Kalevalan päivän kirjalliset kemut

Tänään juhlistin Kalevalan päivää hyvin kirjallisissa merkeissä. Kävin ensin kuulemassa Bazarin kevään kirjatarjonnasta. Tilaisuudessa puhuivat Victoria Hislop ja Christian Rönnbacka  – molemmat kevään kirjailijoita ja harvinaisen mielenkiintoisia puhujia. Hislopin Saari kiinnostaa minua kovasti, sillä kirjailija on tutustunut hyvin perusteellisesti kreikkalaiseen elämänmenoon kirjaa kirjoittaessaan.

Seuraavaksi suuntasin Pohja akka -nimiseen tavernaan, jossa juhlittiin Seija Vilénin uuden kirjan Pohjan akan julkkareita. Tilaisuus oli mukava ja lämminhenkinen, ja siellä saatiin kuulla niinkin eksoottista musiikkia kuin sahan soittoa. Lisäksi Seija luki otteita kirjastaan, jossa nykyaika limittyy Kalevalaan. Otteet olivat kovin talvisia, mutta minulle vakuutettiin, ettei kirja ole kuitenkaan "talvikirja". Mutta kyllä Pohjan akka varmaan pitää lukea varmuuden vuoksi jo tässä lopputalven aikana.

Pohjan akan julkkareissa tapasin myös muutamia kirjailijoita, mikä olikin todella hauskaa. Juttelin ainakin Mia Vänskän, Netta Walldén ja Hanna van der Steenin kanssa. Kotiin tultuani paneuduin tähän avoimeen kirjeeseen, jonka nuorille kirjoittavat kirjailijat ovat osoittaneet Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle. Yhtenä allekirjoittajana on myös Hanna van der Steen. Kannattaa lukea, sillä kyseessä on tärkeä asia lasten- ja nuortenkirjoille, joiden enemmistö jää lähes täysin mediapimentoon.

Sellainen oli tämä kirjallinen Kalevalan päiväni. Millainen teidän päivänne oli? Harrastitteko suohonlaulantaa tai hauen leukaluiden vinguttelua?

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki

Nyt seuraa niin paljon ylistystä ja lähes kohtuutonta henkilöpalvontaa, että lienee parasta kertoa heti alkuun, että kyseessä on arvostelukappaleena saatu teos, ettei lipsahda vallan mainostamiseksi.

Harhakaupunki on Ursula K. Le Guinin kolmas kirja ja samalla Hainilaisen sarjan kolmas osa. Päätin jokin aika sitten lukea kaikki sarjan suomennetut osat järjestyksessä. Vaikka olen pitänyt noista sarjan edellisistäkin osista, vasta tässä kirjassa alkaa Le Guinin nerous todella alkaa loistaa. Kirja on kirjoitettu vuonna 1977, ja seuraavana vuonna kirjailija julkaisikin jo upean Maameren velhon.

Kirja jatkaa sarjan teemoja tutkimalla ihmisyyttä ja kuljettamalla Harhakaupungin päähenkilöä inhimillisyyden raunioilla. Tässä kirjassa näyttämönä toimii tulevaisuuden Maa, jonne ilmestyy outosilmäinen muukalainen vailla muistoja tai menneisyyttä. Falkiksi kutsuttu mies lähtee lopulta etsimään itseään ainoasta paikasta, josta voi löytää totuuden tai pelkkiä valheita.

Vaikka Harhakaupunki on itsenäinen kirja, on se selkeästi sidoksissa edelliseen kirjaan, Maanpakolaisten planeettaan. Sarjan lukeminen kirjoitusjärjestyksessä antaakin tarinaan lisää syvyyttä. Kirjat muodostavat melkein parin, peilikuvan toisistaan, joka tosin aukeaa vasta ihan kirjan lopussa. Kirjassa on niin paljon ajatuksia, että niitä tuntuu mahdottomalta edes toistaa. Yksi jatkuvasti toistuva teema on eristäytyminen, ja myös sukupuolisuutta pohditaan hiukan. Teema nousee vahvemmin esille kuitenkin vasta seuraavassa kirjassa.

Harhakaupungin alkupuoli on antropologinen matka läpi oudon maailman, ja se ei erityisen sykähdyttävä. Loppuosa sen sijaan on juuri sitä, mitä Le Guinilta tämän jälkeen on totuttukin odottamaan. Kirjailija onnistuu luomaan monisäikeisen ja yllättävän juonirakennelman, joka leikittelee totuuden ja valheen käsitteillä. Tarinakuvio on lopussa niin ehjä ja hieno, että viimeisillä sivuilla melkein itketti sen takia, että kirja loppui.

