärryillä, voi novellin lukea A Touch of Dead -kokoelmasta. Niihin tapahtumiin viitataan kuitenkin vain muutaman kerran, joten novellin lukeminen ei ole pakollista.

Tuossa kyseisessä novellissa Sookien serkku, vampyyriksi muutettu Hadley on tapettu nyt toisen kerran, eli lopullisesti. Veren perinnössä Sookie lähteekin New Orleansiin selvittelemään Hadleyn hänelle jättämää perintöä. Samalla hän joutuu mukaan vampyyrikuninkaallisten hovin juonitteluihin. Miesasiatkin ovat tietysti pinnalla, kun Sookie tapailee viime kirjasta tuttua Quinniä. Myös Bill ja Eric roikkuvat taustalla.

Veren perinnössä on paljon asioita joista pidän. New Orleansin vampyyrit ovat cooleja, samoin Quinn ja muutamat muut kirjan uudet hahmot. Pidän todella paljon siitä Billiin liittyvästä paljastuksesta, jonka True Bloodin katsojat jo valitettavasti tietävät. Erityisesti pidän kuitenkin Ameliesta, Hadleyn entisestä vuokraemännästä, josta tulee Sookien ystävä. Niitä ei ole liikaa, joten nopeaälyinen noitanainen on oikein hyvä lisä kirjojen henkilökaartiin.

Sarjan edellinen kirja, Verta sakeampaa, on minusta ehkä tähänastisten kirjojen heikoin lenkki, mutta tämä uusin kirja on todella mainio. Pieni maisemanvaihdos teki kirjalle hyvää, samoin uusien henkilöiden esittely. Veren perinnössä paljastetaan muuten myös Sookien sukujuurten salaisuutta, jonka senkin True Bloodin katsojat jo ainakin osittain tietävät. Tv-sarja on onnistunut ammentamaan mehukkaimmat jutut sarjaan jo ennakolta.

Seuraava Sookie Stackhouse -romaani, Pahaa verta Chicagossa, ilmestyy huhtikuussa. Lue myös arvioni sarjan aiemmista suomennetuista osista: Veren voima, Verenjanoa Dallasissa, Kylmäveristen klubi, Veren imussa ja Verta sakeampaa.

Veren perintö Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Lukunäyte sivulta 57:
Istuin jonkin aikaa keittiössä aivoni yhä valmiustilassa, mutta sitten pakotin itseni noudattamaan tavallisia rutiinejani. Sydämeni syke oli palautunut normaaliksi, kun harjasin hampaani, ja kun kömmin sänkyyn, olin melkein saanut uskoteltua itselleni, ettei pihapiirin hiljaisessa pimeydessä ollut mitään tapahtunutkaan. Pidän kuitenkin huolen siitä, että olen rehellinen itselleni. Tiesin, että metsässä oli liikkunut jokin olento – ja se oli ollut isompi ja pelottavampi kuin pesukarhu.

Harris, Charlaine: Veren perintö (Definitely Dead, 2007). Suomennos: Sari Kumpulainen, kansi: Jenni Noponen. Gummerus, 2011.

Jari Koponen ja Vesa Sisättö (toim.): Aivopeili – Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta

2011-12-11T14:00:00.001+02:00

Minulle tietokirjoista kaikkein parhaita lukukokemuksia ovat sellaiset kirjat, joiden aiheesta en ole ikinä kuullutkaan, mutta jotka luettuani en voi kuin ihmetellä, miten olen ylipäätään voinut olla tietämättä aiheesta mitään. Sitä on jopa vähän vihainen, kun kukaan ei ole kertonut asiasta aikaisemmin.

Pitkästä aikaa törmäsin nyt tällaiseen kirjaan, joka kiilasi kaikkien muiden kirjojen ohi ja sai minut vallan innostumaan aiheestaan. Kirja on Jari Koposen ja Vesa Sisätön Aivopeili – Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. Se esittelee Suomen varhaisinta tieteiskirjallisuutta sekä kirjallisuushistoriana että novelliantologiana. Ääneen pääsevät sellaisetkin tutut nimet kuin Fredrika Runeberg ja Zachris Topelius.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensin Aivopeilissä on katsaus Suomen kirjallisuuden historiaan autonomian ajalla ja tieteiskirjallisuuden kehittymiseen. Sen jälkeen kirjassa on kotimaisia tieteisnovelleja ja viimeisessä osassa on suomalaisissa lehdissä tuon aikaan esiintyneitä käännösnovelleja. Novellitekstejä on muutettu hieman nykyaikaiseen muotoon. Kielitieteilijä minussa halusi ensin pullikoida tätä nykyaikaistamista vastaan, mutta kun huomasin, miten helppo tekstejä oli lukea, hyväksyin ne saman tien eräänlaisina käännöksinä. Jos joku haluaa lukea kirjat alkuperäisessä muodossaan, ne löytyvät varmasti arkistoista.

Aivopeili paneutuu varsinkin lehdissä ilmestyneisiin kertomuksiin, joiden tutkiminen mikrofilmeiltä on aiemmin ollut vaivalloista. Nykytutkimusta on auttanut Kansalliskirjaston arkistojen digitoimisprojekti, jonka ansiosta vanhoja lehtiä voi tutkia digitaalisessa muodossa. Projekti on edelleen käynnissä, ja siihen voi osallistua kuka tahansa pelaamalla Myyräpeliä, jonne löytyy muuten myös linkki tuosta blogini sivupalkista. Lehdistä voikin löytyä vielä vaikka millaisia aarteita kirjallisuudentutkijoille. Kaikki tämän jutun lukeneet voivatkin käydä jättämässä pienen työpanoksensa digitalkoisiin.

Selkeä ja helppolukuinen Aivopeili sopii kenen tahansa tieteiskirjallisuudesta kiinnostuneen luettavaksi, vaikka sille löytyy varmasti käyttöä myös kirjallisuuden opetuksessa. Myös Suomen kirjallisuuden historiasta ja kehityksestä kiinnostuneet varmasti pitävät siitä. Se antaa myös näkökulmaa siihen, millainen ilmapiiri Suomessa oli autonomian ajalla.

Kieliasultaan Aivopeilin novellit saattavat olla nykylukijan mielestä aika hellyttäviä. Aiheiltaan tekstit ovat kuitenkin edelleen teräviä ja ajankohtaisia puheenvuoroja, jotka voisivat ilmestyä myös tänä päivänä. Tärkeitä aiheita ovat esimerkiksi vapaus, naisten asema ja ihanteelliset yhteiskunnat.

En tiedä, miksi olen niin yllättynyt siitä, että Suomessa on julkaistu tämän kaltaista kirjallisuutta jo noin varhain. Joka tapauksessa olen erittäin iloinen, että tämä tiedollinen puutteeni tuli korjattua. Kirja on todellinen aarre, ja se kannattaa lukea jo ihan sivistyksen vuoksi. Olisipa muuten mahtava kulttuuriteko, jos tämän kaltainen kirja saataisi myös suomalaisesta varhaisesta fantasiasta. Kai sellaistakin löytyy?

Lukunäyte sivuilta 156–157 (Fredrika Runeberg):
Nuori vaimo kumartui miehensä puoleen sanomaan "Ystäväiseni, älä missään nimessä rupea opiskelemaan: minä en millään voi pitää sinusta enää, jos ryhdyt mielettömäksi 'housuoppineeksi', se on surkeinta mitä tiedän. Kun vaimoparka on käyttänyt koko päivän ja usein yönkin taloustöistä ja palveluskunnasta ja joskus vielä sairaista ja malttamattomista lapsista huolehtimiseen ja kun hän on väsynyt raskaissa ja vaikeissa puuhissaan, joissa masentuu niin mieli kuin tunteetkin, häntä huojentaa ajatus, että mies palaa kotiin iloisena ja auliina ja he voivat viettää pienen hetken yhdessä. Jos mies sitten tuleekin kotiin happamana ja jurottavana ja liikaa lukeneena ja tuhlaamatta aikaansa sen enempää vaimolle kuin lapsillekaan vain vetäytyy kynän tai kirjan seuraan, niin missä silloin on kodin rauha ja ilo?

Aivopeili Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Koponen, Jari ja Sisättö, Vesa (toim.): Aivopeili – Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta. 350 sivua. Kansi: Jussi Jääskeläinen. Avain, 2011.

Rachel Vincent: Myrskylinnut – Kissojen kesken 5

2011-12-07T21:28:00.001+02:00

Olen jälleen viettänyt aikaa ihmiskissojen parissa. Edellinen Rachel Vincentin Kissojen kesken -sarjan kirja oli minusta vähän heikompi tapaus, mutta tämä Myrskylinnut oli aivan mahtava. Vähän harmittaa jo ennakkoon, että sarja tulee kohta loppumaan.

Myrskylinnuissa Faythen lauma on aivan sodan partaalla. Vastapuoli ei käytä reiluja keinoja vaan on saanut huijattua lähes myyttiset myrskylinnut uskomaan, että Faythen lauma on vastuussa yhden myrskylinnun kuolemasta. Faythellä on vain kaksi päivää aikaa todistaa laumansa syyttömyys – tai hänen suojattinsa kuolee.

Juuri kun ihmiskissojen sota on juuttunut vähän tylsään vaiheeseen, tuodaan esille uusi muodonmuuttajien rotu, eli nuo myrskylinnut. Ne pystyvät muuttumaan ihmisen kaltaisiksi, vaikka eivät varsinaisesti ihmisiä olekaan. Oli kiinnostavaa lukea niiden elämästä, pesäpaikasta ja varsinkin moraalista. On todella hyvä veto tuoda sarjaan vielä loppuvaiheessa tällainen uusi rotu.

Faythe on tässä kirjassa jo todella vastuuntuntoinen ja täyttä johtaja-ainesta. Hän joutuu tekemään vaikeita päätöksiä, ja samalla hän tuskailee edellisessä kirjassa tekemäänsä tyhmyyttä. Myrskylinnuissa rakennetaankin paitsi kissalaumojen välistä sotaa, myös yhteenottoa kahden Faythea rakastavan kissan välillä.

Myrskylinnut saattaa olla suosikkini tämän sarjan kirjoista, sillä pidin tästä todella paljon. Tällaisia sarjoja saisi tulla enemmänkin! Vielä yksi Kissojen kesken -kirja on tosiaan tulossa, mutta sitten pitää löytää joku uusi suosikki.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista: Kissatyttö, Saalistaja, Syytetty ja Kaappaus.

Lukunäyte sivulta 26:
Minä juoksin Owenin perään samalla hetkellä, kun auton ovi avautui, ja tielle astui mies. Owen huohotti rasituksesta. Mies avasi auton takaoven. Ensimmäinen myrskylintu liiteli sulavasti alas taivaalta.
Minä olin niin järkyttynyt, että olin pyörtyä.
Kun lintu oli vajaan metrin päässä maasta, sillä oli yhtäkkiä jalat; paljaat ihmisjalat. Sitten sen pää muuttui ihmisen pääksi, lukuun ottamatta terävää nokkaa, joka oli nenän ja suun tilalla.

Myrskylinnut Harlequinin sivuilla.

Vincent, Rachel: Myrskylinnut – Kissojen kesken 5 (Shift – Shifters 5, 2010). 446 sivua. Suomentaja: Eeva Koskimies. Harlequin, 2011.

Leffavinkki sunnuntai-illaksi

2011-12-04T13:55:00.001+02:00

Tämä blogi astuu hetkellisesti raiteiltaan ja suosittelee illan elokuvaa. Kyseessä on yksi ehdottomia suosikkileffojani ja aihepiiriltään toki kirjallinen Aidosti outoa (Stranger Than Fiction, 2006).

Leffa kertoo Haroldista, joka yhtäkkiä huomaa olevansa henkilö kirjassa ja suuntaavansa kohti äkillistä kuolemaa. Harold alkaa selvittää asiaa kirjallisuuden professorin avulla.

Kerronnan rajoja rikkova komedia on kaiken lisäksi vielä todella sydämellinen ja lämmin. Suosittelen!

Aidosti outoa tulee tänään illalla Neloselta klo 21. Arvostelun voi lukea vaikka Elokuvaoppaan sivuilta. Leffalla on myös omat kotisivut.

Nocturne-sarjan ensimmäinen vuosi, osa 1

2011-12-03T16:13:00.001+02:00

Kun viime syksynä kuulin, että Harlequin alkaisi julkaista paranormaalin romantiikan sarjaa, olin sekä innoissani että epäileväinen. Minusta tämän tyyppisestä kirjallisuudesta oli Suomessa pulaa, mutta toisaalta aiemmat kokemukseni kustantamosta olivat todella kevyitä. Luin tätini vanhoja harlekiineja joskus teini-ikäisenä mummulassa, kun omat kirjat olivat loppuneet. Olen melko varma, että minulla on yksi tällainen varmaan jo 30 vuotta vanha romanssikirja vielä jossain tallessa.

En siis oikein tiennyt, mitä Nocturne-sarjalta odottaa. Ensimmäiseksi Harlequin julkaisi kokoelman, Pimeyden olennot, jonka kirjoittajia olivat Charlaine Harris, Maggie Shayne ja Marilyn Tracy. Sen tarinat olivat epätasaisia, mutta parhaat niistä lupasivat hyvää tulevasta sarjasta.

Ensimmäinen lukemani Nocturne-sarjan kirja oli Shaynen Verilinja, joka yllätti positiivisesti. Nyt olen lukenut kaikki sarjan ensimmäiset kirjat ja kirjoittanut niistä myös arvion. Ensimmäiseen vuoteen on mahtunut sekä todella hyviä että huonoja kirjoja. Tässä ylipitkässä jutussa on hieman pohdintaani sarjan onnistujista ja epäonnistujista.

Sarjan ehdoton ykkönen on mielestäni ollut Rachel Vincent, jonka Kissojen kesken -sarjasta olen pitänyt valtavasti. Sarja on hyvin lähellä Charlaine Harrisin Sookie-kirjoja, ja siinä on myös aika lailla saman verran väkivaltaa ja petipuuhia kuin Sookieissakin. Uskallan suositella tätä varauksetta kaikille Harrisin ystäville. Tähän ensimmäisen 12 kuukauden jaksoon on mahtunut neljä sarjan kirjaa: Kissatyttö, Saalistaja, Syytetty ja Kaappaus. Myös sarjan viides osa on jo ehtinyt ilmestyä ja viimeinen osa on tulossa ensi vuoden puolella.

Toinen paljon pitämäni kirjoittaja on Gena Showalter, jonka Manalan valtiaat -sarja on ehkä "tuhmin" näistä tähän mennessä lukemistani Nocturneista. Kirjat ovat todella vauhdikkaita ja niissä on runsaasti vipinää ja väristyksiä. (Jos ihmettelette näitä kiertoilmauksia, niin ne johtuvat vain siitä, että yritän vältellä tiettyjä sanoja hakukonerobottien pommitukselta välttyäkseni :D) Sarjassa on ilmestynyt nyt neljä osaa: Yön kirous, Pimeyden suudelma, Nautinnon kirous ja Pimeyden kuiskaus. Sarja on jostain syystä tauolla, mutta toivottavasti lisää Manalan valtiaita on kuitenkin vielä tulossa.

Myös P. C. Castin Partholon-sarja on ollut hyvää luettavaa ja pidin varsinkin sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta. Kolmas ei ollut enää yhtä hyvä, mutta kuitenkin ihan luettava. Sarjasta on ilmestynyt kolme osaa: Jumalattaren valittu, Valittujen taisto ja Valontuoja.

Näiden kolmen parhaan kirjailijan jälkeen tulee muutama kohtuullinen, joiden kirjoja on ollut ihan hauska lukea, mutta tiettyä puutumista on ollut havaittavissa. Näihin keskikastin kirjoihin kuuluvat Michele Haufin Rakas vampyyrini ja Rhyannon Byrdin Veren viemät -sarja, joka kertoo ihmissusista. Sarjassa on kolme osaa: Suden taisto, Suden ylpeys ja Suden arvet.

Samaa tasoa on mielestäni myös Maggie Shayne, jonka Yön siivet -sarjassa on valtavasti osia. Sarjassa on ilmestynyt Ikiyön tarinoita, Hämärän muistot, Pimeyden taikuri, Uusi elämä ja Varjojen nälkä. Myös tuo aiemmin mainitsemani Verilinja kuuluu alunperin tähän sarjaan. Sarjaan on tulossa vielä neljä osaa – ja olen muuten pitänyt noista viimeisimmistä aika paljon.

Sitten päästiinkin pohjalle, jossa sijaitsee vain yksi kirjailija. Nocturne-arvioitani lukeneet osaavat jo arvatakin, että jumbopaikka kuuluu Susan Krinardille. Häneltä on ilmestynyt kolme kirjaa: Pimeällä puolella sekä Pimeä kuu ja Yön kutsu. Minun on ollut vähän tuskaista saada luettua kaikkia Krinardin kirjoja, ja Pimeä kuu jäikin kesken. Sen sijaan Yön kutsu oli ihan kohtalainen kirja.

Siinä siis ajatuksiani kaikista vuoden aikana julkaistuista Nocturne-kirjoista. Niitä on ilmestynyt kaksi joka kuussa, eli yhteensä 24 kirjaa. Ensi vuonna vauhti hidastuu hiukan, sillä kirjoja on tulossa kaksi joka toinen kuukausi. Aion edelleen jatkaa kirjojen lukemista ja arvioimista blogissani, mutta en ehkä lue ihan kaikkia. Tai se tietysti riippuu siitä, millaisia kirjoja on tulossa.

Minä olen yllättynyt siitä, miten paljon sarjassa on noita hyviä ja kohtalaisia kirjoja. Kuten näette, huonoja oli mielestäni varsin vähän. Kuulisin myös mielelläni muiden Nocturne-kirjoja lukeneiden ajatuksia sarjasta. Oletteko yllättyneet, ilahtuneet tai pettyneet kirjoihin? Mitkä ovat teidän mielestänne parhaita sarjan kirjoja? Ja toki saa kommentoida, vaikkei yhtään Nocturnea olisikaan lukenut.

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 5 – Uusi aika: Suden hetki

2011-12-01T21:46:00.001+02:00

Vampyyripäiväkirjat-tv-sarja siivitti saman nimisen kirjasarjan suosiota niin paljon, että kirjasarjaa päätettiin jatkaa. L. J. Smith kirjoitti edelliset kirjat 90-luvulla, mutta nyt suomennettu Uusi aika: Suden hetki on 2000-luvun tavaraa. Sen huomaa jo kirjan pituudesta, sillä se on tuplasti edeltäjiään paksumpi. Tämä seikka huolestutti minua hiukan, sillä olin nauttinut edellisten kirjojen suoraviivaisuudesta.

Suden hetki alkaa melko yllättävästi, sillä vaikka tarina jatkuukin suoraan edellisestä kirjasta, ovat asiat kuitenkin aika erilaisia. Elenan täydellinen ihanuus vähän ärsyttää, mutta onneksi kirjassa on paljon muuta hyvää – kuten se, että Stefan katoaa. Se laittaa pisteen ainakin hetkeksi rakastavaisten jatkuvalle siirappisuudelle.

Fell's Churchin kaupunki on jälleen pahassa pulassa ja nyt vastassa on vihollinen, joka saa ihmiset ja vampyyrit käyttäytymään aivan tolkuttomasti. Tämä sekavuus tuntui ensin siirtyneen myös kerrontaan, ja olinkin hiukan hämmennyksissä siitä. Sitten aloin kuitenkin nautiskella tekstistä ja hihittelin päättömille jutuille. Suden hetki on taidettu kirjoittaa tarkoituksella kieli poskessa kaikki genren kliseet tunnistaen. Katsokaapa vaikka tuota lukunäytettä!

Minusta vasta tässä Suden hetkessä päästiin toden teolla lähelle Damonia, joka on ollut ainakin minulle kovin etäinen kaikissa aiemmissa kirjoissa. Hänen näkökulmastaan kerrotut osuudet olivat kirjan helmiä, ja aloin pitää hahmosta todella paljon. Vähän kauhistuin kyllä sitä mahdollisuutta, että Damonista voisi tulla kauhea nössö (en ole vieläkään antanut anteeksi Buffyn kirjoittajille sitä, millaisen vätyksen he tekivät Spikesta).

Suden hetken juoni on monimutkainen ja se vaatii varsinkin lopussa keskittymistä, jotta lukija pysyy kärryillä siitä, mikä tapahtuu todellisuudessa ja mikä ei. Kirja on vauhdikas ja viihdyttävä, vaikka onkin tunnelmaltaan aika synkkäsävyinen. Sen lopussa muutama henkilö jää pahaan pulaan, joten fanit saavat taas jäädä kieli pitkällä odottelemaan seuraavaa kirjaa. Kuudes osa, Varjosielut, ilmestyykin jo helmikuussa.

Katso myös arvioni Vampyyripäiväkirjojen aiemmista osista: Korpinmusta, Sielunkumppani, Verivala ja Pimeän piiri.

Uusi aika: Suden hetki on arvioitu myös Kirjapinot-blogissa.

Lukunäyte sivulta 19:
Kello yhdeksän aamulla Damon ajoi pitkin kaupungin pääkatua ohi antiikkikaupan, ruokapaikkojen ja paperikaupan.
Hetkinen. Siinä se oli. Uusi kauppa, jossa myytiin aurinkolaseja. Hän pysäköi ja astui ulos autosta sulavaliikkeisesti niin kuin joku, joka on liikkunut huolettomasti vuosisatojen ajan hukkaamatta jouleakaan energiaa. Taas kerran Damon väläytti äkillisen hymynsä ja vakavoitui sitten ihaillessaan itseään tummasta ikkunalasista. Kyllä, katsoipa asiaa miten hyvänsä, minä olen upea, hän ajatteli hajamielisesti.

Uusi aika: Suden hetki Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

Smith, Lisa Jane: Vampyyripäiväkirjat 5 – Suden hetki (The Vampire Diaries: the Return: The Nightfall, 2009). 491 sivua. Suomentaja: Joel Kontro. Otava, 2011.

Markus Hotakainen: Pohjoinen tähtitaivas

2011-11-28T19:35:00.001+02:00

En erityisemmin pidä tästä pimeästä vuodenajasta, mutta jotain hyvää siitäkin sentään löytyy. Pimeä taivas nimittäin mahdollistaa tähtien tiirailun. Minulla oli nuorena usein tapana maata sängyssä pimeässä huoneessa ja katsella tähtitaivasta.

Täällä Helsingissä tähtien katselu ei onnistu aivan yhtä helposti, sillä valosaastetta on ihan liikaa. Onneksi ne kaikkein kirkkaimmat tähdet näkyvät myös kaupunkialueilla. Jos olet miettinyt, mitä kaikkea tähtitaivaalla liikkuu, kannattaa tutustua Markus Hotakaisen kirjaan Pohjoinen tähtitaivas.

Se on helppotajuinen ohjekirja, jonka avulla voi tutustua tähtitaivaaseen myös ilman aiempaa tietoa. Pohjoinen tähtitaivas opastaa lähes kädestä pitäen taivaalle tähyilyn salaisuudet. Kirjan alussa on perustietoa avaruudesta, tähdistä ja tähtikarttojen lukemisesta. Sen jälkeen paneudutaan tähdistöihin, planeettoihin ja lopuksi vielä kerrotaan tähtien tarkkailuun tarvittavista välineistä.

Minua viehättää Pohjoinen tähtitaivas -kirjassa erityisesti seikkaperäiset tiedot eri tähdistöistä. Kirja esittelee kaikki Suomessa kohtalaisesti näkyvät tähdistöt. Niiden paikantaminen taivaalta on kuvattu käytännönläheisesti, mutta silti kirjassa ei olla kokonaan unohdettu tähtiin liittyviä mysteereitä. Jokaiseen tähdistöön on liitetty pätkä tekstiä, jossa kerrotaan muinaisten kulttuureiden uskomuksia tai tähdistön löytämiseen liittyvää tietoa. Se keventää kirjaa mukavasti ja antaa kiinnostavaa syvyyttä kirjaan.

Taskuun mahtuva pokkari on kätevä ottaa mukaan reissuun, eli nyt on helppo ottaa kaikki ilo irti pimeästä syksystä. Pohjoinen tähtitaivas on hyvä idea myös lahjaksi sellaiselle ihmiselle, joka viihtyy luonnossa, mutta ei ole tottunut tähtitarkkailija. Tästä saa vaikka uuden harrastuksen, jos pakettiin sujauttaa myös tähtien tarkkailuun sopivat kiikarit.

