Maailman paras kirja?

Helsingin Sanomat uutisoi viikonloppuna, että Helsingin kirjamessujen yleisö oli äänestänyt Mika Waltarin Sinuhen maailman parhaaksi kirjaksi. Minä en kyselyyn vastannut yksinkertaisesti siitä syystä, että en olisi osannut vastata.

Kaikki kirjoja paremmuusjärjestykseen laittavat kyselyt ja muut ovat minulle kauhean vaikeita. Osaan kyllä sanoa vaikka kymmenen kirjaa, jotka ovat minusta erittäin hyviä, mutta en osaisi nimetä kymmentä parasta lukemaani kirjaa. Ja sitä paitsi silloin pitäisi ensin määritellä mitä sana parasta tarkoittaa. Onko silloin kyseessä taidokkain, viihdyttävin vai vaikuttavin kirja? Kaikissa noissa tapauksissa kymmenen parhaan kirjan lista olisi jonkin verran erilainen.

Kirjojen arvojärjestykseen laittaminen on liian vaikeaa minulle. Siksi tyydyn listaamaan vain lukemiani ja omistamiani kirjoja. Ja jos joku kysyy parasta lukemaani kirjaa, annan pienen luennon siitä, miksi en osaa sitä kertoa.

Helsingin Sanomien jutun löydät täältä. Toiseksi parhaaksi kirjaksi pääsi Raamattu ja kolmanneksi Taru sormusten herrasta. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.

Kirjamessujen satoa

Tänään oli oikein mukava kirjamessupäivä. Kyllä kirjamessuille kannattaa mennä muiden kirjanystävien kanssa, varsinkin sellaisten, joiden messukuntoa on testattu ennenkin. Lukupiiri ei petä tässäkään asiassa. Muutenkin sunnuntai vaikutti hyvältä messupäivältä, väkeä oli selvästi vähemmän kuin lauantaina. Silloin olikin ilmeisesti lyöty kaikkien aikojen yleisöennätys, 22 000 ihmistä.

Emme tänä vuonna kuunnelleet yhtään esitystä. Muutama kiinnostava esitys olisi ollut, mutta ei mitään sellaista, joka olisi pakko nähdä. Muutenkin tuntui, että esityksiä olisi ollut vähemmän kuin ennen, siis niitä, joita on ollut osastojen sisällä.

Löysin ihan mukavan satsin kirjoja, vaikka aluksi tuntui, etten löydä mitään. Tarjoukset eivät olleet ehkä ihan viime vuoden tasoa, mutta 5 euroa uudehkoista kirjoista on halpa hinta. Eilen saamani vinkki piti paikkansa, kello viideltä oli ainakin parilla osastolla 20 prosentin alennukset muuttuneet 40 prosentiksi.

Mukava ja onnistunut päivä!

Kirjamessuilua

Kävin eilen kirjamessuilla vähän maistelemassa messutunnelmaa, vaikka tänään on vasta virallinen messupäivä. Olemme menossa lukupiirin kanssa messuille. Kirjamessuista on muodostunut meille vuosittainen perinne.

Lauantaina messuilla oli aivan valtavasti ihmisiä. En ostanut kovin montaa kirjaa vielä, sillä tänään on paremmin aikaa sille. Sain myös vinkin: jos haluaa ostaa vanhoja kirjoja antikvariaattipuolelta, kannattaa tulla torstaina, mutta jos käyttämättömät kirjat kiinnostavat, niitä saa halvimmalla sunnuntaina. Hedelmällinen messupäivä tulossa siis toivottavasti!

Jyrki Vainonen: Tornit

Jyrki Vainosen Tornit lumosi minut heti alkusivuilla. En ole tutustunut Vainosen aikaisempaan tuotantoon, mutta aion ehdottomasti lukea myös hänen aikaisemmat teoksensa.