Tuo lukunäytteeksi valitsemani teksti ei ole kirjan parhaita, ja kaiken lisäksi se alkaa aika onnahtavasti. Halusin kuitenkin nostaa sen esille siksi, että siitä pilkahtaa Le Guinin terävän älykäs huumori. Sitä ei ole kirjoissa kovinkaan paljoa, mutta ehkä juuri siksi se tuntuu osuvan niin tarkasti. Hainilainen matka jatkuu minun kohdallani nyt yhteen suosikkikirjaani, eli Pimeyden vasempaan käteen. Odotan suuresti, millaiselta se näyttää, kun taustalla ovat nämä kolme uusinta suomennosta.

Koska Avain lopettaa kaunokirjallisuuden kustantamisen, Hainilaisesta sarjasta jää nyt harmillisesti yksi kirja kääntämättä, novellikokoelma Four Ways to Forgiveness. Esitänkin vienon toiveen, että esimerkiksi Le Guinia paljon julkaissut WSOY tarttuisi siihen ja samalla ottaisi uudet painokset sarjan aiemmista julkaisuistaan. Haluaisin kovasti Osattomien planeetan itselleni, mutta en viitsisi maksaa siitä sentään ihan niin paljon kuin harvoista liikkeellä olevista kappaleista tällä hetkellä pyydetään.

Lue myös arvioini sarjan aiemmista osista, Rocannonin maailma ja Maanpakolaisten planeetta.
Harhakaupunki on arvioitu myös Puolisilmä-blogissa.

Lukunäyte sivulta 41:
Falk seisoi hetken paikoillaan, ja vielä kääntyessään lähtemään piti asetta valmiudessa. Hänen kätensä vapisi yhä. Hän oli kuulut vanhoja tarinoita puhuvista pedoista, mutta Zoven talon ihmiset olivat pitäneet niitä vain pelkkinä taruolentoina. Hän tunsi pahoinvoinnin aallon pyyhkäisevän ylitseen, mutta samassa hän halusi jo nauraa ääneen. "Parth", hän kuiskasi, sillä hänen oli puhuttava jollekin, "sain juuri etiikan oppitunnin villisialta. Voi Parth, pääsenkö minä koskaan tästä metsästä? Loppuuko se koskaan?

Harhakaupunki Avaimen sivuilla ja Adlibriksessä.

Le Guin, Ursula K.: Harhakaupunki (City of Illusions, 1967). 253 sivua. Suomennos: Jyrki Iivonen, kansi Samppa Ranta. Avain, 2012.

Siiri Enoranta: Gisellen kuolema

Minulla on aivan erityinen suhde Siiri Enorannan kirjoihin. Olen jopa vähän ylpeä siitä, että olen fanittanut Enorantaa jo vuodesta 2009 asti. Silloin löysin nimittäin Junior Finlandia -ehdokkaiden joukosta hänen ensimmäisen kirjansa, Omenmean vallanhaltijan. Jo siinä oli monia asioita, jotka ennustivat kirjailijalle hyvää uraa.

Tämä Enorannan uusin, Gisellen kuolema, ilmestyi viime vuonna. Enoranta on kirjoittanut todella ahkerasti, sillä tähän väliin on mahtunut myös Nukkuu lapsi viallinen. On ollut mielenkiintoista seurata, miten Enorannan kirjoittaminen on muuttunut näissä kirjoissa. Ja varsinkin, kun suunta on ollut koko ajan ylöspäin.

Gisellen kuolema kertoo onnettomasta perheestä ja sen onnettomista lapsista, Joelista ja Linneasta. Linnea on lähetetty jo pienenä Ruotsiin harjoittelemaan balettia.  Epäonnistunut liike kuitenkin tuhoaa tytön polven ja samalla koko tanssijanuran. Linnea palaa kotiin rikkinäisenä, eikä sopeudu mihinkään. Vanhemmat eivät saa tytöstä mitään otetta, mutta Joel saa lopulta luotua luottamuksen sisarusten välille.