Lukunäyte sivulta 37:
Ilves on pitkänomainen, himmeä ja hyvin vaatimaton tähdistö Ison karhun etutassujen ja Ajomiehen välissä. Sitä on vaikea hahmottaa minkäänlaisena varsinaisena kuviona. Mutkittelevan viivan muodostavat kirkkaimmat tähdet ovat Ison karhun ja Kravun välimaastossa, lähellä yhtä vaatimattoman Pienen leijonan tähdistön rajaa.

Pohjoinen tähtitaivas Moreenin sivuilla ja Adlibriksessä.

Hotakainen, Markus: Pohjoinen tähtitaivas. 125 sivua. Moreeni, 2011.

Susan Krinard: Pimeä kuu ja Yön kutsu

2011-11-25T16:03:00.001+02:00

Heti alkuun kerrottakoon, että Susan Krinard on minusta huonoin tähän mennessä lukemani Nocturne-sarjan kirjailija. Toinen tämän tekstin kirjoista jäi minulta kesken, mutta koska olin aiemmin päätänyt kirjoittaa kaikista vuoden aikana ilmestyvistä Nocturne-kirjoista, päätin ympätä myös kesken jääneen kirjan tähän samaan arvioon.

Minulta jäi siis kesken jo jokin aikaa sitten ilmestynyt Pimeä kuu. Se kertoo 1920-luvulla New Yorkissa asuvasta reportterista, Gwen Murphysta. Nainen sotkeutuu vampyyrien juttuihin, ja lisäksi hänellä on ärsyttävän sovinistinen miesystävä. En tiedä miten tarina päättyy, mutta epäilen, että sovinistinen miesystävä saa kenkää ja tilalle astuu vampyyrirakastaja.

Pimeä kuu taitaa olla jonkinlaista jatkoa jollekin aiemmalle kirjalle, sillä tarinasta tuntui puuttuvan jotain. Yritin muistella, liittyvätkö tapahtumat jotenkin aiemmin lukemaani Pimeällä puolella -kirjaan, mutta sekään ei ollut mitenkään mieleenjäävä lukukokemus, joten en muistanut. Kirja oli niin laahaava, etten yksinkertaisesti vain pystynyt pakottamaan itseäni lukemaan sitä.

Koska Pimeän kuun kanssa kävi noin nolosti, emmin pitkään Yön kutsun kanssa. Se on viimeisin suomennettu Susan Krinardin kirja. Pitäisikö unohtaa koko arviointipäätös ja jättää tämä suosiolla lukematta? Päätin kuitenkin kokeilla kepillä jäätä ja tartuin kirjaan. Yllätyksekseni se paljastuikin ihan luettavaksi kirjaksi.

Yön kutsu kertoo tällä kertaa ihmissusista 1900-luvun alkupuolella, kymmenisen vuotta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kirjan alkuasetelmassa entinen poliisi Ross Kavanaugh, joka on vain neljäsosaltaan ihmissusi, saa kuulla olevansa yksitoistavuotiaan pojan isä. Kaiken lisäksi poika on karannut äitinsä luota Englannista laivalla New Yorkiin. Pojan perässä seuraa tämän äiti, Rossin vanha rakkaus Gillian, ja pian vanhat haavat aukeavat.

Ei tämä Yön kutsukaan mikään huippukirja ollut, mutta melko hauska ja sotkuinen rakkaustarina. Kirjassa on paljon roistoja ja juonitteluja, ja lopun selvittelyt olivat niin uskomattoman kiemuraiset, että luin sitä jopa aika innoissani. Kirjassa on jonkinlainen sanomakin, sillä siinä käsitellään puhdasrotuisuutta niin ihmissusien kuin ihmistenkin suhteen. Kirjassa on saksalaisia ihmissusia, jotka ovat Hitlerin kanssa samoilla linjoilla rotujen puhtaudesta. Aihetta käsitellään kuitenkin melko kevyesti.

Miinusta saavat nämä Krinardin sankarittaret, jotka ovat kyllä sellaisia nahjuksia, etteivät he herätä minussa ollenkaan sympatiaa. Myös tapahtuma-ajasta, eli 1900-luvun alusta olisi varmasti saanut kyllä paljon enemmänkin irti, joten täysin tyytyväinen en siihenkään ole. Tämän kirjan tarinat sijoittuivat pääosin Englantiin, mutta kerronassa aika ja paikka olivat mitättömässä osassa. Yön kutsu oli kuitenkin ihan luettava kirja.

Lukunäyte Yön kutsusta sivulta 37:
Matka keskustaan oli yhtä miellyttävä kuin Manhattanin helleaalto. Toby istui Rossin ja Gillianin välissä vilkuillen vuorollaan kumpaakin, mutta pysyi vaiti. Gillianin torjuva olemus ei paljastanut mitään hänen tunteistaan. Rossin kiukku kihisi edelleen, mutta hän oli päättänyt pitää sen kurissa siihen asti, kunnes olisi Gillianin kanssa kahden.
Ja kun he olisivat, niin taivas paratkoon...

Pimeä kuu ja Yön Kutsu Harlequinin sivuilla.

Krinard, Susan: Pimeä kuu (Dark of the Moon, 2008). 477 sivua. Suomentaja: Eeva Parvianen. / Yön kutsu (Come the Night, 2008). 477 sivua. Suomentaja: Virpi Kuusela. Harlequin, 2011.

Kevään tuulahduksia Gummerukselta

2011-11-25T14:14:00.001+02:00

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kirjanystävien kevät alkaa jo reilun kuukauden päästä. Tammikuussa nimittäin julkaistaan jo ensimmäisiä kevätsesongin kirjoja. Olin eilen Gummeruksen järjestämässä "kevätjuhlassa", jossa pääsi ääneen keväällä julkaistavien kirjojen kirjoittajia.

Minusta on aina hauska kuulla, mitä kirjailijat kertovat kirjoistaan. Lisäksi on jännittävää nähdä, miten he suhtautuvat haastatteluihin. Toisia kauhistuttaa ja toiset taas ovat kuin syntyneet lavalle. Eilisen illan kirjaesittelyt otti parhaiten haltuunsa nuori esikoiskirjailija Matias Riikonen, joka sai yleisön nauramaan kertomalla Nelisiipinen lokki -kirjansa kirjoitusprosessista (kirjan esittely Adlibriksessä).

Minua kiinnostaa tällä(kin) kertaa eniten Gummeruksen käännösfantasia. Esimerkiksi paljon tykkäämälleni Kiersten Whiten Paranormaalille on tulossa jatko-osa Yliluonnollisesti ja Charlaine Harrisin Sookie Stackhousen suomentaminen jatkuu jo seitsemännellä osalla, Pahaa verta Chicagossa. Scififaneille on myös tulossa herkkuja, nimittäin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas jatkaa Kvanttivarkaan sankarin Jean le Flambeurin seikkailuja (edit. Tämä tuleekin vasta syksyllä) ja Iain M. Banksilta julkaistaan Pintakuvio-romaani.

Tapasin tilaisuudessa myös tuttuja bloggareita, joiden seurassa aika hujahti kuin siivillä. Olen aika huono sukkuloimaan ja verkostoitumaan – istun mieluummin tuttujen kanssa turisten. Tilaisuudesta on jo ehtinyt kirjoittaa ainakin Maria Sinisen linnan kirjasto -blogista. Mukavaa oli, ja kevät näyttää olevan jo kovin lähellä!

Maggie Stiefvater: Ikuisuus

2011-11-21T20:19:00.001+02:00

Hartaasti odottamani Maggie Stiefvaterin Ikuisuus ilmestyi juuri, enkä malttanut pitkittää lukemista yhtään. Kirja on trilogian päätösosa ja jatkaa Samin ja Gracen sekä koko ihmissusilauman tarinaa.

Rakastunut pari joutui erilleen viime kirjassa, Väristyksessä, joten olin malttamaton saamaan selville, miten tarina jatkuu. Rakkaussuhteiden lisäksi luvassa on menneisyyden tapahtumien korjaamista ja aikuistumista, vastuun ottamista itsestä ja lähimmäisistä.

Minua häiritsi jonkin verran se, että Samin ja Gracen äänet alkoivat muistuttaa tässä kirjassa liikaa toisiaan. Ehkä sutena oleminen toi Gracen järkevään olemukseen niin paljon romantiikkaa, että se alkoi kuulua läpi kaikesta. Olisin myös kaivannut ääneen enemmän Isabelia, jonka osuudet tuntuivat jäävän muiden jalkoihin. Ikuisuudessa nähtiin kuitenkin ensimmäistä kertaa Isabel ihan pelkkänä itsenään, puhtaana ja rikkinäisenä.

Ikuisuus oli minusta myös ehkä aavistuksen liian pitkä. Voi olla että se johtui suurelta osin kyllä siitä, että olin niin malttamaton selvittämään, miten kirjassa käy. Tämä on aina se hyvien kirjojen ongelma, lukeako hitaasti nauttien vai nopeasti ahmien. Toisaalta on ehkä annettava sarjan päätösjaksolle lupa käydä läpi hieman menneisyyden tapahtumia ja tutkailla niitä uusien kokemusten ja kasvamisen valossa.

Koska Ikuisuus oli niinkin pitkä, tuntui kummalliselta, että kirja sitten loppuikin yhtäkkiä. En ensin edes tajunnut kirjan loppumista, vaan käänsin sivua ja hämmästyin, kun siellä olikin enää vain kirjailijan jälkisanat. Oli pakko lukea viimeinen aukeama uudestaan, että olisin tajunnut, mitä siinä tapahtui. Olisin kaivannut lisää pohjustusta loppuun, koska lukijaa ei saisi kiusata lopettamalla upea tarina melkein ilman varoitusta kesken kaiken. Huoh.

Kun tästä lopun järkytyksestä selvisin, tulin siihen tulokseen, että tämä on yksi parhaista nuorten fantasiasarjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Olen pitänyt kaikista kirjoista niin paljon, että on tehnyt mieli aloittaa kirja lukemisen jälkeen heti uudestaan. Se on aika harvinaista, ja olen tehnyt sen vain yhden kerran oikeasti. Silloin luin kaksi kertaa putkeen ensimmäisen Harry Potter -kirjani, joka ei muuten ollut edes sarjan aloittava kirja.

Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä Maggie Stiefvater tämän Ikuisuuden jälkeen kirjoittaa. Hänellä on kyky kertoa koskettavista ja kipeistäkin asioista kauniisti. Lasten ja vanhempien suhteet eivät näytä pysyvän hänen kirjoissaan ehjinä, mutta juuri niistä kumpuaakin herkkyys ja hauraus, jonka rakkaus ehkä voi korjata.

Lue myös arvioni sarjan kahdesta aiemmasta osasta, Väristyksestä ja Häivähdyksestä.

Lukunäyte sivulta 39:
Jos nousisin, hän näkisi minut varmasti. Halusin hartaasti tulla nähdyksi, halusin niin kovasti lähestyä häntä, että se sai minut vikisemään hiljaa. Minä melkein tiesin, mitä hän halusi. Minä melkein tiesin –
»Grace?»
Sana lävisti minut.
Poika ei nähnyt minua vieläkään. Hän vain paiskasi äänensä tyhjyyteen ja odotti vastausta.
Olin liian peloissani. Vaistoni kahlitsivat minut maahan. Grace. Sana kaikui sisälläni menettäen jokaisella toistokerralla merkitystään.

Ikuisuus WSOY:n sivuilla ja Adlibriksessä.

Stiefvater, Maggie: Ikuisuus (Forever, 2011). 442 sivua. Suomentaja: Helene Bützow. WSOY, 2011.

Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia

2011-11-20T19:25:00.001+02:00

Tietokirjat ovat vähemmistössä kirjablogeissa, ja syytkin ovat ihan selviä: tietokirjojen lukeminen on hidasta ja sisäistäminen vaikeampaa kuin kaunokirjallisuuden. Tai nuo ovat ainakin minun syyni. Lisäksi tietokirjoista on vaikea kirjoittaa, kun ei voi olla ihan varma, onko sisäistänyt kirjan sanoman kokonaan. Tuntuu myös hassulta poimia kirjasta esille vain joitain yksityiskohtia. Tietokirjoista saa kuitenkin harvoin samanlaisia lukukokemuksia kuin kaunokirjallisuudesta.

Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa jotain yhdestä erittäin mielenkiintoisesta mutta myös aika hankalasta kirjasta. Kyseessä on kotimainen tietokirja kertomusten tutkimuksesta, Mari Hatavaran, Markku Lehtimäen ja Pekka Tammen toimittama Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia. Tunnustan, että en ole lukenut kirjaa kannesta kanteen, vaan lukemiseni on ollut hyppelyä, silmäilyä, palaamista ja uudelleenlukua. Se on minun tyylini silloin, kun luen tietokirjaa omaksi ilokseni.

Kertomukset ovat kiinnostaneet minua niin kauan, kun olen ymmärtänyt niiden olemassaolon. Vasta kuitenkin yliopisto-opintojen avulla olen oppinut katsomaan niihin syvemmälle. Vaikka graduni käsittelee suomen kieltä, olen onnistunut pohdiskelemaan siinäkin blogikirjoitusten kertomuksellisuutta. Gradu on tosin vielä vaiheessa, joten vasta tulevaisuus kertoo, miten hyvin olen siinä onnistunut. Kiinnostukseni Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjaan lienee siis luonnollista.

Hankalaksi Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjan tekee se, että se on niin tieteellinen. Kirja on selvästi tarkoitettu lukijoille, joilla on kirjallisuustieteen perusteet hallussaan. Tosin jo kirjan takakannessa varoitetaan, että kirja sopii kirjallisuuden opetukseen, joten ehkä sen tieteellisyys ei tule yllätyksenä. En suosittele kirjaa siis sellaiselle lukijalle, joka on kiinnostunut aiheesta, mutta ei ole tottunut lukemaan tieteellistä tekstiä.

Kirja koostuu useista artikkeleista, jotka valottavat nykyistä kertomusten tutkimusta kirjallisuudessa. Sen lisäksi mukaan on päässyt pohdintaa kertomuksista mediassa, elokuvissa ja sarjakuvissa. Omaksi suosikikseni on noussut Jan Alberin artikkeli Mahdottomat tarinamaailmat – ja mitä niillä voi tehdä. Alber pohtii artikkelissaan sitä, miten lukija reagoi törmätessään kertomuksessa asiaan, joka ei voi pitää paikkaansa jollain tasolla. Mielenkiintoista, ja melko kansantajuistakin.

Voin suositella Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset -kirjaa omasta puolestani ainakin kaikille humanististen tieteiden opiskelijoille. Esimerkiksi ekokritiikin tai historiallisten romaanien tutkijat löytävät siitä mielenkiintoista ja hyödyllistä luettavaa. Kirjasta taitaa riittää luettavaa vaikka miten pitkään, ja aionkin säilyttää sen edelleen tuossa kesken olevien kirjojen pinossa.

Lukunäyte sivulta 46 (em. Alberin artikkeli):
Kaikilla epäluonnollisilla elementeillä on vieraannuttava vaikutus (Šklovski, 2001), mutta kaikki vieraannuttavat elementit eivät ole epäluonnollisia. Useimmissa esimerkeissäni epäluonnollisuus esiintyy tarinan, ei kerronnan, tasolla ja synnyttää vieraannuttavan vaikutuksen estämällä selkeiden tarinamaailmojen muodostumisen. Tarkemmin sanoen käsittelemäni tekstit romuttavat niin ihmisenkaltaisen kertojan ja perinteisen henkilöhahmon kuin todellisen maailman aika- ja paikkakäsityksenkin.

Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset Gaudeamuksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Hatavara, Mari; Lehtimäki, Markku & Tammi, Pekka (toim.): Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset – jälkiklassisen narratologian suuntia. 336 sivua. Gaudeamus, 2010.

Aravind Adiga: Viimeinen mies

2011-11-19T19:32:00.001+02:00

Minun on jo pitkään pitänyt lukea Aravind Adigan kehuttu Valkoinen tiikeri, mutta se on aina jäänyt muiden kirjojen jalkoihin – tuttu tilanne kaikille kirjojen ystäville. Nyt kävikin sitten niin, että tulin lukeneeksi ensin tämän Adigan uutuuden, Viimeisen miehen.

Viimeinen mies kertoo mumbailaisen Vishram-talon asukkaista. Talossa asuu monenlaisia perheitä ja yksineläjiä, jotka toimivat yhdessä kuitenkin saumattomasti. Uusi aika ja sen vaatimukset ovat nyt hiipimässä Mumbaihinkin, joten vanhat rakennukset saavat poistua uusien luksusasuntojen tieltä. Visramin asukkaat saavat talostaan avokätisen ostotarjouksen, joka takaisi kaikille asukkaille aivan uudenlaisen tulevaisuuden.

Kaikki eivät kuitenkaan halua hyväksyä tarjousta. Yhdeksi Viimeisen miehen keskeisimmäksi hahmoksi nouseekin yksinäinen, hiljattain leskeksi jäänyt Masterji. Entisenä opettajana hän nauttii yhteisön arvostusta ja opettaa talon lapsia vaikka eläkkeellä onkin. Kun asioita aletaan päättää Masterjin puolesta, nousee miehessä vastahankaisuus koko asiaa vastaan. Mutta onko yhden ihmisen mielipiteellä mitään merkitystä rahan valtaa vastaan?

On pakko sanoa, että kirjan alkupuolella olin vähän hämmästynyt: miksi minussa ei herää mitään tunteita, vaikka kyseessä on niin hehkutettu kirjailija? Viimeisen miehen henkilögalleria on mielenkiintoinen ja aihe kutkuttava, mutta kirjasta tuntui silti puuttuvan jotain. Kirja oli minusta aivan liian pitkä ja suoraan sanottuna vähän tylsä. Mutta sitten yhtäkkiä huomaisin, että jokin muuttui.

Viimeisen miehen tapahtumat lähtivät kirja loppupuolella kehittymään suuntaan, joka rakensi kirjaan jännitystä. En malttanut lopettaa lukemista. Myös kirjan teemat selkenivät ja kiinnostukseni heräsi uudelleen. Minua alkoi viehättää se, mitä Adiga kertoo ihmisistä. Hän ei kuvaa ketään kirjan henkilöhahmoa pahana, mutta silti tapahtumat käyvät pahoiksi. Paremman tulevaisuuden tavoittelu itselle tai omille lapsille saa ihmiset toimimaan pelottavalla tavalla.

Kirja kertoo jotain tärkeää nykyajasta ja ääripäistä, joiden kanssa ihmiset joutuvat jatkuvasti tekemisiin. Ahneus, valta ja jopa vaatimaton toive paremmasta huomisesta muokkaavat ihmisten moraalikäsitystä tehokkaammin kuin mikään uskonto tai filosofinen suuntaus. Toivon todella, että Viimeinen mies olisi kirjoitettu hiukan tiiviimmin, sillä alkupuoli saattaa lannistaa lukijan. Kannattaa silti jatkaa, vaikka hyydyttäisi. Kyllä kirja sen verran palkitsee. Ja sen Valkoisen tiikerinkin aion kyllä edelleen lukea.

Kirjan on lukenut jo myös Mari A.

Lukunäyte sivulta 51:
Vaimon kuoltua hän oli pitänyt itsensä ja kotinsa siistinä, lainannut naapureilleen murhamysteerejä, käynyt pihalla verkkaisilla iltakävelyillä ja ostanut torilta vihanneksia tarpeen mukaan. Hän piti sekä ruokahalunsa ja surunsa aisoissa, mikä sai naapurit kunnioittamaan häntä entistä enemmän, sillä he tiesivät kaikki, millaista oli kun elämä – useimmiten puolison ja lasten myötävaikutuksella – näytti nurjan puolensa. He tiesivät olevansa ruikuttajia, kun taas Masterji, joka oli kärsinyt enemmän kuin oli kohtuullista, kesti taakkansa vaieten.

Viimeinen mies Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Adiga, Aravind: Viimeinen mies (Last Man in Tower, 2011). 578 sivua. Suomennos: Heikki Karjalainen, kansi: Timo Numminen. Avain, 2011.

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar

2011-11-16T12:17:00.001+02:00

Joskus tekisi mieli kirjoittaa jostain kirjasta vain, että se on yksinkertaisesti ihana. Ja se riittäisi arvioksi. Voisin kirjoittaa nyt vain, että Aulikki Oksanen on ihana. Ja Aulikki Oksasen Kolmas sisar on ihana. Sillä molemmat lauseet pitävät paikkansa.

Pohdiskelin jo jokin aikaa sitten, että Aulikki Oksasen tapaaminen herätti minussa uinuvan runotytön. Runotyttö ei ole päässyt kokonaan valtaan, mutta tunnistan sen itsessäni. Olen löytänyt monia tunnelmia, joihin Kolmannen sisaren runot sopivat. Ne lohduttavat surullisina hetkinä, rauhoittavat ja ilahduttavat. Ne sopivat oikeastaan milloin tahansa.

Kolmas sisar -kokoelman runot ovat sellaisia, että niihin on helppo päästä mukaan. Rytmi on vahva ja piirroskuvat tukevat tarinoita. En osaa analysoida runoja, mutta osaan kyllä lukea niitä. Ja näitä luen mielelläni. On kovin helppoa solahtaa runojen tunnelmiin, ja nautiskella siitä, mitä eteen tulee. Usein edessä odottaa jotain vähän yllättävää, jopa riemastuttavaa, kuten tuossa alla olevassa Syksy-runossa.

Tästä tuli nyt vähän tällainen hassu ja lyhyt arvio, mutta kurkistakaapa lisäksi Katjan ajatuksia Kolmannesta sisaresta Lumiomena-blogista. Niin, ja lukekaa runoja – tästä alla olevasta vuodenaikaan sopivasta runosta on hyvä aloittaa.

Lukunäyte sivulta 35:

Syksy

Syksy nauraa hurjilla hampaillaan,
verenkarvaisilla hampaillaan
se nauraa, huutaa ja puree.
Se menee puitten alle istumaan
ja repii lehtiä hampaillaan,
syö lehtiä,
ja suree.

Ja kun tulee hämärä,
se alkaa itkeä.
Se itkee kadonneita tähtiä,
ja viimeisiä värejä,
joita sade riepottaa.
Se itkee keltaista ja ruskeaa,
siniharmaata ja seepiaa,
ja tulista, tuskanpunervaa
syysleimua nurmikolla.
Se itkee, huutaa ja rakastaa
tuota hämärtyvää maisemaa,
kun sataa kaatamalla
ja sade rummuttaa
puunrunkoja, sade hulmuaa
ja soittaa puitten alla.

Ja siihen syksy nukahtaa,
ei sen kummempaa,
ei mitään lopullista kuolemaa,
vain sadetta, ja sammaleissa
vaeltava halla. Kevyttä kuuraa,
saumatonta palttinaa.

Kolmas sisar Siltalan sivuilla ja Adlibriksessä.

Oksanen, Aulikki: Kolmas sisar – runoja ja laulurunoja. 93 sivua. Kannen kuva: Aulikki Oksanen. Siltala, 2011.

Maggie Shayne: Varjojen nälkä – Yön siivet 5

2011-11-13T19:24:00.001+02:00

Kohta on kulunut vuosi siitä, kun luin ensimmäiset Harlequinin julkaisemat Nocturne-sarjan paranormaalin romantiikan kirjat. Päätin silloin, että aion lukea vuoden ajan jokaisen Nocturne-kirjan ja kirjoittaa niistä blogiini. Pakko myöntää, että lievää kisaväsymystä on joidenkin kirjailijoiden kanssa tullut. Kirjoitan aiheesta kuitenkin oman blogimerkinnän sitten, kun saan luettua tuon viimeisenkin vielä uupuvan kirjan.