Kirjassa on useita tasoja. Taustalla on äidin ja pojan suhde, sisarusten välinen kateus ja äidin tarve saada tietää, mitä hänen tyttärelleen tapahtui. Tämän päälle Vainonen on rakentanut monitahoisen, kummallisen ja erittäin omaperäisen tarinan päähenkilön matkasta läpi muistojen ja unen.

Kirjaa lukiessa tuntui kuin katselisi ahdistavaa painajaista, josta kuitenkin nauttii eikä halua herätä. Toisaalta pelkäsin lukea tekstiä eteenpäin, koska en halunnut tietää, mitä menneisyydestä saattaisi paljastua, mutta samalla teksti koukutti minut täysin, enkä malttanut lopettaa lukemista. Tarinassa on kummallista vetoa. Sen hahmot ovat kuin eroottisista unelmista, saduista tai mielen pimennosta nousseita perversioita.

En väitä ollenkaan, että olisin ymmärtänyt, mitä kaikkea Vainonen haluaa kirjalla sanoa. Mutta en usko, että ymmärtäminen on edes tarpeen. Kaikki sanomatta jääneet asiat ja tarinan aukot lisäävät mielestäni vain kiinnostavuutta. En jäänyt kaipaamaan sitä, että langat olisi lopussa solmittu yhteen. Tarina jää mysteeriksi, mutta siinä juuri piilee mielestäni suuri osa sen viehätystä.

Lukunäyte sivuilta 21−22:
Kurkistan ikkunasta. Lasia juovittavat pisaroiden vanat. Ulkona on hämärää kuin yöllä. Puutarhan yksityiskohdat erottuvat vain, koska tiedän niiden olevan siellä. Jossain tuolla äiti huuhtoutuu sateen mukana alas jokeen. Maan alla, palasina. Hänen jalkansa, kätensä, lantionsa. Hänen lihansa, jota halut ja hermot eivät enää käskytä. Hänen silmämunansa kelluvat ulos merelle ja näkevät yhtä aikaa taivaan ja maan, pilvet ja merenpohjan. Ne näkevät paljon sellaista, mitä Madame H ei koskaan nähnyt. Silmien sisällä lymyää koteloitunut sielu ja odottaa, valmiina aloittamaan alusta. Vasemmalla silmällään äiti luotaa syvyyksiä, oikealla näkee taivaan.

Jyrki Vainonen: Tornit. Tammi, 2009.

Ostaisitko homekirjoja?

Iltasanomat uutisoi tänään, että Jyväskylässä suunnitellaan poltettavaksi 16 000 kosteusvaurioista kärsinyttä kirjaa.

Pelkkä otsikko saa jo lukijan ärtymään. Miksei niitä kirjoja voitaisi lahjoittaa jonnekin? Jutussa kyllä sanotaan, ettei kirjaston kirjoja voi lahjoittaa yksityisille, mutta voisihan niitä varmasti antaa esimerkiksi kouluihin tai päiväkoteihin. Tai edes myydä pilkkahintaan.

Mutta haluaisitko sinä ostaa homekirjan? Minua kyllä epäilyttää aika tavalla, vaikka kauhistuttaakin tuo kirjojen polttaminen. Pitäisi päästä ensin haistelemaan korjoja, jotta voisi harkita. Kirjojen kuuluu haista kirjoille, ei homeelle.

Neil Gaiman: Neverwhere – maanalainen Lontoo

Neil Gaiman on ollut yksi suosikkikirjailijoitani, jonka tuotantoon olen kuitenkin tutustunut hyvin puutteellisesti. Suurin ongelma on se, että Gaiman kirjoittaa sarjakuvia ja minä puolestani vierastan niitä. Pitäisi varmaan päästä siitä yli.

Neverwhere – maanalainen Lontoo oli pitkään yksi parhaista lukemistani kirjoista. Jossain mielessä täytyy kyllä todeta, että aika kultaa muistot, eikä kirja ollut ihan niin hyvä kuin muistin. Se teki minuun kuitenkin silloin ilmestyessään niin suuren vaikutuksen, että ihan objektiiviseksi on vaikea alkaa.