Tarinan yllä leijuu koko ajan musta pilvi – jatkuva tunne siitä, että asiat ovat menossa kohti katastrofia. Se mitä sitten tapahtuu, ei ole minusta kuitenkaan kaikkein uskottavin ratkaisu. Loppu haalistaa hiukan minun mielipidettäni kirjasta, vaikka kirja onkin kaikesta huolimatta todella hyvä. Jokin toinen vaihtoehto olisi nostanut kirjan jo erinomaisuuden puolelle.

Enoranta on taitava luomaan kirjoihin käsinkosketeltavaa ahdistusta. Gisellen kuoleman perhe on niin rikkinäinen ja surullinen, että se on jo häiritsevää. Tarina hiertää todellisuutta melkein liian uskottavasti. Kirja kysyy, miten voi jatkaa elämää sen jälkeen, kun siltä on pohja vedetty pois. Onko sen jälkeen mahdollista olla onnellinen?

Gisellen kuolema on taitava kirja. Sen rakenne toimii ja kieli on uskomattoman hiottua ja kaunista. Jos vertaan kirjan kieltä Enorannan aiempiin kirjoihin, niin sanoisin, että hän on nyt löytänyt tyylinsä. Tekstissä vaihtelevat lyhyet, yksinkertaiset lauseet, yhtäkkiset sanakasautumat ja täysin uskottava nuorten puhekieli. Se ei onnistu ihan jokaiselta kirjoittajalta. Niin, kerroinhan jo aluksi, että fanitan Enorantaa?

Sain kirjan luettua jo jokin aika sitten, mutta olen tarvinnut vähän sulatteluaikaa tämän kanssa. Tarina on jäänyt päähäni vainoamaan ajatuksia. Se on herättänyt mietteitä myös monissa muissa kirjabloggareissa. Gisellen kuolemasta ovat kirjoittaneet arvionsa ainakin Jenni, Salla, Jossu ja Sara.

Seuraavaksi Enoranta julkaisee jälleen fantasiaa, mutta tällä kertaa hän on hypännyt ison kustantamon leipiin. Painajaisten lintukoto ilmestyy elokuussa WSOY:ltä. Odotan sitä innolla!

Lukunäyte sivulta 12:
Kun Linnea lähti, isä järjesti kirjahyllynsä uudelleen. Seikkaperäisesti ja hitaasti. Aakkosjärjestykseen kirjailijan tai kirjan nimen mukaan. Ikäjärjestykseen ilmestymisvuoden perusteella. Värijärjestykseen. Kokojärjestykseen. Teemajärjestykseen. Tänne surulliset ja tänne kauheat.

Gisellen kuolema Robustoksen sivuilla, Kirjaseurannassa ja Adlibriksessä.

Enoranta, Siiri: Gisellen kuolema. 151 sivua. Kansi: Sára Köteleki. Robustos, 2011.

Kindle on kotona

Eilen sain pitkään himoitsemani e-kirjojen lukulaitteen. Pitkän pähkäilyn ja ahkeran kyselyn jälkeen päädyin Kindleen. Tärkein kriteeri minulle oli E Ink -näyttö, eli sähköinen paperi, jonka ei pitäisi rasittaa silmiä. Lisäksi laaja englanninkielisten kirjojen valikoima on aika houkutteleva. Suomessa valikoimaa ei ihmeemmin vielä ole.

Olen nyt testaillut Kindleäni nyt jonkin verran, ja olen erittäin tyytyväinen. Minun on edelleen vaikea käsittää sitä, että pystyn todellakin lähes yhdellä klikkauksella tilaamaan kirjoja Amazonilta tietokoneella ja kirjat vain putkahtavat lukulaitteeseen – jopa ne kirjat, jotka tilasin, kun lukulaite vielä seilasi UPS:n kuljetuksen kyydissä edestakaisin.

Vielä vaikeampi minun on käsittää, miten paljon ilmaista tai lähes ilmaista luettavaa ja varsinkin huttua Amazonin e-kirjavalikoimassa on. Näköjään omakustantaminen on Jenkeissä huippusuosittua. Latasin kokeeksi pari ilmaista fantsiahömppäkirjaa, joten pian varmaan kuulette, onko niistä mihinkään.

Olen toistaiseksi ladannut Kindleen parikymmentä klassikkoa sekä suomeksi että englanniksi. Apuna minulla on Calibre, joka vaikuttaa mukavan helppokäyttöiseltä. Seuraavaksi testaan pdf-tiedostojen siirron, sillä tarkoitukseni on hyödyntää lukulaitetta myös opiskelumateriaalien lukemisessa. Tai ainakin sitä käytin yhtenä syynä lukulaitteen hankkimiselle, eh. Mutta on tuo kyllä aika kiva laite.