Maggie Shayne ei kuulu ykkössuosikkeihini, mutta hänen Yön siivet -sarjansa on kuitenkin ihan kohtuullisen kiinnostavaa luettavaa. Kirjat muistuttavat aika paljon toisiaan, mutta onneksi näissä viimeisissä on ollut jokin uusi juttu, joten lukija ei hyydy samanlaisiin tarinoihin. Edellisessä kirjassa oli yllätysvauva, ja tässä Varjojen nälässä mukaan on tuotu rinnakkainen tarina, jonka päähenkilöt ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Varjojen nälkä -kirjassa tutustutaan vanhaan Dante-nimiseen vampyyriin ja kahteen ihmisnaiseen, Morganiin ja Maxineen. Naiset ovat eläneet täysin erilaista elämää, eikä heillä ole mitään yhteistä. Morgan on aloitteleva käsikirjoittaja, joka löytää vanhan talon ullakolta mielenkiintoisia päiväkirjoja. Ne kertovat nuoren miehen, Danten, elämästä ja siitä, miten hänestä tuli vampyyri. Mies alkaa kiinnostaa Morgania, ja hän päättää kirjoittaa miehen tarinan elokuvaksi. Maxine puolestaan törmää toisaalla sattumalta hallituksen salaisuuksiin ja vampyyreiden metsästäjiin. Nainen sotkeutuu ongelmiin, joiden selvittämiseen tarvitsee kuuluisan vampyyrielokuvien kirjoittajan apua.

Varjojen nälän rakenne oli virkistävä ja pidin varsinkin Maxinen tarinasta ja yksipuoliselta vaikuttavasta rakkaudesta vanhempaan poliisimieheen. Shayne osaa näköjään kirjoittaa romantiikka myös ihan tavallisten ihmisten välillekin. Kirjassa on ihan hassu juonikuvio, mutta se ei haitannut minua tällä kertaa yhtään. Onnellisista ja höpsöistä yhteensattumista on välillä hauska lukea. Lopussa riittää käännöksiä sinne ja tänne, mutta tästä kirjasta jäi silti lopulta varsin positiivinen kuva. Ihan kuin Yön siivet paranisi loppua kohti.

Tässä Varjojen nälässä ei muuten piipahtanut ollenkaan aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä, tai en ainakaan huomannut sellaisia, ja muutenkaan tapahtumat eivät juuri vaatineet tarinan aiempaa tuntemista. Tähän kohtaan sarjaa voi siis hypätä sellainenkin lukija, joka ei ole sarjan aiempia osia lukenut. Sarjaa on tulossa suomeksi vielä neljä osaa.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista: Verilinja, Ikiyön tarinoita, Hämärän muistot, Pimeyden taikuri ja Uusi elämä.

Lukunäyte sivulta 36:
Morgan otti ensimmäisen päiväkirjan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten kuin rakastaja, kun hän kääntyi ja palasi alakertaan työhuoneeseensa.
Kun hän nosti kätensä taas näppäimille, Danten päiväkirjan oli avoinna pöydällä tietokoneen vieressä. Ja tällä kertaa sanat tulivat.

Varjojen nälkä Harlequinin sivuilla.

Maggie Shayne: Varjojen nälkä – Yön siivet 5 (Twilight Hunger – Wings in the Night 7, 2002). 413 sivua. Suomantaja: Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

Celine Steen ja Joni Marie Newman: Vegaanikeittiön käsikirja

2011-11-11T15:27:00.001+02:00

Kiinnostuin tästä Celine Steenin ja Joni Marie Newmanin Vegaanikeittiön käsikirjasta alunperin siksi, että se näyttää yksinkertaisesti vain niin söpöltä. Hauska pokkarikoko ja pyöristetyt kulmat yhdistettynä retroväreihin tekevät kirjasta jotenkin kovin sympaattisen oloisen. Sama sympaattisuus jatkuu myös kirjan sisällä.

Minusta on aina kiinnostavaa, miten vegaanikirjoissa puhutaan lihansyöjäihmisistä, ja vaikka tämä kirja onkin aatteessaan ehdoton, on sen puhuttelutapa kuitenkin hauska. Väliotsikoissa kehotetaan esimerkiksi päästämään lehmät kotiin. Vegaanikeittiön käsikirja on helposti lähestyttävä ja tuntuu toimivan tosi hyvin, vaikka onkin käännöskirja.

Vegaanikeittiön käsikirja on siitä hyvä lisä keittokirjojen joukkoon, että se todellakin on sitä, mitä lupaa, eli käsikirja. Se neuvoo, miten tiettyjä aineksia voidaan välttää ruokavaliossa ja mitä niiden korvaamiseksi voidaan käyttää. Tällaisia aineksia ovat maitotuotteet, kananmuna, liha, hunaja ja liivate sekä gluteeni, soija, sokeri ja rasva. Kirja ei siis ole pelkästään vegaanin kirja, vaan sitä voi käyttää apuna monenlaisessa ruokaremonteissa.

Koska kirja neuvoo korvaamaan ruoka-aineita, on siitä apua myös ruoka-allergikoille. Itse asiassa kävikin niin, että kun kananmuna-allerginen ystäväni näki Vegaanikeittiön käsikirjan, hän päätti heti vihjata siitä joulupukille. Kananmunattoman keittiön ei nimittäin tarvitse olla kakuton keittiö. Minulle ei ollut edes tullut mieleen, että kananmunan voisi jossain leivonnaisissa korvata omenasoseella!

Jokainen Vegaanikeittiön käsikirjan osio alkaa sillä, että esitellään aineksen korvaajat ja määrät, joita tarvitaan. Sen jälkeen tekijät muuttavat jonkin perusreseptin vegaaniksi käyttämällä kirjan oppeja. Kirjassa on esimerkiksi muutettu kinuskiset cappuccinopikkuleivät vegaanisiksi ja gluteenittomiksi. Lopuksi jokaisessa osiossa esitellään alueeseen sopivia vegaanisia reseptejä muutamien kuvien kera. Ihan kirjan lopussa on vielä korvaavuustaulukko niille rohkeille, jotka jo uskaltavat omin päin lähteä soveltamaan erilaisia reseptejä.

Tämä on mukava kirja, jossa riittää paljon luettavaa myös tällaiselle ihmiselle, joka huomaa pikkuhiljaa liukuvansa täydellisestä sekasyöjästä kohti lihaa-vain-juhlapäivinä-ihmistä. Ja sitä paitsi kirjan reseptit ovat houkuttelevia ja viekoittelevat terveellisyydellään. On siis pakko kokeilla esimerkiksi karpalo-banaaniaamiaiskakkua. Siis pelkästään terveellisyyden vuoksi. Siihen tulee vain ihan vähän suklaata ja pähkinärouhetta.

Lukunäyte sivulta 18:
Kasvimaitojen ostelu saattaa käydä suurkuluttajalle kalliiksi, joten jos sinulla on aikaa, mikä estää tekemästä niitä itse? Siten tiedät tarkalleen, mitä suuhusi panet. Se on loistojuttu etenkin allergikoille.
Meidän tässä luvussa käyttämämme pähkinät, siemenet, viljat ja mausteet voi hyvin vaihtaa omiin suosikkeihinsa. Rakenne riippuu siitä paljonko vettä käytät.

Vegaanikeittiön käsikirja Moreenin sivuilla ja Adlibriksessä.

Steen, Celine ja Newman, Joni Marie: Vegaanikeittiön käsikirja (The Complete Guide to Vegan Food Substitutions, 2011). 272 sivua. Suomennos: Janna Rancken ja Noora Huhtanen, kansi: Satu Kontinen, suomenkielisen laitoksen taitto: Jukka Iivarinen. Moreeni, 2011.

Lahjaideoita isänpäiväksi (tai jouluksi)

2011-11-10T19:12:00.000+02:00

Tämän naispainotteisen Finlandia-palkintoehdokaspäivän vastapainoksi aionkin kirjoittaa vähän miehisemmästä jutusta. Listasin nimittäin muutaman kirjan, jotta mattimyöhäiset voivat äkkiä poimia isänpäivälahjan kainaloonsa, jos isä on lukevaa sorttia ja lahja vielä puuttuu.

En ole tainnut tänä vuonna lukea kovinkaan isämäisiä kirjoja, sillä ajatukseni löivät hetken tyhjää, kun aloin miettiä lahjavinkkikirjoja. Onneksi sentään joitain ideoita alkoi pulpahdella pintaan, kun vähän aikaa pohdiskelin. Tässä siis muutamia tärppejä lahjakirjoiksi isänpäivänä tai vaikka jouluna.

Jos isä on kiinnostunut Suomen historiasta tai asuu pääkaupunkiseudulla, suosittelen hänelle Ove Enqvistin ja Taneli Eskolan teosta Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari. Kirja kertoo Helsingin edustalla olevien armeijan hallussa olleiden saarten historiasta ja esittelee saaria runsain valokuvin. Sopii myös armeija-aikoja mielellään muisteleville. Arvioni löytyy täältä.

Sarjakuvista pitävälle isälle voin suositella M. A. Jeskasen Perkele – Myytillisiä tarinoita -sarjakuvakirjaa. Komean näköinen kirja sisältää kuusi sarjakuvanovellia. Sarjakuvakirjaan on juuri ilmestynyt myös jatkoa, mutta en ole vielä ehtinyt sitä lukea. Sisältää alastomuutta ja piruilua. Arvioni löytyy täältä.

Kaunokirjallisuuden puolella suosittelen isälle Annabel Lyonin Aleksanterin opettajaa. Se kertoo Aristoteleen elämästä ja siitä, miten hän opetti Aleksanteri Suurta. Mielenkiintoinen tarina sijoittuu historiaan, mutta on kieleltään täysin moderni. (Myös avomies suosittelee). Arvioni löytyy täältä.

Kauhukirjallisuuden ystävälle löytyy kaksi vinkkiä. Jos isä on vannoutunut Stephen Kingin fani, ei liene muuta vaihtoehtoa kuin ostaa hänelle Kingin uusin Kuvun alla. Kirjaa on jo ehditty kehua blogeissa, vaikka en lämmennytkään sille täysin. Yli 1100-sivuinen järkäle. Arvioni löytyy täältä.

Toinen kauhukirjavaihtoehto, ja minun suosikkini, on kuitenkin John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtönen. Se on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Suosittelen oikeastaan ihan kaikille, tykkäsi kauhusta tai ei. Kauhea ja koskettava kirja. Arvioni löytyy täältä.

Listan ulkopuolelta avomies suosittelee vielä Tuomas Vimman Raksaa, jota minä en ole vielä ehtinyt lukea. Jos vieläkään ei tunnu löytyvän sopivaa, voi kokeilla Kyrön ja Nousiaisen uutuuksia tai Hiltusen esikoista. Sarjisfani-isä voi ilahtua myös Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet -sarjakuvakirjasta.

Stephen King: Kuvun alla

2011-11-07T14:30:00.000+02:00

Meinasin pyörtyä, kun näin miten paksu opus tämä Stephen Kingin uutuus, Kuvun alla, on. Siinä on yli tuhat sivua ja tekstiosion paksuuskin on noin 5,5 cm (jep, mittasin). Mutta teksti oli kuitenkin nopealukuista, joten ei kirjan lukemiseen niin kauhean pitkään sitten mennytkään.

Olen pitänyt aika tavalla taukoa Kingin kirjoista, sillä en pitänyt siitä suunnasta johon kirjat silloin joskus alkoivat mennä. Pidin eniten Kingin kirjoittamasta yliluonnollisesta kauhusta, mutta minua alkoi ärsyttää se väkivallan määrä kirjoissa. Kuvun alla olikin minulle vähän sellainen kokeilu, miltä King maistuu pitkästä aikaa. Valitsin näköjään väärän kirjan sillä yliluonnollisuutta on tässä kirjassa vaan mausteeksi, mutta väkivaltaa ja eritteitä riittää turtumukseen asti.

Kuvun alla kertoo pikkukaupungista, jonka päälle tipahtaa tyhjästä läpinäkyvä mutta lähes läpäisemätön kupu. Se noudattaa täsmälleen kaupungin rajoja, eikä sitä saa rikki edes ohjuksilla. Kuvun alle jää myös Dale Barbara, entinen armeijan upseeri, nykyinen pikaruokakokki. Ulkopuolisen osa pikkukaupungissa ei ole helppo, varsinkaan jos on onnistunut hankkiutumaan huonoihin väleihin kaupungin johdon kanssa. Asiat kuvun alla alkavat mennä pieleen hyvin äkkiä, ja kaupunki alkaa muistuttaa villiä länttä, tai villiä itää, josta Barbaralla on myös kokemuksia.

Stephen King on taitava kirjoittamaan henkilöhahmoja, ja se on myös Kuvun alla -kirjan vahvuus. Henkilöitä oli kuitenkin mielestäni tässä kirjassa ihan liikaa. Toki pyrkimyksenä lienee ollut uskottava läpileikkaus pikkukaupungista, mutta ehkä siihen oli päästy myös vähän vähemmällä henkilömäärällä. Mielenkiintoisimpia hahmoja ovat ehdottomasti kirjan pääkonnat, kaupungin johtohahmo Big Jim ja hänen poikansa Junior. Molemmat ovat lisäksi kaikessa kauheudessaan erittäin todellisia.

Minua häiritsi kirjassa eniten jo se mainitsemani väkivalta, jota kuvattiin lisäksi aivan liian tarkkaan, varsinkin kohdistuessaan naisiin. Jos sekä mies että nainen saavat kaukaa heitetyt kivet naamaansa, niin miksi miehellä menee vain vähän taju, mutta kiven vaikutuksia naiseen kasvoihin pitää kuvailla vaikka miten pitkään? En ymmärrä, miksi väkivallalla pitää herkutella, kun samaan lopputulokseen pääsisi oivaltavalla kerronnallakin, joka olisi vain kuorrutettu väkivallalla. Kirjasta jäi vähän huono fiilis, sillä se antoi aika ikävän kuvan ihmisistä – sen King todellakin osaa. Tuli kuitenkin vähän sellainen tunne, kuin kirjailija olisi halunnut sanoa amerikkalaisille, että kyllä, näitä asioita tapahtuu teidän omalla pihallanne.

Kuvun alla kiehtoi minua edellä mainituista jutuista huolimatta aika paljon ja varsinkin loppua kohti halusin kiihkeästi selvittää, mitä ihmisille tapahtuu ja mistä kupu oli tullut. Loppuratkaisu oli pettymyksekseni melkoisen naiivi ja päälle liimattu. Mutta kyse ei lopulta ollutkaan siitä kuvusta, vaan mitä tapahtui sen takia. Pikkukaupungin henkilösuhteet ja kieroilut olivatkin kirjan ehdottomia helmiä. Pisteet vielä siitä, että koko ajan sai pelätä, milloin omat suosikkihenkilöt pääsevät hengestään.

Lukunäyte sivulta 57:
Heidän ojentamansa kädet eivät aivan kohdanneet, ja jälleen Barbie ajatteli ikkunalasia, käden painamista lasia vasten samalla kun kaveri painoi kätensä sitä vasten toiselta puolelta. Sormet asettuivat vastakkain toisiinsa koskematta.
Hän veti kätensä takaisin. Se oli sama käsi, jolla hän oli pyyhkäissyt veristä nenäänsä, ja hän näki sormiensa punaisien jälkien leijuvan ilmassa. Hänen katsellessaan veri alkoi helmeillä. Ihan kuin lasin pinnassa.

Kuvun alla Tammen sivuilla ja Adlibriksessä.

King, Stephen: Kuvun alla (Under the Dome, 2009) 1116 sivua. Suomennos: Ilkka Rekiaro, kansi: Taina Markko. Tammi, 2011.

Hassunhauska kirjakisailu pyhäpäivän piristykseksi

2011-11-05T11:09:00.000+02:00

Otsikon perusteella voisi luulla, että blogissa on tarjolla vallan hulvatonta menoa, mutta voi, luvassa onkin matematiikkaa! Kirjakisailun aiheena on testata, miten pitkälle voi laskea kirjojen avulla. Tarkoitus on siis kerätä kirjoja, joiden nimessä on numeroita nollasta ykköseen, kakkoseen, kolmoseen ja niin edespäin, kunnes seuraavaa numeroa ei enää löydy.

Kisailuun ovat kelvollisia kaikki suomenkieliset kauno- ja tietokirjat, joiden nimessä on luonnollinen luku, eli 1, 2, 3, jne – tosin sarjojen järjestysnumerot eivät kelpaa. Numero voi olla missä tahansa suomen kielen sijamuodossa, myös järjestysluvut ja roomalaiset numerot käyvät, mutta jälkimmäiset pitää kirjoittaa auki. Numero voi olla myös osa yhdyssanaa. Numero kelpaa vain kokonaisuudessaan, eli numero 1941 ei siis kelpaa osina vaan kokonaisena lukuna. Samaa kirjaa saa ehdottaa vain yhden kerran, vaikka siinä olisikin useampia erillisiä lukuja. Edit: eli edetään numerojärjestyksessä seuraavaan lukuun.

Kisaan saa osallistua kuka tahansa, tosin palkinnoksi tästä saa vain henkistä mielihyvää. Jokainen voi osallistua kerrallaan yhdellä kirjalla ja numerolla, eikä kahta peräkäistä numeroa voi ehdottaa, vaan pitää odottaa, että joku toinen ehtii väliin. Osallistumiskertoja ei ole kuitenkaan rajoitettu, eikä kirjoja ole tarvinnut itse lukea. Kilpailu on avoin ikuisesti ja voin tarkentaa sääntöjä niin halutessani.

Alkuperäisen ajatuksen kirjoista ja numeroista sain Reeta Karoliinan Kertomus jatkuu -blogista, jossa hän yhdessä kommentissaan mainitsi kirjoja, joiden nimessä on numero viisi. Osa tämän matemaattisen huippukisailun kunniasta kuuluu siis hänelle.

Minä aloitan itseoikeutetusti kisailun julkaisemalla numeron nolla, jonka olen päättänyt tässä tapauksessa kuuluvan luonnollisten lukujen joukkoon. Valituksia ei oteta vastaan.

0. Jeff Long: Vuosi nolla

Alkakoon kilvoitteleva pyhäinpäivä kirjojen parissa!

Miltä näyttää kevään fantasia- ja scifitarjonta?

2011-11-03T10:10:00.000+02:00

Kirjamessujen jälkeen on alkanut pikkuhiljaa saapua tietoja ensi kevään kirjatarjonnasta. Fantasia- ja scifikirjojen löytäminen on tuttuun tapaan vähän liiankin helppoa Risingshadow-foorumin listauksen avulla. Sieltä näkee, että muun muassa L. J. Smithin Vampyyripäiväkirjoja on luvassa keväällä kaksi osaa, Varjosielut ja Sydänyö, ja Brandon Mullin Myyttihoviin on tulossa uusi osa, Käärmekonnun salaisuus.

Myös Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli saa jatkoa Riitasoinnusta ja Angie Sagen Septimus Heapin kuudes osa ilmestyy. Steph Swainstonilta tulee kolmas Nelimaa-romaani, joten nyt pitää laittaa vauhtia lukemiseen ja lukea se edellinenkin. Gene Wolfen Kiduttajan varjo on näkökään myös siirtynyt keväälle. Ja jonkin verran on tulossa toistaiseksi minulle tuntemattomia kirjoja tai sarjojen aloituksia.

Listaa päivitetään sitä mukaa, kun tietoja uusista kirjoista tule. Miltä lista näyttää teidän mielestänne tässä vaiheessa? Mitä odotatte, vai yllättääkö joku? Minä en vielä oikein osaa sanoa mitään muuta, kuin että pidän siitä, että sarjat jatkuvat. Käykääpäs kurkkimassa listaa.

Metsäaiheista kaunokirjallisuutta?

2011-11-01T13:59:00.000+02:00

Olen osallistunut tänä syksynä todella mielenkiintoiselle ekokritiikin luentokurssille yliopistolla. Se on avannut silmiäni tarkastelemaan ympäristöstä kertovia tekstejä uudelta kantilta. Tällä kertaa aiheena on luonto maisemana sekä katseen ja tarkastelun kohteena.

Luentoja varten pitäisi kerätä metsäaiheista suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta minulla on pää tyhjää täynnä. Kun en kerran itse keksi, päätänkin nyt pyytää apua teiltä. Muistatteko te suomalaisia metsäkirjoja? Kirjat voivat olla uusia tai vanhoja, eikä tyylilläkään ole väliä, kunhan kaunokirjallisuuden puolella pysytään.

Olen ihan varma, että minäkin olen lukenut metsäaiheista kirjallisuutta, mutta ehkä muistini palaa tässä matkan varrella. Olisi myös muutenkin mukava saada blogiin pieni lista metsää käsittelevistä kirjoista. Sehän on niin tärkeä osa suomalaisuutta, ja suhde siihen on kuitenkin muuttunut varmasti paljon vuosien aikana.

Kiitos avusta jo etukäteen!

Kirjamessuilla

2011-10-31T20:48:00.000+02:00

Kirjamessut tulivat ja menivät, ja jäljelle jäi paljon hauskoja kokemuksia, mukavia ihmisiä ja hikistä tungosta. Olin messuilla kahtena päivänä, lauantaina ja sunnuntaina. Lauantaina oli Avain-kustantamon järjestämä kirjabloggaritapaaminen ja sunnuntaina oli lukupiirin kirjamessupäivä.

Parikymmentä kirjabloggaria kokoontui lauantaina kuulemaan kahta Avaimen käännöskirjailijaa. Kanadalainen Annabel Lyon on kirjoittanut Aleksanterin opettajan, jonka olenkin jo ehtinyt lukea. Belgialaisen Annelies Verbeken toinen suomennettu kirja on Kalanpelastaja. Se alkoi kiinnostaa minua nyt sen takia, että kirjan alku vaikutti juuri sopivasti koomisen synkeältä.

Kirjailijat kertoivat kirjoistaan ja olivat kivasti kiinnostuneita kirjabloggareista. Minua kiinnosti varsinkin Aleksanterin opettaja, jonka moderni kieli ja kirosanat ovat herättäneet huomiota. Lyon kertoi, että halusi nimenomaan asettaa kirjansa historialliseen kehykseen mutta nykyaikaisilla keinoilla. Hän myös kertoi, että kreikkalaisilla oli omat vastineensa v-sanoille ja muillekin, joten kiroilu ei ollut vierasta suurille filosofeillekaan. Olisin voinut kuunnella Lyonia enemmänkin, mutta ehkä sitten joskus toiste.

Myös Avaimen kustannuspäällikkö kertoi hiukan kustannusmaailman kuulumisia ja sen jälkeen meille bloggareille jäi vähän aikaa vaihdella omia kuulumisiamme. Aika kuitenkin loppui kesken ja bloggarit hajaantuivat omiin suuntiinsa. Minäkin kävin vähän kurkistamassa messuille ja ihmettelmässä tungosta. Oli hauska nähdä tuttuja ja saada lisää kasvoja bloggareille. Kiitos kaikille mukavasta seurasta, toivottavasti tavataan taas pian.

Sunnuntaina tapasimme sitten puolestaan lukupiirin kanssa ja sukelsimme hiukan rauhallisempaan messutunnelmaan. Tai ainakin minusta tuntui, että ihmisiä oli sunnuntaina vähemmän. Kuuntelimme Johanna Sinisalon haastattelua uuden Enkelten verta -kirjan tiimoilta. Tämä aiheutti minussa kuitenkin suurta harmistusta, sillä haastattelussa paljastettiin koko kirjan juoni, ja minulta meni lukukokemus piloille. Olen vasta lukemassa kirjaa ja nyt tekisi mieli jättää kirja kesken, sillä siitä katosi jännite. En olisi missään nimessä halunnut tietää kirjan juonta, ja uskon että Sinisalolla olisi ollut paljon muutakin kerrottavaa kirjasta – sen teemoista ja myyteistä kirjan takan. Kenkuttaa.

Onneksi sain lääkitä kenkutustani herkuilla, sillä British Fudge Companyn -karkkikauppa oli kuin suoraan Harry Potter -kirjoista. Valtavat toffeekokkareet odottivat poimimista! Makuja löytyi mitä mielikuvituksellisempia, ja on pakko tunnustaa, että minulla meni tälle pöydälle aika tavalla rahaa. Ostin messuilta myös palan ihanaa italialaista juustoa. Muuten messut olivat aikaisempaa sekavammat ja kaipasin selkeitä "katuja". Nyt tuntui, että jäi muutama soppi näkemättä, kun kaavoitus oli niin epämääräinen.