Kirjan päähenkilö on vätysmäinen Richard Mayhew, joka elää näennäisen täydellistä elämää Lontoossa. Richardin elämä mullistuu, kun hän yhtäkkiä saa selville, että Lontoon alla, ja osittain päällekkäin sen kanssa, on toisenlainen todellisuus, jonka asukkaina on maailman raoista sinne pudonnutta väkeä, hirviöitä ja enkelikin. Yläpuolisen Lontoon asukkaat eivät näe alapuolen väkeä, vaikka sitä kulkee heidän kanssaan muun muassa samoissa maanalaisissa.

Gaiman sitoo tapahtumat hyvin yhteen käyttämällä todellisia paikkoja ja rakennuksia kirjan solmukohtina. Kirjan ongelma on mielestäni henkilöissä. Päähenkilöön on vaikea samaistua, koska hän on niin ärsyttävän vetelä ja tahdoton. Kiinnostavimmaksi hahmoksi nousevat ehkä kaikessa iljettävyydessään huvittavat palkkamurhaajat Croup ja Vandemar.

Lukunäyte sivuilta 128–129:
Juna hidasti vauhtia ja pysähtyi. Vaunu, jonka kohdalla Richard seisoi, oli typötyhjä: valot eivät palaneet ja se oli autio ja tyhjä ja pimeä. Junan toiset ovet sihahtivat auki. Matkustajat kulkivat sisään ja ulos. Pimennetyn vaunun ovet pysyivät kiinni.

Markiisi rummutti nyrkillään oveen monimutkaisen rytmin. Mitään ei tapahtunut. Richard alkoi juuri ihmetellä, lähtisikö juna liikkeelle ilman heitä, kun vaunujen ovi avattiin sisältä päin. Ovi raottui viidentoista sentin verran ja iäkkäät kasvot kurkistivat ulos.

"Kuka kolkuttaa?" Mies kysyi.

Richard näki aukon lävitse, että vaunun sisällä paloi tulia, erottui ihmisiä ja savua. Ovilasin lävitse ei kuitenkaan näkynyt muuta kuin tyhjä vaunu.

"Lady Door ja hänen seurueensa", markiisi lausui sujuvasti.

Ovi avautui kokonaan ja he olivat Jaarlinhovissa.

Neil Gaiman: Neverwhere – maanalainen Lontoo (Neverwhere). Suomentanut Mika Kivimäki. Otava, 1998.

Miksi aikuinen lukee fantasiakirjallisuutta?

Minulta on kysytty, miksi aikuinen lukee fantasiakirjallisuutta. En ole koskaan ihmeemmin ajatellut asiaa, koska minulle se on ollut aina ihan luontevaa. Miksi ei lukisi? Fantasia- ja scifi-kirjallisuutta on niin monenlaista, että moni aikuinen on tietämättään lukenut sitä – esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjan tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.

Fantasia- ja scifi-kirjallisuus on ehkä se äärimäisin keino etäännyttää tapahtumat pois lukijan kokemuspiiristä. Näin voidaan pohtia mitä tahansa ilmiötä vapaana kaikista sitä todellisuudessa rajoittavista asioista. Esimerkkinä voi olla vaikka juuri nyt lukemani Neil Gaimanin kirja Neverwhere – maanalainen Lontoo. Siinä tutun Lontoon alapuolella sijaitsee toisenlainen Lontoo, jonka kurjia ja likaisia asukkaita yläpuolisen kaupungin asukkaat eivät edes huomaa. Milloin viimeksi jätit tahallaan huomaamatta jonkun ihmisen, joka ei sopinut normeihin?