Kirjabloggarit palkitsivat Katja Ketun

Eilen olikin varsin hauska ilta, sillä kiireisen työpäivän jälkeen odotti kaksi kirjallista tapahtumaa. Ensin pääsin kukittamaan Katja Ketun, kun luovutimme Sallan kanssa hänelle Blogistanian Finlandia -kunniakirjan Kätilöstä.

Sen jälkeen Salla haastatteli kirjailijaa Helsingin Akateemisen kirjakaupan Kohtauspaikassa. Paikalle olikin saapunut paljon kuulijoita, joiden ikäjakauma taisi olla ihan laidasta laitaan. Keskustelua oli ilo seurata, sillä haastattelija oli paneutunut aiheeseensa huolella. Sanoinkin tilaisuuden jälkeen Sallalle, että hänen pitäisi tehdä tästä ammatti itselleen, koska oli hiin hyvä!

Katja Kettu oli todella sympaattinen ja mukava. Ajattelin ennakolta, että hän olisi jotenkin räyhäkkäämpi, mutta se olikin väärä luulo. Kuulin myös haastattelun jälkeen jonkun toisenkin kuuntelijan toteavan, että olipas herttainen kirjailija. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä.

Haastattelussa Kettu kertoi muun muassa esikuvistaan, ja mainitsi sellaisiksi Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin. Hän otti esille myös monet tietokirjailijat, jotka ovat tutkineet sota-aikaa, vankileirejä sekä naisten ja lasten kokemia asioita sodan aikana. Kätilön lopussa onkin listattu tällaisia kirjoja.

Yksi ainakin kirjabloggareita ihastuttanut ja vihastuttanut asia Kätilössä on kieli. Kettu kertoi lukeneensa ja laulaneensa tekstiä ääneen, jotta on löytänyt siihen haluamaansa rytmiä. Sanat hän kertoo poimivansa sieltä täältä, muun muassa sienikirjoista. Tässä on paikalta kuvaamani videonpätkä juuri tästä aiheesta. Taustakohinaa on paljon, mutta toivottavasti saatte silti selvää puheesta ja video toimii. Mukana minulla oli vain vaatimaton pokkari.

Paikalle oli kertynyt myös muutamia bloggareita, joista osa oli jopa sellaisia, joita en ollut aikaisemmin tavannut. Valitettavasti en ehtinyt jäämään juttelemaan enää tilaisuuden jälkeen, sillä oli riennettävä lukupiirin tapaamiseen. Siellä aiheena ja kirjana oli – yllätys, yllätys – Katja Ketun Kätilö! Oli siis hyvin jäämerellinen ja mahtava ilta.

Kiitos kaikille, jotka osallistuivat Blogistanian Finlandia -äänestykseen ja palkintojenjakoon. Erityiskiitos tietysti Katja Ketulle, että tuli paikalle, ja Akateemiselle, että järjesti tapaamisen meidän puolestamme ja tarjosi tilan käyttöömme. Ja kiitos tietysti kaikille, jotka tulivat paikalle tai lukivat haastattelusta nyt täältä. Oli ilo olla mukana toteuttamassa tapahtumaa.

Mainostusta ja hekumointia

Ensiksi muistutus huomisesta: Kirjabloggarit luovuttavat Blogistanian Finlandia -palkinnon huomenna torstaina 16.2. Katja Ketulle Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa klo 17. Palkinnon luovuttaminen ja haastattelu tapahtuvat Kohtaamispaikassa. Sinne siis kaikki kynnelle kykenevät onnittelemaan Katja Kettua! Paikalla varmaan vilahtaa myös tuttuja kirjabloggareita.  

Kätilö on minulla vielä luvussa, mutta olen kuitenkin lukenut sitä niin pitkälle, että olen muodostanut kirjasta mielikuvan. Joka toki saattaa vielä muuttua, mutta näillä mennään. Kirja on meillä myös lukupiirikirjana, eli erittäin ajankohtainen juttu siis.