Ja mitä messuilta tuli sitten ostettua toffeen ja juuston lisäksi? Tein muutaman halvan löydön ja sitten panostin pienkustantamon kirjoihin. Tosin siinäkin meinasi tulla katastrofi, koska olin täysin unohtanut nostaa rahaa, eikä heillä ollut pankkikorttilaitetta. Onneksi messuilla oli sentään toinen pankkiautomaatti toiminnassa, joten jättipitkästä jonosta huolimatta sain onneksi rahaa, ja kirjat vaihtoivat omistajaa. Sain lisäksi pienen lisälahjan, kun tulin vielä takaisin, enkä tuhlannut rahoja matkalla automaatilta kojulle.

Uuteen kotiin pääsivät siis nämä:
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha, Thomas Glavinic: Toiveet, jotka toteutuvat ja Lena Huldén: Kuusijalkainen vihollinen sekä kaksi Kirjavan kirjaa: Patrick Rothfuss: Tuulen nimi ja Joe Abercrombie: Ase itse sekä ilmaiseksi saamani Raapaleantologia.

Kolme ensimmäistä löytyivät yhteensä kympillä. En ole niitä ennen lukenut, mutta PIJ:n kahdesta muusta kirjasta olen pitänyt. Glavinici puolestaan on blogeista tuttu. Tuo tietokirja sotiin vaikuttaneista ötököistä oli kolmas, joka piti löytää kympin nippuun, ja se vaikutti aika hauskalta. Kirjavan kirjat olivat normaalihintaisia, mutta päätin vihdoin ostaa ne, koska ne ovat olleet jo kauan ostoslistallani. Olen tyytyväinen ostoksiini, enkä tuhlannut mielestäni liikaa rahaa (paitsi ehkä toffeeseen). Hyvät messut sekavasta pohjaratkaisusta ja Enkelten veren spoilerista huolimatta.

Kirjamessujen huumaa

2011-10-28T15:57:00.000+03:00

Olen vieläkin onnellisessa kirjasumussa eilen Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon saaneiden kirjabloggareiden puolesta. Minunkin blogissani vierailtiin eilisen päivän aikana ennätyspaljon; sivun katseluja kertyi yli 500. Tämä ennakoi hyvää kaikille kirjablogeille.

Loppuviikon aion viettää todellisessa kirjahulinassa, vaikka kirjamessuille pääsenkin vasta huomenna ja sunnuntaina. Sunnuntaina on virallinen lukupiirin messupäivä, eli silloin kierrämme lukupiiriläisten kanssa messuja ja ehkä kuuntelemme joitakin puheenvuoroja. Mitään virallista suunnitelmaa ei olla vielä tehty.

Kirjamessut ovat myös siitä mukava tapahtuma, että ne kokoavat paikalle suuren määrän muualta tulevia kirjabloggareita (ja toki muitakin kirjojen ystäviä). Otankin siitä nyt mahdollisimman paljon irti ja aion tavata kirjabloggareita kahtena päivänä. Tänään tapaan pienen bloggarijoukon divarikiertelyn ja syömisen merkeissä ja huomenna sitten vähän suuremman määrän kirjabloggareita Avaimen järjestämässä messutapaamisessa. Mutta siitä lisää sitten huomenna.

Olen huomannut että minun kirjamessuni ovat muuten muuttuneet enemmän ystävien ja tuttavien tapaamisen suuntaan. Toki kirjoja tulee ostettua varmasti tänäkin vuonna ihan liikaa. Sillä kummallinen kirjahumala täyttää lukutoukan mielen kirjatapahtumissa. Mutta nykyään nautin eniten kirjoista puhumisesta muiden kirjojen ystävien kanssa.

Mahtavia kirjamessuja kaikille – siellä sitten törmäillään!

Rakkaudesta kirjaan – ja kirjablogeihin

2011-10-27T11:36:00.000+03:00

Tänään on historiallinen päivä suomalaisille kirjablogeille. Helsingin kirjamessujen yhteydessä jaetaan joka vuosi Suomen messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto. Tänä vuonna palkintoraati päätti antaa palkinnon kirjabloggareille!

5000 euron palkinto jaettiin viiden kirjablogin kesken. Palkinnon saivat Hanna Kirjainten virrasta, Salla Sallan lukupäiväkirjasta, Penjami Jäljen äänestä, Hanna Morren maailmasta ja Jessica Bokbabbel-blogista. Viimeistä lukuun ottamatta kaikki palkitut blogit ovat minulle tuttuja blogeja, joiden parissa viihdyn. Onnea palkinnon saajille, olette sen ansainneet! Palkinnon perusteet voi lukea tiedotteesta täältä.

Edellä mainittujen kirjablogien lisäksi kaikki suomalaiset kirjablogit ovat mielestäni saaneet tänään mahtavan huomionosoituksen. Kirjabloggarit todella rakastavat kirjoja sekä niistä puhumista ja kirjoittamista. Siksi haluankin pihistää pienen osan kunniasta ihan kaikille kirjablogeille. Kirjat ovat rakastamisen arvoisia. Siispä lukemisiin!

Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon ovat aiemmin saaneet:
2010: Tähtivaeltaja-lehden päätoimittaja Toni Jerrman
2009: antikvariaattisen kirjakaupan K. Ervastin perustaja Kaarle Ervasti
2008: hämeenlinnalainen äidinkielen lehtori Hilja Mörsäri
2007: kuopiolainen kriitikko ja freelance-toimittaja Ritva Kolehmainen
2006: toimittaja ja kriitikko Ismo Loivamaa
2005: Voipaalan taidekeskuksen johtaja Maria Laukka
2004: kirjastonhoitaja Emmi Martin
2003: lasten ja nuorten valtakunnallinen Netlibris-kirjallisuuspiirien verkosto
2002: kirkkonummelainen kirjailija, sanetaideohjaaja ja kirjastoaktiivi Arja Puikkonen
2001: Putulan kyläkirjasto

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

2011-10-26T20:46:00.000+03:00

Lukupiirimme valitsi tällä kertaa luettavaksi Anna Kortelaisen Virginie!-kirjan. Se kertoo Albert Edelfeltin rakastajattaren tarinaa – sen verran, mitä siitä tiedetään tai arvaillaan. Osa lukupiiriläisistä oli kirjan jo lukenut aikaisemminkin, mutta kaikki halusivat sen kuitenkin nyt lukea uudestaan. Minä luin kirjan ensimmäistä kertaa, vaikka olenkin usein ihaillut kirja kantta ja ajatellut, että se pitäisi lukea.

Tiedot Virginiestä ovat vähäisiä. Epäillään, että taiteilijalla oli Pariisissa tuon niminen malli ja rakastajatar, ja joidenkin lähteiden mukaan parilla oli kaksi lastakin. Mutta kuka Virginie todellisuudessa oli, ja voiko lapsien jälkeläisiä vielä löytyä jostain? Kirjan rakenne muodostuu Kortelaisen tutkimuksista ja pyrkimyksistä Virginien henkilöllisyyden selvittämiseen. Tutkijan mutkikas tie vie arkistoista Pariisin kaduille ja Ranskan maaseudulle.

Anna Kortelainen asettaa itsensä kirjan kertojan asemaan, ja muuttuu näin itsekin puolittain fiktiiviseksi hahmoksi. Kirjan historiantutkija-Kortelainen seikkailee ympäri Eurooppaa etsimässä Virginietä ja pohtii samalla suhdettaan tutkimuksensa aiheeseen ja omaan lapseensa. Välillä minusta tuntui kuin lukisin jännittävää trilleriä, jossa tutkija yrittää päästä vanhan salaisuuden jäljille. Välillä kerronta taas muistutti enemmän historian oppikirjaa, vaikka sama kertoja oli koko ajan läsnä.

Virginie!-kirjan avulla tuli aivan kuin huomaamatta kartutettua tietoa 1800-luvun Ranskasta ja naisen asemasta. Kirja antaa nimen monelle tuona aikana syntyneelle äidittömälle, isättömälle tai tunnustamattomalle lapselle. Se kertoo naimattomien köyhien naisten asemasta ja vähistä vaihtoehdoista kaupungistuvassa maailmassa. Myöskään taiteilijoiden mallien asema ei ole ollut kadehdittava, sillä he joutuivat kokemaan eriarvoisten suhteiden varjopuolet: hyväksikäyttöä, hylkäämistä ja esineellistämistä. Jälkipolville jääneistä maalauksista ei voisi arvata, millaisia suruja niihin kätkeytyy.

(Nyt tulee paljastus kirjan lopusta, eli älä lue, jos et halua tietää, miten kirjassa käy.) Koska Virginie! häälyi mielessäni koko ajan sekä trillerinä että historiankirjana, olo tuntui välillä vähän kärsimättömältä. Oli vaikea keskittyä historiallisiin faktoihin, kun olisin jo halunnut lukea, löytyykö Virginie vai ei. Pettymys olikin sitten suuri, kun asia ei ratkennutkaan. Kirja kyllä loppuu epäilyyn mahdollisesta henkilöllisyydestä, mutta perusteet ovat niin köykäiset, etteivät ne kestä päivänvaloa. Mutta vaikka olenkin pettynyt, ymmärrän kyllä, etteivät asiat todellisuudessa menen niin kuin kirjoissa tai elokuvissa. Historian tutkiminen on täynnä umpikujia.

Virginie! on mielenkiintoinen romaanimainen historiankirja, joka kertoo naisen asemasta 1800-luvulla ja siinä sivussa myös nykyajan naistutkijan arjesta Suomessa. Virginien olemassaolon arvoitus ei ole ratkennut, vaan se on jäänyt mietityttämään tutkijoita ja taiteenrakastajia. Helsingin Sanomista esimerkiksi löytyy artikkeli myöhemmistä tutkimuksistakin.

Myös Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni on juuri lukenut tämän kirjan.

Lukunäyte sivulta 24–25:
Virginietä esittäviä maalauksia ei pidetä muotokuvina. Niitä ei ole kukaan tilannut eikä kustantanut ja ennen kaikkea ne eivät tunnusta mallin henkilöllisyyttä. Hän on nimetön, kaunis pariisitar, vain lajityyppi. Toisaalta nyt kun olen ilmeisesti päättänyt etsiä Virginietä, häntä esittävät maalaukset ovat muuttuneet silmissäni. Mallin kuuluu olla vaiti, hänen ei tule häiritä taiteilijaa eikä rikkoa valittua ilmettä puhumalla. Tällä hetkellä minulla on hänestä "vain" maalauksia, joissa hän on edelleen liikkumatta ja vaiti aivan kuin ateljeessakin Edelfeltin maalatessa hänen piirteitään.

Virginie! Tammen sivuilla ja pokkarina Adlibriksessä.

Kortelainen, Anna: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Ulkoasu: Tuija Kuusela. Tammi, 2002.

Kiersten White: Paranormaali

2011-10-25T19:57:00.001+03:00

Taasko yksi ihmistyttö on joutumassa yliluonnollisen pojan komeuden valtaan? Ennakkokäsitykseni tästä Kiersten Whiten Paranormaalista oli aika tavalla tuon suuntainen, mutta kirja oli onneksi jotain muuta. Onhan tässä rakkautta ja jonkinlainen kolmiodraamakin, mutta ei kuitenkaan sitä samaa, johon on nuortenkirjallisuudessa viime aikoina saanut tottua.

Paranormaali kertoo teini-ikäisestä Eviestä, jonka huoltaja ja työnantaja on Kansainvälinen paranormaalien hallintavirasto, eli outojen olentojen tutkimuslaitos. Virasto jäljittää, rengastaa ja uudelleensijoittaa kaikenlaisia mystisiä olentoja ihmissusista vesinoitiin. Evie pystyy näkemään olentojen naamioiden taakse ja on siksi tärkeä apu paranormaalien kiinniottamisessa. Vaikka laitos on täynnä outoa porukkaa, on tytön elämä aika yksinäistä. Asiat mutkistuvat, kun olentoja alkaa kuolla ja Evie tutustuu ulkonäköään muuttavaan poikaan.

Kirjassa on valtava määrä erilaisia outoja olentoja, joiden ominaisuuksista ja persoonallisuuksista oli hauska lukea. Ilkeät keijut ja säälittävät vampyyrit olivat ehdottomia suosikkejani. Pääosaan Paranormaalissa nousevat kuitenkin Evien kasvukivut, kun tytön maailmankuva avartuu. Kirja pohtii oman paikan löytämistä ja sitä, miten suuresti menneisyytemme ja perimämme vaikuttaa valintoihin, joita teemme. Kumpi oikeastaan on merkittävämpää minuutemme kannalta, se mistä tulemme – vai se minne haluamme mennä?

Paranormaalissa on niin paljon imua, että minun oli todella vaikea keskeyttää kirjan lukemista. Illalla olisi tehnyt mieli jatkaa lukemista pikkutunneille, mutta onneksi järkevyys voitti. Aamulla jatkoin kirjaa bussissa, ja sitten sen tapahtumat meinasivat jäädä koko työpäiväksi pyörimään päähän. Kirjan teho perustuu siihen, että sen tapahtumia ei voi täysin arvata ennakkoon. Suurimmaksi arvoitukseksi nousee se, mikä Evie on, ja mikä on hänen osuutensa tapahtumissa.

Kirjan takakannen teksti oli muuten myös erinomainen, sillä se ei paljastanut juonta juuri ollenkaan. Inhoan sitä, jos takakannessa kerrotaan liikaa kirjan tapahtumista. Tosin takakansi kyllä ehkä vähän johti minua harhaan, jos ajattelee ennakkokäsitystäni Paranormaalista. Yleensä yritänkin välttää takakansien lukemista, sillä en halua muodostaa kirjoista vahvoja mielikuvia ennen lukemista. Tietysti silloin voidaan kysyä, että millä perusteilla sitten valitsen kirjat luettavaksi. Mutta ehkä kirjoitan siitä ihan oman tekstin jonain päivänä.

Paranormaaliin on tulossa myös jatkoa, sillä se aloittaa samannimisen sarjan. Kirja on arvioitu myös ainakin Saraseeenin maailmassa ja Kirjapinoissa.

Lukunäyte sivulta 57:
Selviytyisin kyllä yhdestä vampyyrista. Hitto vieköön, selviytyisin luultavasti jopa viidestä vampyyrista yhtä aikaa – kun ottaa huomioon, miten kuihtuneita niiden ruumiit ja lihakset olivat. Mutta kaksikymmentä vampyyria? Mahdollisuuteni eivät näyttäneet hyviltä. Mitä oli tekeillä? Vampyyrit pysyttelivät yleensä omissa oloissaan. Tämä oli omituista. Ja erittäin, erittäin huono juttu.

Paranormaali Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

White, Kiersten: Paranormaali (Paranormalcy, 2010). 350 sivua. Suomennos: Terhi Leskinen. Gummerus, 2011.

Leivän juurilla – yli 80 monipuolista leipäohjetta

2011-10-24T20:12:00.000+03:00

Olen taas pienen tauon jälkeen innostunut leipomisesta. Olen vähän kuriton leipoja ja yleensä kaadan taikinaan kaikkea kaapista löytyvää. Silloin tällöin käykin niin, että taikina ei nousekaan tai maut eivät ole ihan kohdillaan. Onneksi leipä kuin leipä on tuoreena ja lämpimänä niin ihanaa, että aina ne leipomukset ovat silti kaupaksi menneet.

Koska olen myös armoton keittokirjahamsteri, on minulle kertynyt monenlaisia leipäkirjoja vuosien mittaan. Hassua kyllä, yksi suosikeistani on myös yksi vanhimmista kirjoistani, sillä siinä on hyviä ja yksinkertaisia ohjeita. Kirja on nyt kuitenkin saanut haastajan tästä Charlotte Jenkinsonin kirjasta Leivän juurilla – yli 80 monipuolista leipäohjetta. Tässä on nimittäin minulle ihan uudenlaisia leipäreseptejä. Kuka nyt haluaisikaan samoja ohjeita uusissa kansissa?

Olen kokkaillut Leivän juurilla -kirjan ohjeilla muun muassa sämpylöitä ja vehnätortilloja. Jälkimmäiset olivat elämäni ensimmäiset paistinpannussa kypsennettävät leivät. Ekologisuudestaan huolimatta paistinpannukokkailuun meni kyllä minun makuuni vähän turhan paljon aikaa. Olisi niin paljon yksinkertaisempaa vain työntää pelti uuniin. Mutta kyllä noita tortilloja silti tulee toistekin leivottua. Ja kirjasta löytyy pari muutakin paistinpannuleivän ohjetta.

Leivän juurilla on siis ilahduttanut minua ennakkoluulottomilla ohjeillaan. Minua harmittaa suuresti, että raparperiaika on jo ohi, sillä olisin ehdottomasti halunnut leipoa raparperileipää. Siihen tulisi raparperin lisäksi rosmariinia, jota minulla on vielä iso pensas parvekkeella. Nyt pitää odottaa kevääseen, eikä rosmariinia silloin kyllä enää saa omasta pensaasta. Olen kyllä jemmannut pakastimeen pienen erän raparperia, joten ehkä uhraan sen tähän leipään. Eikö kuulostakin aika jännältä?

Kirjassa on myös näkkileipien ja erilaistan hapanleipien ohjeita. En ole vielä edes kuvitellut leipovani hapanleipää Leivän juurilla -kirjan ohjeilla, sillä sitä pitää kahtena päivänä väkertää. Olen myös vähän kärsimätön leipoja. Mutta ties mihin tässä talven pimeinä iltoina vielä innostuukaan. Itse tehty leipä on nimittäin kyllä ihan omaa luokkaansa. Olen vähän kateellinen veljelleni, joka pääsee leipomaan leivinuunissa. Kyllä, leipominen kulkee meillä suvussa.

Leivän juurilla on muuten aika mukavan tuntuinen kirja, sillä siinä on kiva muovimainen pinta, jonka alla on kerros jotain joustavaa. Pinta on pysynyt puhtaana huolimatta siitä, että leipuri on käsitellyt sitä vähän huolimattomasti. Myös taitto ja kuvat ovat kauniita. Pidän kirjasta todella paljon, ja se on ollutkin ahkerassa käytössä, sillä minusta on hauska myös vain suunnitella leipomista. Kokeiluun menevät piakkoin ainakin basilikasämpylät ja puolukkapatongit.

Leivän juurilla WSOY:n sivuilla ja Adibriksessä.

Jenkinson, Charlotte: Leivän juurilla – yli 80 monipuolista leipäohjetta (Baka bröd, 2010). 160 sivua. Suomentaja: Sirkka Hirvonen. WSOY, 2011.

Haasteellista ja tunnustuksellista

2011-10-22T21:30:00.001+03:00

Sain tämän A Blog With Substance -tunnustuksen ja haasteen Sonjalta Lukuhetkistä ja Nafisanilta Yöpöydän kirjat -blogista. Kiitos molemmille!

Tunnustukseen kuuluu siis kertoa itsestään kahdeksan asiaa ja laittaa haaste sitten eteenpäin.

Tässäpä siis tunnustuksia:
1. Olen tänään viettänyt päivää sisätiloissa, sillä sain eilen käsiini juuri ilmestyneen uuden PS3-pelin Ratchet & Clank – All 4 One. Ratchet ja Clank -pelit ovat ihan parhaita! Mieltymyksestäni voidaan syyttää ainoastaan avomiestäni ja hänen tyttäriään, sillä he ovat minut tutustuttaneet tähän maailmaan. Kun aloitin pelaamisen, mäiskin viemärihirviöitä yksinäni tuntitolkulla ja opettelin kaikkien nappuloiden ja vempainten toiminnan. Vasta sitten uskalsin poistua viemäristä.

2. Olen innostunut kasvien kuivattamisesta. Minulla on uusi kasvikuivuri, ja olen kuivattanut siellä kilokaupalla omenoita. Tällä hetkellä kuivuri hurisee sisällään aronian marjoja. Ne ovat vaatineet yllättävän paljon aikaa kuivuakseen.

3. Tiedän aika paljon jalkapallosta. Siitäkin saan kiittää avomiestäni. Tällä hetkellä meillä katsotaan Englannin Valioliigan ottelua Liverpool–Norwich. Minä tosin kannatan joukkeita, jotka tulevat kivoista kaupungeista ja joilla on kivanväriset peliasut, kuten Glasgow Celtic. Katsokaa nyt kuinka söpöt asut ja logo!

4. Ostan punaviiniä ainoastaan luomuna. Olenkin ilahtunut siitä, että valikoimaa on tullut valtavasti lisää viime vuosina. Yleisesti pidän eniten espanjalaisista viineistä, mutta suosikkiviinini on kadonnut kaupoista. Nykysuosikkini on chileläinen 35 South Wild Ferment Merlot.

5. Minun pitäisi tehdä graduani suomen kielestä, mutta en ole saanut juuri mitään aikaiseksi koko syksynä. Plääh.

6. Jos nyt aloittaisin vasta opintojani, valitsisin todennäköisesti ainakin sivuaineekseni elokuva- ja televisiotutkimuksen. Se on alkanut kiinnostaa minua viime aikoina todella paljon. En kuitenkaan voi nyt ottaa ylimääräisiä kursseja, sillä haluaisin saada pääaineeni kurssit tehtyä.

7. Rakastan koiria. Meidän ei ole mahdollista pitää koiraa, mutta onneksi koiria on lähipiirissämme paljon.

8. Luen eniten kirjablogeja, mutta hyvänä kakkosena tulevat lemmikkieläinblogit. Joukossa on myös muutama lifestyle-/muotiblogi, ruokablogi ja kirjailijoiden blogeja sekä vielä joitain muitakin blogeja. Listassani on tällä hetkellä 237 blogia, ja luen kaikista niiden postauksista ainakin alun.

Tämä tunnustus pitäisi laittaa eteenpäin kahdeksalle blogille, mutta taidan jättää tämän tähän vapaasti noukittavaksi tällä kertaa. Olen niin myöhäinen näiden vastusteni kanssa, että tunnustus on kiertänyt jo monissa blogiessa. Haluan kuitenkin kiittää kaikkia 237 lukemaani blogia siitä, että olette tarjonneet minulle monenlaista luettavaa jo niin pitkään. Suuri kiitos! Ja jos ette ole vielä tunnustusta saaneet, olkaapas hyviä ja ottakaa se tästä.

Veera Laitinen: Surunsyöjät

2011-10-19T22:59:00.001+03:00

Tämän kirjan myötä tulee nyt paljon ensimmäisiä. Veera Laitisen Surunsyöjät on ensimmäinen lukemani – ja kaiketi myös kirjoitettu – suomalainen kirja paranormaalin romantiikan lajissa. Lisäksi tämä on ensimmäinen lukemani Ivan Rotta & Co. -kustantamon kirja ja kirjan takana on todennäköisesti nuorin lukemani kirjailijakin. Jälkimmäisestä en kuitenkaan nyt mene takuuseen.

Joka tapauksessa kaikki nuo edellä mainitut asiat herättivät kiinnostukseni ja päätin kokeilla Surunsyöjiä. Myönnän, että minulla oli kirjasta epäilykseni varsinkin kirjoittajan iän takia. Laitinen on nimittäin vain 14-vuotias. Mutta toisaalta tämän lajin kirjallisuudessa nuori ikä ei välttämättä ole mitenkään haitaksi.

Surunsyöjät kertoo 17-vuotiaasta Hopesta, joka on luonteeltaan aika levoton ja ajattelematonkin. Hopen kouluun tulee uusi poika, hirmuisen komea Victor, joka tuntuu Hopesta kovin tutulta. Poika käyttäytyy kuitenkin oudon tympeästi ja alkaa muutenkin vaivata Hopen ajatuksia. Romantiikkaa on kuitenkin luvassa, mutta samalla Victorista alkaa paljastuu outoja asioita. Kirjan esikuvat ovat siis helposti löydettävissä.

Kirja kärsii valtavasti siitä, että tässä viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt jo useita käännöksiä samasta aihepiiristä. Jos en olisi juuri lukenut Vampyyripäiväkirjoja, Punaisia tulppaaneita ja Langennutta enkeliä, olisin varmasti ollut avoimempi kirjan juonelle. Nyt se tuntui valitettavan tutulta. Onneksi Surunsyöjissä on kuitenkin oma mytologiansa, joten kirja tarjoaa uuttakin, vaikka sen peruskuvio koulun uudesta pojasta onkin jo tuttu.