Minua miellyttää suuresti myös se, että hyvää fantasia- tai scifi-kirjaa lukiessa ei ole aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Muistan kun ensimmäistä kertaa tutustuin maagiseen realismiin. Olin aivan hämmentynyt. Miten jotain näin kummallista voi tapahtua yhtäkkiä kesken kirjan? Yllätyksellisyys on todella nautittavaa, samoin kuin se, jos kirjailija on saanut luotua yhtenäisen ja toimivan kuvitteellisen maailman.

Toki myönnän, että fantasiakiinnostukseeni liittyy jonkun verran myös eskapismia. Saatan varata esimerkiksi lomalukemiseksi jotain hömppäfantasiaksi kutsumaani, esimerkiksi Dragonlance-kirjoja. Hömppää näissä on se, ettei kirjoissa ole suuremmin sanomaa, van ne on tarkoitettu viihteeksi. Hömppäfantasia on loistava keino rentoutua ja kadota vähäksi aikaa arjesta.

Viime vuosi ylitetty!

Huomasin, että olen nyt nyt lukenut yhden kirjan enemmän kuin viime vuonna. Hyvä minä! Toivottavasti loppuvuonnakin tulee luettua kirjoja, joten ensi vuonna on taas uusi haaste ylittää tämä vuosi.

Lukemani kirjat voit katsoa LibraryThingistä.

Hasan Ali Toptaş: Varjottomat

Olin jossain vaiheessa laittanut Hasan Ali Toptaşin Varjottomat lukutoivelistalleni ja sitten unohtanut kirjan kokonaan. Muistin kirjan vasta selatessani lukutoivelistaa pitkästä aikaa.

Kirja kertoo kylästä, jossa alkaa kadota ihmisiä. Tarjolla ei kuitenkaan ole mitään dekkarimaista asioiden selvittelyä vaan pohdintaa muun muassa ihmisen olemassaolosta. Kirjassa on myös kehystarina, joka vuorottelee kylän tarinan kanssa. Kirjan edetessä tarinat sotkeutuvat ja kurovat kahta maailmaa lähemmäs toisiaan.

Kirja herätti minussa aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta minua viehätti aikaa ja paikkaa rikkova rakenne, mutta samalla kaikki epämääräisyys ärsytti. Kirjan alku oli haastava ja olin jo jättää kirjan kesken, mutta päätin kuitenkin taistella vielä vähän eteenpäin. Ja onneksi taistelin, sillä kirjasta muodostui lopulta toimiva kokonaisuus.

Lueskelin muutamia kirjan saamia arvosteluja ja huomasin, että se on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton. Se ei ole ihme, sillä kirja on oikeasti kummallinen – mutta samalla myös kovin kiehtova.

Lukunäyte sivuilta 125–126:

Sinä päivänä kylänvanhin oli kiertänyt huolella koko kylän, mittaamatta oli jäänyt tuskin yksikään katu, yksikään piha tai nurkka, saatikka kaivo. Kylänväki oli alkanut nähdä hänet suorastaan kaikkialla. Osa oli jopa törmännyt häneen pariinkin otteeseen, ja osa oli tervehtinyt häntä ja jäänyt juttelemaan hänen kanssaan samalla kellonlyömällä eri paikoissa. Parturin mielestä kylänvanhin karttui selvästi aivan uskomatonta vauhtia, ja karttuisi myös vastedes ainakin sen perusteella miten päättäväisesti sadat kylänvanhimmat kuhisivat kaduilla.

Hasan Ali Toptaş: Varjottomat (Gölgesizler). Suomentanut Tuula Kojo. Otava, 2008.

Jälleen kirjallisuuden historiasta

Jupisin tuolla hiukan aiemmin, että kirjallisuuden historian opiskelu on vaikeaa. Ilmeisesti ei ole helppoa myöskään sellaisen laatiminen. Pekka Vartiainen on kirjoittanut aiheesta Kiiltomadon pääkirjoituksen. Mielenkiintoista luettavaa!

Vartiaiselta ilmestyi tänä vuonna Länsimaisen kirjallisuuden historia -kirja, joka minullakin odottaa pääsyä luettavien kirjojen joukkoon.