Sitten sitä hekumointia! Pitkän empimisen ja vatuloinnin (tämän sanan olen oppinut Morrelta) jälkeen tilasin eilen itselleni Kindlen! Lisää raporttia tulossa, kunhan saan sen hipelöitäväkseni ja testattavaksi.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Yksi kirjablogien mahtavimmista puolista on se, että löytää kirjoja, joista on blogeissa ihan vastakkaisia mielipiteitä. Se saa minut aina pohtimaan niitä pieniä asioita, jotka erottavat meidät lukijoina. Voin olla jonkun bloggarin kanssa täysin samaa mieltä jostain kirjasta ja seuraavasta sitten taas ihan eri mieltä. Ja niin hassua kuin se onkin, tämä Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar paljastui juuri tuollaiseksi mielipiteenjakajaksi.

Valkoinen kuningatar on romanttinen tarina nuoren lesken, Elisabet Woodvillen, noususta Englannin kuninkaan Edvard IV:n kuningatarpuolisoksi 1400-luvun puolivälin jälkeen. Pariskunnan välinen rakkaus kukoistaa, vaikka liitto ei saakaan koko kansan suosiota. Kuningasperheen elämä on kaikkea muuta kuin rauhallista, sillä sodat ja vallantavoittelijat horjuttavat kruunua.

Kirja oli minusta todella viihdyttävä ja kiehtova. Pidin erityisesti Valkoisen kuningattaren päähenkilöstä, joka muuttuu melko naivista, joskin juonikkaasta nuoresta naisesta kylmähermoiseksi poliitikoksi ja lopulta vallanhimoiseksi hirviöksi. No, tuo jälkimmäinen on eniten omaa tulkintaani, mutta kirjan loppupuolella tuntui, että kruunu oli ainoa tavoittelemisen arvoinen asia Elisabetin elämässä.

Tarina perustuu vankasti tosiasioihin, joita Gregory on kuorruttanut lisäämällä mukaan vähän mystiikkaa ja ripauksen yliluonnollisia elementtejä. Elisabet ja hänen äitinsä hallitsevat niin rakkautta kuin kruunuakin noituudella, joka on kuitenkin vaarallinen ja epävarma työkalu. Myrskyä on vaikea laannuttaa, kun sen kerran on nostattanut. Fantasian elementti on Valkoisessa kuningattaressa aika vähäinen, joten se ei häiritse pelkästään historiallista viihdettä etsivää lukijaa.

Valkoinen kuningatar on täydellistä luettavaa lomalle ja romantiikannälkään. Se ei kuitenkaan ole liian kevyttä, sillä esimerkiksi Elisabetin lasten kohtalot ovat aika hurjia. Kirja kuvaa kuninkaallisia inhimillisesti ja tuttavallisesti. Minun olikin sen jälkeen pakko vähän selvitellä kuningassukujen kohtaloita, ja lisäksi iski halu matkustaa Lontooseen. Elisabet Woodvillestä voi lukea lisätietoja vaikka heti Wikipediasta, josta löytyy myös maalaus hänestä.

Ja sitten niihin vastakkaisiin arvioihin. Morre, jonka kanssa olen monesti samaa mieltä fantasiasta, ei innostunut Valkoisesta kuningattaresta ollenkaan. Sen sijaan kirjaa pitää aivan mahtavana Kata, jonka kanssa olen myös usein samaa mieltä kirjoista. Aina ei siis voi ennakkoon arvata edes luottobloggarien mielipiteiden perusteella, mitä jostain kirjasta tulee pitämään.

Kuulin muuten huhun, että lisää Philippa Gregoryä on tulossa ensi syksynä. Lukulistalle menee aivan varmasti!

Lukunäyte sivulta 42–43.
Odotan vielä seitsemän yötä ja seitsemän päivää, kuin torniin suljettu neito sadussa, kuin metsän lähteessä kylpevä Melusina, joka odottaa ritarin ratsastavan tiettömiä teitä häntä rakastamaan. Joka ilta vedän rihmaa silmukan verran lähemmäs, kunnes kahdeksantena päivänä metalli helähätää kiveä vasten ja näen veteen kurkistaessani kullan välkähdyksen. Kumarrun vetämään esineen ylös. Se on kultainen sormus, yksinkertainen ja kaunis. Toinen reuna on sileä, mutta toinen on pakotettu sakaroiksi, niin kuin kruunussa. Lasken sen kämmenelleni, sille mihin kuningas jätti suudelmansa, ja se näyttää pikkuruiselta otsarivalta.

Valkoinen kuningatar Bazarin sivuilla ja Adlibriksessä.