Kirjoittajan kokemattomuus näkyy Surunsyöjien kielestä, joka on paikoitellen aivan tukahduttavan täynnä kuvailua ja adjektiiveja. Kun on lukenut riittävän monta kertaa komistuksen merenvihreistä silmistä, alkaa se jo häiritä lukijaa. Kunhan kirjoittaja pääsee eroon näistä kömpelyyksistä, ei kielessä ole suurempaa vikaa. Kertojan ääni on monessa kohtaa miellyttävän naseva ja itseironinen; se tarkastelee itseään ja kommentoi tekemiään tyhmyyksiä hauskastikin. Sellaista toivoisin lukevani enemmänkin.

Veera Laitinen kirjoittaa tällä hetkellä kirjaan jatkoa, kyseessähän on siis kirjasarja. Kirjailijan haastattelun (juonipaljastuksia) voi lukea kustantamon blogista, josta löytyy myös toinen lukunäyte kirjasta.

Lukunäyte sivulta 31:
Heti kun olin sulkenut suuni, aloin katua. Voi paska. Tämä juuri oli minussa niin ärsyttävää: en ajatellut sanojani tarpeeksi. Lauoin kaiken suustani miettimättä sen enempää. Sanani puskivat eteenpäin kuin härkä, ja pahimmassa tapauksessa tuo härkä saattoi kaataa muita tieltään ja loukata.

Surunsyöjät Ivan Rotta & Co. -kustantamon sivuilla ja Adlibriksessä.

Laitinen, Veera: Surunsyöjät. 252 sivua. Ulkoasu: Kalle Pyyhtinen. Ivan Rotta & Co., 2011.

Rhyannon Byrd: Suden arvet – Veren viemät 3

2011-10-18T21:13:00.000+03:00

Rhyannon Byrdin Suden arvet päättää kolmiosaisen Veren viemät -sarjan. Mielenkiintoista nähdä, mitä uutta luettavaa Nocturne-kirjat seuraavaksi tarjoavat. Toivottavasti jotain piristävää, sillä Rachel Vincentiä lukuun ottamatta muut viimeaikaiset kirjat eivät ole olleet ihan parhaasta päästä.

Suden arvissa pääosiin nousevat arpinaamainen lunastajasusi Brody ja Michaela, aiemmista kirjoista tutun Torrencen paras ystävä. Pariskunnalla alkaa olla vipinää, joka kärjistyy, kun Michaela joutuu vaaraan ja tarvitsee itselleen vartijaa ja puolustajaa. Brody lupautuu hommaan sekä vastahakoisena että innokkaasti. Sitten alkaakin kuuman puuron kiertely.

Koska Suden arvet on sarjan päätös, siinä viedään loppuun myös edellisissä kirjoissa pohjustettu juonikuvio. Lunastajat saavat vihdoin selville, kuka murhaa vaaleita naisia ja kuka laumanvanhimmista on heidän toinen vastustajansa. Olin arvannut kuvion jo edellisessä kirjassa, joten ratkaisu ei ollut minulle yllätys. Myös lopputaistelu oli vähän väsähtänyt soppa, eikä sekään kauheasti jaksanut innostaa.

Sarja alkoi lupaavasti, mutta ei jatkunut enää yhtä kiinnostavasti. Silti, kuten aikaisemminkin olen todennut, tämä on sellaista keskinkertaista Nocturne-tasoa. Ison plussan Suden arvet – ja koko Veren viemät -sarja – saa siitä, että siinä sentään tapahtuu kaikenlaista, eikä koko aika mene pelkästään lemmenkipeydessä kiemurteluun. Tapahtumia oli tässä kirjassa onneksi ihan riittävästi, ja varsinkin Brody oli kiinnostava hahmo arpineen päivineen.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista Suden taisto ja Suden ylpeys.

Lukunäyte sivulta 47:
Vastasyntynyt susi kohosi takajaloilleen, ja valtava rintakehä kohoili olennon huohottaessa raollaan olevien leukojen välistä. Huulet paljastivat pitkät, hyytävän terävät raateluhampaat. Sinisenä loistavat silmät, jotka hehkuivat kuin kaasuliekki, tähyilivät katsojajoukkoa, kunnes susi löysi sen, mitä etsi. Brody kiristi otettaan, kun susi otti kömpelön askelen kohti Michaelaa, mutta Lycan-vartijat kiskoivat jo olennon kaulan ympärille kiedottua pitkää kettinkiä ja pitivät sen paikoillaan.

Suden arvet Harlequinin sivuilla.

Byrd, Rhyannon: Suden arvet – Veren viemät 3 (Last Wolf Watching, 2008). 349 sivua. Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Tähystäjäneito – Kuparisaari 1

2011-10-16T14:28:00.001+03:00

Tuntuu, että nyt on todella hyvä vuosi suomalaisessa nuorten fantasia- ja scifikirjallisuudessa. Ja mikä parasta, kaikki lukemani kirjat ovat olleet omaperäisiä, toisin kuin käännöskirjat, joissa mennään pääosin suosittujen mallien vanavedessä. Yksi onnistuneista nuortenfantasiakirjoista on juuri lukemani Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Tähystäjäneito, joka aloittaa Kuparisaari-trilogian.

Aloitin Tähystäjäneidon lukemisen eilen illalla ja minun oli todella vaikea päästä tarinalta nukkumaan. Ilman tätä flunssan aiheuttamaa väsymystä olisin todennäköisesti valvonut kirjan kanssa aamuun asti. (Yövalo ei olisi edes haitannut avomiestäni, sillä hän valvoi aamuyön tunneille Tuomas Vimman Raksan parissa.) Väsymys kuitenkin vaati pitämään nukkumistauon, mutta jatkoin kirjaa heti herättyäni.

Tähystäjäneito kertoo 17-vuotiaasta Amayasta, joka on Sarmatian valtion tähystäjäneito, eli kuninkaallisen parin tytär. Merenkulkumaan valtiolliset nimityksetkin ovat merellisiä; maata johtaa ruorinainen ja tämän puolison nimitys on perämies. Amaya lähtee ensimmäiselle edustusmatkalleen kuninkaallisiin hautajaisiin naapurimaahan Khalkokseen. Valtiollisten suhteiden ylläpitäminen maiden välillä on tärkeää, sillä Sarmatia tarvitsee Khalkoksen kuparia. Amaya ei kuitenkaan osaa arvata, mikä häntä odottaa ankeassa naapurimaassa.

Odotin tarinan olevan sellainen tyypillinen ja yleinen fantasiakirjan peruskuvio, mutta yllätyinkin iloisesti. Tähystäjäneito on raikas tarina, joka seisoo vankasti omilla jaloillaan – kuten tekee kirjan päähenkilökin. Amaya onkin yksi syy, miksi pidin kirjasta niin paljon. Hän ei ole mikään ressukka vaan iloinen, taitava ja itsensä hyvin tunteva nuori nainen, jolla pysyvät myös ohjat kädessä. Kirja on täynnä vahvoja ja omapäisiä naisia, jotka eivät häpeile itseään tai halujaan. Tällaisia naisia fantasiakirjallisuus tarvitsisi enemmänkin!

Kirjasarjan maailma avautuu kirjassa juuri sopivasti. Maantietoa ja politiikkaa ei tuputeta lukijalle, vaan asiat nousevat esille tapahtumien myötä. Saan aina ärsytystä siitä, jos kirja alkaa historialla tai valtiollisten suhteiden esittelyllä, sillä se on minusta kaikkein kauhein tapa aloittaa kirja. Tähystäjäneito ei tähän sorru, vaan päästää lukijan ensimmäiseksi tutustumaan Amayaan ja tämän sisareen Snezanaan. Pikkuhiljaa asiat sitten valkenevat niin lukijalle kuin Amayallekin. Ei silti, ei Tähystäjäneidon maantiedossa ja politiikassa mitään vikaa ollut. Kirjojen maailma vaikuttaa kiehtovalta ja jäi vielä sen verran piilon, että seuraavaa kirjaa ei malta odottaa.

Tähystäneito onkin ihastuttava kirja. Sen kerronta on kepeää ja sujuvaa, vaikka syvemmältä paljastuukin vakavampia juonteita. Pidin varsinkin Sarmatian valtiosta, sillä siinä on kutkuttavasti käännetty fantasiatarinoiden sukupuolirooleja ylösalaisin. Sarmatian miehet ovat turhamaisia ja tunteidensa vallassa olevia höpsöjä, kun taas naiset johtavat maata ja laivoja rautaisella taidolla. Kirja sopii ehkä parhaiten varhaisnuorille, mutta siinä on sellaista taikaa, joka puhuttelee myös paljon vanhempiakin lukijoita. Toivottavasti seuraava osa ilmestyy pian.

Lukunäyte sivulta 15:
Amaya otti saapaat ja painoi niiden pehmeää nahkaa poskeaan vasten. Krasimira pyöritti silmiään:
– Vaateesi ovat hienot, koska edustat Sarmatiaa. Sinut puetaan kalliisti äidinmaasi vuoksi, ei itsesi takia. Takki, housut, saappaat ja korut ovat viesti khalkkideille. Ne kertovat sarmatialaisten hienostuneesta mausta, korkeasta käsityötaidosta ja vauraudesta. Kun laivamme saapuu Niccolumin satamaan punakeltaiset purjeet loistaen, sanonpa vain, että khalkkidit tuijottavat sitä niin, että nielurisat ruskettuvat!

Kuparisaari-sarjaan ja sen syntyyn voi tutustua myös kirjasarjan omilla sivuilla.
Tähystäjaneito Kariston sivuilla ja Adlibriksessä.

Kanto, Anneli ja Rannela, Terhi: Tähystäjäneito – Kuparisaari 1. 237 sivua. Kansi: Anu Sallinen. Karisto, 2011.

Helsingin kirjamessut lähestyvät

2011-10-14T13:20:00.001+03:00

Vuoden 2009 Helsingin kirjamessujen satoa.

Lokakuu on alkanut minun osaltani melko vähäsivuisissa tunnelmissa, sillä ensin veronsa voi flunssa, sitten työkiireet ja flunssan jälkeinen väsymys. Tällä viikolla avomieheni nuorempi tytär on myös asunut meillä, joten iltaisin olen "joutunut" katsomaan tv:stä True Bloodin kakkoskautta. Ja perustuuhan sekin kirjoihin... eh. Mutta siis asiaan.

Vaikka alkukuu ei olekaan ollut kovin kirjallinen, on kirjoja onneksi luvassa jatkossa enemmän. Kuun lopussa on nimittäin Helsingin kirjamessut. Kirjatapahtuman teema kiinnostaa minua tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna, sillä tämän vuoden teemamaa on Viro. Kyselin blogissani virolaisen kirjallisuuden perään reilu vuosi sitten, mutta suomennettua kirjallisuutta ei tuntunut kovin paljoa löytyvän. Nyt näyttää siltä, että messujen innoittama uutta kirjallisuutta Virosta on saatavilla enemmän myös suomeksi.

Tällaista kertoo myös Viron Kustannusyhdistyksen tiedote: "Messuille saapuu lähes viisikymmentä eri alojen vaikuttajaa presidentti Toomas Hendrik Ilveksestä alkaen. Mukana on lukuisia kirjailijoita, nykykirjallisuuden kärkinimiä, älymystön raskasta sarjaa, bestseller-kirjailijoita ja show-miehiä. Voi sanoa, että tämä vuosi Suomessa on Viron kirjallisuuden vuosi. Kevään ja syksyn aikana julkaistaan suomeksi ennätysmäärä virolaista kirjallisuutta, yli kaksikymmentä teosta." Samoilta sivuilta löytyy myös tietoa virolaisesta kirjallisuudesta ja messuille saapuvista kirjailijoista.

Vaikka messujen teemamaa ei kiinnostaisi, löytyy kirjamessuilta joka vuosi samat houkutteet: kirjoja, keskusteluja, kirjoja, kirjailijoita, kirjoja, esittelyjä, kirjoja ja kirjoja. Minulle messut ovat olleet myös aina ystävien tapaamista, ja uskon että tänäkin vuonna tulen näkemään messuilla ainakin lukupiiriläisiä, kirjabloggareita ja muita kirjallisia ystäviäni sekä kustantamoiden väkeä. Mukaan tarttuu toivottavasti myös (vain muutamia) hyviä kirjoja ja paljon hyvää mieltä.

En ole vielä kovinkaan tarkasti tutustunut ohjelmaan, mutta olen kuitenkin jo bongannut sieltä muutamia kiinnostavia puhujia ja aiheita. Joka vuosi kirjojen ystävä törmää kyllä ohjelman kanssa samaan ongelmaan: Liikaa mielenkiintoisia juttua ja liian vähän aikaa. Miten osaan valita juuri ne oikeat ohjelmat, joita menen katsomaan?

Oletteko tulossa kirjamessuille? Mitä odotatte messuilta eniten? Kiinnostako teitä teemamaa vai hamuatteko lähinnä uusia kirjoja ja messutunnelmaa? Minua kiinnostaa tällä kertaa kaikki messutunnelmasta teemaan. Odotankin messuja jo innolla. Ohjelmaan voi muuten tutustua Helsingin kirjamessujen sivuilla.

Kuluttajavirasto ja kirjablogit

2011-10-06T21:39:00.000+03:00

Kirjablogit ovat pikkuhiljaa kiipeämässä muoti- ja ruokablogien rinnalle sekä lukevien ihmisten tietoisuuteen. Bloggarit ovat vaikuttajia, joiden mielipiteillä on merkitystä. Sen ovat huomanneet myös kustantajat. Viime syksynä lähetin kokeeksi ensimmäisen arvostelukappalepyynnön yhteen kustantamoon ja suureksi yllätyksekseni sainkin kirjan pian postissa.

Olen koko blogini ajan ajatellut tekeväni kirja-arvosteluja, en niinkään pitäväni lukupäiväkirjaa. Olen rinnastanut kirjabloggarit ammattikriitikoiden kanssa samaan rintamaan, vaikka kummallakin on tietysti omat tehtävänsä. Molemmat kuitenkin arvioivat lukemiaan kirjoja julkisesti. En ole tainnut juurikaan mainita lukemieni kirjojen alkuperää, koska olen ajatellut, ettei sillä ole lukijoille merkitystä.

Havahduin asiaan vasta, kun Ilse nosti arvostelukappaleet ja piilomainonnan esille omassa blogissaan. En ollut suoraan sanottuna ajatellut, että kustantamon lähettämiä kirjoja voitaisiin mieltää lahjoiksi tai palkkioiksi, sillä arvosteltavaksihan ne on tarkoitettu. Asia alkoi kuitenkin vaivata minua niin paljon, että päätin kysyä asiasta Kuluttajavirastosta. Myös siellä ollaan viime aikoina mietitty bloggareita ja bloggareiden yrityksiltä saamia lahjoja. Tulossa onkin linjaus asiasta mahdollisesti vielä tämän vuoden puolella.

Sain kuitenkin jo joitain vastauksia Kuluttajaneuvonnasta nimenomaan kirjablogien kannalta. Kysyin siis, onko tarpeen kirjoittaa jokaisen arvostelun yhteyteen, onko kirja arvostelukappale – vai riittäisikö, jos blogissa olisi jossain kohtaa kerrottu yleisemmin siitä, millaisilla periaatteilla kirjabloggari valitsee kirjoja luettavakseen ja kirjoittaa niistä. Tässä muutama ote saamastani vastauksesta. Kuluttajaviraston lakimies arvioi näin: " – – tilanteessasi, jossa arvostellaan kirjoja, riittäisi, että kerrot jossakin kohtaa, että osa kirjoista voi olla kustantajilta saatuja, mutta että sinänsä se ei vaikuta siihen, kuinka kirja arvostellaan."

Kuluttajaviraston kannalta ongelmallisempia ovat blogit, "joiden kirjoittajat kehuvat kaikkia saamiaan tuotteita (kertomatta että ne ovat lahjoja) ja saavat näin lukijat uskomaan, että kyse olisi kirjoittajan henkilökohtaisesta (puolueettomasta) mielipiteestä – kun taustalla voi kuitenkin vaikuttaa kirjoittajan motiivi saada lisää tuotteita jos niitä kehutaan." "Kirjoittajan tulee siis kertoa, miten yhteistyö vaikuttaa tuotteiden esittelyyn ja arvioihin. Kuluttajilla on aina oikeus tietää, milloin heihin vaikutetaankaupallisesti."

Läpinäkyvyys on siis olennaista, mutta ainakaan toistaiseksi ei jokaisen kirja-arvion kohdalla ole tarvetta kertoa, onko se ilmainen arvostelukappale vai ei. Asia voi tietysti muuttua, kunhan Kuluttajavirasto saa blogiaiheisen linjauksensa valmiiksi. Sitä odotellessa olen kuitenkin jo lisännyt blogiini välilehden, josta löytyy tietoa minusta, blogistani ja siitä, miten arvostelen lukemiani kirjoja.

Blogimaailma on vielä aika epämääräistä aluetta, joten on hyvä, että asiaan on tulossa selvitystä. Kiitos siis Kuluttajaneuvonnalle vastauksista; yhteisillä säännöillä bloggauskin on paljon hauskempaa.

Rachel Vincent: Kaappaus – Kissojen kesken 4

2011-10-04T18:54:00.000+03:00

Olen kärvistellyt kotona flunssan kourissa, mutta onneksi minulla oli jemmassa juuri sopivaa luettavaa. Syyskuussa ilmestyi nimittäin uusi osa Rachel Vincentin Kissojen kesken -sarjaan, joka on tämän hetkinen Nocturne-suosikkini. Kaappaus on sarjan neljäs osa, joten loppua kohti ollaan menossa; sarjassa on ilmestynyt englanniksi kuusi osaa.

Edellinen kirja, Syytetty, päättyi ikävästi, kun Faythen poikaystävä karkotettiin laumasta. Myös Kaappauksessa Faytheltä vaaditaan kuuliaisuutta laumaa kohtaan, mutta tällä kertaa nainen ei koe sitä rasitteena, vaan hän ymmärtää toimia laumansa ja perheensä parhaaksi. Valitettavasti se ei riitä, sillä kissalaumojen välit rakoilevat ja vaikuttaa siltä, että sota on tulossa. Sen lisäksi Faythelle tärkeät ihmiset ovat reviirikiistojen pelinappuloina.

Kaappaus ei ollut minusta ihan yhtä hyvä kuin sarjan aikaisemmat kirjat. Tämä oli vähän sellainen välikirja, jossa vielä siivottiin edellisen kirjan tapahtumia ja pohjustettiin tulevaa. Toki kirjassa tapahtui muutama erittäin merkittäväkin asia, mutta silti tämä ei ollut kovinkaan mieleen jäävä kirja. Tulevaa kissojen välistä sotaa pedattiin kuitenkin nyt siihen malliin, että luvassa taitaa olla aikamoinen välienselvittely.

Kirja oli muuten myös selvästi siistimpi ja siveämpi kuin aiemmat osat – tai nämä Nocturnet yleensäkin. Kaappaus-kirjassa ei juuri ketään kidutettu eikä makuuhuoneleikkejäkään kuvailtu ollenkaan. Myös ällötysosastolla pysyttiin ihan puhtoisella tasolla. Eli siinäkin suhteessa kirja jäi edeltäjiensä varjoon. Siitäkin huolimatta sarja jatkaa edelleen suosikkinani ja odotan innolla seuraavaa osaa. Seuraavaksi julkaistaan kuitenkin lisää Susan Krinardia (plääh) ja Maggie Shaynea (ok), joten odotus jatkuu. (Missä muuten viipyy seuraava Manalan valtiaat -kirja!?!)

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista, Kissatyttö, Saalistaja ja Syytetty.

Lukunäyte sivulta 38–39:
Valmistauduin uuteen iskuun, mutta vastustajani iski terävät kyntensä farkkukankaan läpi polveeni. Kipu vihloi jalkaani, ja tunsin veren hajun ja märän kosteuden. Raivo lisäsi pontta potkuihin ja lapioniskuihini, ja tyydytyksekseni vastustajani nilkutti pois pahemmin loukkaantuneena kuin minä, naukuen kuin vastasyntynyt kissanpoikanen.
Miau itsellesi, paskiainen!

Kaappaus Harlequinin sivuilla.

Vincent, Rachel: Kaappaus – Kissojen kesken 4 (Prey – Shifters 4, 2009). 445 sivua. Suomentanut Eeva Koskimies. Harlequin, 2011.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

2011-10-02T20:21:00.000+03:00

En tiedä, onko minulle koskaan ennen käynyt niin, että kirja pitää keskeyttää hetkeksi, koska se on niin hyvä – eli siis kauhea. Mutta tämä John Ajvide Lindqvistin uusin Kultatukka, tähtönen piti laittaa hetkeksi tauolle, sillä se tuntui osuvan niin tarkasti kaikkeen siihen, millaisia asioita on uutisiin viime aikoinakin noussut.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahden tytön kasvamisesta täysin erilaisissa oloissa. Ensimmäisen tytön elämä on loppua heti alkuunsa, sillä tuntemattomasta syystä hänet hylätään metsään. Tyttö päätyy kuitenkin asumaan erään pariskunnan kellariin, eikä hänellä ole mitään yhteyttä muuhun maailmaan. Toinen tytöistä, Teresa, puolestaan elää normaalia elämää, tosin epäsuosittuna ja kiusattuna hylkiönä. 14-vuotiaina tytöt kohtaavat ja löytävät vihdoin merkityksen elämäänsä. Seuraukset ovat kauhistuttavat.

En voi muuta kuin kehua tätä kirjaa. Kultatukka, tähtönen on moninkertaisesti taitava kirja. Sen kerronta tuntuu paikoin jopa liiankin todelliselta. Varsinkin väkivallan kuvaukset voivat hirvittää heikompia. Olen aina vähän tarkkana, kun aikuinen mies puhuu nuoren naisen suulla, mutta tässäkin kirjailija on onnistunut. Varsinkin Teresan maailma ja kokemukset ovat täysin samaistuttavia – ja siksi niin surullisia. John Ajvide Lindqvist on minusta parasta, mitä Ruotsista tulee tällä hetkellä.

Kultatukka, tähtönen ei varsinaisesti ole pelottava, mutta se on todella kauhea. Ensin ajattelin, että kirja kertoo ihmisistä, jotka ovat jotenkin ulkopuolisia. Olin kuitenkin väärässä. Kirja kertoo nimittäin järkyttävän tarkasti siitä, että kaikki ihmiset ovat ulkopuolisia. Kirjan henkilöt eivät ole varsinaisesti pahoja, vaikka he tekevätkin pahoja tai pahoiksi luokiteltavia asioita. Pidin todella paljon siitä, että Ajvide Lindqvist ei kuitenkaan arvota kirjan henkilöiden tekoja vaan ainoastaan kertoo ne.

Yksi kirjan kantavista teemoista on musiikkiteollisuus ja miten se riistää nuoria tähdiksi pyrkiviä artisteja. Kultatukka, tähtönen esittelee yhden niljakkaan tuottajan, jolla on selkeä saalistuskäytäntö nuorten tyttösten varalle. Tämän lisäksi riistämistä tapahtuu myös abstraktimmalla tasolla. Erityiset kyvyt ja taidot nielaistaan ja tuotteistetaan monella kulttuurin alueella. Tosin aina voi miettiä, onko se hyväksi vai pahaksi. Kirjassa on myös paljon, paljon muutakin, esimerkiksi ajatuksia elämästä netin keskustelupalstoilla.

Ensimmäinen spontaani ajatukseni kirjan suljettuani oli, ettei kirjassa ole mitään liikaa. Se on harvinaista tällaisessa lähes 600-sivuisessa järkäleessä. Kirjaa todellakin ahmii, vaikka se on paikoin aika karmaisevaa luettavaa. Toinen ajatukseni oli se, että maailma on pahassa pulassa, jos kaikki kiusatut ja pelokkaat tytöt löytävät itselleen karismaattisen johtajan. Heillä ei nimittäin ainakaan omasta mielestään ole enää mitään hävittävää.

Lukunäyte sivulta 76:
Huhtikuussa tyttö sai ensimmäisen hampaansa. Muuten tuntui kuin hänen kehityksensä olisi pysähtynyt. Hän ei yrittänyt kontata eikä ryömiä. Hän ei välittänyt piiloleikeistä eikä kuurupiilosta. Hän ei jäljitellyt tekoja eikä liikkeitä, hän päästeli ainoastaan ääniä ja säveliä, melodioita.
Lennart vei hänet toisinaan puutarhaan öisin. Muutaman kerran Laila sai viedä hänet. Silloin hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kuiskutteli ja jutteli tytölle niin paljon kuin pystyi. Hän ei saanut ääntäkään vastaukseksi.