Gregory, Philippa: Valkoinen kuningatar (The White Queen, 2009). 476 sivua. Suomentanut: Natasha Vilokkinen. Bazar, 2011.

Naguib Mahfouz: Intohimon palatsi

Jotenkin on ollut niin ankea sunnuntai, että piti hetkeksi paeta lomamuistoihin. Egyptin-lomalle oli tietysti pakattava mukaan myös yksi egyptiläinen kirjailija. Koska edellisellä reissulla yllätyin positiivisesti Naguib Mahfouzin Palatsikadusta, valitsin mukaan saman trilogian toisen osan, Intohimon palatsin. Kirjojen nimet viittaavat niihin Kairon katuihin, joilla perhettä asuu.

Intohimon palatsi jatkaa aika lailla siitä, mihin edellinen kirja loppui. Perheen tyttäret ovat perustaneet omat perheensä ja asuvat muualla, mutta pojat asuvat kotona. Vanhin poika on palannut epäonnistuneen avioliiton jälkeen kotiin ja nuorin vasta opiskelee. Perheen äiti jää kirjassa lähes vallan taka-alalle, ja huomio kiinnittyy pelkästään perheen miehiin ja heidän naisseikkailuihinsa ja -huoliinsa.

Toisin kuin Palatsikatu, tämä Intohimon palatsi ei yllättänytkään mukavasti. Edellisen kirjan perhe-elämän tutkailu on nyt vaihtunut perheen miesten sisäisiksi ajatuksiksi ja loputtomaksi pään sisäiseksi filosofiaksi. Se puoli oli minusta melko tylsää. Toinen puoli kirjaa kertoi miesten naistenkaipuusta ja jatkuvasta juoksemisesta hameenhelmojen perässä. Se puoli oli ihan kiinnostavaa luettavaa, joskin myös aika huvittavaa. Kirjailija tuntuu tässä teoksssa pilkkaavan maanmiehiään aika roimasti.

Perheen nuorin poika Kamal on kaukorakastunut paljon yläpuolellaan olevaan nuoreen naiseen, jonka kanssa ei edes kuvittele viettävänsä normaalia elämää. Nainen on täydellinen, ja siksi vain kaukaisen ihailun kohde. Perheen isä ja vanhin poika sen sijaan juoksevat jokaisen muhkean takapuolen perässä, jonka kadulla näkevät. Kaikkein hassuinta on, että he osin tietämättään jakavat myös muutamat naiset keskenään. Palatsikadun miehet ovat suoraan sanottuna melko säälittäviä.

Palatsikadusta jäi aika pettynyt olo. Luulin, että luvassa olisi edellisen kirjan kaltaista perhe-elämän kuvausta sekä Egyptin lähihistoriaan tutustumista. Kairo-trilogian seuraava kirja on kuitenkin nimetty sen kadun mukaan, jossa perheen tyttäret asuvat, joten ehkä seuraava kirja paneutuu heidän perheidensä elämään. Niihin kurkistettiin tässä kirjassa sen verran, että nähtiin ripaus vanhojen ja uusien perhekulttuureiden yhteentörmäystä. Aion siis ehdottomasti lukea Sokerikadunkin jossain vaiheessa.

Lukunäyte sivulta 117:
Sayyid varoi tarkoin, ettei hänen ja tytön välimatka päässyt lyhenemään. Hän ahmi silmillään tytön vartalon mehukkaita muotoja tuskan ja himon aaltojen vyöryessä vuoron perään hänen lävitseen. Sitten hän näki tytön poikkeavan kadulta kultasepänliikkeeseen, jonka omisti muuan hänen tuttavansa nimeltä Jaqubi. Hän hidasti käyntiään saadakseen aikaa ajatella. Ahdistus ja huoli lisääntyivät entisestään. Eikö olisi paras palata samaa tietä kuin oli tullutkin? Vai pitäisikö hänen kulkea liikkeen ohi kiinnittämättä tyttöön mitään huomiota? Kurkistaisiko hän sisään ja katsoisi mitä tapahtuisi?

Mahfouz, Naguib: Intohimon palatsi (Qasr al-Shawq, 1957). 507 sivua. Suomentanut: Pekka Suni. Tammi, 1995.

Rachel Vincent: Uusi alfa – Kissojen kesken 6

Tämän lauantain ahmaisu oli Rachel Vincentin Kissojen kesken -sarjan viimeinen osa, Uusi alfa. Olen jo toistuvasti ja useissa tilanteissa hehkuttanut tätä sarjaa Harlequin Nocturnen parhaaksi, joten riittäköön se, että sanon tämän viimeisen osan olevan aivan loistava.