Kultatukka, tähtönen Gummeruksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Ajvide Lindqvist, John: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna, 2010). 575 sivua. Suomentanut Jaana Nikula, kansi Sanna-Reeta Meilahti. Gummerus, 2011.

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

2011-09-29T16:59:00.000+03:00

Ekokatastrofien jälkeisessä maailmassa selviytyminen on nyt todella suosittua niin aikuisten kuin nuortenkin kirjoissa. Aiheeseen on tarttunut myös Annika Luther, joka on minulle uusi kirjailija, vaikka on ollut aiemmin mm. Finlandia Junior -ehdokkaana. Kirjassaan Kodittomien kaupunki (De hemlösas stad) Luther kertoo veden alle jääneestä maailmasta, jossa Helsinki ja rannikkoseudut on hylätty ja uudeksi pääkaupungiksi on noussut Jyväskylä.

Kodittomien kaupungin päähenkilö on Lilja, joka on saanut pakkomielteen Helsinkiin jääneestä tädistään. Lopulta Lilja päättää karata ja etsiä sukulaisensa omin nokkinensa. Pako uudesta pääkaupungista valvovien silmien alta ei ole helppoa, mutta se on vain pieni osa niistä ongelmista, joita Lilja joutuu kohtaamaan myöhemmin. Mutta vaikeuksista huolimatta Liljaa odottaa uponneessa kaupungissa myös iloisia hetkiä, ystävyyttä ja tietysti kasvamista.

Luther on poiminut kirjaan mukaan monia yhteiskunnallisia teemoja, joista hän on saanut sekoitettua persoonallisen keitoksen. Esimerkiksi maahanmuutto ja sen aiheuttamat ongelmat on kirjassa käännetty täysin päälaelleen. Lilja saa nimittäin jossain vaiheessa huomata olevansa ulkopuolinen tunkeutuja, jonka naurettavat tavat ja rumat vaatteet kauhistuttavat valtaväestöä. Myös ympäristöongelmat, ihmisen ja luonnon sopusointu sekä oman identiteetin etsintä ovat kirjassa esillä.

Vaikka Kodittomien kaupunki on nuortenkirja, se ei oikeastaan ole nuortenkirjamainen. Toki tarina kertoo kasvamisesta, mutta keskenkasvuisesta päähenkilöstään huolimatta kirjan kieli tuntuu aikuiselta. Se ei ole ahmittavan helppoa, vaan sitä oli jopa vähän hidasta lukea. Dialogit olivat minusta erittäin sujuvia ja varsinkin Liljan keskusteluja itsensä kanssa oli hauska lukea, ja ne muistuttivatkin eniten nuortenkirjojen kieltä.

Pidin erityisen paljon Kodittomien kaupungin asenteesta. Siitä, että maailma ei tule yhtäkkiä päätökseensä tai tarinat eivät noin vain lopu. Niihin molempiin osallistutaan vain rajatun hetken ajan, mutta sen jälkeen maailma ja tarinat jatkavat menoaan. Vaikka kirja päättyikin, minulle jäi sellainen tunne, että itse tarina ei loppunut. Kirja ei myöskään päättynyt ollenkaan kliseisesti, vaan se oli onnellisesta lopusta huolimatta erittäin uskottava.

Kodittomien kaupunki ei oikeastaan muistuta mitään aikaisemmin lukemaani kirjaa, ja voin suositella sitä ihan kaikenikäisille. Lisähupia lukija saa siitä, kun voi yrittää tunnistaa veden alle jääneitä rakennuksia ikkunakoristeiden avulla. Vaikka olen nyt Helsingissä asunutkin kuutisen vuotta, en silti oikein onnistunut tässä. Viimeksi ratikassa istuessani kenotin pää vinossa ja yritin pohtia, miltä mikäkin katu näyttäisi puoliksi uponneena.

Lukunäyte sivulta 79–80:
Aurinko oli jo painunut melko alas länteen ja illan valo värjäsi koko tuhruisen ja ränsistyneen kaupungin pehmeällä, kellanpunaisella kajolla. Äkkiä oli niin kaunista, että Lilja huokaisi. Kaupunki oli suurempi kuin hän oli koskaan voinut kuvitella, ja nyt he lipuivat jälleen aution ja tyystin ränsistyneen alueen halki. Mainingit kohoilivat laivan alla ja kun hän kumartui, hän näki miten isot tummanvihreät kalat uivat sisään ja ulos valtavan tiilirakennuksen pylväitten lomitse. Oliko se joskus ollut tehdas? Ikkunaton linna tai kukaties vankila?

Kodittomien kaupunki Teoksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Luther, Annika: Kodittomien kaupunki (De hemlösas stad). Suomentanut Asko Sahlberg, ulkoasu Otto Donner. Teos & Söderströms, 2011.

Ruusuja syksyyn

2011-09-27T22:19:00.001+03:00

Mikäpä sopisi syystunnelmiin paremmin kuin kimppu ruusuja? Sain Erjan lukupäiväkirja -blogista virtuaalisen ruusupuskan tunnustuksen muodossa. Kiitos! Tässä siis vastauksiani tunnustuksen mukana kulkeviin kysymyksiin. Helppoahan ei ole antaa vain yhtä vastausta lempiasioita listattaessa, joten katsotaan miten selviän.

Lempiruoka: Heti tuli kauhean vaikea kysymys... Näin syksyisin pidän eniten lämmittävistä ja mausteisista pataruoista, vaikka kunnolla ja pitkään haudutetusta lihapadasta tai intialaisittain maustetusta broilerista. Ehkä eniten tällä hetkellä kuitenkin maistuisi itse tehty chili con carne äidiltä opitulla tavalla valmistettuna.

Lempimakeinen: Pidän yleensäkin makeisista. Salainen ja outo paheeni on Lakrisal, jota syön samalla, kun juon punaviiniä. Siis todellakin otan salmiakin suuhun ja hörppään punaviiniä päälle. Ja se on hyvää...

Lempilukeminen: Kyllä se on spekulatiivinen fiktio, varsinkin fantasia ja maaginen realismi venytettyine genrerajoineen. Pidän siitä, että kirjassa on jotain ekstraa. Nyt olen lukenut viime vuosina paljon dystopioita sekä apokalyptisia ja post-apokalyptisia kirjoja.

Lempipaikka käsitöille: Ehdottomasti se sohvan nurkka, josta näkee samalla television. Toinen hyvä paikka on autossa pelkääjän paikka pidemmillä automatkoilla.

Lempielokuva: Äh, täysin mahdoton kysymys jälleen. Pidän yleensä enemmän tv-sarjoista, mutta esimerkiksi hyvin kirjallinen elokuva Aidosti outoa ja Kill Bill 2 ovat suosikkileffojeni joukossa.

Ruusutunnustuksen siirrän eteenpäin Katalle uuteen ja kiinnostavaan Luettuja maailmoja -blogiin.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

2011-09-26T22:40:00.000+03:00

Yksi Avaimen tämän syksyn kiinnostavimpia kirjoja on mielestäni Annabel Lyonin Aleksanterin opettaja. Se kertoo Aristoteleen elämästä ja varsinkin hänen suhteestaan oppilaaseensa, jonka historia tuntee Aleksanteri Suurena. Kirja esittää Aristoteleen paitsi opettajana, myös oppilaana ja ihan tavallisena miehenä, joka kiinnittää ehkä hiukan liikaa huomiota siihen, miten pukeutuu.

Aleksanterin opettajan kieli on jännittävää. Se soljuu ajatuksenvirtana, mutta saattaa pysähtyä yhtäkkiä varoittamatta johonkin lauseeseen, joka tuntuu sijaitsevan muuhun tekstiin verrattuna eri tasolla. Vaikuttaa siltä, että kirjan kertojan, Aristoteleen, ajatukset kulkevat samaan aikaan usealla eri tasolla. Miehen aivot työskentelevät yhtä tehokkaasti niin maailmankaikkeuden kuin kutsujen ruokalistankin parissa.

Sama kahtia jakaantuneisuus leimaa koko Aleksanterin opettajaa. Kirjan Aristoteleen oireet viittaavat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, sillä mies vaipuu välillä täydelliseen synkkyyteen ja masennukseen, joka lamaannuttaa kaiken toiminnan. Välillä hän taas tuntuu ratkaisevan kaikki mahdolliset ongelmat kuin leikiten. Minua viehätti myös se, että vaikka filosofi on selvästi älykäs, tuntuu hän joissain asioissa olevan aika tietämätön – siis näin nykyajan vinkkelistä katsottuna.

Myös Aleksanterin opettajan kerronta kulkee kahdella tasolla. Kirja alkaa nykyhetken kuvauksella, mutta välillä Aristoteles pysähtyy muistelemaan lapsuuttaan pidemmissä luvuissa. Menneisyys tuntuu silti olevan läsnä kerronnassa koko ajan, samoin kuin nuo aiemmin mainitsemani erilaiset ajatusten tasot. Kirjan kieli kulkee sujuvasti puikkelehtien menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja välillä pysähtyy askartelemaan filosofian parissa.

Vaikka kirja sisältääkin näitä ihan oikeita Aristoteleen filosofisia pohdintoja, ei Aleksanterin opettaja ole ollenkaan historiantomuinen, vaikka sitä vähän ennakkoon pelkäsin. Aristoteles on kirjassa oikeasti sympaattinen hahmo, jonka elämänvaiheita seuraa kiinnostuneena. Kirja imee lukijan tiukasti mukaan tarinaan, vaikka sen alku tuntuukin ensin vähän turhan kuivakkaalta. Luulen, että se on ihan tarkoituksellista, sillä osittain juuri sen ansiosta esimerkiksi myöhemmin lukijaa säväyttävä suorasukainen kieli toimii niin tehokkaasti.

Lukunäyte sivulta 20:
Ikkunoista näkyy pieni piha, siellä pulputtava suihkulähde ja puita ruukuissa, manteli ja viikuna. Veljenpoikani on vetäytynyt sinne, pylväskäytävän suojaan, ja kiistelee jostain mielenkiintoisesta kysymyksestä itsensä kanssa, sirot kulmakarvat kurtussa, tummina kuin pähkinän sydän, kun hän setvii ajatustensa solmuja. Toivottavasti hän pohtii numeroiden todellisuutta, ongelmaa josta olen viime aikoina ollut kiinnostunut.

Aleksanterin opettaja Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Lyon, Annabel: Aleksanterin opettaja (The Golden Mean, 2009). 310 sivua. Suomentanut Jaakko Kankaanpää, kansi Satu Kontinen. Avain, 2011.

Kuinka kauan voi olla lukematta?

2011-09-25T21:34:00.000+03:00

Takana on rentouttava viikonloppu, jonka aikana en tarttunut kertaakaan kirjaan. Koko viikonlopun aikana luin yhden sanomalehden, mutten tainnut edes koskea kirjaan. Outoa ja kummallista! Toisaalta myös esimerkiksi TV:n katselu oli erittäin vähäistä.

Viikonloppu oli kuitenkin siitä poikkeuksellinen, että vietimme sen yhden vanhan ja rauhallisen sekä toisen nuoren ja erittäin aktiivisen mäyräkoiran seurassa. Olimme siis avomiehen kanssa koiravahtina vanhempieni luona. Olin pakannut mukaan useita kirjoja, mutta jotenkin koiraseura ja ennen kaikkea hypnoottisen rauhallinen järvimaisema veivät ajatukset ihan muualla kuin lukemiseen. Järvelle tuijottaminen on lepoa parhaasta päästä varsinkin kun vieressä köllöttelee pari rapsutuksia kaipaavaa koiraa.

Aloinkin pohtia, että miten kauan lukutoukka voi olla vapaaehtoisesti lukematta? Taisin lukea kirjaa viimeksi torstaina, eikä tunnu yhtään pahalta. Luulen kyllä, että lukemattomuus loppuu viimeistään huomenna aamulla työmatkabussissa. Eli ei siis kovin pitkää lukutaukoa tässä olla viettämässä.

Olen toki ollut pitempiäkin aikoja lukematta kaunokirjallisuutta, sillä esimerkiksi opiskelut ovat vaatineet välillä jakamatonta huomiota. Puolitoista vuotta sitten vietin erittäin kuivan kevään, kun lukemiseni painottuivat oikeastaan kokonaan teoriakirjoihin. En kuitenkaan muista, että olisin koskaan vapaaehtoisesti ollut kovin pitkiä aikoja lukematta romaaneja. Ehkä jo viikon lukemattomuus alkaa olla siinä äärirajoilla.

Kuinka kauan te voitte olla lukematta? Entä kuinka kauan voitte olla lukematta kirjablogeja? Minun on nimittäin pakko tunnustaa, että viikonlopun aikana kävin pari kertaa katsomassa, mitä muut ovat lukeneet. Kirjablogeista on vaikea olla erossa.

Maggie Shayne: Uusi elämä – Yön siivet 4

2011-09-19T20:22:00.000+03:00

Maggie Shaynen Yön siivet -sarjan uusin osa on nimeltään Uusi elämä. Näistä Yön siivistä taitaa ilmestyä suomeksi valikoitu kokoelma, sillä nyt huomasin kirjan takakannessa merkinnän, että tämä on neljäs kirja yhdeksästä. Oikeasti sarjan osia on melkein tuplasti tuon verran. Mutta minua ei silti haittaa, vaikka niistä ihan jokaista ei käännettäisikään, koska sarja ei kuulu ykkössuosikkieni joukkoon.

Uusi elämä kertoo Jameson Bryantista, joka on jo aiemmista kirjoista tuttu, tosin tällä kertaa pojasta on kasvanut aikuinen mies. Jameson lähestyy kolmeakymmentä, eli vampyyriksi muuttaminen alkaa lähestyä. Mies on joutunut DPI:n, eli Paranormaalin tutkimuksen jaoston käsiin, minkä seurauksena Angelica, nuori vampyyrinainen, alkaa odottaa Jamesonin lasta. Lasta aiotaan käyttää tutkimuksiin, joiden avulla vampyyreistä yritetään päästä eroon. Tämä ei tietenkään sovi lapsen vanhemmille tai muille vampyyreille.

Kirjan kertojaääninä toimivat sekä Jameson että Angelica, vasta luotu vampyyrinainen. Nainen on täysin tietämätön vampyyreihin liittyvistä asioista, mikä tuo Uusi elämä -kirjaan vähän lisää jännitystä. Oli myös mielenkiintoista lukea DPI:n tutkimuksista ja epäinhimillisestä tavasta, jolla he kohtelevat eläiminä pitämiään vampyyreitä.

Tarinan peruskaava noudatti sarjan tuttua kaavaa empimisineen ja viha-rakkaussuhteineen, mutta siinä oli kuitenkin uutena ajatus vampyyrille syntyvästä lapsesta. Kirjassa oli turhan paljon juoksentelua kadonneen lapsen perässä paikasta toiseen, mutta toisaalta Uusi elämä oli myös mukavan vauhdikas kirja. Se oli itse asiassa aika viihdyttävä – ja jopa tämän Yön siivet -sarjan parhaasta päästä.

Lue myös arvioni sarjan aiemmista osista: Verilinja, Ikiyön tarinoita, Hämärän muistot ja Pimeyden taikuri.

Lukunäyte sivulta 32:
Hillary nielaisi sapen kurkustaan. Tämä oli painajaismaista. Odottiko tämä herttainen vanha nainen tosiaan tilaisuutta päästä leikkelemään lasta? Hillaryn hikiset kädet tärisivät ja häntä huimasi, kun epätodellinen tunne täytti hänet. Hänen polvensa olivat pettämäisillään. Hän tarttui pöytään, ettei olisi kaatunut.

Uusi elämä Harlequinin sivuilla.

Shayne, Maggie: Uusi elämä – Yön siivet 4 (Born in Twilight – Wings in the Night 5, 1997). 333 sivua. Suomentanut Hanna Arvonen. Harlequin, 2011.

Oman hännän nostelua Mangopuun alla

2011-09-18T20:26:00.000+03:00

Varoitus: seuraava teksti sisältää huolestuttavan määrän omakehua ja itsekritiikitöntä paistattelua valokeilassa, jota ei ole edes suunnattu blogin kirjoittajaan.

Kohdalleni sattui kuitenkin sellainen ilahduttava asia, että minun on ihan pakko se jakaa blogissani. Sain nimittäin jokin aikaa sitten tietää, että Seija Vilén halusi Mangopuun alla -pokkariin otteen kirja-arvostelustani! Tällaiselle harrastelija-arvostelijalle on hieno juttu nähdä oma bloginsa kirjan selkämyksessä ihan virallisten kirjakritiikkien joukossa. Kiitos siis Seijalle ja Avaimelle tästä kunniasta.

Jotta tämä ei menisi täysin itsekehun puolelle, kerrottakoon, että ensimmäisen kerran olen nähnyt lainauksen kirjablogista Siiri Enorannan Nukkuu lapsi viallinen -kirjassa. Siinä on nimittäin ote Vinttikamarissa-blogin Ahmun arviosta Enorannan esikoiskirjasta, Omenmean vallanhaltijasta. Sen kautta löysin tieni Ahmun blogiinkin. Sama lainaus on myös kirjailijan uusimmassa, Gisellen kuolemassa.

Minusta on todella hienoa, että kirjablogit otetaan vakavasti myös tällä saralla. Oletteko te huomanneet otteita blogeista kirjoissa, kustantamojen katalogeissa tai muualla? Useita siteerauksia kirjablogeista oli ainakin Miina Supisen ja Anne Leinosen Rautasydämen tiedotteessa. Myös muistaakseni ainakin Jennin Koko lailla kirjallisesti -blogista on ollut otteita jossain Avaimen tiedotteessa tai katalogissa. Mitä muita olette nähneet? Ja nyt saa kehua myös itseään ja nostella omaa häntäänsä ihan luvallisesti! ;)

Kesken jäänyt: Hal Duncan – Vellum, Kaikkeuden kirja 1

2011-09-17T16:19:00.000+03:00

Pakko kai se on nyt vihdoin tunnustaa sekä itselleen että muille. Hal Duncanin Vellumin epäonnekas tie jatkui vuoden lukupino-odottelun jälkeen kesäkirjalistalle ja sieltä lopulta kesken jääneiden kirjojen joukkoon. En ole tainnut koskaan kirjoittaa blogissani kirjasta, jonka olen jättänyt kesken, mutta tämän kirjan kohdalla minusta tuntuu, että haluan hiukan eritellä fiiliksiäni. Ajatukseni kirjasta ovat nimittäin kaikkea muuta kuin selkeitä.

Vellumin aihe on erittäin mielenkiintoinen, ja aloittaessani kirjaa olin aivan ihastuksissani siitä, miten kirja lähti avautumaan. Minulla oli pitkästä aikaa sellainen tunne, että kirja on aivan erilainen kuin mikään lukemani, ja että siinä ei ole mitään rajoja. Jopa henkilöt olivat arvaamattomia ja mystisiä, ja oikein odotin että pääsen lukemaan syvemmälle kirjaan. Alku oli siis erittäin lupaava.

Mutta apua, sitten sain todellakin tuta sen, että Vellumilla ei ollut rajoja. Tapahtumat ja henkilöt alkoivat kertaantumaan, aikaa ei ollut ja oli liikaakin. Menin sekaisin siitä, kuka nyt oikeastaan oli kuka ja missä, ja miksi kävi niin tai näin. Kirja on vaikea – hieno ja vaikea. Se sai minut tuntemaan itseni välillä todella tyhmäksi, mutta silti vain jatkoin lukemista, kunnes huomasin, etten enää nauttinut kirjasta. Koin turhautumista siitä, että olin lukenut kirjaa huolimattomasti ja olin koko ajan entistä enemmän hukassa. Lopulta jätin kirjan kesken todella haluttomasti, sillä minusta kirja olisi ansainnut tulla luetuksi. Tekisi melkein mieli luvata, että vielä joskus tartun siihen uudestaan. Mutta en taida kuitenkaan.

Suosittelen Vellumia lukijalle, joka jaksaa paneutua tekstiin. Sellaiselle joka ei hämmenny mistään. Kirjaan on myös jatko-osa, Muste, jota en siis nyt tule lukemaan. Lisäksi Duncanilta ilmestyy piakkoin Pako helvetistä!, jonka kai pitäisi olla erilainen kuin tämä Vellum, mutta en tiedä uskallanko tarttua siihenkään. Osaako joku kertoa, onko kirja todellakin erilainen vai saanko siitä uuden ikuisuusprojektin, jota en sitten taas osaa jättää kesken? Kuulisin myös mielläni muiden ajatuksia Vellumista tai muista kesken jääneistä mutta jollain tavalla kiehtovista kirjoista.

Velluminsa kokonaan ovat lukeneet ainakin Mette, Artsi ja Tessa. Kirja on voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon viime vuonna, ja sitä ovat varsinkin kriitikot kehuneet. Lisää voi lukea vaikka Risingshadown Vellum-sivulta.

Lukunäyte sivulta 126:
Mutta Thomas on vaeltanut niin kauan, hän on livahtanut läpi niin monesta todellisuuden huokosesta, Vellumin huokosesta, että alkaa tajuta kuinka syvältä tarina tosiasiassa kouraisee. Phreedom luulee, että he pakenevat kuolemaa, mutta Thomas tietää, ettei Vellumin taipuisassa ja monisärmäisessä todellisuudessa tarvitse pelätä sellaista vähäpätöistä ajallista seikkaa kuin kuolemaa, vaan unohdusta.

Vellum Liken sivuilla ja Adlibriksessä.

Duncan, Hal: Vellum – Kaikkeuden kirja 1 (Vellum: The Book of All Hours 1, 2005). Suomentanut Nina Saikkonen. Like, 2009.

Mistä tietää...?

2011-09-15T15:05:00.001+03:00

Mistä tietää, että koulut ja muut opinahjot ovat alkaneet? No, tietenkin siitä, että George Orwellin Eläinten vallankumous nousee kuukauden luetuimpien kirjoitusten kärkisijoille. Tällä hetkellä kirja on rymistellyt sijalle viisi. Jännitystä aiheuttaa se, pitävätkö pitkään kärjessä sijainneet Vampyyripäiväkirjat ja muut pintansa Orwellille, vai joutuvatko ne taipumaan klassikon alle. Se jää nähtäväksi.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

2011-09-13T21:53:00.000+03:00

Joskus kannattaa antaa lukuharrastuksensa jonkun toisen käsiin ainakin hetkellisesti. Tämän Alan Bennettin Epätavallisen lukijan valitsi minulle avomieheni, joka tyrkkäsi kirjan käteeni viime kirjastoreissulla. Minut oli helppo suostutella lukemaan kirja, jonka kannessa on kirjoja ja takakansi alkaa sanoilla: "Kaikki on koirien syytä". (Lisäksi kirja oli niin ohut, ettei haittaisi, vaikkei se ihan nappiin osuisikaan.)

Epätavallinen lukija kertoo siitä, miten kuningatar sattumalta löytää palatsin pihalle kerran viikossa pysähtyvän kirjastoauton. Vaikka kuningattarella ei ole kirjastokorttia, saa hän autosta silti kirjan lainaan. Kirjojen lainaaminen ei jää siihen, vaan pian kuningattarella on kirja mukanaan joka paikassa. Tämä aiheuttaa kuitenkin hämmennystä kuningattaren palvelusväessä ja lähipiirissä. Miten pitäisi suhtautua siihen, että kuningatar lukee koko ajan? Ja mihin se oikein johtaa?

Hauskan ja kepeän kirjan pinnan alla on vakavampiakin sävyjä, mutta minä keskityin lähinnä nautiskelemaan tottumattoman lukijan suinpäisestä sukeltamisesta kirjojen maailmaan. Kuningatar esimerkiksi suree sitä, että on löytänyt lukemisen ilon vasta vanhemmalla iällä. Bennet osoittaa Epätavallisessa lukijassa monarkian ja hidasliikkeisen kulttuurin arkoja paikkoja, mutta ei kirja silti minusta kovinkaan terävä ole, vaikka erittäin hauskaa luettavaa onkin.

Kirjassa parasta on lukemisen pohtiminen. Monet Epätavallisen lukijan tarjoamat ajatukset lukemisesta ovat tuttuja ahnaille lukijoille. Kuningatar miettii muun muassa lukemisen ongelmia (ei ole tarpeeksi aikaa), kasvavia lukulistoja (kirjat johtavat aina uusiin kirjoihin) ja lukemislihaksen voimistumista (lukeminenkin voi kehittyä). Ajattelin lukiessani monta kertaa: "Juuri niin! Juuri tuollaista lukeminen on!".

Epätavallisesta lukijasta olisi saanut varmasti vielä enemmän irti, jos tuntisi paremmin Ison-Britannian politiikkaa ja yhteiskuntaa. Onneksi sentään monet kirjassa mainitut kirjailijat olivat minulle tuttuja, vaikka toki joukossa vilahti tuntemattomiakin. Kirja oli hauska, vaikka kaikki sen sävyt eivät minulle paljastuneetkaan. Erinomainen herkkupala kaikille lukijoille!

Lukunäyte sivulta 14–15:
Aamulla kuningattarella oli vähän nuhaa, ja koska sovittuja tapaamisia ei ollut, hän sanoi olevansa ehkä vilustunut ja jäi vuoteeseen. Se ei ollut hänelle tyypillistä eikä myöskään totta, hän sanoi sen oikeastaan vain siksi että saisi jatkaa lukemista.

Epätavallinen lukija Basam Booksin sivuilla ja Adlibriksessä.

Bennett, Alan: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007). 115 sivua. Suomentanut Heikki Salojärvi. Basam Books, 2008.

Anu Holopainen: Welman tytöt – Syysmaa 1

2011-09-12T21:43:00.003+03:00

Koska olen jotenkin onnistunut ohittamaan Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan, päätin sivistää itseäni ja tartuin sarjan ensimmäiseen osaan Welman tytöt. Minua vähän nauratti takakannen luonnehdinta, jonka mukaan kirja sopii varttuneille nuorille. Yritin miettiä, minkä ikäisiä lukijoita tuo määritelmä tarkoittaa, mutta en oikein saanut tartuttua siihen. Ilmeisesti se on jotain varhaisnuorten ja nuorten aikuisten välillä?

Welman tytöt aloittaa siis kertomuksen Syysmaasta, joka on miehinen yhteiskunta. Naiset ovat alistettuja ja esineellistettyjä. Heidän tehtävänään on kodin hoitaminen ja lasten synnyttäminen. Naisten ei ole sallittua omistaa mitään, opiskella tai olla muutenkaan mukana yhteiskunnassa. Ainoa hyöty tyttölapsista on se, että heidän avioliittojensa avulla voidaan luoda suhteita. Juuri tällaisessa tilanteessa onkin kirjan päähenkilö Adaira.

Adairan isä ilmoittaa tytölle, että on etsinyt tälle aviomiehen. Tytön kauhuksi aviomies on kauheampi kuin mikään hänen kuvitelmansa. Edessä näyttää olevan lohduton tulevaisuus. Yllättävien tapahtumien kautta Adaira onnistuu pakenemaan tuhoisasta avioliitosta ja tutustuu lainsuojattomiin naisiin, jotka elävät itsenäistä elämää yhteiskunnan ulkopuolella palvoen kiellettyä jumaluutta.

Oli mielenkiinoista lukea näin voimakkaasti feminististä kirjaa, joka on kuitenkin nuortenkirja. Welman tyttöjen maailma on silti mielestäni turhankin mustavalkoinen. Kirjan miehet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta aivan kauheita. Onneksi sentään naisten joukossa on uhrien ja sankarien lisäksi muutama vähän monimutkaisempi hahmo. Kirjan kiinnostavin henkilö on mielestäni Zara, joka on paennut sadistiselta mieheltään. Naisessa kytee paljon vihaa, mutta myös kaipuuta parempaan tulevaisuuteen.

En oikein lämmennyt Adairalle, joka kumisi mielestäni vähän tyhjyyttä. Jotkut tytön ajatukset ovat liian uskaliaita ottaen huomioon sen, ettei tyttö tiedä mitään toisenlaisesta tavasta elää. En osaa kuvitella, että täysin alistetussa asemassa olevan tytön tulisi mieleen kysyä äidiltään, eikö tämä ole ikinä halunnut mennä juomaan tuopillista tavernaan. Koko ajatus on aivan liian kaukana siitä todellisuudesta, jossa Welman tyttöjen naiset elävät.

Vaikka Welman tytöt ei vienytkään jalkoja altani, on se ihan kohtuullinen alku kirjasarjalle. Sanoisin, että ainakin tämän kirjan perustella sarja on ennemminkin varhaisnuorten osastoa. En nyt suoranaisesti ryntää ahmimaan sarjan seuraavia osia, mutta aion lukea nekin ihan lähiaikoina. Tässä ensimmäisessä osassa oli vielä paljon kirjojen maailman esittelyä, mutta ei vielä aavistustakaan siitä, muuttuuko Syysmaa vai ei. Sen verran olen kurkistanut sarjan jatkoa, että ainakin Zaraa on luvassa vielä lisää.

Lukunäyte sivulta 22:
Illallinen oli ollut yhtä piinaa. Adairan viereen istumaan laitettu Samak oli jo osoittanut valtaansa hyppyyttämällä tyttöä milloin tarjoilemaan hänelle lisää ruokaa, milloin hakemaan vielä yhden viinipullon. Aina Adairan istuutuessa takaisin tuolilleen mies oli kiitoksen sijaan taputtanut häntä polvelle kädellään, joka oli kuin kimppu makkaroita.

Welman tytöt Kariston sivuilla.
Anu Holopaisen blogi.

Holopainen, Anu: Welman tytöt – Syysmaa 1. 259 sivua. Karisto, 2003.

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

2011-09-09T19:32:00.000+03:00

Tuskin olin ehtinyt kirjoittaa Kariston syksyn kirjojen esittelytilaisuudesta, kun postiluukusta kolahti yllätyspaketti. Joku hyvä kirjahaltijatar oli käynyt lukemassa blogia ja laittanut minulle luettavaksi sekä Kirsti Ellilän Eksyneet näkevät unia ja China Miévillen Toiset. Jälkimmäistä ehtikin kommenteissa minulle jo vahvasti suositella Sivukirjasto-blogin Liina. Ensimmäiseksi tartuin kuitenkin Ellilän kirjaan.

Eksyneet näkevät unia on lasten ja nuorten fantasiakirja, jossa on mukana juuri sopivasti satujen lumoa. Kirja kertoo Nimettömästä, eksyneestä lapsesta, joka yhdessä koiransa kanssa lähtee maahisten luota ihmisten maailmaan etsimään muistojaan ja itseään. Samalla tyttö haluaisi selvittää myös sen, miksi asiat ovat joka paikassa kääntyneet niin huonolle tolalle. Nimetön törmää matkallaan sekä pelottaviin että ystävällisiin olioihin ja ihmisiin. Vasta Orientian kaupungissa mysteerit alkavat selvitä.

Eksyneet näkevät unia -kirjan maailma on raikas ja kekseliäs, mutta siitä on kerrottu melko niukasti. Minusta kirjan kiinnostavuutta lisääkin se, että asioita ei ole selitetty puhki. Kummallisia otuksia saattaa putkahtaa esille ihan yhtäkkiä, vaikka toisaalla ollaan kovin tutun oloisessa maisemassa ja tuttujen puuhien ääressä. Pidin varsinkin kirjan otuksista ja työnsä ääressä ahertavista maahisista, joista osa on ihan liian keskittyneitä omaan tärkeyteensä. Kirjassa oli paljon sellaisia kohtia, joissa ainakin aikuislukija saattoi tunnistaa kaikuja tästä meidän omasta maailmastamme.

Kirsti Ellilä kertoi tuolla Kariston tilaisuudessa, että asuessaan Huittisissa hän törmäsi jatkuvasti maapulliaisiin, ja siinä hän on täysin oikeassa. Minun satakuntalaista sydäntäni niin lämmittivät maapulliaisten puheet ja toimet. Maapulliaiset ovat vaikeasti lämpeneviä ja vaatimattomia mutta kuitenkin vieraanvaraisia olioita. Rakastuikin maapulliaisiin – taidan itsekin olla sellainen. Maapulliaisten kautta kirjaan syntyi myös yhteys Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintyttäreen, jonka kakkiaiset voisivat olla maapulliaisten serkkuja.

Minua vaivasi hiukan se, että Eksyneet näkevät unia -kirjassa oli Suojelus-niminen hirvi, joka ei ollut ihan tavallinen hirvi kuitenkaan. Sen nimestä syntyi nimittäin voimakkaat mielleyhtymät Harry Potter -kirjojen Suojelius-loitsuun, joka Harryn kohdalla toteutuu sarvipäisenä hirvenä. Vaikka hirvissä on muutakin samaa, ei se samuus ollut ongelmallista. Minua häiritsi vain se, että nimet olivat niin samanlaiset ja luin tämän kirjan Suojeluksen aina automaattisesti väärin.

Eksyneet näkevät unia on hyvällä tavalla turvallinen muttei kuitenkaan liian tuttu. Vaikka olen lukenut paljon lasten- ja nuortenfantasiaa, säilyi kirjassa koko ajan tietty tuoreus niiden turvallisten rajojen sisällä. Pidin varsinkin siitä, että kaikkia asioita ei paljastettu ihan kokonaan. Lukija kuljetettiin juuri siihen tapahtumien käänteeseen asti, jossa kaikki näyttää valoisalta ja onnelliselta, ja tulevaisuus voi tuoda ihan mitä tahansa. Kirjasta jäi minulle todella hyvä mieli.

Lukunäyte sivulta 70–71:
– Me tulemme Malatinin rannalta, ja sielläkin kalansaaliit ovat pienentyneet.
Maapulliaiset nyökyttelivät. Tieto mitättömistä kalansaaliista ei tullut heille yllätyksenä.
Syötyäni kiitin ateriasta.
– No se nyt oli vain tällaista vaatimatonta, Turva Tursiainen sanoi.
– Ei ollenkaan vaatimatonta, sanoin kohteliaasti.
– Varmaan olette omilla maillanne tottuneet ylellisempään. Me olemme täällä sellaisia vaatimattomia vaan, hiljaa elellään, ei häiritä ketään ja toivotaan, ettei kukaan häiritsisi meitä.

Eksyneet näkevät unia Kariston sivuilla ja Adlibriksessä.
Kirsti Ellilän blogi.

Ellilä, Kirsti: Eksyneet näkevät unia. 183 sivua. Kansi: Kirsi Haapamäki. Karisto, 2011.

Bazarin syksyn kirjaihmeet

2011-09-07T21:19:00.000+03:00

Piipahdin eilen Seurahuoneella tutustumassa Bazarin syksyn kirjoihin. Olin ensimäistä kertaa Seurahuoneella ja olin hyvin vaikuttunut hienosta paikasta. Se loi juhlavat puitteet muuten rennolle kirjatapaamiselle. Bloggarikollegat Hanna ja Katja ovat jo ehtineet raportoida tapahtumasta kuvien kera, joten koska minulla ei ole kuvia esiteltävänä, kerron minua kiinnostavista Bazarin uutuuskirjoista.

Laura Gallego García:
Idhunin kronikat II: Herääminen
Tämä nuorten fantasiakirja on toinen osa viime syksynä ilmestyneelle Vastarinta-kirjalle. Sarja on minusta kiinnostava ja lisäksi se saa pisteitä espanjalaisuudestaan. Kannatan ehdottomasti kirjojen kääntämistä muistakin kielistä kuin englannista.

John Boyne:
Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
Kirja oli minulla vahvalla ehkä-listalla, kunnes kuulin eilen, että kirjassa on mukana mäyräkoira. Mäyräkoirat ovat koirien ykkösiä, joten kirja pitää ehdottomasti lukea! Kirjan juoni on myös kiehtova.

David Safier:
Huono karma
Hauskalta kuulostava kirja siitä, mihin huono käytös voi johtaa ja miten vaikea on nousta karman ketjussa ylöspäin. Luultavasti siis hauska ja viihdyttävä kirja.

Sara Gruen:
Apinatalo
En ole lukenut kirjailijan edellistä kehuttua kirjaa Vettä elefanteille, mutta tämä kirja kiinnosta silti. Bonobot ovat sympaattisia ja kirjan juoni kutkuttavan ajankohtainen.

Nämä kirjat siis kiinnostavat minua eniten Bazarin syksystä. Eilen Seurahuoneella oli paikalla myös ruotsalainen dekkarikaksikko, Michael Hjorth ja Hans Rosenfeld, joiden kirja Mies joka ei ollut murhaaja on juuri ilmestynyt. Vaikka miehiä oli hauska kuunnella ja heidän ällöttävä päähenkilönsä kuulostaa kiinnostavalta, en usko, että kirja kuitenkaan nousee lukulistalleni. Tunnustan, että olen dekkarivammainen. Olen kyllä ajatellut lukea tänä syksynä yhden dekkarin, mutta epäilen kallistuvani toiseen suuntaan. Nämä muut sen sijaan päätynevät suoraan lukulistalle.

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

2011-09-05T21:10:00.000+03:00

En ole varmaan koskaan lukenut mitään keittokirjaa näin tarkasti kuin tätä Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville -kirjaa. Monipuolisen tieto- ja keittokirjan ovat tehneet Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja ja Anna Talasniemi.

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville koostuu sekä resepteistä että runsaista tieto-osuuksista, joissa kerrotaan ilmastoystävällisestä ruoanlaitosta. Myös kaikkien kirjan reseptien hiilijalanjälki on laskettu, mikä onkin minusta hyvä idea. Muutenkin kirjan esimerkit ovat yksinkertaisia ja niiden avulla näkee aika helposti, millainen ero on esimerkiksi avomaanporkkanan ja ympärivuotisen kasvihuonekurkun hiilijalanjäljellä. Jälkimmäisellä se on jopa isompi kuin broilerilla. Juuri tällaiset tiedot ovatkin minusta kirjan parasta antia.

Vaikka olen lukenut Kausiruokaa-kirjaa enemmän kuin muita keittokirjoja, en ole kuitenkaan tehnyt suoraan kirjan ohjeilla yhtään ruokaa. Sen sijaan olen soveltanut sen reseptejä usein. Jotenkin kirjan ohjeet ovat vain sellaisia, etteivät ne ole sellaisenaan olleet ihan minun makuuni tai niiden raaka-aineita on ollut liian hankala hankkia. Lisäksi kokkaan mieluiten jotain simppeliä, joten vaikka esimerkiksi täytetyt papuletut olisivatkin varmaan herkullisia, teen mieluummin jotain yksinkertaisempaa.

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville on jaettu vuodenaikojen mukaisiin kausiin, joiden reseptit syntyvät kauden kasviksista. Ajatus on toimiva mutta käytännössä hieman hankala. Sivuja ei ole nimittäin mitenkään koodattu, eli jos kirjan avaa satunnaisesta kohdasta, ei voi tietää, missä kaudessa ollaan. Monet ruoat ovat lisäksi "kaudettomia", eli niitä voisi valmistaa minä vuodenaikana tahansa. Toisaalta kirjassa on kyllä hyvät hakemistot sekä resepteille että raaka-aineille. Kirjan lopussa on myös listattuna kirjan reseptien raaka-aineiden hiilijalanjäljet, joten ne on helppo tarkistaa sieltä.

Erityistä kiitosta Kausiruokaa saa minulta erinomaisista tahnaresepteistä, jotka peittoavat tutut leivänpäälliset moninkertaisesti. Olen saanut kirjasta paljon tietoa, ja luulen, että siitä on minulle vielä tulevaisuudessakin runsaasti iloa. Vaikka tällä hetkellä esimerkiksi kirjan kalareseptit tuntuvat kovin vierailta, ehkä jonain päivänä kokkailen niitäkin ilman mitään ongelmia.

Lukunäyte sivulta 21:
Kaukaakin tuotujen kasvisten aiheuttamat ilmastopäästöt ovat kiloa kohden lähes aina pienemmät kuin lihan ja juuston, koska kuljetuspäästöt ovat yleensä pienet eikä appelsiini tai papupalko märehdi.

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville Teoksen sivuilla ja Adlibriksessä.

Kaskinen, Tuuli; Kuittinen, Outi; Sadeoja, Saija-Riitta ja Talasniemi, Anna: Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville. 276 sivua, ulkoasu: Dog Design. Teos, 2011.

Kariston syyskirjoja

2011-09-01T18:46:00.001+03:00

Olin eilen tutustumassa Kariston syksyn uutuuksiin, ja tyypilliseen tapaan taas silmät vetäisivät enemmän kuin mieli pystyy kirjoja ahmimaan. Mutta ei sille mitään voi, kun kerran mielenkiintoisia kirjoja tuntuu riittävän. Tällä kertaa minua eniten kiinnostavat uutuudet löytyvät fantasiakirjallisuuden saralta.

Kirsti Ellilä:

Eksyneet näkevät unia
Jo ilmestynyt kirja on ollut mukavasti esillä blogeissa ja arvosteluissa, ja sitä on kehuttu paljon. En ole uskaltanut lukea arvioita kauhean tarkkaan, sillä aion itsekin lukea kirjan, enkä halua tietää siitä ennakkoon sen vuoksi liikaa. Kirjassa on muuten todella kaunis kansi.

Anu Holopainen:
Varjoja – Syysmaa 5
On aina vähän kauhea tilanne, kun huomaa jonkun kiinnostavan kirjasarjan, josta on ilmestynyt jo monta osaa. Pitäisi siis löytää aikaa lukea sarjan kaikki aiemmatkin osat, jos haluaa tutustua uusimpaan kirjaan. Osaisiko joku kertoa, millainen sarja Syysmaa on? Holopaisen haastattelun perusteella nimittäin uskon, että pitäisin siitä.

China Miéville:
Toiset
Tämä ei ollut esillä eilen, mutta kirja kiinnostaisi minua vähän kuitenkin. Kirja kertoo kahdesta kaupungista, jotka sijaitsevat limittäin toistensa päällä mutta eivät ole olemassa toisilleen. Aika kiinnostavan kuuloinen kirja, mutta en tiedä ehdinkö lukea sitä. Laitan sen siis ehkä-listalle.

Anneli Kanto ja Terhi Rannela:
Tähystäjäneito – Kuparisaari 1
Historiallisen fantasiakirjasarjan aloitus, joka on pohjimmiltaan nuoren naisen kasvutarina. Kirjassa on kuulemma kaksi kansaa, joista toinen on rikas ja onnellinen ja toinen taas köyhä ja kyräilevä. Lisäksi kirjan kieltä kehuttiin esittelytilaisuudessa. Myös kansi on hieno!

Marjut Hjelt,
kuvittanut Jaana Aalto:
Lumoava haltijakansa
Tämä ei nyt ehkä suoraan tipahda tähän fantasiaosioon, mutta kai kirjan voi niinkin lukea. Kirjassa on tarinoita ja uskomuksia luontoon liittyvistä haltijoista ja keijukaisista. Kuvitus on herkkää ja sadunomaista. Ehdottoman kiinnostava kirja, joka voisi olla myös hyvä lahja.

Tapasin illan aikana myös Terhi Rannelan ja Kirsti Ellilän, jotka molemmat kävivät lavalla esittelemässä uusia kirjojaan. Muita kirjailijoita en tunnistanut kasvoilta, mutta nyt tuota Kariston katalogia selatessani huomaan, että myös Anu Holopainen taisi istua hetken aikaa samassa pöydässä.

Kariston illassa olivat myös Jenni ja Salla. Jenni on listannut blogiinsa Kariston houkuttelevimmat lastenkirjat. Kurkista myös Terhi Rannelan, Kirsti Ellilän ja Anu Holopaisen blogeihin.

Miten kävi kesäkirjalistan?

2011-08-31T14:10:00.001+03:00

Julkaisin blogissani kesälomani ensimmäisenä päivänä kesäkirjalistani. Nyt syksyn kynnyksellä, elokuun viimeisenä päivänä onkin sopiva aika tarkistaa, mitä listan kirjoista tuli luettua, mitä ei ja miksi ei. Säiden puolesta syksy on jo pitkällä, mutta onneksi kesään on aina mukava palata, vaikka sitten vain paljastamaan lukemattomiksi jääneitä kirjoja.

Tämän kesän kesäkirjoille kävi näin (linkistä arvosteluun):
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Tämä oli ensimmäinen listalta lukemani kirja, ja se oli erittäin outo mutta myös hyvin kiehtova. Ja lampaat ovat aina tosi ihania.
Seija Vilén: Mangopuun alla
Tällä kirjalla parantelin Nälkäpelin jälkeistä lukujumia. Muut kirjat eivät toimineet, mutta Mangopuun alla pyyhkäisi lukujumin tiehensä. Tykkäsin kovasti!
Hal Duncan: Vellum – Kaikkeuden kirja I
Lukulistalla jo vuoden ollut kirja, joka nyt jäi kesken... Erikoinen ja vaativa kirja, jota en vain pystynyt jatkamaan. Yritän ehkä kerran vielä, mutta joka tapauksessa aion kirjoittaa siitä jossain vaiheessa, jäi se kesken tai ei.
Claudie Gallay: Tyrskyt
Myös Tyrskyt on vielä lukematta, mutta se kuulemma sopii myös syksyyn. En aio siirtää kirjan lukemista kuitenkaan ikuisesti. Lupaan.
Boel Westin: Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä
Öh, pakko tunnustaa, etten edes avannut tätä kirjaa koko kesänä, vaikka olinkin siitä niin innoissani. Kirja on liian iso! Ei sitä niin vain kanneta mukana lomalla. Ja sitten siivosin ja kirja hukkui johonkin pinoon...
Tove Jansson: Kesäkirja
Kesäkirja oli upea! Täydellinen kirja kesään – ja varmaan kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin. Tämän kesän paras lukututtavuus.
Susan Fletcher: Noidan rippi
Kaunis ja surullinen kirja, joka herätti kaipuun Skotlantiin, mutta olisi ollut parempi ehkä syyskirjana.

Kesäkirjalistalle valikoituneet kirjat olivat siis aika onnistuneita kesäkirjoja. Vielä vähän ahkerampi olisin saanut olla, mutta luin kuitenkin näiden kirjojen lisäksi paljon kaikkea muutakin. Lukukesäni oli aika hyvä, vaikka luinkin kesäkirjalistaltani vain vähän yli puolet kirjoista. Mutta se listan tekeminen ja lukemisen suunnitteleminen onkin minusta kesäkirjalistan paras osuus.

Miten teidän muiden kesäkirjalistoille kävi? Toteutuivatko lukusuunnitelmat?

Alyson Noël: Sininen kuu – Kuolemattomat 2

2011-08-29T21:24:00.000+03:00

Alyson Noëlin Sininen kuu on jatkoa Kuolemattomat-sarjalle. Olin positiivisesti yllättynyt sarjan ensimmäisestä Punaiset tulppaanit -kirjasta. Tämä juuri ilmestynyt jatko ei päässyt mielestäni samalle tasolle, vaikka uskon kyllä, että sarjan ensisijainen kohderyhmä pitää myös siitä.

Minä sen sijaan meinasin vallan turhautua kirjan alussa, kun tuntui, että tämä Sininen kuu on ihan samanlainen kuin sarjan ensimmäinenkin kirja: Ever tuskailee epävarmuudessaan ja koulun ilmestyy outo ja ihanan komea poika, jota kaikki muut palvovat mutta Ever inhoaa. Lisäksi Damen alkaa käyttäytyä todella omituisesti. Öh, taas?

Onneksi Sinisen kuun juoni ei kuitenkaan ihan täysin noudata samaa vanhaa kaavaa. Kirjan takakansi itse asiassa johtaa aika paljon harhaan, eikä juoni ole ihan niin mustavalkoinen, mitä se antaa ymmärtää. En arvannut kirjan loppuratkaisua etukäteen, ja siitä kirja saa ison plussan.

Punaisissa tulppaaneissa minua viehätti Everin aitous, mutta Sinisessä kuussa siitä ei valitettavasti tunnu olevan enää juuri mitään jäljellä. Ever palvoo Damenia ihan liikaa ja hukkaa siinä sivussa itsensä. Onneksi tapahtumat vaativat tytöltä myös omia päätöksiä ja itsenäistymistä, mutta silti entinen Ever tuntuu olevan kadoksissa.