Uudessa alfassa Faythen ihmiskissalauma on sodan partaalla, ja kun vastapuoli käyttää likaisia keinoja, ei auta enää muu kuin ryhtyä suin päin epätoivoiseen taisteluun. Se pakottaa Faythen ihan uudenlaiseen asemaan, mutta onneksi hän on kasvanut sitä kohti joka kirjassa. Naisen on kuitenkin tehtävä epätoivoisia ratkaisuja, jotka saattavat tuhota koko lauman.

Rakkauden suhteen Uusi alfa on aika hiljainen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö kulisseissa tapahtuisi. Muutamassa viime kirjassa kasvatettu kolmiodraama nousi kirjassa epätoivoiseen huippuunsa ennen kuin ratkesi – suuntaan, jota arvelin ja toivoinkin. Mutta sehän näissä kirjoissa onkin parasta, että lopussa on kaikenlaista mukavaa odottamassa, enkä minä kaivannut ollenkaan lisää romantiikkaa. Sitä löytyy kyllä Nocturne-sarjan muistakin kirjoista.

Kissojen kesken on siitä hieman poikkeava viihdekirjasarja, että se sai minut usein tuntemaan oloni aika epämukavaksi. Sen lisäksi varsinkin tämä Uusi alfa oli eräissä kohdissa todella koskettava. Menetyksen suru tuli tekstistä ulos. Vincent osaa minusta kuvata tunteita varsin hyvin. Niin hyvin, että saa helposti kuljetettua lukijansa ahdistuksesta lopun helpotukseen.

Uusi alfa on mahtavan hyvä lopetus erinomaiselle sarjalle. Vähän haikeana jätän jäähyväiset Faythelle ja hänen laumalleen, sillä tämän sähäkän ja särmikkään naisen seikkailuista olisi miellään lukenut enemmänkin. Toivottavasti Nocturne-sarjaan löytyy jatkossakin yhtä hyviä kirjoja. Pidän peukut pystyssä.

Lue myös arvioni Kissojen kesken -sarjan aiemmista osista: Kissatyttö, Saalistaja, Syytetty, Kaappaus ja Myrskylinnut.

Lukunäyte sivulta 66–67:
Kyyneleet valuivat nyt entistä vuolaammin, ja aloin nyyhkyttää säälittävästi. – Minä rakastan heitä molempia, ja he molemmat rakastavat minua. Mutta kumpikaan ei suostu edes pitämään minua kädestä kiinni. Olen yksinäisempi kuin olen koskaan elämässäni ollut, ja se on minun omaa syytäni, niiskutin.

Uusi alfa Harlequinin sivuilla.

Vincent, Rachel: Uusi alfa – Kissojen kesken 6 (Alpha, 2010). 445 sivua. Suomentaja: Eeva Koskimies. Harlequin, 2012.

Ally Condie: Tarkoitettu – Tarkoitettu-trilogia 1

Huh, onpas kulunut aikaa viime kirjoituksesta! Kiireinen työ- ja opiskeluvaihe kuorrutettuna kaikenlaisella ylimääräisellä on imenyt voimat niin, etten ole saanut kirjoitettua edes arvioita kirjoista, jotka olen jo lukenut. Myös lukurintamalla on ollut hiljaista, sillä genreteoriat ovat sekoittaneet pääni, ja tuntuu siltä, etten tiedä mistään mitään.

Mutta onneksi osaan silti sanoa edes sen, mistä tykkään ja mistä en. Ja tämä Ally Condien Tarkoitettu on ehdottomasti tykkäyslistalla. Ahmin kirjan lähes yhteen menoon – ja onneksi olin silloin lomalla, koska meni vähän valvomiseksi. En vain pystynyt lopettamaan lukemista.

Tarkoitettu kertoo 17-vuotiaasta Cassiasta, joka elää täydellisen säädeltyä elämää Yhteiskunnassa. Yhteiskunta valitsee ihmisille puolisot, työpaikat ja valvoo unta sekä päättää kuolemasta. Virheen tai sabotaasin takia Cassia tutustuu Yhteiskunnan hylkiöön, Ky-nimiseen poikaan, joka avaa Cassian silmiä täydellisen yhteiskunnan virheille. Sen jälkeen mikään ei enää näytäkään samalta kuin ennen.