Kirjan teemat pyörivät ihmissuhteissa vaanivien ongelmien ympärillä, ja varsinkin sen sudenkuopan kun seurustelevan parin toinen osapuoli on selvästi toista kokeneempi. Ever ei pääse tästä epävarmuudestaan yli, vaan hukkaa sen vuoksi paljon aikaa – ja lähes onnistuu pilaamaan kaiken. Ever on siis aika pihalla tapahtumista, mikä on toisaalta ymmärrettävää, koska hän on niin uusi. Sen sijaan en käsitä ollenkaan, miksei Damen muka nähnyt, mitä on tapahtumassa. Melko epäloogista.

Sininen kuu päättyi kuitenkin aika kiinnostavaan tilanteeseen, joten seuraavassa kirjassa asetelma tullee olemaan ihan uusi. Toivottavasti Everin oma persoona ei enää jää mustasukkaisuuden ja epävarmuuden alle sarjan seuraavassa osassa. Seuraavan osan julkaisusta ei vielä löydy tietoa Otavan sivuilta.

Lue myös arvioni sarjan ensimmäisestä osasta, Punaiset tulppaanit.

Lukunäyte sivulta 32:
Katson häntä ja panen merkille kirkkaankeltaisen auran, joka kieppuu hänen ympärillään ja jonka reunat laajenevat, viittoilevat kuin lämmin ryhmähalaus. Mutta kun katson hänen syvän laivastonsinisiä silmiään, ruskettunutta ihoaan, vaaleaa pörrötukkaansa ja rentoja vaatteita, jotka ovat juuri sopivan trendikkäästi chic - huolimatta hänen kaikesta hyvännäköisyydestään, ensimmäinen reaktioni on juosta karkuun.

Sininen kuu Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

Noël, Alyson: Sininen kuu – Kuolemattomat 2 (Blue Moon – The Immortals 2, 2009). 318 sivua. Suomentanut Sirpa Meripaasi. Otava, 2011.

Mia Vänskä: Saattaja

2011-08-28T20:12:00.004+03:00

Mia Vänskän Saattaja on tämän syksyn uutuuskirja, ja yksi niistä, joita olen eniten odottanut. Kirjalla oli jo ennakkoon paljon nostetta, sillä se on kotimainen esikoinen, naisen kirjoittama kauhukirja ja lisäksi siinä on vielä mielettömän hieno kansikin, jonka on tehnyt Jussi S. Karjalainen. Hänen kansitaidettaan olen viimeksi ihaillut Sami Parkkisen Punaisessa pyörteessä.

Saattajan päähenkilö on Lilja, joka palaa avioliittonsa päättymisen jälkeen kotikaupunkiinsa ja vanhaan kotitaloonsa. Oudot tapahtumat alkavat välittömästi. Valoja syttyy ja sammuu, outoja ääniä kuuluu ja kellariin ilmestyy jatkuvasti vesilammikko. Tapahtumat eivät kuitenkaan jää tähän, vaan väkivaltaisuudet ja kuolemantapaukset alkavat levitä. Liljan mieleen alkaa palailla myös muistoja lapsuudesta.

Kirjan tunnelma on onnistuneen karmiva. Pari kertaa sain Saattajaa lukiessani jopa kylmiä väreitä ja niskakarvat nousivat pystyyn. Näitä jännittäviä kohtia oli korostettu mielestäni hyvin, ja Liljan kauhuun oli helppo samaistua. Välillä teki mieli huutaa naiselle: "Nyt ne silmät auki, haluan nähdä, mikä siellä on!"

Saattajassa on myyttinen perusta, joka toimi minusta mainiosti; myytit rakentavat kirjaan tarvittavaa uskottavuutta. Niitä olisi minusta voinut käyttää vieläkin voimakkaammin ja tuoda mukaan jo aikaisemmassa vaiheessa. En tiedä perustuvatko kirjassa käytetyt myytit oikeisiin uskomuksiin, mutta sillähän ei ole mitään merkitystä. Hyvä idea joka tapauksessa.

Yksi syy siihen, miksi en ole viime aikoina enää kovin paljoa kauhua lukenut, on tunnelman lätsähtäminen lopussa. Kun asiat alkavat paljastua, käy lähes aina niin, ettei kauhu enää kanna loppuun asti. Sama ongelma oli myös Saattajassa. Olisin toivonut kirjan loppuun pelottavampaa tunnelmaa ja ehdottomasti rankemman päätöksen. Epilogi meni jo aivan liian onnelliseksi ja toivoin siihenkin enemmän kylmiä väreitä.

Vaikka olin Saattajan loppuun pettynyt, oli kirja muuten minusta erinomainen. Sitä voi huoletta suositella kauhun ystäville. Kyllä Suomessakin osataan! Kauhu on vaikea genre, enkä muista lukeneeni montaakaan sellaista kirjaa (tai nähneeni leffaakaan sen puoleen), jossa loppu onnistuisi pitämään jännitystä yllä. Siihen ei taida auttaa muu, kuin asioiden osittainen pimittäminen loppuun asti ja sen ylikin.

Saattajassa on vähän samanlainen tunnelma kuin John Ajvide Lindqvistin Ihmissatamassa. Saattaja on silti minusta näistä kirjoista parempi, joten pisteet Vänskälle. Hän on erittäin lupaava kirjailija, ja toivon, että uusi kirja on jo työn alla. Ja koska minä olen tällainen onneton nössö, olen joutunut laittamaan tämän kirjan takia valot päälle öisin, jos käyn vessassa...

Lukunäyte löytyy täältä.

Tuoreet arvostelut kirjasta löytyvät myös Booksylta ja Susalta.
Saattajalla on myös sivu Facebookissa.

Saattaja Atenan sivuilla ja Adlibriksessä.

Vänskä, Mia: Saattaja. 300 sivua. Kansi Jussi S. Karjalainen. Atena, 2011.

Rhyannon Byrd: Suden ylpeys – Veren viemät 2

2011-08-26T15:53:00.003+03:00

Toinen Rhyannon Byrdin Veren viemät -trilogian osa, Suden ylpeys, ehti ilmestyä melkein saman tien, kun luin tuon sarjan ensimmäisen osan. Olen sen verran malttamaton lukija, että haluaisinkin saada aina kaikki sarjojen osat mahdollisimman pian lukuun.

Suden ylpeys kertoo edellisen kirjan sankarin, Masonin, ystävästä ja lunastajakumppanista Jeremystä. Mies joutuu palaamaan ihmissusien kylään, jotta lunastajat saisivat selville, kuka on luopiosusien taustalla. Muutto kotimaisemiin ei ole kuitenkaan helppo, sillä puoliverisiä ihmissusia vihataan, ja lisäksi kylässä odottaa Jeremyn valittu, jonka kanssa miehellä on kuitenkin mennyt välit poikki.

Kirjan päähenkilöt ottavat yhteen monta kertaa, ennen kuin pääsevät yhteisymmärrykseen asioista, joten romantiikkaa ja empimistä riittää. Suden ylpeyden rakkaussuhde ei ollut minusta aivan yhtä kiinnostava kuin sarjan edellisen osan. Minua ihmetytti nimittäin se, miksi ihmissusi ja lauman kanssa kasvanut nainen ei muka ymmärrä tuota valittujen suhdetta, vaan tuskailee rakastamisen epävarmuudessa. Onneksi asiaa kuitenkin vähän selitettiin kirjan loppupuolella, mutta silti koko juttu jäi vähän epäuskottavaksi.

Oli mielenkiintoista lukea Suden ylpeydestä enemmän ihmissusien laumasta ja elämäntavasta. Tässä kirjassa alkoi myös hahmottua enemmän tuo taustalla oleva kuvio, joka paljastui oletettua suuremmaksi. Minulla on vankka epäily pääpahiksista, mutta saa nähdä olenko oikeassa. Tämä kirja ei ollut ehkä ihan yhtä hyvä kuin tuo edellinen osa, mutta pidin varsinkin siitä, miten taustakuvio tässä kehittyi.

Sarjan kolmas ja viimeinen osa, Suden arvet, ilmestyy syyskuussa. Silloin ilmestyy muuten myös seuraava osa Kissojen kesken -sarjasta, jee!

Lue myös arvioni sarjan aiemmasta osasta Suden taisto.

Lukunäyte sivulta 22:
Oliko koko lauma menettänyt järkensä? Henkivaeltajat eivät taistellet omia susiaan vastaan. Noidan haastaminen oli yksi Lycanien kulttuurin suurimpia tabuja, samoin kuin naapurien syöminen ja muodon muuttaminen keskellä New Yorkin Times Squarea uudenvuoden aattona. Jos sudet aikoivat selviytyä hengissä nykymaailmassa, sääntöjä oli noudatettava, tai heidän koko elämäntapansa romahtaisi heidän ympärillään nopeammin kuin korttitalo.

Suden ylpeys Harlequinin sivuilla.

Byrd, Rhyannon: Suden ylpeys – Veren viemät 2 (Last Wolf Hunting, 2008). 349 sivua. Suomentanut Eeva Parviainen. Harlequin, 2011.

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 4 – Pimeän piiri

2011-08-25T22:55:00.001+03:00

Vampyyripäiväkirjojen suomentaminen jatkuu kiitettävällä vauhdilla. L.J. Smithin vuonna 1991 julkaistu sarja onkin ollut piristävää luettavaa. Nyt ilmestyi sarjan neljäs osa, Pimeän piiri. Edellinen kirja, Verivala, päättyi niin lopulliseen tilanteeseen, että vähän ihmettelin, miten siitä voitaisiin jatkaa. Mutta näköjään ihan hyvin.

Tällä kertaa päiväkirjoja kirjoittaa Bonnie, vaikka kirjoittaminen onkin lähinnä nimellistä. Pimeän piiri alkaa nimittäin sellaisella vauhdilla, ettei siinä paljon päiväkirjoja ehdi kirjoitella. Muutenkin Bonnie on tapahtumien keskiössä, vaikka Meredithkin saa oman osansa toiminnasta. Bonnie on ollut suosikkihahmoni jo aiemmissakin kirjoissa, joten olen iloinen, että Pimeän piirissä päästään hänen päänsä sisälle.

Pimeän piirin varsinaiset tapahtumat alkavat, kun Caroline järjestää juhlat tyttöjen kesken kuten silloin ennen, kun kaikki oli vielä hyvin. Jotain outoa on kuitenkin käynnissä, ja tapahtumat kääntyvät hetkessä kauhun puolelle. Pian yksi tytöistä on kuollut ja pelko alkaa levitä. Kaupungissa on uusi pääpahis, joka haluaa tappaa – ja verisesti.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, miten jännittävästi Pimeän piirin tapahtumat lähtivät käyntiin. Nuo pieleen menevät juhlat olivat oikeasti aika karmaisevat. Pidin myös siitä, että Elenan ystävien persoonat tulivat tässä kirjassa hienosti esille. Se varsinainen päävihollinen oli kuitenkin minulle pieni pettymys. Myös kirjan lopputaistelu päättyi mielestäni vähän tyhmästi. Mutta muuten kirja oli ihan yhtä hyvä kuin aiempi trilogiakin.

Vampyyripäiväkirjat eivät jahkaile tapahtumissa, vaan toimintaan hypätään suoraan. Sellaista pitäisi olla uudemmissakin kirjoissa! Smith on Wikipedian mukaan tehnyt sopimuksen lisäkirjoista, joten on mielenkiintoista nähdä, onko hänen kirjoitustyylinsä muuttunut vuosien aikana. Toivottavasti ei ainakaan liikaa, sillä pidän näistä juuri tällaisina.

Tämän Pimeän piirin jälkeen tulossa on uusi trilogia, joka kantaa nimeä Uusi aika. Sen ensimmäinen osa, Uusi aika: Suden hetki ilmestyy jo loppuvuodesta; tällä hetkellä ilmestymisajaksi on ilmoitettu lokakuu. Jatkosta ei ole vielä tietoa, mutta toivottavasti loputkin kirjat tulevat samassa tahdissa kuin nämä aikaisemmatkin.

Lue myös arvioni sarjan kolmesta edellisestä osasta: Korpinmusta, Sielunkumppani ja Verivala.

Lukunäyte sivulta 35:
"Ajatelkaa Elenaa. Koettakaa nähdä hänet mielessänne. Jos hän on siellä jossain, meidän pitää vetää hänet tänne."
Isossa huoneessa tuli hiljaista. Pimeässä ummistuneiden silmäluomiensa takana Bonnie näki vaalean kullan väriset hiukset ja lasuurinsiniset silmät.
"Tule, Elena", hän kuiskasi. "Puhu minulle."
Osoitin alkoi liikkua.

Pimeän piiri Otavan sivuilla ja Adlibriksessä.

L. J. Smith: Vampyyripäiväkirjat 4 – Pimeän piiri (The Vampire Diaries 4 – The Dark Reunion). 221 sivua. Suomentanut Pirkko Biström. Otava, 2011.

Tärppejä Atenan ja Schildtsin syksystä

2011-08-24T22:11:00.000+03:00

Kirjasyksyn vauhti vain kiihtyy kiihtymistään ja kiinnostavia uutuuskirjoja ilmestyy koko ajan. Olin eilen tutustumassa Atenan ja Schildtsin syksyyn, ja sieltä tarttui mieleen monia houkuttelevia uutuuskirjoja. Tässä siis minua eniten kiinnostavat kirjatärpit.

Mia Vänskä:
Saattaja (Atena)
Saattaja on Vänskän esikoiskirja, ja se pisti silmääni uutuuslistalta jo aikaisemmin. Kauhukirjoja on tullut luettua viime aikoina liian vähän, joten tämä oli varma valinta. Lukunäyte!

Peter Ross, Schildts

Kate Atkinson:
Ihan tavallisena päivänä (Schildts)
Pidin nuorena todella paljon Atkinsonin kirjoista Museon kulisseissa ja Ihmiskrokettia. Olen monesti ihmetellyt, miksei kirjailijalta ole suomennettu muuta, mutta nyt vihdoin ilmestyy Atkinsonin dekkarisarjan aloittava teos. En ole dekkarifani, mutta Atkinson-fani tietysti lukee tämänkin.

Pia Juul:
Hallandin murha (Atena)
Ensin ajattelin, että tämä kirja ei kiinnostaisi minua ollenkaan, mutta kun kuulin kirjasta tarkemmin, päätin, että sekin tulee lukulistalleni. Kirja on ilmeisesti dekkarin muotoon kirjoitettu, mutta se ei kuitenkaan ole dekkari. Välimuodot ja genren rikkojat ovat mielenkiintoisia!

Filosofit (Schildts)
Esitteen mukaan kirja pureskelee valmiiksi maailman kiehtovimmat ajatukset ja esittelee yksissä kansissa tärkeät aatteet, ajattelijat ja 2500 vuotta ihmiskunnan historiaa. Hmm... Voiko oppiminen olla näin helppoa? Pakko kokeilla!

Jason Thompson:
Kirjan uusi elämä (Atena)
Ajatus kirjojen tuhoamisesta on aina ahdistanut minua, ja siksi olenkin pelastanut kotiini liikaa sellaisia kirjoja, jotka ovat jääneet orvoiksi. Mutta totuushan on, että jotkin kirjat ovat niin auttamattoman vanhentuneita tai huonokuntoisia, ettei niitä kannata säilyttää. Siksi onkin roskisreissun sijaan parempi askarrella niistä jotain uutta. Näyte!

Sir Pilkington-Smythe:
Omituisten otusten ensyklopedia (Schildts)
Tämä kirja herätti kiinnostukseni kansikuvan perusteella. Kirja vaikutti rennosti kirjoitetulta, ja luulin siinä esiteltyjä olioita ensin mielikuvituksen tuotteiksi, mutta kirjassa onkin ihan oikeaa tietoa! Oudot otukset ovat kiehtovia, joten tämä päätyy aivan varmasti lukulistalleni.

Nyt kun olen listannut tuohon nuo minun mielestäni lupaavimmat kirjat, huomaan, että moni kiinnostava jäi vielä listan ulkopuolelle. Apua, ehdinköhän tehdä koko syksynä mitään muuta kuin lukea kirjoja? Epäilen suuresti, sillä tässä oli kuitenkin vain kahden kustantamon listoilta löytämäni tärpit. Lisää vinkkejä eilisillalta löytyy Jennin ja Hannan blogeista, ja jälkimmäisestä oikein kuvien kera.

Schildtsin syksy 2011 löytyy täältä ja Atenan uutuudet täältä.

Ove Enqvist ja Taneli Eskola: Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari

2011-08-22T21:17:00.003+03:00

Saariseikkailut jatkuvat, mutta tällä kertaa tietokirjan muodossa. Tai eihän tämä ihan puhdas tietokirja ole, vaan ehkä tieto- ja taidekirjan välimuoto. Ove Enqvistin ja Taneli Eskolan teos Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari kertoo näiden Helsingin edustalla olevien saarten historiasta ja esittelee saaria runsain valokuvin.

Kuninkaansaari ja Vallisaari ovat kuulunet ihan viime vuosiin asti puolustusvoimien omistukseen, eikä saarille ole ollut pääsyä muilla kuin puolustusvoimien työntekijöillä. Yksi Vallisaarella 80-luvulla palvelleista on kirjan kirjoittaja Ove Enqvist. Hän on kirjoittanut useita kirjoja rannikkopuolustuksesta ja selvästi tuntee erittäin hyvin näiden kirjan saarten historian.

Taneli Eskola on kuvissaan tuonut esille saaren luontoa, ränsistyneitä rakennuksia, linnoituksia ja tyhjiä asevarastoja. Luonto on työntymässä rakennuksiin pikkuhiljaa. Monenlaisia kiinnostavia yksityiskohtia on kuvattu sekä kesällä että syksyn räntäsateessa ja talvellakin. Eskolan valokuvien lisäksi Kruunun jalokivet -kirjassa on käytetty kuvituksena vanhoja karttoja, piirustuksia ja maalauksia. Kirjassa on myös paljon mahtavia vanhoja mustavalkokuvia, joissa esiintyy saarten asukkaita ja työntekijöitä omissa askareissaan.

Vaikka Kruunun jalokivissä on tiukkaa historiallista faktaa, on siinä myös yllättävän paljon sellaista pientä tietoa, jollaista ei yleensä historiankirjoissa tapaa, eli tietoa ihan tavallisista ihmisistä. Kirja esimerkiksi esittelee nimeltä kaikki Vallisaaren räjähdyksessä kuolleet ihmiset ja kertoo muutamia pelastustarinoita. On myös hauska lukea, että Vallisaaren Kalalokit-nimistä tyttökerhoa johti tyttöjen mielestä ihana opettaja Ilmi-täti. Minusta tällainen lähestymistapa tekee kirjasta erittäin kiinnostavan, ja nämä pienet tarinat jäävät myös todella hyvin mieleen.

Kruunun jalokivet -kirjasta todella huomaa, että sen tekeminen on ollut tekijöilleen tärkeää. Lisäksi kirjaan on panostettu paljon myös visuaalisesti. Esimerkiksi kuvien yhteyteen on jätetty runsaasti tilaa, ja kuvat ovat suuria. Sivumäärässä ei ole myöskään pihistelty vaan kirja on saanut arvoisensa puitteet. Tämä on täydellinen kirja kaikille Helsingin paikallishistoriasta ja sotahistoriasta kiinnostuneille. Lisäksi sen kuvat salatuista saarista kiinnostavat varmasti kaikkia.

Kirjan kuvia on esillä myös Taneli Eskolan näyttelyssä Cygnaeuksen galleriassa 30.9. asti.

Lukunäyte sivulta 51–52:
1700-luvulla Helsingin kaupunki väitti, että Viaporin saaret kuuluivat sille, ja esitti vaatimuksensa tueksi kuningatar Kristiinan 20.11.1643 allekirjoittaman lahjoituskirjan, jolla kaupungille annettiin Töölön kartano. Kaupunki katsoi linnoitussaarten kuuluneen Töölön kartanon alueeseen ja kuningattaren siten antaneen saaret kaupungille lahjakirjalla. Kaupunki esitti myös, että se oli käyttänyt Susiluotoja ylimuistoisista ajoista asti, mikä ei myöskään pitänyt paikkaansa.

Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari Moreenin sivuilla ja Adlibriksessä.

Enqvist, Ove ja Eskola, Taneli: Kruunun jalokivet – Vallisaari ja Kuninkaansaari. 304 sivua. Moreeni, 2011.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

2011-08-20T18:32:00.003+03:00

Minulle on jostain syystä osunut viime aikoina luettavaksi paljon eristäytymiseen liittyviä kirjoja. Ja itse asiassa aika monessa on ollut vielä mukana merta ja saaria. Sellainen on lähtökohta myös tässä Ali Shawin Tyttö joka muuttui lasiksi -kirjassa. Eristäytyminen ei ole kuitenkaan ainoa tämän kirjan mielenkiintoinen piirre, vaan kirja on sadunomaisuudessaan ja erikoisuudessaan todellinen jalokivi.

Tyttö joka muuttui lasiksi -kirjan tapahtumapaikkana on syrjäinen ja eristäytynyt St Hauda´s Landin saariryhmä. Lähes erakoitunut Midas Crook tapaa tuntemattoman Idan, joka kävelee varoen ylisuuret saappaat jalassaan. Tyttö etsii toista saarilla asuvaa erakkoa, Henryä, jonka toivoo voivan auttaa häntä, sillä Henryllä on outoa tietoa saaren erikoisuuksista: eläimestä, joka muuttaa kaiken näkemänsä valkoiseksi, ja suossa makaavista lasiruumista. Idalla on nimittäin salaisuus.

Mistä oikein aloittaisin? Tyttö joka muuttui lasiksi on aivan uskomaton kirja. Se on riipivän surullinen, hauras ja silti jotenkin toiveikas. Oli lähes kestämätöntä lukea kirjan surullisista kohtaloista, kun ihmisten onni ja rakkaus ovat vain yhden oven tai sanan takana, mutta silti he eivät uskalla toimia, vaan jäävät mieluummin yksin. Luin kirjaa herkeämättä odottaen onnellista käännettä ja lähes peläten sitä, mikä seuraavilla sivuilla voisi odottaa.

Tyttö joka muuttui lasiksi kertoo toisaalta Midaksen ja Idan tarinaa, mutta samalla se purkaa menneisyyden tapahtumia. Jokaisella yksinäisyyteensä erakoituvalla ihmisellä on siihen syynsä. Historia tuntuu saarilla kertautuvan ja ihmiset joutuvat jatkuvasti kohtaamaan menneisyytensä varjoja. Rakkaus on saarilla jotain vaikeasti saavutettavaa, ja vaikka sen löytäisikin, voi rakkaus myös kadota vain yhden katseen takia.

Kirjassa kuvataan saarten outoa luontoa, valoa ja merta niin yksityiskohtaisesti, että ne pystyy lähes aistimaan. Saaret muuttuvat kirjan sivuilla eläviksi, kun lukee miten sumu kiertyilee nilkkojen ympärille ja aallot sylkevät vaahtoa. Saarten eristäytyneisyys on täydellinen tausta kirjan ihmisille, jotka ovat kaikki jollakin tavalla rikkinäisiä. Itse asiassa Ida on ehkä ainoa kirjan henkilö, joka ei ole täysin hajalla ainakaan henkisesti.

Rakastuin tähän kirjaan ihan oikeasti ja toivon, että mahdollisimman moni ihminen lukisi sen. Harvoin törmää kuitenkaan näin koskettavaan ja vaikuttavaan kirjaan. Tyttö joka muuttui lasiksi on ihana ja surullinen, mystinen ja kuitenkin täysin todellinen.

Lukunäyte sivulta 19:
Yö kokosi voimiaan metsässä. Varjot pitenivät polulla, ja Ida kykeni hädin tuskin erottamaan, missä polku päättyi ja juurakot alkoivat. Puolikuu näytti olevan sulamaisillaan pilviin. Lintu huusi. Lehdet kahisivat matomaisten puiden juurilla. Jokin vapisutti oksistoa.
Ida linkkasi eteenpäin pimeässä malttamattomana pääsemään sisään, kaivamaan neljän seinän sisältä värejä uudelleen esiin. Huomenna hän yrittäisi taas etsiä Henry Fuwaa. Mutta miten löytää erakko tästä erakoiden erämaasta?

Tyttö joka muuttui lasiksi Atenan sivuilla ja Adlibriksessä.

Shaw, Ali: Tyttö joka muuttui lasiksi (The Girl With Glass Feet, 2009). 330 sivua. Suomentanut Taina Wallin. Atena, 2011.