Kirjassa oli jossain määrin hiukan samanlainen tunnelma kuin Nälkäpelissä, vaikka Tarkoitetussa ei ollutkaan yhtä vauhdikasta menoa. Sen sijaan kirjassa oli hiukan pohdiskelevampi ote. Vaikka oikean ja väärän rajoja tutkittiin ja mietittiin, ei kirjassa silti ole päälle liimattuja opetuksia.

Parasta Tarkoitetussa olivat Cassian sisäiset pohdiskelut ja hänen miellyttävä persoonansa. Sen sijaan ihmisten välisten suhteiden kuvaukseen olisin toivonut enemmän syvyyttä ja särmää. Nyt kaikki oli koko ajan ihan hiukan liian mukavaa ja helppoa. Toisaalta nuo pehmeät suhteet kuvasivat myös osaltaan Yhteiskunnan tukahduttavaa vaikutusta.

Tarkoitettu oli joka tapauksessa erittäin viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa. Se herättää pohtimaan monia asioita, kuten kirjoitustaidon merkitystä ja vapautta valita musiikkinsa, kirjansa, elokuvansa ja runonsa tuhansien, kymmenientuhansien ja satojentuhansien vaihtoehtojen joukosta. Kirjassa on nimittäin valittu kustakin lajista säästettäviksi vain 100 kappaletta.

Odotan mielenkiinnolla, miten tarina jatkuu tästä. Rakkaus odottaa ja yhteiskunta vahtii asukkaitaan. Tuntuisi oudolta, että jälkimmäinen asia muuttuisi kovinkaan radikaalisti trilogian aikana, mutta rakkausasia varmaan kehittyy. Seuraava osaa odotellessa voi lukea muiden bloggareiden arviota Tarkoitetusta. Niitä löytyy ainakin Katinkan kirjastosta, Yöpöydän kirjoista, Luetuissa maailmoista ja Vinttikamarista.

Lukunäyte sivulta 29:
Minun oma isoisoäitini oli yksi niistä kulttuurihistorioitsijoista, jotka melkein seitsemänkymmentä vuotta sitten olivat valitsemassa Sataa runoa. Isoisä on kertonut minulle tuhat kertaa, miten hänen äitinsä joutui olemaan mukana kun päätettiin, mitkä runot säilytettäisiin, mitkä taas menetettäisiin ikuisiksi ajoiksi. Isoisoäidillä oli tapana laulaa runojen osia tuutulauluina. "Hän kuiski ja lauloi niitä", isoisä kertoi, "ja minä yritin muistaa ne kun, hän oli poissa."

Tarkoitettu Tammen sivuilla ja Adlibriksessä.

Condie, Ally: Tarkoitettu (Matched, 2010). 326 sivua. Suomennos: Kaisa Kattelus. Tammi, 2011.

Kirjamielen ehdokkaat Blogistanian Globaliaan

Mitä Suomi edellä sitä muu maailma perässä! Katja Kettu voitti Blogistanian Finlandian, ja aiheesta innostuneina perustimme myös toisen palkinnon, Globalian, joka jaetaan käännöskirjallisuudelle. Kilpailun säännöt ja muuta tietoa voi käydä lukemassa Kirjavassa kammarissa.

Mietin pitkään omia kriteereitäni kirjojen arvottamiseen, sillä yleensä jätän sen suosiolla tekemättä. Tämä on kuitenkin hyvin tärkeä palkinto, onhan se meidän kirjabloggareiden oma sellainen, joten päätin miettiä minulle tärkeitä kirjojen erinomaisuuden mittareita.

Nämä valitsemani kirjat ovat sellaisia, jotka ovat vaikuttaneet minuun. Olen nauttinut niiden lukemisesta sekä tarinan että kielen takia. Ne ovat minusta siis myös hyviä käännöksiä. Lisäksi niiden kääntäminen suomeksi on minusta tärkeää. Vain yksi kirjoista on uusi – ja kahden vanhemman kirjan suomentaminen on kulttuuriteko. Sattumalta ehdokkuudet menevät myös eri maihin. Kiitos siis näistä kirjoista!

Tässä ovat minun ehdokkaani Blogistanian Globalia 2011 -palkinnon saajiksi:

Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta (Avain)

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen  (Gummerus)

Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY)

(Lista on esitetty siinä järjestyksessä, missä olen kirjat lukenut.)